Laulun lahja

”Runturi, ronturi, äidin unturi, kultainen lunturi, runturi, ronturi”, lauloi äitini minulle keksimäänsä ja säveltämäänsä lorua, kun vauvana katselin maailmaa hänen sylistään.

Kahdelle pikkuveljelleni hän lauloi:” Lemmulla on leviät korvat, kissalla on kuusi häntää, koiralla on seitsemän silmää, kanalla on näppärä nokka!” Laulu jatkui ja kaikilla äidin laulussa mainitsemilla eläimillä oli mitä kummallisimpia ominaisuuksia. Pienet pojat kuuntelivat hämmästyneinä ja nukahtivat laulun lumoamina.

Joka ilta kuulin pienten veljieni esittävän äidille toivomuksen: ”Aula meille emmulla eviät korvat!” Kaikki kirjaimet eivät vielä siinä vaiheessa olleet selkeinä pienten veljieni puheessa, mutta äiti ymmärsi, ja laulu alkoi.

Kun vuosien kuluttua veljeni pojat ja minun poikani sitten aikanaan olivat yökylässä äitimme luona, hän taputti pienokaisia hellästi pyllylle ja lauloi heille unilauluksi: ”Plim, plim, hei jopa Ruissalon työkello soi, päivä kun kirkkaasti koittaa…” Laulussa sattuu kaikenlaista jännittävää, mitä pojat innoissaan kuuntelivat. Aika kului ja pojista kasvoi miehiä. Kun heidän rakasta Maija-mummaansa sitten saateltiin haudan lepoon elokuussa 2015, lauloivat nämä aikuiset nuoret miehet ihanan mummansa muistotilaisuudessa yhdessä tämän Plim,plim -laulun.

Äitini syntyi vuonna 1915 Ylistarossa maanviljelijäperheeseen ja oppi jo nuorena työn tekemisen tärkeyden. Koulutien hän aloitti erään maalaistalon tuvassa, koska varsinaista koulutaloa ei kylässä silloin vielä ollut. Äiti oli kovin pieni tyttö ja joutui siksi istumaan aina etupulpettiin, mistä hän ei ollenkaan pitänyt. Hänet oli kasvatettu tottelevaiseksi eikä hän valittanut asiasta opettajalle, vaikka mieli teki. Lisää hankaluutta toi opettajan jatkuvasti käyttämä puhuttelu hänestä: ”Se pieni Maiju siinä etupulpetissa…”

Kun koulu sujui mallikkaasti, äidin Amerikassa asuva täti kehotti häntä jatkamaan opintojaan juuri perustetussa keskikoulussa, joka sijaitsi kymmenien kilometrien päässä Isossakyrössä. ”Pieni Maiju” joutui muuttamaan Isoonkyröön viikoiksi erään opiskelukaverinsa kotiin. Viiden luokan opinnot oli suoritettava kolmessa vuodessa, joten urakkaa riitti.

Äiti oli innoissaan koulusta ja kaikesta siihen liittyvästä. Kielet kiinnostivat häntä, samoin äidinkielen ainekirjoitus, historia, biologia, maantiede ja kaikki muutkin aineet paitsi matematiikka, josta hän ei erikoisemmin pitänyt. Hänellä oli opettajanaan muun muassa runoilija Uuno Kailas, jonka runoja hän myöhemmin minulle lausui.

Musiikkitunneilla äiti loisti, sillä hänellä oli kaunis lauluääni ja erehtymätön sävelkorva. Koulussa laulettiin operettikappaleita, joita äiti usein lauleli myöhemminkin. Koulusta saatujen ohjeitten mukaan hän prässäsi melkoisen määrän kasveja ja kokosi ne kansioon. Hän saattoi luetella minulle ulkoa kasvien latinankielisiä nimiä, kun kuulustelin häntä löydettyäni kansion ullakolta.

Suureksi surukseen äitini joutui jättämään koulun viimeisellä luokalla kesken, sillä hänen Sofia-äitinsä sairastui ja hänen oli riennettävä talon töihin auttamaan Matti-isäänsä.

Näytteleminen ja lottatyö toivat vaihtelua arkeen

Pelto- ja navettatöiden vastapainoksi äitini ryhtyi harrastamaan näyttelemistä Ylistaron Ylipään nuorisoseuran yhteyteen perustetussa harrastajateatterissa. Eläköön, poika tuli, Sulhanen puilla paljailla, Roinilan talossa ja monet muut näytelmät olivat sellaisia, joissa äiti oli mukana. Hänen mukaansa vaikein näytelmä oli se, jossa hän joutui esittämään tulevan miehensä Esko Ollin kanssa rakastunutta paria, kun oli jo oikeasti rakastunut. Näytelmäseurue kiersi esityksineen ympäri Etelä-Pohjanmaata ja sai useasti hyvät arvostelut. Äiti lauloi myös monissa kuoroissa koko elämänsä ajan aina 90-vuotiaaksi asti.

Äiti liittyi Lotta-Svärd -järjestöön ja oli usein muonittamassa suojeluskuntalaisia heidän harjoituksissaan. Sotien aikana hän leipoi yhdessä muiden lottien kanssa neliskulmaisia leipiä lähetettäväksi rintamalle. Leivistä tehtiin kantikkaita, sillä niitä mahtui laatikkoihin enemmän kuin pyöreitä.

Lottien ompeluseuroissa kudottiin villasukkia, villapaitoja ja etusormettomia käsineitä lähetettäviksi rintamalle. Lotat pitivät myös kanttiineja, joista saaduilla rahoilla voitiin hankkia tarvikkeita sotiville miehille. Äiti oli mukana lottatyössä aina siihen saakka, kun järjestö sodan jälkeen kiellettiin. Arkinen aherrus kotitilalla tuntui usein raskaalta, mutta siitä huolimatta äiti hankki tuloja työskentelemällä paikallisessa meijerissä, jossa syntyi elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Esko ja Maija yhteiselon alussa

Rakkaus astui äitini elämään, kun monivuotinen luokkatoveri Esko Olli alkoi katsella naapurin tyttöä ”sillä silmällä” ja vei Maijan tanssiin. Minulle on kerrottu, että sekä isä että äiti olivat erinomaisia tanssijoita, ja heitä ihailtiin Ylistaron Ylipään nuorisoseuran tanssilattialla. Siihen aikaan tanssi voitiin aloittaa vasta, kun ainakin kaksi ohjelmaa oli ensin esitetty yleisölle. Poliisi kävi varmistamassa, että ohjelmaa oli järjestetty, muuten tanssi olisi kielletty siltä illalta. Äiti kertoi, että he erään ystävänsä kanssa sopivat, että toinen laulaa ja toinen lausuu. Ohjelmaa oli siis ollut, ja tanssi voi alkaa.

Nuorten seurustelu piti siihen aikaan visusti salata vanhemmilta. Niinpä isäni ja äitini järjestivät salaisia tapaamisia niinä iltoina, kun vanhemmat olivat poissa. Äiti kietoi punaisen kreppipaperin lampun ympärille merkiksi naapurin pojalle, että reitti oli selvä. Muutaman vuoden seurustelun jälkeen päätettiin mennä kihloihin. Kihlamatka suuntautui Vaasaan Keturin kultasepänliikkeeseen, josta ostettiin sormukset. Vanhempieni nuoruudessa sulhasen kuului ostaa morsiamelle kello kihlajaislahjaksi. Äiti ja isä istuivat puiston penkillä ja laskivat rahansa. Ne riittivät kellon ostoon, ja niin kihlapari saattoi julkaista kihlauksensa sanomalehdessä tiedoksi sukulaisille ja ystäville.

Äitini halusi kirkkohäät, vaikka silloin oli tapana, että parit vihittiin ja hääjuhla järjestettiin kotona. Äiti ja isä olivat ensimmäinen pari, joka vihittiin Ylistaron komiassa kirkossa. Äidillä oli valkoinen puku, pitkä huntu ja myrttiseppele päässään. Isä esiintyi mustassa juhlapuvussa. Vieraita oli satakunta äidin kodissa, jossa syötiin, juotiin täytekakkukahvit ja sen jälkeen pidettiin seurat. Oli elokuu 1937.

Yhteiselämä alkoi. Minä synnyin Lapuan synnytyslaitoksella keväällä 1938. Vanhempani ostivat pienen kahvilan Kylänpäästä. Äiti pyöritti kahvilaa ja isä työskenteli paikallisessa sähkölaitoksessa. Isä halusi kuitenkin viljellä maata. Äidin vastusteluista huolimatta kahvila myytiin ja ostettiin maatila Ylistaron Untamalasta.

Sotavuodet elettiin erossa

Kaikki olisi ollut hyvin pienen perheen elämässä, mutta sitten syttyi talvisota. Isä oli kuulunut Suojeluskuntaan ja siellä hyvin palvelleena sai asepalvelukseen mentyään melko pian alikersantin arvon. Hän sai välittömästi kutsun sotatoimiin niin kuin tuhannet muut suomalaiset miehet.

Äitini jäi pienen tyttövauvan kanssa katsomaan sotaan lähtevän aviomiehensä jälkeen, kun tämä vaelsi kohti asemaa. Hän olisi tästä lähtien vastuussa tilan hoitamisesta, eläimistä ja kaikista niistä töistä, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet miehen suorittaa. Kaikkein eniten painoi huoli aviomiehen kohtalosta sodan melskeissä. Onneksi kirjeet kulkivat, ja äiti seisoi joka päivä postilaatikon vieressä odottamassa postin saapumista. Hän saikin usein kirjeen ”sieltä jostain”, kuten siihen aikaan sotilaan asemapaikkaa kutsuttiin.

Sota kesti 105 raskasta, tuskantäyteistä ja kylmyyttä jopa nälkää täynnä olevaa päivää. Suomen kirkoissa siunattiin satoja ja taas satoja nuoria miehiä haudan lepoon. Suruharso lepäsi kaikkien Suomen kotien yllä. Sota päättyi maaliskuussa, ja äitini sai miehensä kotiin. Mikä ihana hetki kaiken pelon ja tuskan jälkeen!

Isäni siirtyi työskentelemään armeijan palvelukseen ja sai pian komennuksen Mikkeliin Päämajaan. Äiti ja minä muutimme isän mukana, ja isoäitini Venla Olli jäi huolehtimaan pienestä maatilastamme. Aikamme Mikkelissä jäi kovin lyhyeksi, sillä jatkosota alkoi kesällä 1941. Isä sai komennuksen rintamalle.

Ruoka kaupungissa oli säännösteltyä ja Päämajan kaupungissa Mikkelissä pelättiin pommituksia. Niinpä matkustimme äidin kanssa sotilaita täynnä olevassa junassa kohti Etelä-Pohjanmaata ja vanhaa kotia. Jälleen jokainen Suomen nainen joutui tarttumaan moniin raskaisiin töihin. Pelättiin, rukoiltiin, toivottiin, itkettiin ja saateltiin haudan lepoon tuhansia nuoria miehiä.

Sodan kestäessä äitini synnytti kaksi potraa lähes viisikiloista poikaa. Isäni halusi toisen pojan nimeksi Voitto Tapio eli tulkoon voitto tai sitten tappio. Toinen poika sai nimen Jorma Tapani. Äidillä oli todella raskasta, koska pienten poikien ja tyttären hoitamisen lisäksi oli huolehdittava koko tilasta kaikkine töineen. Lisäksi mieltä kalvoi hätä aviomiehen kohtalosta. Sota loppui syksyllä 1944 ja isä palasi kotiin perheensä luokse. Ilo oli lyhytaikainen, sillä Lapin sota alkoi, ja isän oli aktiiviupseerina lähdettävä välittömästi pohjoiseen. Jälleen äidin oli pärjättävä ilman aviomiestään ja meidän lasten ilman isää. Lapin sota päättyi keväällä 1945, mutta isä ei palannutkaan kotiin vaan sai komennuksen Ouluun armeijan tehtäviin.

Kun isäni tuli lomalle kotiin, he päättivät äidin kanssa ostaa maatilan äidinisältä ja yrittää viljellä sitä, vaikka isä työskenteli Oulussa asti. Aluksi tämä ”kaukoviljely” jollain tavoin onnistui, kun isä antoi puhelimella ohjeita, kävi lomilla hoitamassa tilaa, jossa nuori vaimo yritti parhaansa mukaan selvitä miestenkin töistä. Äiti toivoi, että isä hakeutuisi edes Vaasaan, joka oli lähempänä Ylistarossa sijaitsevaa maatilaa. Isä saikin siirron Vaasaan, jossa hän muutaman vuoden armeijan hommissa työskenneltyään totesi, että kaikki sotaan liittyvä saa hänen kohdaltaan nyt jäädä ja että hänestä tulee täyspäiväinen maanviljelijä. Aviomies ja isä tuli siis vihdoinkin kotiin.

Yrittämistä sodan jälkeisissä oloissa

Äitini ja isäni ryhtyivät nyt innolla viljelemään maata, hoitamaan karjaa ja osallistumaan yhteiskunnan vaatimiin tehtäviin. Sodan jälkeen tarvittiin monenlaisia rakennustarvikkeita, ja niinpä äiti ja isä yhdessä naapuriperheen kanssa perustivat pienen ”tiilitehtaan”, josta vietiin tiiliä ympäri maakuntaa. Iltapäivisin äiti osallistui erittäin raskaaseen tiilentekoon. Päivällä hän heilui heinäpellolla hanko tai harava käsissään, leikkasi ruista sirpillä, ruokki eläimet, lypsi lehmät, laittoi ruokaa työntekijöille, hoiti lapset, pesi pyykin pyykkilaudan avulla, huuhtoi pestyt vaatteet talvisin jääkylmässä jokivedessä ja piti sunnuntaisin vielä Ylistaron seurakunnan pyynnöstä pyhäkoulua kylän lapsille.

Myöhemmin isä hankki äidin vastusteluista huolimatta hänelle erilaisia kodinkoneita helpottamaan työtä; meille ostettiin myös traktori ja siihen kuuluvia maatalouskoneita, joten äidin työtaakka peltotöissäkin keveni. Tiilien tekokin loppui, kun niitten menekki väheni eikä työ enää ollut kannattavaa.

Äitini ja isäni olivat innokkaita yrittäjiä ja niinpä he perustivat yhdessä naapuriperheen kanssa leipomon, jossa tehtiin töitä kahdessa vuorossa perheenjäsenten ja ulkopuolisten työntekijöitten voimin. Äiti työskenteli leipomossa päivisin, hoiti kotityöt jossain välissä ja palasi illalla pakkaamaan leivonnaisia lähetettäviksi ympäri maakuntaa. Hän oli usein iltaisin todella väsynyt, mutta jaksoi kuitenkin kuulustella meidän lasten läksyjä ja kuunnella huoliamme. Eräänä yönä leipomossa syttyi tulipalo, ja valtavista sammutusyrityksistä huolimatta leipomo paloi maan tasalle. Uutta leipomoa suunniteltiin, mutta koko hanke kariutui, kun naapurin isäntä, toinen osakas yrityksessä kuoli.

Äitini ja isäni perustivat kanalan ja hankkivat tipuja, joita äiti hoiti suurten lämpölamppujen alla kuin kanaemo. Se oli tarkkaa työtä, sillä ruokkimisen ja hoidon suhteen ei saanut tehdä virheitä, jos halusi tipusista kasvavan aikuisia kanoja. Kukot karsittiin ja pantiin pataan tai pakastimeen. Lopulta kolmessa eri kanalassa oli noin 2000 kanaa, joiden hoitaminen ja munittaminen olivat myös tarkkuutta vaativaa työtä. Jos kanat pelästyivät jostain syystä, ne lopettivat munimisen moneksi päiväksi.

Äitini ei sulkenut kanojaan häkkeihin vaan ne saivat vaeltaa vapaasti pitkin lattioita ja kiivetä munimaan itse valitsemaansa pesään. Munien puhdistus, lajittelu ja asettelu kennoihin sekä lähettäminen keskusliikkeisiin vaati monien iltojen työt, mutta työtähän äiti oli oppinut tekemään lapsesta asti.

Äiti kannusti meitä lapsia opiskelemaan ja teki kaikkensa meidän kolmen eteen. Hän oli ikionnellinen, kun pääsin ylioppilaaksi ja kun toinen veljeni valmistui poliisiksi. Perhettämme kohtasi kuitenkin valtava suru, kun veljemme Voitto kuoli auto-onnettomuudessa abiturienttivuotenaan. ”Kaikkein suurin suru ihmisen elämässä on saatella oma lapsi haudan lepoon”, sanoi äiti usein. Isä pyysi minua ja miestäni asumaan heidän kotiinsa talven ajaksi, koska isä oli työnsä takia paljon poissa ja äiti joutui olemaan usein yksin. Mieheni oli juuri valmistunut diplomi-insinööriksi ja hän oli jo työelämässä, omat opintoni olivat vielä kesken ja odotin lasta. Järjestely toteutettiin, ja äiti sai muuta ajateltavaa, kun pieni poikamme syntyi ja omalla ihanalla tavallaan lievitti suurta surua.

Elämän ehtoopuoli

Aika kului, äitini vanheni, luopui suru sydämessä kaikista eläimistään, vuokrasi isän kanssa yhdessä pellot nuorelle viljelijälle, ryhtyi tekemään käsitöitä ja harrastamaan uudestaan kuorolaulua ja hoiti lapsenlapsiaan  aina tarvittaessa. Käsitöinä olivat erilaiset virkkaustyöt, joiden tuloksena veljeni sekä minun perheessäni on lukuisa määrä upeita ikkunaverhoja, liinoja, sängynpeittoja, sohvatyynynpäällisiä ja monenlaisia pienempiä töitä. Seurakunnan diakoniamyyjäisiin äiti suunnitteli ja virkkasi kymmenittäin pikkuliinoja, viimeiset hän teki 99-vuotiaana.

Kaikki sukumme naisjäsenet saivat häneltä joka joulu värikkään pikkuliinan, jonka mallin hän tarkkaan suunnitteli. Hänellä oli kodissaan pienoisurut, joilla hän ”korvakuulolta” soitteli kaikkea mahdollista, Usein soivat virret mutta myös Finlandia-hymni kuului äidin soitto-ohjelmistoon. Hän seurasi maailman tapahtumia, keskusteli niistä ja otti voimakkaasti kantaa. Hän iloitsi suomalaisten urheilijoiden menestyksestä ja suri heidän tappioitaan.

Aviomiehen kuolema oli äidille raskas isku, Mutta hän sanoi, että kun ennen niin reipas upseerimies ja maanviljelijä ei enää kuule, ei näe, eikä pääse liikkumaan monenlaisten tuskien keskellä, on parempi, kun saa ”päänsä painaa iankaikkisen isän helmaan”, äitini siteerasi Aleksis Kiveä.

Palvelutalossa äiti selasi albumeja, lenkkeili rollaattorin avulla, luki sanomalehtiä, virkkasi liinoja, tutki vanhoja lehtileikkeitä ja seurusteli naapureitten sekä hoitajien kanssa. Lapsiaan äiti rakasti, samoin lapsenlapsiaan sekä näiden lapsia. Hän halusi ottaa osaa jokaiseen lahjaan, joka jollekin läheisistä hankittiin.

Äitimme oli innokkaana järjestämässä kanssamme 100-vuotisjuhliaan. Hänellä oli omat toiveensa, jotka päätimme toteuttaa, kun hän syyskuussa 2015 täyttäisi 100 vuotta. Elokuussa äiti nukkui pois.

Poikani Vesa oli Englannissa mummonsa kuoleman aikoihin. Kuultuaan surusanoman hän lähetti meille viestin:”Mummani antoi kasvot sanoille laupeus ja hyvyys. Hän käveli kuunsädettä pitkin mummojen taivaaseen.”

Kuuntele ja katso Terttu Jokisen teksti https://drive.google.com/file/d/0B_0gzthCEvakb2JHMFJZQkxzRUk/view