Sirpakka sihteerimme, Maija Närhi, on tehnyt jo neljännesvuosisadan töitä Pälkjärven pitäjäseuran hyväksi. Paitsi sihteerinä, hän on ollut samalla joitakin toimikausia myös varapuheenjohtajana ja rahastonhoitajana. Mitä kaikkea näihin vuosiin sisältyy, siitä lähdin ottamaan selvää kevätpäiväntasauksen aikoihin seuran juhlavuotena 2014.

Kesäjuhlista se alkoi

Maijan ensimmäinen tuntuma seuraamme oli vuosikokous kesällä 1987. Kesäjuhlat vuosikokouksineen olivat silloin pikkujoulun lisäksi ainoita seuran toimintamuotoja. Maija oli lähtenyt juhliin pelkästään uteliaisuuttaan, äitinsä ja tätinsä seuraksi.

Vuosikokouksessa hän oli käyttänyt puheenvuoron, jossa hän oli ihmetellyt, miten toimintaa voidaan pyörittää, kun seura ei peri jäsenmaksuja? Tuolloin katsottiin, että kaikki Pälkjärvellä syntyneet kuuluvat itseoikeutetusti seuraan ja kulujen kattamiseksi riittää, että jotkut maksoivat ainaisjäsenmaksuna viisi markkaa. Maijan jäsenmaksuehdotus sai hieman närkästyneen vastaanoton.

Ilmeisesti Maijan neuvokkuus oli kuitenkin jäänyt itämään, sillä jo hyvissä ajoin ennen vuoden 1989 vuosikokousta Maijaa pyydettiin johtokuntaan, lähinnä sihteerin tehtäviin. Aarne Könönen oli tuolloin ilmoittanut luopuvansa johtokunnasta, jonka sihteerinä hän oli toiminut 1974–1989.

Pää täynnä kehittämisajatuksia Maija sitten odottikin tuota vuosikokousta. Ensimmäiseksi laitettiin kiertämään lista, johon osanottajat merkitsivät nimensä ja yhteystietonsa.

Ensimmäinen tarinailta järjestettiin Maijan kotona tammikuussa 1990. Osanottajia oli tuvan täydeltä. Jäsenkirjeiden lähettäminen alkoi myös samana vuotena. Maijalla oli työpaikallaan käytössä sähkökirjoituskone, joka oli vapaa-ajalla ahkerassa käytössä. Työnantajaltaan hän sai myös luvan jäsenkirjeiden kopiointiin, kunhan vain vei omat paperit. Myöhemmässä vaiheessa tietotekniikka tuli avuksi näihinkin toimintoihin.

Matkailu avartaa – myös seuran toimintaa

Seura teki kaksi ensimmäistä kotiseutumatkaa kesä- ja elokuussa 1990. Maija otti vastaan ilmoittautumiset, ja ensimmäiset 100 pääsivät ilmoittautumisjärjestyksessä mukaan yhden päivän kestävälle matkalle. Tuolloin täytyi käydä ilmoittautumassa Sortavalassa. Monelta jäi kotipaikka näkemättä, kun määräyksen mukaan ei saanut poistua päätieltä.

Seuraavana vuonna järjestettiin pikkubusseilla kuusi kotiseutumatkaa. Nyt ei tarvinnut enää ilmoittautua Sortavalassa ja liikkuminen oli vapaampaa.

Vuoden 1992 seuran kesäjuhlat vietettiin Pälkjärvellä. Mukana oli 200 matkalaista. Illalla oli makkaranpaistoa paikallisten kanssa ja tanssia omien soittajien tahdissa. Paikalliset olivat koonneet etukäteen pyytämämme nuotion, joka oli suuri kuin juhannuskokko.

Pääjuhlaa vietettiin Iskra-sovhoosissa (entisen Alahovin tuntumassa). Mukana oli myös paljon paikallista väkeä. Lähialueen lasten esitykset saivat raikuvat aplodit. Naistoimikuntamme jäsenet hoitivat hienosti tarjoilun. Ylijäämä kahvileivistä ynnä muusta annettiin paikallisille juhlavieraille.

Vielä vuoden 1994 kesäjuhlaakin vietettiin Pälkjärvellä. Silloin kaikki tilaisuudet, kuin myös yöpyminen, järjestettiin Partalassa, entisessä Pälksaaressa. Ennen pääjuhlan alkua kokoonnuimme Timo Leskisen pitämään hartaustilaisuuteen.

Ensimmäinen valkovuokkomatka tehtiin toukokuussa 1993. Partalassa illanviettoon kuului musiikkia ja makkaranpaistoa paikallisen väestön kanssa. Veimme makkaroita myös Partalassa asustaville hoidokeille. Ristinmerkein ja kiitoksin vanhukset ja vammaiset ottivat tarjouksemme vastaan. Monelle mahtoi olla elämänsä ensimmäinen grillimakkara.

Jokaisella matkalla veimme mukanamme myös avustustarvikkeita, lähinnä vaatetavaraa.

Muutama talvinenkin käynti suuntautui Pälkjärvelle. Näistä mainittakoon ”Jänisjärvi-pilkki” ja avustuskassien vieminen koululle. Matkatoimiston järjestämille Partalan pikkujoulumatkoille osallistui moni seuramme jäsen.

Kun tavataan, niin halataan

Tässä vaiheessa haastattelijankin on vedettävä henkeä ja kerrattava: Maija on toiminut varsinaisten sihteerintöidensä ohella primus motorina seuran järjestämissä tarinailloissa, kesäjuhlissa, jouluun laskeutumisen juhlissa, matkanjohtajana kotiseutumatkoilla, kauemmas Venäjälle ja muuallekin ulkomaille suuntautuneilla matkoilla, kotimaan matkoilla ja tutustumiskäynneillä. Maija on edustanut seuraa merkkipäivillä ja muistotilaisuuksissa. Maija on ollut mukana vuodesta 1990 alkaen kaikilla valtakunnallisilla kesäjuhlilla, viime kesää lukuun ottamatta.

Siinä sivussa Maija on ehtinyt hankkia seuralle uusia jäseniä mitä ihmeellisimmissä paikoissa ja tilanteissa. Tällä hetkellä jäsenmäärä lähentelee jo neljääsataa.

Eikä tässä vielä kaikki. Jäsenkirjeiden lisäksi puhelinsoitot ja sähköpostit kuuluvat kuvioihin melkein päivittäin. Mutta Maija ei koe näitä rasituksena, vaan suorastaan nauttii, että saa palautetta ja kuulumisia sekä olla ikään kuin keskustelemassa samassa tilassa seurasta kiinnostuneiden ihmisten kanssa.

Maija haluaa pitää yhteyttä seuran jäseniin myös piipahtamalla karjalaiseen tapaan yllätysvierailulle taikka toimittamalla jonkin ”tärkeän” kotiosoitteeseen saakka.

Häneltä riittää aktiviteettiä myös Karjalaisseurojen Pohjois-Karjalan piirin toimintaan. Hän on siellä tälläkin hetkellä järjestelytoimikunnan jäsenenä ja tilintarkastajana.

Karjalan Liitto on myöntänyt Maija Närhelle hopeisen ansiomerkin vuonna 1999.

Pyöritä, lennätä pellavapäätä

Eikä Maija jätä kesken, jos hän on luvannut jotakin. Sen hän tekee vaikka ”pää kolmantena jalkana”, kuten olemme tulleet kirjaimellisesti huomaamaan. Muutaman kerran on Maijan hentoinen nilkka ollut kipsattuna yhteisillä retkillämme. Juuri ennen Länsi-Laatokan kierrokselle (heinäkuu 2002) lähtöä nivelside venähti niin pahasti, että jalka kipsattiin. Muistan, kuinka viipotimme Viipurin torilla Maijaa käsikynkästä tukien. Silloinkin arpajaisvoittoja seuralle etsien. Matkanjohtajan velvollisuudet sujuivat muuten hyvin, paitsi tanssiinkutsusta Maija joutui kieltäytymään.

Alunperinhän samainen nilkka pyörähti lähes täyden kierroksen, kun Maija intoutui tanssin pyörteisiin Liperissä, jossa vietimme yhteistä jouluun laskeutumisen juhlaa Ruskeala-seuran kanssa. Jalka kipsattuna Maija lähti seuraavana päivänä syntymäpäiville Hammaslahteen.

Kerrottakoon vielä sekin kuumaakin kuumempi Venäjän reissu, kun Maija muiden matkaviihtyvyydestä huolehtiessaan unohti oman matkalaukkunsa Joensuuhun. Minkäänlaista hikeentymistä ei kuitenkaan ollut havaittavissa, vaikka muutama vuorokausi oli pärjättävä päällä olevilla varusteilla ennen kuin saimme täydennystä Petroskoin vaatekaupoista.

Maijan mielestä yhteiset tekemiset ovat olleet seuran toiminnan suola ja hänen jaksamisensa edellytys. Erityisellä ilolla hän muistelee johtokunnan Hopealahdessa viettämiä suunnitteluseminaareja ja seuran yhteisiä, onnistuneita matkoja.

Maija muistelee myös vuoden 2005 vuosikokousta. Silloin Rauno Hämäläinen luopui puheenjohtajuudesta ja hänet nimitettiin kunniapuheenjohtajaksi. ”Kotiseudulle” -sävelten kaikuessa johtokunnan naiset tanssittivat Raunoa vuoronperään musiikin tahdissa. Meiltähän tämä käy – vuosikokouksessakin! Kiitoskirjeessään Rauno ilmoitti olevansa onnellinen kokemistaan hetkistä.

”Voiman lähteeni on mieheni Erkki, ihana kultakukeloiseni. Sairaudet ja muut elämänkolhut ovat lähentäneet meitä entisestään. Jokainen elämän aamu on suuri lahja ja siitä olemme suuresti kiitollisia”, filosofoi Maija.

Pälkjärven Pörkkölästä Liperin Kaatamoon

Vielä muutama sananen tämän energisen naisen lapsuudesta. Maija on syntynyt seitsemänkymmentä vuotta sitten Pälkjärven Pörkkölässä Aili ja Jalmari Immosen vanhimpana lapsena. Maija oli vajaan vuoden ikäinen, kun lopullinen Pälkjärveltä lähtö oli esissä. Evakkotaipaleen jälkeen perhe asettui Liperin Kaatamoon. Koti rakennettiin 1946–1947, ja sen rakensivat isän veljet Reino ja Arvi.

Kotona puhuttiin Pälkjärvestä lähinnä vain sukulaisten ja Ruskealan pitäjästä kotoisin olleiden ystävien kesken, heitä asui Immosen naapuristossa useampiakin perheitä.

Maija Kyllikki Immonen oli kuusitoistavuotias, kun hän lähti kotoaan maailmalle.

Maijan tänä vuonna 100 vuotta täyttävä Aili-äiti on tullut tutuksi seuramme jäsenille. Vielä pari vuotta sitten hän lausui ulkomuistista pitkän runon alusta loppuun jouluun laskeutumisen juhlassa.

Yhteiset harrastukset lähentävät

Entäpä harrastukset? Mitä muuta Maija ja puolisonsa (pitäjäseuran vävy) Erkki ehtivät harrastamaan? Kalastus on ”kesäsä talavesa” harrastuksista numero yksi, samoin kuin kaikki luonnossa liikkuminen. Laajan ystäväpiirin tapaaminen ja Kaatamon kotipaikan kunnossapitäminen, huolenpito äidistä ja monesta muustakin vanhuksesta. Matkailu, pikkubussimatkojen järjestäminen ja vetäminen, Inarin kalareissut. Järjestö- ja talkootoiminta esimerkiksi Hopealahdessa, nyt on jo tulevan kesän eläintenhoitoviikko buukattuna.

Maijalla on viisi lastenlasta, heidänkin luonaan ehditään vierailla ja pitää lapsia mummin luona kylättelemässä.

Tartun tuohon järjestötoimintaan ja kysäisen, kuinka monessa järjestössä hän on tällä hetkellä mukana. Maija – tuo ehtoisa emäntä – kääntelee täyteräiskäleitä pannulla ja miettii, että keskimäärin viidessä ja vuosittaisia tilintarkastustehtäviä on toistakymmentä. Maija tekee pyydettäessä myös lainsäädännön tuntemusta vaativia asiakirjoja.

Samalla kun katselen puutarhan tuuheaa, nyt talviuntaan uinuvaa keltaruusupensasta, kysyn vielä Maijalta, että onko hänellä ikinä omaa aikaa ja jos on niin mitä hän silloin tekee? Maija istahtaa pöydän ääreen ja miettii hetken käsi poskella: ”Aina mie suunnittelen jottain!”

Jos on tuo akkunan alla kukoistava keltaruusupensas harvinainen laatuaan, niin sitä on myös Pälkjärven pitäjäseuran sihteeri, meijän kaikkien Maija!