Maire Pelttari - juuret ja siivet elämän eväinä

Aina uudelleen meidän on kysyttävä itseltämme: Kuka sinä olet tässä, tällä kalliolla. Muut kertovat meille, miltä näytämme. Keitä olemme, se meidän on tiedettävä itse. (Lassi Nummi)

Lapsuus

Olen sota-ajan lapsi, syntynyt syyskuussa 1941 Ylitornion kunnan Vähä-Lohijärvellä äitini lapsuudenkodissa, jossa asuimme sodan päättymiseen asti. Isä ja äiti olivat menneet naimisiin jouluna 1940 ja isä oli tuolloin rajavartiostossa töissä. Kun sota syttyi, äiti jäi asumaan lapsuudenkotiinsa vanhojen vanhempiensa ja vanhemman veljensä perheen kanssa. Itse en muista sota-ajasta juuri mitään. Pari hämärää muistikuvaa on siitä, kuinka lähellä oleva silta räjäytettiin ja lähdimme naapuritaloon ”evakkoon”. Syntymäkotini sijaitsi joen takana, joten äiti ja enoni vaimo kokivat olevansa siellä ”turvassa”. Äiti totesikin, että mihin he kuuden pienen lapsen kanssa olisivat voineet lähteä? Meitä oli kaksi ja enoni perheessä neljä alle 6-vuotiasta lasta. Tuo naapuritalo oli vielä kauempana päätiestä, joten siellä odotettiin tilanteen etenemistä. Saksalaiset eivät tulleet joen yli, vaan tyytyivät räjäyttämään Rovaniemelle johtavan tien yli kulkevan sillan. Isoisäni oli kuollut vähän ennen syntymääni. Kaksi pikkuveljeä ehti vielä syntyä ennen sodan loppumista ja oman kodin rakentamista.

Marraskuussa 1945 muutimme Pellon kunnan Ratasjärvelle, johon oli saatu rakennettua oma rakennus, pieni ja väliaikaiseksi tarkoitettu. Siinä asuttiin varsin pitkään, koska talous oli tiukalla eikä varoja suuremman asunnon saamiseen riittänyt. Erikoista oli, että äidinäiti, jota me mammaksi kutsuimme, lähti saattamaan meitä ja oli sillä tiellä kuolemaansa saakka eli vuoteen 1956. Äidin kotitalo oli melko suuri maalaistalo ja varakaskin, isän kotona sen sijaan oli paljon lapsia eikä toimeentulo ollut mitenkään ruusuista. Voi sanoa, että yhtä niukkaa oli muillakin toimeentulo heti sodan jälkeen. Äidillä oli kuitenkin melkoinen tottuminen ainaiseen rahapulaan ja maatalon töihin.  Hän ei ollut koskaan haaveillut sellaisesta tulevaisuudesta. Äiti kävi kauppakoulun Raahessa ja oli töissä Kemissä kauppaliikkeen konttorissa. Rakkaus, joka oli jo varhain syntynyt vanhempieni välillä, voitti nämä haaveet ja äidistä tuli maalaistalon emäntä.

Muistan, että isä ei koskaan valittanut oloja, vaan yritti kaikin keinoin hankkia lisätuloja perheen elättämiseksi. Hän raivasi lisää maata, jotta karjaa voitiin lisätä ja toimeentulo helpottuisi. Ja helpottuihan se aikaa myöten. Valmistui uusi komea päärakennus pihaan – mutta se vuokrattiin kunnalle koulutaloksi, tilapäiseksi tosin, mutta sitäkin tilapäisyyttä kesti 19 vuotta.

Koulu toi kyllä eloa perheemme elämään. Opettaja asui koulun yläkerrassa ja varsinkin äiti ystävystyi opettajien kanssa helposti. Muutenkin koulu muutti vanhempieni elämää – äiti oli jopa jossain vaiheessa keittäjänä koululla. Itse en tuota aikaa kokenut, koska olin lähtenyt oppikouluun heti neljännen luokan jälkeen eli aloittanut oppikoulun Ylitornion yhteiskoulussa.

Oppikouluun meno ei 50-luvulla ollut itsestäänselvyys

Tie Pellon kunnan Ratasjärven kylästä ylioppilaaksi 50-luvulla ei ollut aivan suoraviivainen. Kun itse pääsin Torniosta 1960 ylioppilaaksi, olin Ratasjärven kylän toinen ylioppilas. Ennen minua päässyt kävi oppikoulun Tampereella sukulaistensa luona eikä näin ollen kokenut niitä esteitä, joita omalle kohdalleni tuli. Aloitin oppikoulun Ylitornion yhteiskoulussa syksyllä 1951. Asuin koulukortteerissa kuten koko oppikouluajan ja kävin vain viikonloppuisin kotona. Isä vei minut aina talvella maanantaiaamuna neljän kilometrin matkan linja-autolle ja haki lauantaina kotiin. Hevosella matkaa taitettiin. Vaihdoin kahden vuoden päästä Pelloon, joten kolme viimeistä keskikoululuokkaa suoritin Pellon yhteiskoulussa, legendaarisen Erkki Tiesmaan rehtoriaikana. Meitä lähti syksyllä 1957 kuusi oppilasta Tornioon lukioon ja keväällä 1960 saimme kaikki ylioppilaslakin tutkintomme merkiksi

Olen Tornion yhteislyseon kasvatti. Juuri niitä, jotka tulivat Tornionjokivarresta tänne lukioon. Olen tyypillinen esimerkki siitä, miten vaiherikasta oli koulunkäynti vielä 50-luvulla. Aloitin oppikoulun Ylitorniolla ja jatkoin Pellossa, mutta lukioon piti lähteä kauemmaksi eli koulukortteeriin Tornioon. Tuolloin olin jo tottunut asumaan viikot poissa kotoa, mutta oppikoulun aloittaessani 10-vuotiaana oli vieraiden ihmisten luona asuminen kova paikka. Olen aina sanonut, että se kyllä opettaa luottamaan itseensä, on opittava pärjäämään, mutta omille tyttärilleni en olisi moista suonut eikä heidän ole onneksi tarvinnut sitä kokea. Itsellä oli kuitenkin niin kova halu käydä koulua, että en koskaan valittanut kotona ikävääni. Jos sen olisin tehnyt, isä olisi varmaan sanonut, että jää pois ja siihen olisi haaveeni ylioppilastutkinnosta haihtunut

Tämä kaikki vaati suunnatonta ponnistusta paitsi tietenkin minulta, 10-vuotiaalta, asua poissa, mutta myös vanhemmiltani.  Koulukortteerithan olivat maksullisia ja matkatkin maksoivat, joten uhraus oli taloudellisesti suuri. Muistan kuitenkin, että aina oli selvää, että minut koulutetaan ylioppilaaksi ja niin tehtiin. Vasta yliopistossa otin opintolainaa.  Siihen saakka sain kotoa tarvitsemani. Isä ja äiti arvostivat molemmat koulunkäyntiä ja olivat vilpittömästi iloisia hyvistä todistuksistani. Se, kuinka tärkeänä he pitivät ylioppilastutkintoa, näkyi siinä, että koko kylä kutsuttiin kotiini juhlimaan tutkintoa. Itse olin tietenkin tyytyväinen, että olin ikään kuin korvannut isän ja äidin taloudelliset uhraukset.

Tämä kaikki jo osoittaa, että ainoastaan yliopisto oli oikea tie eteenpäin. Kodin kannustava ilmapiiri ja koulutuksen arvostus olivat kannustimena jatko-opintoihin.

Uraa rakentamassa

Vuosi kansakouluopettajana Ylitornion Etelä-Portimon koululla heti ylioppilaaksi pääsyn jälkeen oli esimakua tulevalle ammatilleni. Olen aina ajatellut, että minusta tulee opettaja. Lapsuuden leikeissä olin aina opettaja ja tietenkin opettajan ammatti oli tutuinta. Isä tosin toivoi, että minusta tulisi hammaslääkäri lähinnä siksi, että hänen käsityksensä mukaan se on rahakas ammatti. Hakeuduin kuitenkin Helsingin yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta. Ja siinäpä se elämänura olikin valittu.  Humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon suoritettuani menin äidinkielen opettajaksi 1965 Ylitornion Meltosjärven kunnalliseen keskikouluun, joka juuri aloitti toimintansa. Olimme solmineet avioliiton mieheni Sepon kanssa ja meille syntyi Sari-tyttönen jo 1963. Niinpä me Sarin kanssa elimme Meltosjärvellä kahden naisen taloutta viisi vuotta eli niin kauan, että Seppo valmistui lainopillisesta tiedekunnasta ja sai työpaikan Oulun liikevaihtoverotoimistosta. Muutto Ouluun merkitsi opintojeni loppuun saattamista ja auskultointia.  Työnsaanti Oulusta oli tuolloin kovin vaikeata ja niinpä hakeuduin lääninhallitukseen harjoittelijaksi tähtäimessä kouluhallinnon keskimmäinen arvosana, joka oli vaatimuksena koulupuolelle perusteilla oleviin koulutoimenjohtajan virkoihin.

Vuonna 1972 lähdimme koko perhe Oulusta Kolariin: Seppo nimismieheksi ja minä koulutoimenjohtajaksi. Hallintovirkamiehen tehtävä tuntui minusta omimmalta, olinhan jo Meltosjärvellä hoitanut keskikoulun rehtorin tehtäviä kolme vuotta eli 26-vuotiaana olin ensimmäisen kerran rehtorina. Kolarin aika oli erittäin kiinnostavaa aikaa. Kunta oli hyvin vireä ja uskoa omiin kykyihin ja tulevaisuuteen oli sekä itsellä että laajemmaltikin. Laskettelukeskus kasvoi ja Partekin ja Rautaruukin tehtaat olivat täydessä tuotannossa. Kylä oli vireä ja kanssakäyminen eri virkamiesten välillä mielenkiintoista. Kunnassa arvostettiin koulutusta ja haluttiin taata nuorille mahdollisuus yliopistoon pääsyyn. Niinpä kuntaan päätettiin perustaa oma lukio ja sehän saatiin. Kolarin lukio aloitti toimintansa 1974. Tuona aikana lukioita syntyi moniin Lapin kuntiin: länsirajalla Muonio sai omansa ja myöhemmin Enontekiö. Väestöpohjahan ei ollut kovin suuri, mutta tärkeää oli mielestäni se, että nuoret pääsivät jatkamaan keskikoulusta omassa kunnassa. Itse tiedän, kuinka paljon lahjakkaita nuoria jäi ilman lukiokoulutusta, koska ei ollut joko varaa tai voimia lähteä kotoa pois vielä keskikoulun jälkeen. Tosiasiahan on myös, että juurtuminen omaan kotikylään on monella esteenä muuttoon.

Kolmen Kolarin vuoden jälkeen muutimme Tornioon ja minä palasin entiseen kouluuni Tornion yhteislyseon lukioon, Lapin läänin vanhimpaan oppikouluun, äidinkielen vanhemmaksi lehtoriksi. Sitä työtä tein 15 vuotta, kunnes vuonna 1990 aloitin kyseisen koulun rehtorina.

Politiikan aikaa

Seppoa alettiin houkutella mukaan politiikkaan ja hän tulikin valituksi kansanedustajaksi vuonna 1983. Valinta muutti tietenkin kovasti elämäämme. Sari kirjoitti tuona keväänä ylioppilaaksi ja lähti syksyllä Helsingin liepeille Inkooseen ruotsinkieliseen talouskouluun oppiakseen ruotsin kielen. Se oli erinomaisen viisas ratkaisu. Hän oli lukioaikana vuoden vaihto-oppilaana Minnesotassa oppien siellä englannin kielen ja nyt siis ruotsin. Molemmista on ollut hänelle myöhemmässä elämässä paljon hyötyä: monia ovia on auennut, siivet ovat kantaneet  ja hänestä on tullut kansainvälisesti ajatteleva, juuriaan arvostava maailmalle avoin ihminen. Niitä avuja hän tarvitsee jatkuvasti toimittajan työssään. Meille oli syntynyt 1978 toinen tyttö Hanna ja kun Seppo työn vuoksi asui viikot Helsingissä, olin taas tyttären kanssa kahden. Äitini tosin asui nyt meillä – hän oli isän kuoltua vuonna 1980 muuttanut – tilapäisesti – meille. Se oli Hannan kannalta hyvä – hänen ei tarvinnut lähteä päivähoitoon. Mummo oli hänen kanssaan kotona.

Seppo oli kansanedustajana kolme vaalikautta ja yleni eduskunnassa toiseksi varapuhemieheksi. Kansanedustajan työ on varsinkin Lapissa melko kokonaisvaltaista – viikot Helsingissä ja viikonvaihteet tekemässä vaalityötä laajan Lapin läänin alueella. Sepon aseman myötä pääsin itsekin tutustumaan monenlaisiin päättäjiin, joista oli tietenkin hyötyä omassakin työssä. Lukemattomat olivat ne vierasryhmät, joita isännöimme kesäasunnollamme noiden eduskunta- ja europarlamentaarikkovuosien aikana. Seppohan oli mukana paitsi valtakunnan politiikassa myös lukemattomissa elimissä Peräpohjolan alueella ja koko Lapin läänin alueella, joten tuttavuuksia tuli ja verkostoja solmittiin. Mukana oli parlamentaarikkoja ja ministereitä sekä Suomesta että muista maista. Oli helppo ottaa yhteyttä, kun oli verkosto valmiina. Seppohan toimi pitkään Tornion kaupunginvaltuuston puheenjohtajana ja hänelle on kaupungin aloitteesta myönnetty kaupunkineuvoksen arvonimi.

Juuret ja siivet 

Aika 1990-2005, jonka hoidin lukion rehtorin virkaa, oli kovaa muutosten aikaa, vaativaa, mutta mielenkiintoista. Sain olla mukana kehittämässä lukioiden ja ammatillisten koulujen välistä yhteistyötä. Sain olla kehittämässä Tornion ja Haaparannan koulujen välistä yhteistyötä ja sain olla vastaamassa kouluni kansainvälistymisestä. Asuin mieheni Sepon kanssa Brysselissä puolitoista vuotta juuri silloin, kun Suomi oli liittynyt Euroopan Unioniin. Seppo oli ensimmäisiä suomalaisia europarlamentaarikkoja ja tuon tehtävän myötä pääsin itsekin aistimaan ja kokemaan elämää Euroopan keskipisteessä. Olimme tuolloin todellinen kosmopoliittiperhe: Sari asui perheineen Kööpenhaminassa miehensä työn vuoksi, Hanna oli vaihto-oppilaana Italiassa. Niinpä meillä oli suhteita hyvin moneen suuntaan ja kiersimme paljon Euroopan eri maissa. Se oli mielenkiintoinen ja avartava vaihe koko perheelle; ennen muuta itselleni. Pääsin tutustumaan eri kulttuureihin ja silloin ”heräsin”: tajusin kansainvälistymisen merkityksen ihmiselle, erikoisesti nuorelle. Itselleni konkretisoitui, kuinka merkittävän päätöksen Suomi oli tehnyt liittyessään EU:iin. Merkitys oli erittäin suuri juuri suomalaisen nuoren kannalta. Jotta tie olisi auki Eurooppaan, pitää osata vieraita kieliä, pitää osata arvostaa toisia kulttuureja, pitää osata käytöstavat, mutta pitää uskoa itseensä. Eli pitää olla vahvat juuret, joiden varaan rakentaa siivet. Liittyminen mahdollisti suomalaiselle nuorelle opiskelun toisessa EU-maassa. Tätä mahdollisuutta käytti oma tyttäremme Hanna hyväksi ja suoritti Englannissa ylemmän korkeakoulututkinnon ja toimii nyt kääntäjänä ja oppikirjojen tekijänä.

Itselleni syntyi suunnitelma hyödyntää EU:n mahdollisuuksia omassa koulussani. Palatessani takaisin rehtorin virkaani loimme yhdessä opettajieni kanssa todellisen Euroopan koulujen ystävyysverkoston: meillä oli ystävyyskoulu ja oppilasvaihtoa yhdeksässä eri maassa olevien lukiokoulujen kanssa. Osallistuimme erilaisiin projekteihin, jotka Suomen liittyminen Euroopan Unionin jäseneksi oli mahdollistanut. Ideoimme ja työstimme kansainvälisen kokeilun, niin sanotun Eurolukion, jossa oli oppilaita ja opettajia Torniosta ja Haaparannalta. Suomen puolelta oppilaita oli toki laajemmaltikin kuin Torniosta. Panostimme kulttuurien kohtaamiseen. Oppilasryhmät tutustuivat viikon ajan lappilaiseen, suomalaiseen kulttuuriin ja meidän oppilaamme puolestaan vaihtoviikoillaan unkarilaiseen, italialaiseen, norjalaiseen tai ranskalaiseen kulttuuriin ja veivät mukanaan tietoa Suomesta ja suomalaisesta kulttuurista.  Kokeilu alkoi Haaparannan ja Tornion välisenä ja oli ainutlaatuinen maailmassa. Missään muualla ei tällainen yhteistyö, jossa koulupäivän aikana voi opiskella kahdessa eri valtakunnassa ja missä lukion suorittaminen vastasi molempien sekä Suomen että Ruotsin lukiokoulun vaatimuksia ole mahdollista. Opetusta annettiin suomen, ruotsin ja englannin kielellä. Opetushallitus oli tukena koko ajan ja antoi Eurolukiolle kokeiluluvan. Kiinnostus kokeiluamme kohtaan oli suuri laajemmaltikin Euroopassa. Kävimme oppilaiden kanssa Euroopan Parlamentissa ja oppilaat saivat valtavasti kiitosta hyvästä kielitaidostaan.

Kansainvälinen koulu valtakunnan rajalla oli aivan luonteva: valitettavasti sen kehittäminen vaati innostusta, ylimääräistä työtä ja niin paljon ponnistusta, että sille ei löytynyt jälkeeni sellaista vetäjää, joka olisi nähnyt sen suuren arvon tämän alueen nuorille. Niinpä hieno idea kuivui kokoon, mutta olen todella iloinen, että ne ikäluokat, jotka ehtivät tuona aikana opiskella, saivat kokea ainutlaatuisen pioneerivaiheen. Nythän tietenkin on paljon erilaisia projekteja, joiden myötä nuoret pääsevät kosketuksiin eri kansallisuuksien kanssa, mutta tuolloin 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa se oli uutta. Kaupungin olisi toivonut tuossa vaiheessa panostavan nimenomaan kansainvälisen koulun saamiseksi ainutlaatuiselle rajalle.

Harrastukset ja huomionosoitukset

Kulttuuri on aina kuulunut vapaa-ajan harrastuksiini. Niinpä olen työni ohella ollut mukana erilaisissa kulttuurijärjestöissä. Kalevalaiset naiset ovat harrastuksistani etunenässä koulutuksenikin takia. Katson, että oman kulttuurin arvostaminen ja sen siirtäminen seuraaville sukupolville on meille pienenä kansana ja tällaisena aikana elinehto. Olen toiminut valtakunnallisen Kalevalaisten Naisten Liiton puheenjohtajana vuosina 2009-2012 ja kotikaupunkini kalevalaisia naisia olen johtanut lähes 30 vuotta. Tornion kesäteatterin hallituksen puheenjohtajana toimin 10 vuotta. Lisäksi olen ollut vuosikymmenen Meri-Lapin Suomi-Viro -seuran puheenjohtaja ja hallituksen jäsen olen edelleen sekä Suomi-Unkari -seuran Tornion yhdistyksen hallituksen jäsen.  Aineen taidemuseon ystävien hallituksen puheenjohtaja olen ollut 8 vuotta. Olen Tornion rotaryklubin ensimmäisiä naisjäseniä ja olen jopa ollut klubin presidentti – muuten ainoa nainen tähän mennessä eli lasikatto on murrettu tältä osin. Olenkin aina ollut vahva tasa-arvon kannattaja, en feministi, mutta olen sitä mieltä, että sukupuoli ei tee ihmistä paremmaksi taikka huonommaksi, muut ominaisuudet ratkaisevat. Kalevalaisten naisten ideologian rinnalle sopii erinomaisesti rotaryliikkeen ideologia, rotaryn ydinarvot ja tehtävä: edistää kansojen välistä yhteisymmärrystä, rohkaista jokaista rotaria toimimaan lähimmäisten elämänlaadun ja viihtymisen parantamiseksi ja panostaa nuorisoon ja nuoriin aikuisiin tarjoamalla heille mahdollisuuksia kehittää itseään. Monipuolinen kulttuurianti on paras tae näiden tavoitteiden saavuttamiseksi.

Opetushallitus palkitsi minut vuonna 2002 Cygnaeus-palkinnolla, joka annetaan erikoisista ansioista koulun kehittäjänä. Suurin tunnustus on kouluneuvoksen arvonimi, jonka presidentti Tornion kaupungin hakemuksesta myönsi minulle vuonna 2005. Koen sen erittäin merkittävänä tunnustuksena elämäntyöstäni – kouluneuvoksia ei Torniossa ole kuin yksi ennen minua.

Vuonna 2012 sain Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ritarimerkin, jota lähinnä Kalevalaisten Naisten Liitto minulle haki. Vuonna 2013 minut palkittiin Tornion kaupungin kulttuuripalkinnolla.

Arviointia

Olen tyytyväinen, että olen saanut olla kehittämässä pohjoisen kotiseutuni kouluoloja monellakin tavalla: ensin luomassa keskikoulua, joka takasi opiskelumahdollisuudet monille Ylitornion järvikylien lahjakkaille nuorille, sitten Kolarissa ajamassa läpi peruskoulua, joka takasi koko ikäluokalle samat jatko-opintomahdollisuudet ja lopuksi kehittämässä lukio-opetusta Euroopan Unionin hengessä tietynlaisena pioneerina koko valtakunnassa.

Tietenkin olen tyytyväinen siihen, että olen saanut nähdä ja kokea maailmaa laajalti. Toivottavasti kokemukset ovat muokanneet minusta avarakatseisen, suvaitsevan ja ennakkoluulottoman ihmisen. Mielestäni osaan suhtautua realistisesti tämän ajan haasteisiin. Vaikka joskus tuntuu, että joka puolella maailmaa on vihaa ja kateutta, on kuitenkin uskottava totuuden voittoon huolimatta valeuutisten tulvasta. Jos usko ihmiseen katoaa, onko elämässä silloin mitään odotettavissa?

Kotoa, pienestä Ratasjärven kylästä saadut elämän eväät ovat kantaneet. Meitä oli kaikkiaan viisi sisarusta, joista neljä on elossa. Kaksi vanhinta veljeä ovat luoneet itselleen uran liike-elämän parissa, nuorempi Mikko on nykyisin kauppaneuvos, joka omistaa suuren kulta-alan liikkeen ja Maikkulan kartanon Oulussa. Paavo-veli, joka kuoli 2016, kunnostautui erityisesti kiinteistöalalla. Ainoa sisareni Pirjo on käräjätuomari Helsingin käräjäoikeudessa ja Jouko-veli Oulussa Kelan palveluksessa.  Kotona ovat ne juuret, arvot, joiden varaan on ollut helppo rakentaa. Isällä oli vahva itsetunto, jonka hän varmaan periytti myös meille lapsille. Hän luotti itseensä enkä muista hänen koskaan valittaneen, että asiat ovat huonosti. Miksipä ne valittamalla paranisivatkaan? Ahkeruus, rehellisyys, tasa-arvoisuus, vastuullisuus, päämäärätietoisuus, peräänantamattomuus; ehkäpä ne ovat olleet niitä tukipilareita, jotka äiti ja isä – Eila ja Armas – ovat meille lapsille opettaneet.