Laihialainen torppari Jaakko Kauppi oli lapseton kahdesti leskeksi jäänyt mies, kun hän vuonna 1881 meni naimisiin kymmenisen vuotta nuoremman Maria Koskelan kanssa. Heille syntyi neljä tytärtä – Elisa, Hilda, Sanna ja Aini sekä yksi vain hetken elänyt poikavauva. Aluksi perhe asui Kylänpäässä, myöhemmin Jokikylässä, ylempänä Laihiajokivarressa.

Jokikylään kunnallinen kansakoulu saatiin joskus vuoden 1870 jälkeen. Elisa-tyttö aloitti siellä vuoden 1893 lokakuussa, ja opiskeli neljä vuotta. Koulu sujui hyvin, opiskeluhaluja oli. Koulun johtokunnan esimiehenä eli puheenjohtajana oli tuolloin innoittava laihialainen persoona Aleksander Filander. Itseopiskelun ja raittius- ja nuorisoseura-aatteidensa kautta miehestä kasvoi ensin paikallinen, myöhemmin jopa kansallinen vaikuttaja, maalaisliiton perustaja ja kansanedustaja, joka tunnettiin nimellä Santeri Alkio.

Kyllä Jokikylän lapsilla on ollut tavallista innostavampi kouluaika! Kansakoulun jälkeen Elisa oli vuoden kotona, jolloin äiti opetti hänelle emännän töitä, taloustöistä karjanhoitoon ja käsitöihin. Tyttö olikin oikein nopeaoppinen ja teräväpäinen ahertaja.

Opinnot ja työ

Naisille ei tuolloin vielä ollut kovin paljon opiskelumahdollisuuksia. Vähäiset paikalliset mahdollisuudet Elisa hyödynsi käymällä Laihian emäntäkoulun lukuvuonna 1898–1899. Tytön tunnollisuudesta ja lahjakkuudesta kertoo se, että keskiarvoksi tuli yhdeksän. Täyskympit hän sai sekä yksinkertaisten kankaiden – palttina, toimikas, pomsi – että moniniitisten kuviokankaiden kudonnasta.

Häntä on varmaan rohkaistu jatko-opintoihin Hämeenlinnan uuteen käsityöopettajaopistoon. Frederika Wetterhoff oli näet aloittanut siellä jo vuonna 1893 kaksivuotisen koulutuksen, johon kuului kutomista, sidosoppia, piirustusta, värjäystä, kirjanpitoa ja ammattilaskentoa. Myöhemmin lisättiin vielä opetusharjoitukset ja näytetunnit. Koulu toimi isossa kivitalossa, samassa kuin nykyäänkin, joten oppilaat lienevät asuneenkin siellä.

Sukutiedon mukaan Elisa Hakon rohkea unelma olisi täyttynyt ja hän olisi päässyt Wetterhoffin kouluun. Nuori nainen on hyvin ehtinyt hankkia Vaasassa työharjoittelua ennen kouluun pyrkimistä. Koska Elisa oli hyvin säästeliäs, on hän luonnollisesti laittanut talteen kaiken mahdollisen, mutta opintojen rahoitus on silti ollut pulma. Olisikohan Laihian kannustava nuorisoseurahenki voinut tulla jotenkin avuksi? En pitäisi mahdottomana ajatusta, että joku paikkakuntalainen olisi rohkaistunut takaamaan lahjakkaan tytön opinnot, saataisiinhan Elisan taidot silloin käyttöön koko kansakunnan hyväksi!

Edelleen suullisen tiedon mukaan käsityönopettajan työ on löytynyt Karjalan Kannaksen Uudeltakirkolta, joka oli Viipurin takana Suomenlahden rannalla. Mahdollisesti Elisa Hakko on työskennellyt siellä maamieskoulun yhteydessä toimineessa puutarha- ja talouskoulussa. Hänen on täytynyt pitää paljon käsityönopettajan työstään, kun sai tehdä sitä, mistä eniten piti! Opetustaitokin oli hyvä.

Ajankuvaa

Elisa Hakon nuoruus oli sekä venäläistämispyrkimysten että vahvan kansallisen heräämisen aikana. Vuodet 1899–1905 tunnetaan Suomessa ensimmäisen ja vuodet 1908–1917 toisen sortokauden nimellä. Venäjän yritystä kaventaa autonomista asemaa ei hyväksytty Suomessa.

Liekö sortokaudet toimineet kirittäjinä, mutta Etelä-Pohjanmaa oli 1900-luvun alussa vahvaa siirtolaisuusaluetta. Lähtijöitä ”rapakon” taakse Amerikkaan riitti, etunenässä nuoria miehiä. Sinne Kaupin sisarukset Hilda, Aini ja Elisa halusivat myös suunnata. Suunnitelma oli aivan realistinen, sillä opettajatyönsä turvin Elisa ryhtyi säästämään heille matkarahoja. Se vaati nuorelta naiselta useamman vuoden, sillä laivaliput eivät olleet halpoja. Elisan omiin suunnitelmiin tuli kuitenkin yllättävä muutos.

Lapsuuden koulukaveri Mikko Hakko oli kuullut jostain Elisan muuttoaikeista ja mies tuli yllättäen Helsingin laivarantaan häntä tapaamaan. Vaimoksensa pyysi, ja nainen suostui. Näin laihialaisneito päätyikin Amerikan kultamaan sijasta kiertokoulun opettajan siipaksi Oulunsalon Keskipiirille.

Avioon Oulunsaloon vuonna 1909

Mikko ja Elisa tunsivat toisensa jo kouluajoilta, olivathan he luokkatovereita. Molemmat lahjakkaita, kilpailivat keskenään paremmuudesta. Elisasta Mikko oli luotettava, heikompien puolustaja, tiedonhaluinen ja yritteliäs, kirjoittava poika. Pitkä, hoikka – komeakin! Mikko taas oli vaikuttunut Elisan ahkeruudesta ja lahjakkuudesta. Kun pojan päättötodistuksen keskiarvo jäi aavistuksen verran huonommaksi kuin Elisan, hän kävi viimeisen kouluvuoden uudelleen! Kuullessaan Elisan siirtolaisaikeesta Mikko kävi heti toimeen ja matkusti tapaamaan nuorta naista. Sen tuloksena oli kihlat, häävalmistelut ja Elisan muutto Oulunsalon Keskipiirille.

Mikko oli ostanut Keskipiiriltä pienen mökin, johon kuului pirtti, pieni makuukamari ja kuisti sekä puolen hehtaarin tontti. Mökki oli tunnetun paikallisen naisrakentajan tekemä eikä siihen Mikon aikana tehty muutoksia. Keskipiirin kylä oli tuolloin vielä melko syrjässä, sillä matkaa Ouluun kertyi maanteitse Kempeleen kautta 26 kilometriä. Jäitten aikaan matka lyheni kolmannekseen, kun hujautti Kempeleenlahden poikki potkurilla, suksilla tai hevosella. Kesällä pääsi veneelläkin, jos sellainen oli.

Lestadiolaisuus oli Oulunsalossa merkittävää jo tuolloin, kun taas Elisa Hakon synnyinseudulla vaikuttivat rukoilevaisuus, herännäisyys ja evankelisuus. Niinpä nainen ei sitten oikein löytänytkään yhteistä säveltä tässä suhteessa. Yhteydet kansankirkkoommekin löyhtyivät, kun mies 1920-luvun lopulla jätti sen.

Opettajan ja poliisin emäntänä

Suuriruhtinaskunnan aikaan perheeseen syntyi kolme lasta ja viisi lasta maan jo itsenäistyttyä. Vanhin syntyi vuonna 1910, sitten perheenlisäystä saatiin 1-3 vuoden välein aina vuoteen 1927 asti. Ikävä kyllä Elisan ja Mikon jälkeläisistä neljä kuoli jo lapsena, muun muassa tulirokkoon. Lasten menetys on kova paikka perheessä ja erityisesti äidille.

Mikko Hakko oli kiertokoulunopettaja ja Elisa Hakko taas käsityönopettaja. Isän opettajan työstä Elli-tytär kertoo näin: ”Seurakunta piti talven aikana kiertokoulua eri talojen pirteissä muutamasta päivästä muutamaan viikkoon paikassaan. Oppilaitten ikä vaihteli suurestikin, mutta kaikkien oli määrä hankkia lukutaito. Työmatkat isän kulki jalan, pyörällä tai hevosella. Matkassa kulkivat niin omat opetusvälineet kuin iso 110 x 140 x 50 cm:n kokoinen harmonikin.”

”Kun kuntaan saatiin kansakoulut – Keskipiirille vuonna 1917 – kiertokoulu kävi tarpeettomaksi. Opettajat saivat kouluttautua alakansakoulun opettajaksi, mutta isä ei sitä halunnut, koska oli tottunut opettamaan isompia lapsia. Hän lähti Suomenlinnan poliisikouluun, josta valmistui keväällä 1921. Äiti oli kotona 11-vuotias Sulo ja 3-vuotias Into seuranaan. Mirja-vauva syntyi viikko isän paluun jälkeen.”

”Poliisina isä toimi Oulunsalon Varjakan sahalla parahiksi juuri kieltolain eli ns. pirtuaikaan vuosina 1919–1932. Virosta tuotiin viinaa vesitse. Salakuljettajilla oli moottoriveneet, mutta poliisilla vain soutupeli, joten asetelma ei luvannut paljon. Lopulta olot kävivät tukaliksi, kun salakuljettajia täytyi kytätä yökaudet. Kiinni joutuneet kostivat siten, että kävivät häiritsemässä äitiä ja lapsia. Lopulta oli pakko luopua poliisin työstä.”

”Kun isän virkatyö loppui, tuli tarve saada lisää viljelyalaa. Niinpä hehtaari kerrallaan raivattiin rämettä valtion maksamien raivauspalkkioiden turvin.”

Pienviljelijän emäntänä

Palkkatöiden loputtua Mikko-puolisolle jäi enemmän aikaa kunnallisten luottamustehtävien hoitoon, mikä tiesi äidillekin lisää työtä. Elli-tytär kertoo näin: ”Koska isä oli niin työllistetty kunnan töiden kanssa, hoiti äiti mahdollisimman pitkälle myös talon maanviljelyshommat. Äiti päätti, mitä milloinkin tehdään, organisoi työt ja toimi työnjohtajana. Hän päätti lannoitukset ja kylvöt; mitä ja milloin mihinkin, vaikka isä sitten kylvikin. Kylvi, vaikka mielessään teki runoja. Ei äiti häntä siitä morkannut, koska tiesi, että isä on sellainen haaveilijatyyppi.”

”Viljan puintipäivinä äiti hoiti muonitukset. Paikalla oli kymmenkunta henkilöä ja tekemistä riitti koko ajaksi. Järjestyksen säilyminen oli tärkeää sekä työn sujuvuuden että työturvallisuuden kannalta. Työ oli pölyistä ja osittain vaarallistakin. Vaatteilla suojauduttiin mahdollisimman hyvin, mutta mitään erityisiä suojavarusteita ei käytetty. Vaikka lapset kaikkein lyhimpinä joutuivat pölyisimpiin paikkoihin, sitä ei nähty terveysuhkana. Puintipäivän päätteeksi saunottiin, jotta saatiin pestä pölyt pois ja puhtaat vaatteet päälle. Puhtaus oli äidille tärkeää.”

”Äiti kasvatti meitä lapsia yritteliäisyyteen antamalla oman kasvimaan ja mansikkapenkin. Mansikat myimme Varjakkarannan huviloihin ja vihannekset Oulun kaupungintorille. Tulot sai pitää itse. Ostinkin niillä sitten itselleni hienon tweed-ulsterin ja hatun. Olin oikein mielissäni niistä.”

”Äiti sai tuloja, kun hän kutoi perimillään 90-senttisillä kangaspuilla kankaita pitäjäläisille. Niillä hän osti ensimmäisen vasikkansakin, kun vanhin veljeni Sulo oli vielä pieni. Poika oli hentoinen, joten äiti arveli, että lisämaitoa tarvitaan. Minun lapsuudessani meillä oli jo kolme tai neljä lehmää navetassa sekä vähän muitakin eläimiä. Maidosta kirnuttiin voita, jota myytiin kauppaan. Niillä tuloilla ostettiin kahvia, sokeria, siirappia ja muuta tarpeellista. Näin äiti piti talouden pystyssä. Kai isäkin talousrahaa antoi, vaikka nuuka olikin. Tulimme kuitenkin taloudellisesti ihan hyvin toimeen. Lehmien lisäksi äidillä oli navetassa kerran vuodessa vasikoita lehmien poikimisen jälkeen, sika jouluksi ja muutama kana. Poju-niminen työhevonenkin oli ja kissa silloin tällöin pitämässä hiiret loitolla. Koiraa ei ollut koskaan.”

Kunnallisaktiivin puolisona

Kunnallislautakunnan puheenjohtajuudesta lähtien 1927 Mikko-puolisolla oli hoidettavanaan kymmenisen kunnallista luottamustehtävää, sota-aikana enemmänkin. Sen lisäksi hän hoiti kyläläisten omia virallisia asioita. Niistä Elli-tytär kertoo: ”Toimeentuloa perheelle tuli vain satunnaisesti. Kokouksista tuli palkkiot, mitä sitten olivatkaan. Kyläläisten asioiden hoidosta ja avustamisesta isä ei pyytänyt juuri mitään, koska oli vaatimaton ja auttamishaluinen. Lehtijutuista tuli joskus pientä palkkiota.”

Keskipiirin kansakoulu sijaitsi ihan naapurissa. Kunnallisia kokouksia pidettiin kuitenkin Hakon pienessä kamarissa, eikä koululla. Mies lienee päätellyt pienemmäksi riskiksi kokoontua heillä kuin koululla, jossa suurempi lapsijoukko voisi joutua alttiiksi tartuntataudeille. Kokouksista tytär kertoo: ”Kokouksiin osallistujia oli usein puolen tusinan verran. Tuolit ja penkit siirrettiin istuimiksi, koska syöpäläispelon vuoksi äiti ei sallinut miesten istua sängylle. Meidän lasten tehtävä oli hommata lähimetsästä katajan oksia, jotka asetettiin emalisen sylkykupin päälle. Jos mukana oli eräs keuhkotautinen mies, kuppi asetettiin hänen vierelleen. Tämä saattoi kuitenkin potkia kupin pois ja sylkeä lattialle. Joko ei ymmärtänyt vaaraa tai sitten ei välittänyt siitä. Myöhemmin mies sitten menehtyikin tautiinsa, kuten valtaosa lapsistansa ennen häntä.”

”Äiti sai aina olla varuillaan kokousten vuoksi, tuulettaa ja tarvittaessa siivota perusteellisesti. Siitä tuli iso ylimääräinen siivous- ja desinfiointiurakka, mutta hänen aktiivisuutensa ansiosta säästyimme esimerkiksi tuberkuloosilta.”

Sodan aikana Elisa Hakolle riitti omiakin luottamustehtäviä, sillä hän oli kunnallislautakunnan varajäsen vuosina 1940–1942 ja varsinainen jäsen 1943–1945. Elli muisteli niitä aikoja: ”Äiti hoiti aikoinaan kunnan tehtäviä sen verran, että kirjoitteli niitä jauholappuja, joista Kalle Päätalokin kirjoissaan kertoo. Hän oli Keskipiirin asiamies. Koska kunnantoimistoa ei ollut, näitä asiakkaita kävi meillä kotona jonkun verran. Meille ei kerrottu, keitä he olivat, mutta kuulihan sen, kun jauholappua pyysivät.”

”Kun isä lähti hoitelemaan luottamus- ja muita tehtäviään, äidin homma oli katsoa, että tällä oli puhtaat ja kelvolliset vaatteet päällä. Mies ei paljon piitannut pukeutumisesta, vaan olisi pitänyt pyhät arjet samaa vaatepartta. Työlästä oli saada häntä sitä muuttamaan. Mahtoi se olla hieman rasittavaa käsityöopettajasta emännälle, joka oli itse paljon tekemisissä vaatteiden valmistuksen kanssa!”

Kasvatusta ja mielipiteitä

Pienille lapsille raskaita töitä ei annettu, sillä haluttiin heidän elimistönsä kehittyvän vahvaksi. Ulkopelejä ja liikuntaa suosittiin antamalla kaksi lähipeltoa urheilukentäksi. Uimataitoa pidettiin myös tärkeänä, koska läheisessä Varjakkarannassa oli vuonna 1907 tapahtunut onnettomuus, jossa moni uimataidoton sahatyöläinen menetti henkensä.

Elli Tervo kertoo: ” Äiti pehmensi isän tiukkuutta. Me lapset saimme sinutella vanhempiamme, kun vallitseva käytäntö oli, että vanhempia teititeltiin. Isä ja äiti olivat aikanaan pitäneet neuvoa asiasta. Äiti oli sinuttelun, isä teitittelyn kannalla, käyttöön otettiin sinuttelu.”

”Meidät lapset opetettiin työntekoon. Äiti sanoi, että jos joskus saamme rikkaan miehen, niin laiskaksi opimme aina! Hän tarkoitti, että köyhän toimeentulo vaatii paljon enemmän vaivannäköä, työtä ja taitoa. Lasten velvollisuuksiin kotona kuuluivat lattian lakaisut, tiskit, puiden hakkaamiset, pinoamiset ja muut sellaiset, joilla opetettiin vastuullisuutta.”

”Pahoja sanoja tai piiskaa äiti ei käyttänyt. Kun menin kerran pikkulapsena klaffikaapille siirappia syömään ja äiti huomasi sen, hän komensi minut hakemaan kaupasta täyden purkillisen lisää. Käski sitten syödä kaiken! Tiukkaa se teki, mutta koskaan sen jälkeen ei siirapin nälkä minua yllättänyt!”

”Emme myöskään saaneet kannella. Jos sisarusten käytöksestä yritti valittaa, äiti kielsi heti. Näin vanhemmat sisarukset saattoivat vanhempien huomaamatta keksiä kiveryyksiä nuoremmilleen, jopa kurittaa heitä.”

”Meidän lasten iloksi äiti oli tilannut kotiin Sirkka-lastenlehden. Siinä oli kertomuksia, runonpätkiä ja kuva-arvoituksia, joita viimemainittuja isäkin teki ainakin Kalevaan.”

Aidon nuorisoseurahengen mukaan lapsia ohjailtiin kirjojen ja kulttuurin pariin.

Käsityöharrastukset

Käsityöt pysyivät Elisa Hakon rakkaimpana harrastuksena koko hänen elämänsä ajan. Kodin tekstiilit ja pitkälti perheenjäsenten vaatteetkin syntyivät omin käsin. Niistä Elli kertoo: ”Pirtissä oli äidin kutomat salusiiniverhot, sivustavedettävän sängyn päällä virkattu sängynpeite, toista sänkyä peitti villahuopa. Matot olivat äidin tekemät, pirtin pitkät ja kamarissa lyhemmät, perinnetyyliset, joissa kapeat värikkäät raidat piristivät leveitä harmaita raitoja. Pellavasta äiti teki pöytäliinat sekä alus- ja päällyslakanat, jotka olivat karheita iholle. Lakanoita oli vaihdettavaksi asti, ehkä tusina.”

”Äiti kutoi jopa 12-niitisiä kankaista, oikeita taidonnäytteitä! Villaa ja puuvillaa. Miesten pukukankaitakin hän teki ja itselleen ainakin yhden juhlapukukankaan. Vintillä oli äidin tilkkukirja, jossa oli pieni mallitilkku jokaisesta tehdystä kankaasta. Näin kerran sodan jälkeen Oulun Osuuskaupan kenkämyymälässä nuoren naisen yllä äidin kutomasta kankaasta ommellun leningin, oli kuulemma tehty isoäitinsä vanhasta. Hyvinpä oli kangas kestänyt!”

”Äiti ompeli myös vaatteemme, minullekin mekot. Aluksi hän teki ne ostetusta ohuesta, kirjavasta puuvillakankaasta, kretongista. Minua hän kielsi kiipeämästä puihin, koska mekko repeää. Kun nousin silti, joutui äiti tekemään mekkoni paksusta flanellista. Puuvillaa sekin oli, pieniä kukkia yksivärisellä pohjalla. Se ei revennyt, vaikka putosin aidalta, ja jäin roikkumaan aidantolpasta pää alaspäin! Ehkä flanellikaan ei aina kestänyt, koska joskus äiti tuskaili: ’Peltistäkö minun pitää sinun mekkosi ommella!’

”Ompelukoneena äidillä oli aluksi käsin pyöritettävä Singer. Myöhemmin hänellä oli samanmerkkinen jaloilla poljettava, mutta se vahingoittui tulirokon jälkeisessä puhdistuksessa niin, että sitä piti toistuvasti puhdistaa ruosteesta. Ompeluohjeet ja kaavat äiti sai viikoittain ilmestyvästä Kotiliesi -lehdestä. Siinä oli paljon kotitalousasiaa, muttei yhtään juoruja. Lapsille oli Kieku ja Kaiku -sarjakuva.”

”Äiti opetti käsityön saloja myös naapureille ja kiinnostuneille. Tietysti minullekin, ainoastaan lampaanvillan kehräämistä hän ei enää sairautensa vuoksi ehtinyt. Äiti oli oikein hyvä ja kärsivällinen opettaja.”

Perhekuvat kertovat, että Elisan ompelemien vaatteiden mallit olivat hyvin yksinkertaisia, nykyaikaisen minimalistisia.

Arkielämää

Perheen työnjako oli muuten tavanomainen, mutta Elisa Hakko otti tavallista enemmän osaa maanviljelyyn sekä tuki ja avusti miehensä luottamustehtävien hoidossa. Nainen piti tarvittaessa myös oman päänsä, jos miehen mielipide poikkesi liikaa hänen ajatuksestaan.

Kotielämästä Elli kertoo näin: ”Kiitos emäntäkoulun, äiti oli oikein hyvä kotitalousihminen. Hän käytti jopa sellaisia maaseudulla vielä harvinaisia mausteita kuin kardemumma ja sahrami, jotka piti hakea Oulusta saakka. Pullasta tuli sahramilla ihanan kullankeltaista.”

”Talveksi äiti pullotti mustikoita ja survoi puolukoita. Viimemainitut syötiin siltään tai tehtiin puuroksi, mustikat leivottiin piirakaksi tai keitettiin sopaksi. Viinimarjojakin oli; mustaa mehua oli aina sairaalle lapselle, punaista taas tarjottiin lapsille ja juhlissa. Marjasäilykkeet säilytettiin pirtin lattian alla olevan kellarin ylälaudalla.”

”Kotimökkimme molempien huoneitten seinät oli tapetoitu, vaikka pirtin seinän alaosa saattoi olla paneloitukin. Kamarin tapetit olivat aluksi tummat ja isokuvioiset, mutta tulirokkotapauksen jälkeinen asunnon desinfiointi ”tulikivellä” eli rikkiä polttamalla savusti ne pilalle. Kuosi vaihdettiin vaaleaan ja pienikuvioiseen. Tapetointi on tietysti ollut äidin idea, ja hän on sen myös maksanut.”

”Iltaisin pirttiämme valaisi keskikokoinen öljylamppu, jonka ympäristö toimi työtilana. Siihen hilattiin äidin ompelukone tai koottiin varastosta vanhat, mummoni perua olevat kangaspuut. Siinä ne pölysivät ja olivat muun asumisen tiellä, joten kudonnasta piti selvitä nopeasti. Isä teki puutöitä tai korjaili rekeä.”

”Sunnuntaisin kangaspuita ei käytetty, eikä tehty välttämättömien lisäksi muitakaan töitä. Pellollekaan ei menty, oli miten komea poutapäivä tahansa. Äidin urakka ei pyhisinkään juuri hellittänyt, sillä aamulla oli navettatyöt, sitten keittämiset ja iltanavetta. Helpotukseksi jäi kenties vain kankaankudonnan ja ompelun pois jäänti. Äiti kirjoitteli jonkun verran kirjeitä siskoilleen Laihialle ja Amerikkaan. Sota-aikana hän siirsi rintamalla oleville siskolle ja veljille kirjoittamisen minulle.”

”Pyhisin me lapset saimme käydä kylässä, hiihdellä tai pelata pelejä – nelimaalia ja pesäpalloa – tai pitää pihallamme urheilukilpailuja, kuten hiihto- ja kuulantyöntökisoja. Äiti taas saattoi käväistä vanhimman pojan perheen luona, mutta mikään ”kyläluuta” hän ei ollut. Jos houkuttelin naapuriin kylään, hän vastasi: ’En minä lähde, mutta mene sinä vain, niin minä saan nukkua senkin ajan.’ Hän oli väsynyt ja viihtyi ihan hyvin myös itsekseen.”

”Perhe ei ollut kovin innokas juhlimaan, ja olihan sukukin kaukana, jopa Atlantin takana. Mikon ja Elisan häät morsian tuli itse järjestämään, ja majoittui valmisteluajan läheisessä Muikun talossa. Ainakin yhdet isommat juhlat perheellä oli, siitä kertoo Mikon runo ”Täyttää jutkautin 50 vuotta”. Sota-ajan joulusta taas kerrotaan tekstissä ”Ankean ajan joulu”.”

Elli-tyttären kertoman mukaan äiti ymmärsi hyvin puolisonsa haaveksivaa luonnetta, eikä koskaan moittinut tätä siitä, vaikka joutui itse suurempaan vastuuseen perheen arjesta usein väsyksiin asti. Mikon ”Kujerrus”-runo vihjaa puolisoiden välisestä ihmissuhdeongelmasta, jota mies ei pysty ratkaisemaan. Kyse on voinut olla juuri vaimon voimien hiipumisesta, tai sitten taitamattomista sanoista. Elisa nimittäin lauloi vain yksin ollessaan, koska oli pahoittanut mielen lauluäänensä kommentoinnista.

Elisan sairaus, loppuvuodet ja merkitys

Elisa Hakon syöpäsairaus oli melkoinen viiden vuoden koettelemus. Häntä hoidettiin Oulussa ja välillä Helsingissäkin, mutta tepsiviä hoitomuotoja ei vielä ollut. Elisa vannotti Elliäkin olemaan surematta hänen jälkeensä, koska tuskat ovat silloin loppuneet. Hiljaisen ja eleettömän uskonsa Elisa säilytti loppuun saakka.

Elisalla oli jatkuva huoli, miten hänen sisarensa uudessa maassa pärjäävät. Kymmenen vuotta nuoremman Aini-pikkusiskon vointi askarrutti jatkuvasti, samoin Hildan tämän jäätyä leskeksi ison lapsikatraansa kanssa. Elisa on varmaankin välillä puntaroinut Suomeen jäämistään verrattuna siihen, millainen elämän hänellä olisi Amerikassa voinut olla. Hän olisi välttynyt sisällissodalta ja kolmen muunkin sotamme peloilta, puutteilta ja ahdistuksilta. Kyllä hän olisi vieraassa maassakin selvinnyt, oppivainen ja työteliäs kun oli. Siskotkin olisivat olleet lähempänä.

Sisartensa luo Amerikkaan Elisa ei koskaan pääsyt, mutta pikkusisko Aini vieraili hänen luonaan ennen sotia. Pula-aikoina Amerikasta tuli hyödyllisiä paketteja. Laihian Sanna-sisko kävi ainakin kerran, ja Elisakin on saattanut käydä hänen luonaan, vaikkei maataloudesta helposti lähdettykään päiväkausien matkoille. Elisan lapset kuitenkin vierailivat Laihian serkkuloissaan. Oulunsalossa Elisa lienee tuntenut itsensä vähän ulkopuoliseksi, mikä ilmiö jatkuu tyttärenkin sukuhaarassa, kun jopa neljässä sukupolvessa on jouduttu siirtymään pois omilta juuriltaan.

Täällä köyhässä Suomessa Elisa Hakko toisaalta pääsi näkemään koko itsenäistymisprosessimme sortokausista aina toiseen maailmasotaan saakka. Hän tajusi miehensä yhteiskunnallisten ponnistusten tärkeyden, ja mahdollistamalla ne hän sai itsekin edistää maamme rakentamista. Uskon sen motivoineen suuresti Elisaa.

Käsityöharrastus on jatkunut aina lastenlastenlapsille asti, sillä jälkeläisissä on niin pukuompelija kuin ompelun ja neulomisen harrastajia, samoin kangaspuitten paukuttelija.