Maikki Friberg - elämäntyönä Naisten Ääni

”Paras tapa edistää suomalaista kulttuuria on hankkia paljon tietoja ja itse tulla kauttaaltaan sivistyneeksi ihmiseksi.” Maikki Friberg valitsi lauseen jo nuorena elämänsä motoksi. Ja eli sen mukaan. Opettajana ja puhujana, mutta ennen kaikkea Naisten Ääni -lehden toimittajana.

Maikki Friberg syntyi vuonna 1861 Kankaanpäässä yksitoistalapsisen nimismiehen tyttärenä ja pappissukujen jäsenenä. Isä kuoli hänen ollessaan 12-vuotias, jolloin perhe hajosi. Kaksikielinen Maikki kävi koulua Tampereella, jossa myös opetti lapsia.

Sukulaisuussuhteittensa avulla – hänen tätinsä oli naimisissa senaattori Yrjö-Sakari Yrjö Koskisen kanssa – hän pääsi Helsingissä Elisabeth Blomqvistin Yksityiselle opettajatarluokalle, josta valmistui ja sai sijaisuuden Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa.

Suoritettuaan Aleksanterin yliopistossa dogmatiikan ja etiikan sekä saksan kielen ja kirjallisuuden tutkinnot hän sai nimityksen opettajaksi Lapinlahden kansakouluun, missä toimi 30 vuotta. Vuonna 1912 hän haki Helsingin kansakoulujen apulaistarkastajan virkaa, mutta ei saanut sitä, vaikka oli ylivoimaisesti kilpailijoitaan parempi: kielitaitoinen, väitellyt 1896 Bernin yliopistossa tohtoriksi kansanopistojen synnystä ja kehityksestä Pohjoismaissa (Die Entstehung und Entwicklung der Volkschochschulen in den nordischen Ländern), tehnyt lukuisia opinto- ja puhujamatkoja eri puolille Eurooppaa ja julkaissut oppikirjankin. Mutta oli sukupuoleltaan väärä: nainen.

Kohtelusta suivaantuneena Maikki Friberg jätti opettajan viran ja keskittyi naisten aseman edistämiseen.

Puhuja Jumalan armosta

Naisasiatyö oli toki jo tuolloin Maikki Fribergille tuttua. Hän oli liittynyt Suomen Naisyhdistykseen jo sen perustamiskokouksessa vuonna 1884, jonne raittius- ja rauhanaktivistina tunnettu Alli Trygg hänet houkutteli.

Naisyhdistyksen toiminta ei heitä kauan tyydyttänyt, joten he erosivat siitä ja liittyivät keskustelupiirin, jossa nuoret saivat äänensä kuuluville ja saattoivat harjaannuttaa keskustelutaitoa. Kun Naisasialiitto Unioni vuonna 1892 syntyi, Maikki Friberg oli sitä perustamassa. Ja 15 vuotta myöhemmin Suomalaista Naisliittoa.

Sen kuten myös Unionin luottamuselimissä Maikki Friberg vaikutti vuosikymmenet; hän toimi muun muassa 15 vuotta Naisliiton Helsingin Osaston varapuheenjohtaja ja viisi vuotta Unionin puheenjohtajana.

Maikki Friberg oli puhuja Jumalan armosta, Ester Hjeltin sanoin ”kansanvalistaja sanan hyvässä merkityksessä”. 1899 helmikuun manifestin jälkeen hän kuului niihin, jotka lähetettiin ulkomaille puhumaan Suomesta. Routavuosina hän käytti sanan säilää eri puolilla Eurooppa, ja hänet tunnettiin ystäväpiireissä yleisesti nimellä Suomen lähettiläs. Tärkein kenttä oli kuitenkin kotimaa, jossa hän otti naisten herättämisen ja ohjaamisen sydänasiakseen ravistellen heistä Hilja Vilkemaan sanoin ”uneliaisuutta ja ripotellen taitavasti suolaa heidän itsetyytyväisen minänsä helposti ärtyvälle hipiälle”.

Ravisteluista huolimatta – tai sen ansiosta – Maikki sai aina naisilta vastakaikua.

”Tulkaa herättämään meitä, tulkaa innostamaan meitä, tulkaa vuodattamaan meihin elävä henkemme”-pyynnöt toistuivat alinomaan. Eikä Maikki Friberg niistä kieltäytynyt, oli matka miten pitkä ja hän kuinka väsynyt. Hän tunsi velvollisuudekseen saarnata etenkin Suomalaisessa Naisliitossa, jonka tärkeimmäksi tehtäväksi näki puoluevastakohtien tasoittamisen.

Kansanedustajaehdokkaana hän halusi perustaa puolueettoman naisyhtymän, joka yhdistäisi kaikki Suomen naiset. Ajatus kuitenkin raukesi: se ei soveltunut maamme puoluejärjestelmään pohjautuvaan suhteelliseen vaalitapaan. Eikä Maikki Fribergiä koskaan valittu eduskuntaan. Sen sijaan hänen iskevät kannustuspuheensa auttoivat siskoja pääsemään kansanedustajiksi.

Päätoimittajaksi vastoin tahtoaan

Suomalaisessa Naisliitossa Maikki Friberg tunnetaan ennen kaikkea Naisten Äänestä, jolle hän keksi nimen ja jota toimitti 22 vuotta.

Aloite suomenkielisestä lehdestä tuli kuitenkin Lucina Hagmanilta, joka oli suunnitellut naisten omaa lehteä jo Minna Canthin kanssa. Pääkaupungin – ja maaseudunkin – aktiiviset naiset innostuivat omasta lehdestä, ja vastahakoinen Maikki Friberg taivuteltiin uuden lehden päätoimittajaksi.

Naisten Äänen näytenumero ilmestyi joulukuussa 1905. Sen kansilehdessä on jugendtyylinen luotsivene, joka halkoo vettä läpi kuohujen täysin purjein. Sellainen tahtoi lehti olla naisille tuona myrskyisänä aikana. Äänenkannattaja, joka oli ”korkealla puolueitten yläpuolella, korkealla yhteiskunnallisten, kielellisten ja kansallisten rajojen yläpuolella”.

Vaikka Maikki vastusti päätoimittajuutta sanoen syyksi, että lehden teko on maailman epäkiitollisinta työtä, että se nielee ajan ja voimat eikä tuota edes suolaa leipään, hän oli itse asiassa valmistautunut hyvin naisasialehden toimittajaksi. Jo vuonna 1894 hän oli Kööpenhaminassa keskustellut Tanskan Naisyhdistyksessä (Dansk Kvindesamfung) naistenlehden tarpeellisuudesta ja toimitustavasta ja ollut vuosisadan vaihteessa Skandinavian parhaiten toimitetun naisasialehden, ruotsinkielisen Nutidin toimitussihteerinä. Jo tuolloin häntä houkutti aikakauslehti, joka saisi naiset tietoisuuteen velvollisuuksista, joita heillä oli yhteis- ja ihmiskunnassa.

Lannistumattomien äänitorvi

Naisten Ääni oli ensin Naisasialiitto Unionin äänenkannattaja, mutta siirtyi pian Suomalaisen Naisliiton äänitorveksi. Unionin uutisia julkaistiin silloin tällöin.

Uuden naisasialehden piti ilmestyä vain kerran kuussa, mutta Maikki Friberg totesi pian, ettei näin harvoin ilmestyvä lehti voi seurata aikaansa eikä saada vaikutusvaltaa. Niinpä jo kahden vuoden kuluttua lehti alkoi ilmestyä kaksi kertaa kuukaudessa – päätoimittajansa vastuulla, sillä lehden johtokunta ei tahtonut ottaa taloudellista riskiä.

Tammikuussa 1908 kannatusyhdistys luovutti hänelle Naisten Äänen rahastuksen ja toimituksen. Neljä vuotta myöhemmin asia hyväksyttiin virallisesti, kun Painoasiain Ylihallitus ilmoitti, että ”Hänen Ylhäisyytensä maan Kenraalikuvernööri on suostunut, että opettaja Maria Elisabeth Friberg saa omalla vastuullaan ulosantaa Naisten Ääni -nimistä aikakauskirjaa joka toinen viikko”.

Lehden haltuunotto oli rohkea päätös, sillä lehti ei ollut kultakaivos. Maikki Fribergin onnistui kuitenkin pitkään pitää lehden menot ja tulot tasapainossa uskollisten lukijoiden ja innokkaiden asiamiesten avulla, joita päätoimittaja kannusti ”yllytyskirjein” ja kirjalahjoin. Esimerkiksi 1915 Naisten Ääni ilmestyi peräti 30 kertaa ja ilmoituksia oli jopa kansilehdellä. Kaksi vuotta myöhemmin tilaajia oli 10 000.

Silti päätoimittaja ei saanut omien sanojensa mukaan palkkaa työstään, mikä sai hänet huokaisemaan: ”Eivät ne ole hyvät kynät, jotka parhaiten palkataan ja jotka saavat lehden pysymään pystyssä, vaan kaikenlainen joutava kirjoitus ja ennen kaikkea suuri propaganda”.

Inflaation jyllätessä ja sisällissodan melskeissä lehden levikki putosi ja talous huonontui niin, että Maikki Friberg kääntyi jälleen lehden asiamiesten puoleen, joista valtaosa oli naisliittolaisia, ja pyysi – suorastaan vaati – heitä muodostamaan propagandarenkaita ja hankkimaan lehdelle uusia tilaajia. Myös Naisliiton puheenjohtajalle lähti kirje, jossa pyydettiin, että liitto yrittäisi saada jokaisen jäsenen keräämään tilauksia omalle äänenkannattajalleen.

Kustannusvastuu Naisliitolle

Tällaista vaatimusta Naisliitto ei hyväksynyt. Se ilmoitti, että vaikka Naisten Ääntä on sanottu Suomalaisen Naisliiton viralliseksi äänenkannattajaksi, päätöstä asiasta ei ole. Näin ollen liitto ei voi velvoittaa jokaista jäsentään keräämään lehden tilauksia. Naisliitossa oltiin myös pettyneitä Naisten Äänen suunnanmuutoksesta, joka poikkesi liiton kannasta.

Koska myös Naisten Äänen tilausmaksuja oli peritty leväperäisesti eikä itse lehtikään ollut ilmestynyt sovitusti, Naisliitto otti lehden kustannettavakseen ja perusti sille kannatusyhdistyksen. Maikki Friberg taipui tähän, ja niin perustettiin vuonna Rosma Oy, joka otti hoitoonsa Naisten Äänen talouden.

Yhtiö nostikin vähäksi aikaa Maikin harteilta taloudellisen taakan ja kustansi menestyksellisesti paitsi lehteä myös naiskirjailijoiden tuotteita, muun muassa Maikki Fribergin pienen elämäkertakokoelman toisen osan.

Vaikka taloudellinen vastuu lehdestä oli siirtynyt Maikki Fribergiltä pois, helpolla hän ei edelleenkään päässyt. Vuonna 1924 hän kirjoittaa, että joutuu uurastamaan yksin, olemaan oikaisuvedosten lukija ja ilmoitusten kerääjä puhumattakaan lukuisista artikkeleista, jotka on toimitettava eri aloilta. Kaikki tämä oli tehtävä ilmaiseksi, jotta tulot peittävät edes juoksevat menot: kirjapainon, kuvalaattatehtaan ja postin laskut, huoneiston vuokran ja apulaisten palkan.

Suosittu suorasuu

Vaikka Maikki Friberg otti 1920-luvulla vastaan Naisasialiitto Unionin puheenjohtajuuden ja Suomen Rauhanliiton varapuheenjohtajuuden ja vuonna 1925 naisten kansainvälisen rauhan ja vapauden liiton Suomen osaston puheenjohtajuudenkin, hänen elämänsä oli nyt tyynempää. Sisällissodan vuodet olivat olleet raskaat Naisten Äänen toimittajalle, jonka ylle oli satanut iskuja ja herjauksia. Häntä syytettiin, että oli silmittömästi antautunut Mannerheim-kulttiin, ajoi kuningas-asiaa ja – kun Karl von Hessenistä oli luovuttu – otti voimakkaasti kantaa presidentin vaaliin sen sijaan että olisi pysynyt puolueettomana.

Syytökset eivät olleet tuulesta temmattuja, sillä Maikki Friberg oli kirjoittanut jo ennen sisällissotaa lehdessään tiukoin äänensävyin ”henkisen ruton vastustamisesta ja punarosvojen sakista”.

Suoraan sanomisessa olikin Maikki Fribergin kynän voima, hyvän muistin ja puhetaidon ansiota taas hänen suosionsa yhdistyksissä ja seuraelämässä. Naisten Äänen toimisto, jossa oli paljon maalauksia, lehtiä ja lainauskirjasto, oli suosittu tapaamispaikka. Päätoimittaja näki mieluusti ympärillään ystäviä, joille hänellä oli aina aikaa ja joiden kanssa mieluusti joi teetä. ”Ei jaksa laulaa, ellei kasta kaulaa”, oli hänen tunnuslauseensa.

Helle Kannila kirjoittaa vuoden 1945 Naisten Äänessä, että ”ulkomaamatkojen ohella Maikki Friberg ei paljon liikkunut Laivurinkatu 10:stä eikä liioin laajasti lukenut muita lehtiä. Sen sijaan tutut ja tuntemattomat henkilökohtaisin käynnein ja puhelinsoitoin lähestyivät häntä kertoen erilaisista vääryyksistä ja muista tapahtumista. On selvää, että tällaiselle pohjalle laaditut kirjoitukset olivat persoonallisia ja nasevia, mutta tietojen pätevyydessä ja objektiivisuudessa saattoi olla toivomisen varaa.”

Ehtymätön muistivarasto

Maikki Fribergin seurustelutaidosta on herkullinen esimerkki Naisten Äänen 20-vuotisjuhlanumerossa, jossa nimimerkki Komitean jäsen kuvailee häntä näin:

”Ikävä Naisten Äänen toimittaja ei osaa olla, vaikka tahtoisikin. ´Se lahja´ on häneltä hänen syntymässään kielletty… Hänen vilkkautensa vie hänet helposti komitean asiasta syrjään. Joku käänne tuo mieleen hauskan tapauksen, mielenkiintoisen henkilön kohtaamisen, joka antaa aihetta eloisaan kuvaukseen hänen ehtymättömästä muistivarastostaan. Silloin tällöin kuuluu huomautus: `Nyt asiaan`, mutta ennen kuin huomaammekaan, niin nauramme jo taas jollekin sukkeluudelle, joka on siitä vähän poikennut. Asiat tulevat kuitenkin siinä sivussa jotenkin pohdituiksi.”

Mutta toisenlainenkin Maikki Friberg löytyy. Tyyni Tuulio kertoo Tyttönormaalilyseon matrikkelissa, kuinka tytöt osoittivat vastenmielisyytensä opettajaansa kohtaan sylkemällä tämän kalosseihin.

Lisää ulottuvuuksia opettaja-toimittajan kuvaan tuo myös pieni Vappu Isosomppi-Hakkaraisen kirjaama anekdootti: Maikki Friberg oli käymässä Oulussa, ja matka venyi ja venyi. Maikilla oli mukanaan vain matkapuku, joten tarvittiin uutta vaatetta. Maikki oli aikuisiällä hyvin tarkka pukeutumisestaan päinvastoin kuin nuorena tyttönä, jolloin hän omien sanojensa mukaan ajatteli hyvin vähän vaatteita, eikä omistanut edes peiliä. Niinpä marssittiin porukalla Oulun suurimpaan kangaskauppaan, ostettiin sopivaa kangasta ja kaupungin paras ”tanttumaakari” ompeli uuden leningin. Tämä on Maikki Fribergin päällä myös hänen muotokuvassaan, joka on Naisliiton huoneistossa Aurorankadulla.

Kuolema saappaat jalassa

Elämänsä viimeisenä vuotena Maikki Friberg koki suuren vastoinkäymisen: toimistoapulainen kavalsi lehteä kustantaneen Rosman varat kesällä 1926 ja pakeni Amerikkaan. Päätoimittaja yritti estää yhtiötä konkurssilta ja otti vastuulleen kavalletun summan. Hän oli korvannut siitä jo valtaosan, kun kuoli seuraavan vuoden marraskuussa 67-vuotiaana.

Ja ellei saappaat, ainakin kengät jalassa. Vielä lokakuussa hän oli johtanut Unionin kokousta, osallistunut innokkaasti keskusteluun naispappeudesta ja puhunut stipendirahaston perustamisesta naispuolisille sanomalehden toimittajille. Eli seurannut edelleen valppaasti naisten asioita niin kotimaassa kuin ulkomailla. Ilman Anna-sisarta, joka vuosikymmenet hoiti yhteiskodin, tämä ei olisi onnistunut.

Maikki Fribergin hautajaiset olivat isot, ja niistä kuvalliset jutut Hufvudstadsbladetissa ja Helsingin Sanomissa. Muistojuhlia pidettiin Helsingin lisäksi Jyväskylässä. Naisasialiitto Unioni ja Suomen Rauhanliitto perustivat Maikki Fribergin muistorahaston, johon myös Suomalainen Naisliiton keskushallinto päätti ”jalon vainajan elämäntyötä kunnioittaakseen luovuttaa määrätyn summan”. Naisten Äänen kaksoisnumero 20 – 21 omistettiin kokonaan hänen muistolleen. Pääkirjoituksessa Kun kynä on kirvonnut todetaan: ”Oppaamme on poissa. Taistelija on kilpensä laskenut, tähystäjä kaukoputkensa”.

Sisäsivuilla on työn sankarille Jenny Elfvingin kirjoittama muistoruno Esitaistelija:

Esitaistelijaksi ei tule täällä se,
joka käynyt ei sotaa olemassaolostaan.

Tulisoihduksi syty se sielu ei,
jok´ ei kamppaillut valon löytämiseksi.

Majakaksi ei ikinä ylene se,
ken ei seisonut tuimassa myrskyssä itse.

Ei taakkoja muiden se kantaa voi,
joka itse ei nääntynyt taakkojen alla.

Vain se valon tien voi aukaista muille,
jola oman tien sulkivat ennakkoluulot.

Vain se voi kaikkensa muille antaa,
jolta itseltän enimmän elämän riisti.

Tammikuussa 1961, jolloin Maikki Fribergin syntymästä oli sata vuotta, järjestettiin muistotilaisuus hänen nimikkokodissaan ja kunniakäynti hänen haudallaan Vanhan hautausmaan kappelin edessä.   Molemmissa tilaisuuksissa opetusneuvos Hilja Vilkemaa piti puheen, ja muistotilaisuudessa luettiin L. Onervan vuonna 1952 Maikki Fribergille kirjoittama runo, jonka sanoman voi tiivistää lauseeseen: ”Suomen naisen toit pirtistä maailmalle, solmimaan säkeitä, johon sen lyhteen, joka aatteen voimalla, hengen työllä maan kansat kaikki saa yhteen.”

Maikki jätti mittavan perinnön

Maikki Friberg jätti vahvan jäljen sekä Suomalaiseen Naisliittoon että Naisasia Unioniin, jolle hän testamenttasi Laivurinkadun kotinsa ja sen kirjat. Nykyiseen osoitteeseen Bulevardille Unioni muutti 1963 ja nimesi huoneiston Maikki Friberg -kodiksi.

Naisten Ääni eli Maikki Fribergin jälkeen vielä 22 vuotta eli pitempään kuin yksikään toinen aikansa naisasialehti. Sen seuraajaa saatiin odottaa vuosikymmeniä, mutta sitten niitä tulikin tuplasti. Naisasialiitto Unionin Akkaväki – Naisten Ääni alkoi ilmestyä vuonna 1975 ja Naisliiton Minna vuonna 1981. Akkaväki lakkautettiin vuonna 1995, mutta sai seitsemän vuotta myöhemmin seuraajan, Tulvan. Se samoin kuin Naisliiton Minna ilmestyvät edelleen.

Myös Helsingin yliopisto muistaa Maikki Fribergiä jakamalla vuosittain hänen nimeään kantavan palkinnon tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ajavalle henkilölle tai taholle. Vuonna 2014 sen sai Sukupuolentutkimusverkosto Hilma.

Maikki Friberg on ollut esikuvana paitsi aikalaisnaisille myös seuraavalle sukupolvelle. Kirjailija Kaari Utrio kirjoittaa Naisasialiitto Unionin historiikin esipuheessa isoäidistään Annista, joka oli ollut nuoresta asti naisasialiikkeessä aktiivisesti mukana. Tyttärentyttärelleen Anni esitteli Maikki Fribergin taruhahmona, jonka älyä, huumorintajua ja tyylikkyyttä ei voinut kyllin korostaa. Kaari Utrio toteaakin, että Maikki Fribergistä muodostui kolmannelle polvelle naisliikkeen vertauskuva: älyä, oppineisuutta, iloa ja hieman naisellista turhamaisuutta. Kovaa ja pehmeää.