Haapavedellä syntyi 1898 kolmas lapsi Iisakki Vahen torppareille Juho Aappo Kaisanpoika Erkkilälle ja Eeva Kaisa Aapelintytär Pekkalalle Kaapinkankaan torpassa Mustikkamäellä.
Äitini Maria Niemistö
Äitini Maria eli lapsuuden ankaran vanhoillislestadiolaisäidin kurimuksessa. Perheen isä Juho Aappo oli mennyt Amerikkaan Eeva Kaisan sukulaisten pilettirahan turvin, mutta palasi pian takaisin sukulaisten avustuksella yhtä köyhänä kuin oli lähtiessään. Isä oli viinaan menevä, mutta hyvä lapsille, eikä koskaan hakannut lapsiaan, mitä äitini muisteli kiitollisuudella.
Lestadiolainen Eeva Kaisa toteutti lapsiin ankaraa uskoaan. Koska hän kiersi seurataloista toiseen ja oli päiväkausia poissa, jättäen pienet lapset yksin kotiin, sotkivat lapset paikat leikkiessään tuvan ja porstuan käsittävässä torpassa. Kun äiti tuli kotiin, alkoi kuritus: lasten oli päätettävä keskenään, kuka menee ensimmäiseksi kuritettavaksi. Äidin rankaisuväline oli lähinnä oleva hellan rauta.
Seuroissa Eeva Kaisa tuli liikutuksiin ja huusi suurella äänellä anteeksiantoa Jumalalta, mutta ei koskaan pyytänyt lapsiltaan anteeksi väkivaltaista käytöstään ja sitä äitini muisteli elämänsä loppuun. Jostakin syystä äiti otti Marin lapsista mukaansa seuroihin ja Mari alkoi pelätä niitä seuroja, koska äitiin tarttui seuraväen huuto ja valitus ja vasta kotimatkalla äiti muuttui omaksi itsekseen.
Se pelko jätti pysyvät jäljet lapsen sieluun ja äidin Jumalaa piti pelätä koko lapsuuden.
Tässä ilmapiirissä kasvoi Marista vakavaluonteinen, uskovainen nuori nainen, joka ei lakannut haaveilemasta suuresta, kauniista maailmasta ja ystävästä, joka ei petä, eikä jätä koskaan häntä.
ÄITINI USKO
Mutta se Jumala, johon Mari nuoruudessa turvasi, ei ollut lapsuuden ankara, lestadiolaisten tuomitseva Jumala, vaan armahtava ja anteeksiantava, johon voi ja sai turvata yksinäisyyden epätoivoisilla hetkillä. Yksinäisyys oli Marin seuralainen joukossakin, kirjeiltamissakin, joissa pojat antoivat tytöille kortteja salaa, eikä Mari uskaltanut ujona ja arkana katsoa kortin antajaa. Vahen pelloilla paimenessa lehmät olivat parhaat ystävät, jotka kuuntelivat kun Mari veisasi heille äidin opettamia virsiä.Suuri luonto ja lehmät antoivat rauhan etsivälle nuorelle naiselle.
KOULUUN
Opettaja Muttosella Mari oppi lukemaan ja kirjoittamaan ja Vahella lypsämään lehmiä.
Nuorena hän lähti Toholammille löytämänsä ystävän Elinan kanssa karjapiiaksi. Toholammilla Mari näki lehdestä ilmoituksen, että Satakuntaan Vuojoelle karjakkokouluun haetaan oppilaita seuraavaksi lukuvuodeksi. Vuojoen kartano sijaitsi Eurajoen rannalla, kuusi kilometriä Vuojoen asemalta, jonka matkan Mari käveli kartanoon.
Oppilaita oli noin 20 naista jotka sijoitettiin koulurakennuksen asuntoihin. Haaveiluille ei jäänyt sijaa, työharjoittelu lehmien ja vasikoiden parissa alkoi aamuvarhain. Karjasijat oli pestävä viikoottain, lannat luotava kaikkien, ympäri maata tulleiden opiskelijoiden kesken.
Kirkossa käytiin, muita vapaa-ajanviettomahdollisuuksia ei ollut, eipä näkynyt nuoria miehiäkään ja säännöt olivat ankarat karjanhoitoharjoittelijoille: Ajoissa nukkumaan, että herättiin varhain aamulypsylle takaniityille, jonne lähdettiin hevoskyydissä kesän aikaan. Työasuna oli valkoiset takit ja huivit jokaisella. Oudoksi Mari tunsi itsensä iloisten,nauravien tyttöjen keskellä. Synti, äidin synti painoi vakavaksi, koska nauru ja ilo oli kielletty äidin kasvatuksessa.
TYÖHÖN
Äitini Maria lähti Vuojoelta Uudellemaalle, Artjärvelle lehti-ilmoituksen perusteella karjakoksi Töyrylän kartanoon. Tilalla sijaitsi myös juusto- ja voimeijeri ja työntekijöitä oli paljon, työnjohtaja Krappe ohjaamassa töihin. Juustonsuolaajaksi Töyrylään oli tullut Etelä-Pohjanmaalta, Kauhajoelta Rikhard Vilhardinpoika Niemistö, isäni joka oli syntynyt Kauhajoella 1897. Isäni oli kiertänyt meret ja mannut, käynyt Rymättylässä stuertti- ja kokkikoulun ja ollut rahtilaiva Baltic`issa kokkina. Töyrylän kartanossa tapahtui maailman rantojen seilorille outoja tuntoja, tunteita tuntemattomia, kun hän katsoi kartanon ruokapöydässä pientä, nutturapäistä ja vakavaa naista. Onhan naisia ollut ja mennyt komealla miehellä, mutta ei tällaista ikävää ja kaihoa toiseen ihmiseen, naiseen..
Ei kulunut kuin kuukausi kun mies kopisteli karjakon mökin oveen ja pyysi päästä sisälle. Marille oli myös tapahtunut mielenmuutosta ja ajatukset vaivasivat. Tässäkö ihminen, ikuinen ystävä, joka kävi myös kirkossa pyhisin. Luotettavako, joka pyrki samaan sänkyyn lupaa kysymättä. Onko tämä syntiä? Joku Marissa taisteli itseä ja toista vastaan, mutta ei voittanut vahvempaansa. Päivät menivät työssä, askareissa ja lypsylle aamuisin varhain. Aamut muuttuivat pahoinvoiviksi ja pian Mari tiesi olevansa raskaana.
AVIOON
Minä saatan olla paha, oli Riku sanonut Marille, kun pyysi kihloihin ja sanoi lähtevänsä pois Töyrylästä uuden työn perään ja Porvoon autokouluun. Marilla ei ollut vaihtoehtoja, elämä oli sinetöity. Raskaus ei vielä näkynyt kesällä 1926 mutta tuotti suurta häpeää ja synnintuntoa, oli lähdettävä, etteivät ihmiset näkisi hänen tilaansa. He lähtivät Pohjanmaata kohden ja poikkesivat Tampereella kihloissa ja jatkoivat matkaa Kauhajoelle anoppilaan.
Riku lähti autokouluun ja Mari jäi anoppilaan, Niemistön torppaan, jonka pientä tilaa hoitivat Kustaava ja Villehard Niemistö. Kirkkoherra Albert Ahtola vihki nuorenparin vuodenvaihteessa 1927 ja Riku aloitti kuorma-autoilun Kauhajoella vähää ennen pulavuosia. Vaikeat ajat alkoivat, tuonti ja vienti loppui Suomessa ja ainoa tulonlähde oli pirtu ja kotikeittoinen. Riku ajoi sitä, mistä oli tuloa, pirtua Närpiön satamasta, mutta hän ei ehtinyt rikastua silla toimeentulolla, koska aktiivinen pirtupoliisi Kuutti käräytti Rikun pirtulasti kuorma-auton lavalla. Riku meni Vaasan linnaan sakoista vesileivälle, eikä koskaan maksanut rahassa sakkojansa valtiolle, mutta menetti monet kuorma-autonsa valtiolle.
RISTI
Sota-aikana Rikun meni työvelvolliseksi rintamille ja äiti ja lapset jäivät selviytymään hehtaarin asutustilalle. Vanhin sisar Salli oli jo aikuinen ja ahkera tekemään töitä kotipelloilla kasvattaen kaikkea suuhun pantavaa eli perheessä voitin paljon paremmin kuin sen jälkeen kun isä tuli kotiin. Isän, vieraan miehen uhka oli jokapäiväinen pelko nuoremmille lapsille ja vanhemmat lapset lähtivät piiaksi, pois kotoa. Isän tullessa tupaan ja lasten leikkiessä ja nauraessa, isä sai raivokohtauksia ja uhkasi tappaa kaikki. Äiti alkoi vapista ja huutaa: juoskaa pihalle ja seuraten lapsia juosten naapuria kohden. Isä lähti perään ja huusi ääni muuttuneena ja rauhallisena: tulkaa takaisin!
Hyvin pian opittiin isän tavoille ja oltiin hiljaa ja liikkumatta tuvassa kun isä oli läsnä. Minulla ei ole muistikuvaa isästä ennen sotia, koska olin kaksivuotias kun talvisota alkoi. Menettikö isä sodissa hermonsa niinkuin kymmenet tuhannet Suomen miehet sodissa?En koskaan muistanut kysyä äidiltä, minkälainen isä oli ennen sotia ja mekin nuorimmat lapset lähdimme maailmalle heti, kun kynnelle kykenimme. Mutta äidillä ei ollut vieläkään vaihtoehtoja, koska siihen aikaan ei erottu, koska se oli häpeä ja synti äidin kasvatuksessa.
Unelma lapsuuden Haapavedestä seurasi äidin mielessä: Juostiin Kaapinkankaalta Haapajärveen uimaan ja ne lehmisavut, kun oltiin Vahella paimenessa, säilyvät iäti sielussa. Haapavedelle lähdöstä äiti puhui ja haaveili koko loppuelämänsä.
LÄHTÖ
Äitini Maria näki miehensä kuoleman kuumana elokuun aamuna 1976. Isä oli ollut edellispäivän perunamaalla ja kehunut äidille hyviä perunoita, joita oli syönyt tavallista enemmän. Seuraavana aamuna, kuolinpäivänään isä oli lähdössä kirkolle pyörällä hakemaan kansaneläkettään. Äiti seurasi viereisellä seinällä olevasta päästävedettävästään kun isä tuli äkkiä tupaan ulkoa, tunsi olonsa huonoksi ja sanoi: Taitaa mennä niinkuin isävainaja, joka riihestä tullessaan kaatui kuolleena pihalle 1929. Isä oli riisunut saappaansa ja asettunut vastakkaisella seinällä olevaan sivustavedettävään makuulle ja laittaen kätensä ristiin rinnalleen ja nukkunut siihen päivätyönsä tehneenä.
Isän kuoleman jälkeen äitini aloitti toistuvat puheensa elämästään 50-vuoden ajalta. Äiti ei koskaan uskaltanut puolustautua, ei sanoa sanaakaan isälle eläessään, koska pelko oli niin suuri ja kokemukset isän väkivallasta. Minä, joka hoidin äitiäni kymmenen vuotta, kuuntelin äitiä joka aamu, joka päivä äidin purkausta, vuoroin vihaista, vuoroin naurun ja itkun sävyttämää elämää isän kanssa. Tämä äidin purkaminen itsestään, pahasta olostaan oli terapiaa äidille, vaikka hän ei itse sitä tiedostanut. Kaikki patoutunut raivo, pelko ja murhe laantui lopulta monen vuoden jälkeen rauhalliseen ja levolliseen ymmärrykseen äidin rististä hänen elämässään. Minä en koskaan keskeyttänyt äitiä ja kiitän siitä itseäni ja ihmeellistä oli, että lopulta, loppuvuosina äidiltä löytyi rikas huumorintaju ja nauru itselleen.
Äitini pääsi rauhaan synnintunnostaan silloin, kun nukkui rauhallisesti pois 1986 lähes 88-vuotiaana. Hän pääsi toivomaansa ja rukoilemaansa lepoon kivuistaan. Hautajaispäivänä oli kaikki hyvin selkeää ja kirkasta minulle: Äiti ei ole tuossa arkussa, vaan hän elää. Se tunne oli hyvin vahva ja sai minut kiitolliseksi äidin elämästä ja lähdöstä. Äidin ainainen muistutus oli säilynyt läpi elämän: Tehkää parannus! hän muistutti meille lapsille ja minä koin sen tarkoittavan mielenmuutosta ihmisessä. Äidin oppi oli, että kaikki pitää kestää ja kärsiä kasvua varten, jotakin varten, eikä saa luovuttaa elämästä, koska se on lahja.
Äitini, minun äitini Maria on paras esimerkki minulle ihmisen kestokyvystä ja uskosta korkeampaan voimaan ja unelmiin, jotka kantaa läpi elämän. Koska uskon ja unelmien tehtävä on tehdä elämästä siedettävä kaikille vaikeuksien ja sairauksien keskellä. Hän oli minun äitini armas!
Kirjoittaja
Kaisu Kasi
Lähteet
Äidin elämä.
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.