Wanhan Herran aika

Muutimme mieheni Karin kanssa keväällä 2020 yhteen Lahden vanhusten asuntosäätiön vuokrataloon, ns. Wanhaan Herraan Lahdessa. Säätiöllä on Laaksokadulla viisi tällaista kerrostaloa vierekkäin. Mieheni oli amputoinnin vuoksi pyörätuolia käyttävä ja näiden talojen asunnot ovat esteettömiä. Lisäksi erilaisia palveluita saa myös ostaa halutessaan.

Hyvin pian tulin tuntemaan, kuka on Kurjen Maija. Hän oli jo asunut täällä ennen meitä yhdeksän vuotta. Pitkä ryhdikäs, valkotukkainen, hymyilevä taiteilijapersoona, kirjoittaja ja kuvataiteilija.

Olin jo vuosia pitänyt Tarinapiirejä lähinnä vanhuksille, niinpä aloitin myös Wanhassa Herrassa. Maija tuli heti piiriin ja toi muistisairasta naapuriaan myös. Tarinapiirissä Maijankin elämäntarina  ja hänen suurenmoinen ja pyyteetön rakkautensa lähimmäisiään kohtaan nousi vähitellen esiin. Itse Maija piti askartelukerhoa asukkaille ilmaiseksi omana harrastuksenaan, mutta nyt kerho lopetettiin, koska tila tarvittiin toimistokäyttöön. Se surettaa niin Maijaa kuin vanhuksiakin.

Lukemattomat kerrat on Maijan ovikello soinut niin yöllä kuin päivällä; milloin joku pappa tarvitsi silmätippojen laittajaa tai harhaileva mummu pelkäsi mennä kotiinsa tai jonkun ikäihmisen haava tarvitsi laastaria. Yhdellä mummulla ei taloon muuttaessa ollut oikein mitään millä kotinsa sisustaisi. Ei mattoja, ei tauluja. Maija kiikutti seinille omia maalauksiaan, vei koriste-esineitä ja kukkia.

Maija, toimistotöissä uransa tehnyt, on ollut taiteilija ja kuvanveistäjä pitkään ja hän rakastaa kauneutta ympärillään. Myös kirjoittamista hän on harrastanut koko ikänsä. Ihania runovihkosia on painettu upeine kuvineen.

Hänen oma kotinsa on elämys vierailijalle. Seinillä on hänen värikylläisiä maalauksiaan ja ympäriinsä herkkiä veistoksia ja lasiesineitä. Kauneus virtaa vierailijaan voimaannuttavana energiana. Lukuisat taidenäyttelyt ovat virkistäneet Wanhan Herran asukkaita. Maijalla on ollut muuallakin näyttelyitä mm. Ristinkirkossa useita.

Maija vei tuettaviaan ulos tai lähdettiin yhdessä kauppaan. Tai Maija asioi ystäviensä puolesta lukemattomat kerrat. Yhdessä pelattiin muistipelejä tai askarreltiin, Maija oli kekseliäs. Vanhusten asiat olivat hänelle sydämen asia ja siitä syystä hän kirjoitteli niistä paljon lehtiin.  Hän toi esiin kirjoituksissaan myös omaishoitajuuden tärkeyden ja vaativuuden. Hänellä oli omakohtaista kokemusta oltuaan vuosikaudet oman äitinsä omaishoitajana.

Maija korostaa henkisen tuen suurta merkitystä ja on siitä itse mitä mainioin esimerkki. Moni arka, uusi asukas täällä Wanhassa Herrassa kääntyy usein Maijan puoleen, kun hän on niin kiltin ja lähestyttävän näköinen. Maija toivottaa aina uudet tulokkaat sydänlämpöisesti tervetulleiksi taloon.

Tyrnävän aika

Ennen muuttoaan Wanhan Herran asuntoonsa Maija asui Tyrnävällä 11 vuotta. Muutto omasta rakkaasta kotikaupungistaan Lahdesta Pohjanmaan lakeuksille johtui yksinomaan suuresta tragediasta, minkä Maija joutui täällä kokemaan. Tämä kipeä kokemus jätti suuren trauman Maijaan lähtemättömästi. Tyrnävälle hän muutti, koska veli perheineen asui siellä.

Maija purki tuskaansa rivitalopihansa istutuksiin sekä maalasi paljon tauluja ja piti näyttelyitä. Mutta kun aikaa jäi vielä, niin hän pyysi parista vanhainkodista lupaa saada tulla järjestämään vanhuksille kaikkea mukavaa ja virkistävää mm. askartelua ja ulkoiluttamista. Ikäihmiset kun makasivat laitoksissa päivät pitkät sängyn pohjalla tekemättä mitään. Hän lahjoitti myös taulujaan näihin vanhainkoteihin kuten moniin muihinkin laitoksiin esim. Lahden vanhusten asuntosäätiön tiloihin. Vanhukset iloitsivat suuresti Maijan virkistyskäynneistä, vaikka hoitajille se kuulemma teetti lisätyötä saada petien pohjalta vanhukset ylös.

Maija vei vanhuksia myös ulos. Tyrnävän kukkakaupan ikkuna oli ainoa näyteikkuna koko kylässä. Usein vanhukset pyysivät, että mentäisiin kukkakauppaan, ei välttämättä ostamaan mitään, vaan ihailemaan kaunista ikkunaa ja muistelemaan eri kukkien nimiä. Se oli todella virkistävää jo hieman muistisairaillekin. Kukkakauppias jo osasi odottaakin käyntejä ja järjesti näyteikkunaa sen mukaan. Kuinka monelle tuollainen retki olisi tullut mieleen! Maijalla oli oikea tuntuma vanhuksiin.

Lapsuus

Maijan varhaislapsuutta varjosti sota.   Hilkka-äiti oli leipomossa töissä ja isä Urho rautateillä. He asuivat mummolan naapurissa. Mummo oli Selma Karoliina Lydman o.s. Wirman, jonka esi-isä oli ollut Heikki Pietarinpoika, syntynyt vuonna 1585 Wirmailan ratsutilalla (Päijänteen Virmailan saaressa), joka on suuren suvun kantakoti. Pappa Viktor oli jo kuollut, häntä Maija ei koskaan nähnyt, vain valokuvissa. Äiti oli kiltti ja lempeä, mutta isä osasi olla välillä ankarakin, mutta häneltä Maija oppi suuren rakkauden luontoon, mm. kalastamiseen, sienestämiseen, marjastamiseen ja metsästämiseen.

Maija vietti lapsena paljon aikaa mummolassa, jossa tädit ja sedät vierailivat. Hän oppi lukemaan ennen kouluun menoa ja piti kovasti koulunkäynnistä. Sota keskeytti välillä koulunkäynnin. Aikanaan sitten sota oli ohi, mutta eläminen oli monella tapaa vaikeaa useita vuosia sen päättymisen jälkeenkin. Maija kävi keskikoulun ja sen jälkeen isän toivomuksesta lähti työelämään.

Oma Esko löytyy

Miehensä Eskon Maija tapasi kouluaikana ja he päättivät jo silloin, että heistä tulee pari. Heillä oli paljon yhteistä. Harrastukset olivat liikunnallisia: pyöräilyä, hiihtoa, kalastusta ja marjastamista. Paljon mökkeilyä appivanhempien huvilalla. Myös Lapin luonto lumosi heidät. Joka kevät ja syksy he olivat viikon Lapissa, mutta koskaan he eivät olleet ulkomailla. Perhe asettui asumaan Lahteen, Maija oli Askolla töissä, mutta lopetti miehensä kehotuksesta vieraan palveluksessa ja ryhtyi kokopäiväisesti uurastamaan appiukon puutavaraliikkeessä.

Omaishoitajana monelle, Eskolle, isälle, äidille, appivanhemmille

Näihin aikoihin joutui Maija toteamaan, että hänen vanhempansa olivat jo iäkkäitä ihmisiä ja tarvitsivat hänen apuaan enenevässä määrin. Vanhemmat muuttivat isän sairaseläkkeelle jäämisen jälkeen maalle Asikkalaan. Maijan isä sai toisen halvauksen ja joutui olemaan monta viikkoa sairaalassa. Hän palautui kepin kanssa liikkuvaksi, mutta jalkojen ja käsien motoriikkaan jäi puutteita. Niinpä muuttivatkin takaisin Lahteen kauniiseen kaksioon Hirsimetsäntielle.

 Maijan oma mieskin valitti väsymystään usein ja se askarrutti kovasti Maijaa. Eskolla ilmaantui vakava sairaus, johon hän menehtyi nopeasti. Maija suorastaan asui miehensä sairaalahuoneessa ja koki syvää surua seuratessaan miehensä kärsimyksiä sairauden kourissa.

Maija oli nyt 36- vuotias lapseton leski. Hän ei ollut ehtinyt vielä toipua rakkaan miehensä kuolemasta, kun uusi suruviesti kohtasi hänet. Isä Urho nukkui pois.

Miehensä Eskon kuoleman jälkeen Maija suoritti Markkinointi-instituutissa kauppateknikon tutkinnon. Hän teki koko ikänsä toimistotöitä.

Maija suunnitteli ottavansa nyt äidin luokseen asumaan, mutta lääkäri varoitti sitä tekemästä. Maijalla oli itselläänkin vaivoja, joten hänen tulisi saada välillä olla omissa oloissaan ja levätä. Nimittäin iäkkäät appivanhemmatkin vaativat myös Maijan apua. Maija koki heidänkin auttamisensa velvollisuudekseen.

Auttamisen kursseille ja luonnosta nauttimaan

Kun Maija pääsi lopulta työkyvyttömyyseläkkeelle, hän oli iloinen siitä, koska se antoi enemmän aikaa äidille ja appivanhemmille. Ennen kaikkea se antoi mahdollisuuden hakeutua opiskelemaan Kankaanpään opistoon vanhus-ja vammaistyön viriketoiminnan ohjaajaksi.

 ”Olin tullut tietämään, että vanhuksilla, vammaisilla ja muistisairailla oli taitoa tehdä muutakin kuin levätä, syödä ja vähäisesti liikkua. Millaista riemua olenkaan saanut kokea askartelevien ystävieni kanssa, kun he ovat itse tehneet jotakin pientä kaunista ja usein antaakseen sen lahjaksi jollekin läheiselleen. Se on hyvää elämänlaatua parhaimmillaan sekä heille että ennen kaikkea ohjaajalle.”

Maija kävi erilaisia kursseja liittyen vanhus- ja vammaistyöhön. Hän kävi kaksikin omaishoitajakurssia, sekä muita lyhytkursseja mm. SPR:n ensiapu- ja kotisairaanhoitokurssin.

Maijan äiti oli henkisesti virkeä loppuun asti. Maija retkeili äitinsä kanssa usein luontoon ja niinpä hän osti heille pienen mummon mökin, Kukkamäen, Sysmästä. Mökki ei sijainnut järven rannalla ja maatakin oli vain nimeksi, mutta Maija ja äiti nauttivat suunnattomasti saadessaan seurata mökin eläinmaailmaa.

” Äiti ei tiennyt mitään nautittavampaa kuin lintujen seuraaminen. Ainoalla näkevällä silmällään (joka sekin näki huonosti) hän oli tunnistavinaan eri lintulajeja.”

Maija ei päässyt Kukkamäkeen, ellei ottanut äitiä mukaansa. He usein totesivat, että vaikka kaupungissakin oli hyvä olla, niin se ei ollut lähelläkään sitä tunnetta mitä Kukkamäki heissä sai aikaan. Äiti asui siihen aikaan uudessa Wanhan Herran senioritalossa ja Maija omassa asunnossaan Kirkkokadulla.

” Kaipuu luontoon oli niin voimakas, että tein mielelläni suuriakin uhrauksia päästäkseni sinne. Olin tuki- ja liikuntaelinsairas ja iäkäskin, mutta halusin istuttaa hedelmäpuita pihalle. Ostin  omenapuita, luumu- ja kirsikkapuun sekä perennoja entisten seuraksi ja olin todella onnellinen ja kiitollinen mökistäni.”

Maija oli ikionnellinen pystyessään suomaan äidilleen tällaisia ajoittaisia hyviä hetkiä, koska huonojakin hetkiä äidin kanssa oli. Maija pitää tärkeänä, että vanhuksen henkistä vireyttä ylläpidetään loppuun saakka. Hänen Hilkka-äitinsäkin, kun tärkeimmät aistit, näkö ja kuulo, olivat enää olemattomat, nautti kuulokojeen avulla, kun hänelle luettiin ja luetusta keskusteltiin.

Maijan äidillä ilmeni yhä uusia sairauksia. Monet lahtelaiset lääkärit tulivat tutuiksi. Maija ei ollut itsekään enää terve ja välillä hän tunsi suunnatonta uupumusta. Hän tunsi suurta kiitollisuutta kotipalvelua ja kotisairaanhoitoa kohtaan, jotka ymmärsivät avun tarpeen lisääntymisen.

” Hyvässä vanhuudessa nousevat tärkeiksi tekijöiksi läheiset ihmiset. Äiti on minun ainut rakkaani enää ja haluan hänen loppuun asti tuntevan, että häntä rakastetaan ja hänestä pidetään huolta.”

Maija jätti taka-alalle omat unelmansa ja toiveensa elämän suhteen ja koki, että tärkein velvollisuus on nyt olla äidin omaishoitaja. Hän koki, että äiti oli rakastanut häntä enemmän kuin kukaan muu ja siksi hän vuorostaan hän halusi antaa nyt äidilleen kaiken mahdollisen rakkauden ja avun.

Hän oli myös suuresti kiitollinen siitä, että kotisairaanhoito ja kotipalvelu ymmärsivät äidin avun tarpeen lisääntyneen ja kävivät äidin luona kahdestikin vuorokaudessa antaen henkistä ja lääkinnällistä tukea. Maijan äiti koki silti turvattomuuden tunnetta, koska hän hyvin usein soitti tyttärelleen illalla hyvin myöhään ihmetellen: ” Rakas lapsi, miksi et ole äidin luona? Äiti heräsi jo.”

Maijan äiti Hilkka kuoli kolmas toukokuuta 1997.

” Äidin viimeisten elossaoloviikkojen aikana maalasin työn nimeltä Viimeisellä rannalla. Siinä kaksi naista seisoo rannalla saman sateenvarjon alla. Taulu on harmaa, vesisateinen. Toinen on kietonut kätensä toisen ympäri. Kauempana siintää jokin, kuin kangastus. Kultainen kaupunki, toinen on lähdössä sinne. ”

Teoksen nimi on Viimeisellä rannalla. Siinä Maija saattaa kuollutta äitiään ja jättää hänelle hyvästit taulun välityksellä. Maalauksen rinnalla oli kehystettynä Maijan viimeinen äitienpäiväruno rakkaalle äidilleen.

” Hellyyden määrää luin kasvoiltasi

kuin uurre niillä, vieri vieressä

oli rakkautesi minua kohtaan.

Ankara arki ja kuitenkin ymmärsit ja välitit,

opetit, mitä on rakastaa.”

Kuvataiteilija ja kirjoittaja

Maija on maalannut 1980-luvulta lähtien. Hänen opettajinaan ovat olleet mm. taidemaalarit Soile Yli-Mäyry, Juha Okko, Tarja Pitkänen ja Ipi Kärki.  Aiheet Maija on poiminut luonnosta. Myös kuvanveisto on Kurjelle tärkeä ilmaisumuoto.  Siinä häntä ovat opettaneet mm. professori Terho Sakki ja kuvanveistäjät Martti Aiha ja Toivo Pelkonen.

Maijan ensimmäinen julkinen näyttely oli Lahden kaupungin kutsunäyttely vuonna 1993. Hän on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä ja ollut mukana ryhmänäyttelyissä.

Kirjoittaminen on Maijalle myös keino heijastaa omaa ajatusmaailmaansa ja käsitellä elämää matkan varrella. Siksipä Maija on osallistunut monille kirjoittamiskursseillekin. Hän on julkaissut useita omakustanteita, joissa on hänen tekstejään ja maalauksiaan.

”Luova työ ei kysy ikää. Se auttaa jaksamaan ja hyväksymään tilanteen, jossa elää. Sitä ei pidä lokeroida, vaan tehdä kaikkea, mikä kiinnostaa.”

”Ainoa, joka minua auttaa, on kirjoittaminen, sanoo ihailemani kirjailija, jazzmuusikko ja psykiatri Claes Andersson. Tätä olotilaa olen itsekin etsinyt, yrittänyt poistaa paha olon ja yksinäisyyden kirjoittamalla. Olen kirjoittanut, itkenyt surun pois ja repinyt paperin. Hetkeksi se on helpottanut. Joitain tekstejä on jäänyt jäljelle ja niitä haluan kokoelmissani jakaa ystävilleni. ”

Maija kokee eläneensä rikkaan elämän

”Olen elänyt, koska olen hakeutunut elämään. Satujen lukemista lasten päiväkodissa, vanhusten ja vammaisten rinnalla kulkemista. Lempeää läsnäoloa oppimassa osallistuessani Saattohoidon arki- ja pyhä -seminaariin. On tuntunut hyvältä, kun on voinut auttaa.”

Maija kokee saaneensa näiltä ystäviltään hyvin paljon myös itselleen.  Nämä hänen kohtaamansa ihmiset ovat opettaneet häntä suhtautumaan elämään oikealla tavalla.

Jälkisanat

Halusin kirjoittaa ystävästäni Maijasta Naisten Ääni -sivustolle, koska Maijan kaltaiset pyyteettömästi ja rakkaudella vapaaehtoistyötä tekevät eivät nosta itseään koskaan esille. Maija on koko elämänsä auttanut muita, mutta tässä kirjoituksessani haluan nostaa keskiöön ennen kaikkea vanhukset ja omaishoitajuuden.

Kiitän Maijaa lämpimästi ystävyydestämme, jota olen saanut tuntea näinä vuosina. Maija on huolehtinut minunkin jaksamisestani, vaikka olen häntä nuorempi. Yhdessä olemme hurauttaneet taksilla kirjoituskurssille. Hän sanoo usein: ”Olen iloinen sinun olemassaolostasi! ” Miten ihanalta tuollaiset sanat kuulostavatkaan! Maijan sielun suurta herkkyyttä elämää kohtaan kuvastaa seuraava hänen runonsa:

” Iloon tarvitaan niin vähän.

Lasken perhosen porstuasta vapauteen.

 Siipien havinasta erotan: Kiitos.”

Omakustanteet Maijan taiteilijanimellä Kukka-Maaria Kurki:

Neljännesvuosisata

Maalauksia, veistoksia ja runoja

Tällainen oli elämäni

Syreenimaja ja muita kertomuksia

Korona kanssa kipuillen ja kipsikätenä askarrellen

Kukka-Maaria muistelee

Iloon tarvitaan niin vähän