Maija Kauppinen - Perusolemukseltaan toimittaja

Elettiin 1950-lukua, kun ystävykset Maija, Kaarina ja Ritva tekivät Iisalmen tyttölyseossa lehtiä. Käsin kirjoitettuja tietenkin. Yhdelle heistä innostus ja tekemisen ilo jäi alitajuntaan niin, että hänestä tuli toimittaja, ja urasta pitkä ja upea.

Maija Kauppinen on työskennellyt yli 50 vuotta kestäneen uransa aikana kolmessa lehdessä. Hän aloitti Emäntälehden toimitusharjoittelijana 1968, ja jäi eläkkeelle Pirkan toimituspäällikkönä 2004, jonka jälkeen hän oli Minnan päätoimittaja vuoteen 2019. Sen rinnalla alkoi ura tietokirjailijana. 

Lapsuus

Maija on yksi niistä miljoonasta suomalaislapsesta, jotka elivät lapsuutensa sotavuosien keskellä. Hän syntyi joulukuussa 1941. Isä oli sodassa, ja äiti asui tyttärensä kanssa vanhempiensa luona Tölppään talossa Iisalmen Huotarissa. 

Siltä ajalta on ensimmäinen lapsuusmuisto, joka jo enteilee tulevaa.

Maijalla oli tapana istua isoisänsä, savolaisittain ukin, sylissä kiikkustuolissa, kun tämä luki palvelusväelle lehteä ääneen. Maija seurasi rivi riviltä etenevää sormea, alkoi pikkuhiljaa hahmottaa kirjaimet sanoiksi ja oppi lukemaan.

– Tämä tapahtui vuonna 1944, olin kolmivuotias. En pitänyt tätä mitenkään kummallisena, eikä lähipiirikään, mutta muistan, kun postimökin emäntä päivitteli: ”Herra jestas, ossooko tuo pentu lukkee.”

Erikoinen tapa oppia lukemaan sanat suoraan eikä tavuista aiheutti sen, että Maija vielä yliopisto-opintojensa alussa teki tavutusvirheitä.

Itsenäistyminen

Maijan opintie on tuttu monille sotien jälkeisen ajan maaseudun lapsille. Kansakoulun hän kävi kotoa käsin, mutta keskikoulun Iisalmessa, jonne matkaa oli vesiteitse viisi, maantietä pitkin seitsemäntoista kilometriä.

Kouluviikot kuluivat aluksi sukulaisperheen luona, sitten luokkatoverin kanssa vuokrayksiössä.  Viikonlopuksi kotiin pääsi pyöräillen, talvella hiihtäen. Muita kulkuneuvoja ei ollut. 

Maijasta tuli jo nuorena itsenäinen. Äidin kuolema lopetti haaveet lukiosta. Ammatti piti saada nopeasti, sillä maalaistalon emännäksi hän ei halunnut.

 Alkoivat työelämän ja iltaopiskelun vuodet. Kartanpiirtäjäkoulu Kuopiossa, Helsinkiin piirtäjäksi Vesijohtoliike Onniselle ja opiskelijaksi Valtion iltaoppikouluun. Asuntona oli ensin alivuokralaisasunto Munkkiniemessä, sitten serkun kanssa jaettu yksiö Topeliuksenkadulla Töölössä.

Niinpä Maija piirsi päivät putkia Vallilassa, illat opiskeli Kalevankadulla ja yöt nukkui ensin Munkkiniemessä ja myöhemmin Töölössä.

Keväällä 1964 hän pääsi ylioppilaaksi ja aloitti suomen kielen, kotimaisen kirjallisuuden ja taidehistorian opinnot Helsingin yliopistossa tavoitteena ”suomen kielen lehtorin paikka jossain kaupungissa”. Opinnot hän rahoitti lainoilla sekä väliaikaisilla ja kesätöillä: sihteerin apulaisena Fennia-Patriassa, koodaajana Enso-Gutzeitissa ja kongressiapulaisena Marttaliitossa. 

Työpaikkakulttuuria 

Kesä Marttaliitossa muutti Maija Kauppisen tulevaisuuden suunnitelmat, sillä syksyllä 1968 Marttaliitto pyysi häntä Emäntälehteen toimittajaksi. Hän suostui, mutta tietyin ehdoin.

– Sovimme Marttaliiton toiminnanjohtajan Manja Haltian kanssa, että aloitan puolipäiväisenä, jotta saan fil.kandin opintoni loppuun – hum.kandin paperit minulla jo olivat. Sopimus ei pitänyt, sillä pian  työpäivä oli kokonainen, ja siihen kuului myös puhujamatkat eri puolilla maata oleviin yhdistyksiin. Palkasta puolet maksava Ammattikasvatushallitus edellytti valistustyötä.

Vuoden kuluttua Maija oli toimitussihteeri. Hän uudisti Emäntälehden sisällön, hankki ammattitaitoisen taittajan, haastatteli Marttaliittoa johtavia naisia ja paneutui kuluttaja-asioihin.

– Lempiaiheeni oli nuorten perheiden rahankäyttö, olinhan juuri itsekin avioitunut. Ajan työpaikkakulttuurista kertoo se, että minua 30-40 vuotta vanhemmat kollegat tekivät sinunkaupat vasta, kun olin rouva Kauppinen-Tiilikainen.

Nuhteita se ei estänyt. Nuori rouva joutui puhutteluun punaisten trumpettilahkeisten housujensa vuoksi, joihin hän säännöistä tietämättä pukeutui. Johtokunnan puheenjohtajalta tuli lopulta lupa asun käyttöön, koska ”rouva on nuori ja nätti”.

Työ Marttaliitossa oli kiinnostava, mutta vei kaiken ajan.

– Kun pian eivät arkipäivät eivätkä sunnuntaitkaan riittäneet, ja puolisoni alkoi hermostua jatkuvaan poissaoloon, oli edessä työpaikan vaihtaminen. Niinpä eräänä aamuna naputtelin kolme työpaikkahakemusta, ja mieheni vei ne työhän mennessään Me Naisiin, Orioniin ja Pirkkaan. 

Vakavaa harkintaa!

Sitten vuonna 1972 alkoi Suomen Sanomalehtimiesten Liiton lakko, liiton historian ensimmäinen. Emäntälehti ei siihen osallistunut, mutta lakon kuviot heijastuivat myös Maijan tulevaisuuteen.

Pirkan toimittajat kuuluivat lakon piiriin ja osallistuivat siihen päätoimittajaa ja toimituspäällikköä lukuun ottamatta. Toimituspäällikön olisi pitänyt siihen liiton jäsenenä osallistua, joten hänet leimattiin rikkuriksi ja vaadittiin hänen eroaan.

Siihen Pirkkaa julkaiseva Kauppiaitten Kustannus ei suostunut, ja toimittajat kieltäytyivät palaamasta töihin. Kun sekään ei tehonnut, Keskon tiedotus julistettiin saartoon. Puolen vuoden päästä sopu syntyi, saarto purkautui, toimittajat palasivat töihin ja toimitussihteerin paikka julistettiin hakuun. 

– Minut, melko tuntematon toimittaja, valittiin yli 30 hakijan joukosta, koska olin perehtynyt kuluttaja-asioihin. Kun tieto valinnastani levisi, Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liiton, SAL:n puheenjohtaja Antti Henttonen pyysi minut lounaalle ja kehotti vakavasti harkitsemaan Pirkkaan menoa, sillä se ei ollut helppo paikka. Ja oikeassa olikin: alkuvuodet olivat melkoista sinnittelyä.

32 vuotta Pirkkaa

Näköaloja

Lakon jälkeen Kauppiaitten Kustannus ja joukko eturivin kauppiaita päätti uudistaa vuonna 1933 perustetun asiakaslehtensä ja tehdä siitä kuluttajia valistavan julkaisun.

Lehden päätoimittajana oli maisteri Osmo Lampinen, jota Yleisradion ajankohtaisohjelmien toimittaja Antero Alpola piti Suomen parhaimpana kirjoittajana. Toimittaja Tuire Kansanen taas hallitsi ravitsemusalan ja Päivi Vihma kirjoitti yhteiskunnallisista asioista.

Lukijoiden suosikiksi noussut Niksi Pirkkakin sai tuolloin alkunsa. Toimittajat keksivät itse ensimmäiset niksit. Sen jälkeen lukijat pitivät huolen siitä, ettei nikseistä ollut pulaa.

– Kauppiaat olivat valistunutta väkeä. He halusivat, että lehdestä tulee tasokas, ja antoivat toimitukselle vapaat kädet. Myös näköala työhuoneeni ikkunasta Rauhankadulla oli huikea: vastapäätä Säätytalo, kulmassa Suomen Pankki ja taustalla Suurkirkko. Toimitus oli pieni ja avustajat tarpeen. 

– Pirkalla oli maksajana hyvä maine, joten saimme avustajiksi hyviä kirjoittajia, valokuvaajia ja piirtäjiä eri puolilta maata. Monet heistä kuten Heikki Willamo, Eero Taivalsaari,  Anna-Maija Tanttu, Anna-Liisa Mikkelä, Sirkku Nyström, Pekka Leskelä, Ulla Lipponen, Tuula Stenberg, Kristian Runeberg, Pekka Elomaa ja Hannu Lukkarinen avustivat lehteä vuosia ja vuosikymmeniä. He pystyivät valottamaan laajasti koko yhteiskuntaa, ja Pirkasta tuli niin tasokas, että sitä verrattiin 1980-luvulla Suomen Kuvalehteen ja pidettiin jopa sen kilpailijana.

Vuonna 1973 Pirkka sai rinnalleen kaksi kertaa vuodessa ilmestyvän Birkan, joka jaettiin ruotsinkielisille perheille. Yhteistyökumppaneiksi saatiin Hufvudstadsbladetin päätoimittaja Henrik von Bonsdorf,  joka käänsi ja valvoi kieltä, sekä toimittajat Rafael ja Maj-Britt Paro ja Maryelle Lindholm. Avustajia oli Ahvenanmaalta, Turusta, Vaasasta, Helsingistä ja Tukholmasta. 

– Oli henkisesti rikastuttavaa, kun savolaistyttönä tutustuin suomenruotsalaisiin ja heidän kulttuuriinsa.

Molemmat lehdet olivat tasokkaita. Päätoimittaja Osko Lampinen vaati erityisesti, että toimittajat kirjoittavat hyvää kieltä.

– Hänen ansiostaan opin hiomaan omaa tekstiäni ja editoimaan muiden kirjoituksia. Vuosien varrella ystävystyimme, ja kun yritin peitellä hänen alkoholismiaan jouduin tekemään ylitöitä. Tuntui riipaisevalta, kun hänet pari vuotta ennen eläkeikää samasta syystä irtisanottiin.

Lukijamatkoja

Pirkka alkoi 1970-luvun lopussa järjestää matkatoimistojen kanssa lukijamatkoja. Ne ovat värikäs ja myös vaativa osa Maijan työhistoriaa. Hänen oli samalla kertaa oltava matkanjohtajana ja toimittajana. Ongelmilta ei vältytty, kun mukana saattoi olla lentokoneellinen ihmisiä kuten Kiinan matkalla. Borneossa taas satoi koko matkan ajan, ja Hurtigrutenin matkalla kaksi naista jäi laivasta saarelle. Ja hämmentäviä kokemuksia riitti. Esimerkiksi Iranissa mustiin pukeutunutta turistia kohdeltiin kunnioittavasti, mutta punatakkinen joutui pilkan kohteeksi. 

Lisäksi yli 50 erilaista lehdistö- ja messumatkaa tekivät maailman Maijalle tutuksi Aasiaa, Afrikkaa ja Amerikkaa myöten.

Tutkivaa journalismia

Kun Maija Kauppinen kuvaa työhistoriaansa, siinä toistuvat kirjoittamisen iloa ja paloa kuvaavat ilmaisut kuten: –  Olen aina kirjoittanut paljon. – Sain kirjoittaa haluamistani aiheista.

Hän niputtaa pääkiinnostuksensa kohteita vuosikymmenten mukaan: 1970-luvulla esillä olivat muoti, tekstiilit ja niiden hoito, 1980-luvulla luontaistuote- ja puutarha-asiat. 1990-luvulla ympäristöasiat alkoivat nousta lehden sivuille. Kaiken aikaa hän kirjoitti myös kulttuurista ja matkailusta.

Maija on ikuinen opiskelija. Kiinnostus enteili usein tulevia virtauksia. Ote oli tutkivan journalistin. Pari esimerkkiä:

Kriittisessä korkeakoulussa 1970–1980-lukujen vaihteessa hän kiinnostui kätten taidoista, vihreästä ympäristöstä ja puutarhanhoidosta. Se näkyi Pirkan ja Birkan sisällössä ja pian laajemmin koko yhteiskunnassa.

Voidakseen kirjoittaa ympäristöasioista ”mahdollisimman totuudenmukaisesti” hän alkoi perehtyä niihin ja osallistui Journalistiliiton, Ympäristöministeriön ja Tampereen yliopiston järjestämään, alallaan ensimmäiseen ympäristökurssiin 1991. Ja jatkoi tutkimista ja perehtymistä, vaikka jatkokoulutukseen ei työnantajan lupaa herunut. SAL:n stipendin avulla hän kävi Yalen yliopistossa haastattelemassa ympäristöalan asiantuntijoita.

– Näistä saadut eväät ovat kannatelleet tähän päivään saakka, ja tulleet paitsi itselleni myös ympäristölleni tärkeiksi.

Vuokratyöntekijäksi

Kesko osti 1997 Suomen K-kauppiasliitolta Kauppiaiden Kustannuksen, ja toimitus muutti Keskon naapuriin Katajanokalle. 2000-luvun alussa Kesko teki sopimuksen lehden toimittamisesta Yhtyneiden Kuvalehtien tytäryhtiön, asiakaslehtiä tekevän Kynämies Oy:n kanssa. Samalla toimitus muutti Köydenpunojankadulle Hietalahteen. Kynämiehen olivat perustaeet 1980-luvulla kaksi nuorta miestä, joiden mielestä asiakaslehtien historia alkoi heidän yrityksestään. He eivät olleet vaivautuneet perehtymään laajaan asiakaslehtikenttään eikä sen 1900-luvun alkupuolelle ulottuvaan menneisyyteen.

– Tähtihetkiäni oli, kun saatoin oikaista ”kynämiehiä” näillä tiedoilla, kun he tulivat täytekakkujen  kanssa ottamaan meidät haltuunsa. Pienin äänin he poistuivat, ja me, Pirkan ”vanhat”, nautimme kakuista.

Tämä ei luvannut hyvää alkua yhteistyölle, eikä se onnistunutkaan. ”Kynämiesten” ja ”Pirkan vanhojen” yrityskulttuurit poikkesivat liian paljon toisistaan. 

Maija Kauppisesta omistajavaihdoksen kuviot tekivät viimeisiksi vuosiksi ennen eläkeikää vuokratyöntekijän. Hän teki työtä Kynämiehille, ja Kesko maksoi palkan. Siirtyminen muiden pirkkalaisten tavoin Kynämiehen palkkalistoille olisi merkinnyt itse maksetun lisäeläkkeen menetystä.

Pirkan kustantaja piti tiukasti kiinni omasta työvoimastaan ja kielsi muihin julkaisuihin kirjoittamisen. Naistoimittajat ry:n julkaisema teos Vaikuttavat Kellokkaat teki poikkeuksen. Maija Kauppisen, Raija Lahtisen, Hannele Niemen ja Irja Pitkäsen toimittama teos esittelee 25 Kellokas-palkinnon saajaa vuosilta 1973–1999. Maija toimi kellokasvastaavana vuosikymmenen ajan. 

Eläkkeelle

Kiinnostava työ sai Maija Kauppisen viihtymään Pirkassa 32 vuotta. Eläkkeelle hän jäi 63-vuotiaana 2004. Puolitoista vuotta hän kirjoitti vielä Pirkkaan.

– Sain osallistua lehden suunnitteluun, olla yhteydessä kymmeniin eri aloja edustaviin avustajiin, joista moni oli maan huippuja, kirjoittaa valitsemistani aiheista ja matkustaa.

Läksiäiset kertovat uran ulottuvuuksista: Hyvästelijöitä oli parisataa, elinkeino- ja järjestöelämän johtajista kollegoihin.

Pirkka on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti julkaistu asiakaslehti. Maija Kauppisen osuutta sen historiassa voi kuvata vaikkapa luvuin. Kun hän aloitti, lehden levikki oli 800 000. Lukijoiden määrä nousi hänen aikanaan kolmeen miljoonaan.

Maija Kauppinen muutti 2006 legendaarisen kustantajan Arvi A. Kariston kadulle Hämeenlinnaan. 

Samoihin aikoihin Hymyn legendaarinen päätoimittaja Jorma Virtanen oli perustanut sinne paikallisen kauppiaan kanssa uuden kaupunkilehden, Hämeenlinnan kaupunkiuutiset. Hän oli kuullut Pirkan avustajalta Timo Elolta, että Maija asuu kaupungissa, ja tarjosi töitä. 

Kysy Maijalta – palstaa Maija teki 12 vuotta ja tutustui samalla uuteen kotikaupunkiinsa.

Naisjärjestökentän vaikuttaja

Maija Kauppinen on toiminut aktiivisesti Naistoimittajat ry:ssä 1980-luvun lopulta lähtien; puheenjohtajana 1991–1992. Hän on yhdistyksen kunniajäsen. Itse hän on ollut aina toimittaja ja käyttänyt naistoimittaja-nimikettä vain järjestötoiminnan yhteydessä.

Ollessaan puheenjohtajana hän järjesti Yleisradion toimittajan Maija-Kaarina Lehtovaaran kanssa ensimmäisen pohjoismaisen tasa-arvoseminaarin Hanasaaren kulttuurikeskuksessa 1991. Pääpuhujina olivat puolustusministeri Elisabeth Rehn ja tasa-arvovaltuutettu Tuulikki Petäjäniemi. Siihen osallistui 90 henkilöä, joukossa paljon toimittajia Pohjoismaista.

Seminaari onnistui yli odotusten. Yhdistykseltä sen järjestäminen vaati rohkeutta rahoituksesta alkaen. Sen budjetti oli yhdistyksen vuosibudjettiin verrattuna lähes kolminkertainen.

– Jos on tarpeeksi hyvä idea, johon uskoo, rahatkin järjestyvät. Stipendit ja yhteistyökumppanien apu pelastivat yhdistyksen konkurssilta. Ja nuoria tuli toimintaan mukaan.

Seminaarista on koottu Vi synas och höras -julkaisu. Maija Kauppiselle Hanasaaren seminaari toi myöhemmin töitä. 

– Jäätyäni eläkkeelle minuun otti yhteyttä seminaariin osallistunut Leena Krohn, tuolloin Naisjärjestöjen Keskusliiton pääsihteeri, ja kutsui minut Suomalaiseen Naisliittoon kertomaan työstäni Pirkassa. Se oli tekosyy, sillä tosiasiassa hän halusi kirjoittajan yhdistyksen satavuotishistorialle. Suostuin ja sen jälkeen tein toisenkin.

Naisliiton Helsingin yhdistyksen 100-vuotishistoria Kuin satakielen laulu ilmestyi 2007 ja Naisliiton 110-vuotisjuhlakirja Valkoisia variksia ja helmikanoja 2017. 

Niiden lisäksi Maija Kauppinen toimitti Aura Korppi-Tommolan kanssa Suomen Naisyhdistyksen 125-vuotisjulkaisun Kohti tasa-arvoa 2014.

Esikuvia

Naisjärjestöjen piiristä Maija Kauppinen on löytänyt myös varhaiset esikuvansa.

Tekla Hultin ja Maikki Friberg olivat 1907 perustamassa Suomalaista Naisliittoa ja ovat myös alamme pioneereja. Tekla Hultin oli 1880-luvulla Helsingin Sanomien ensimmäinen toimittaja. Maikki Friberg perusti Naisten Äänen 1905. Molemmat olivat hyviä kynänkäyttäjiä, pitivät työtään tärkeänä ja arvostivat sitä.

Maikki Fribergistä ja Naisliiton ensimmäisestä puheenjohtajasta Maissi Erkosta Maija on kirjoittanut pienoiselämäkerran Naisliiton ykköshankkeeseen Naisten Ääneen. Kaikkiaan hän on kirjoittanut siihen yli 20 pienoiselämäkertaa.

Naisjärjestöt ovat vaikuttaneet siihen, että naisista on tullut toimittajia. Pirkassakin toimittajien enemmistö oli naisia. Naispäätoimittajan se sai 1980-luvun lopulla. Tämä kehitys näkyy aikakauslehdissä ja myös sanomalehtipuolella. Naiset ovat vallanneet johtavia asemia. Naisjärjestöjä tarvitaankin edelleen kertomaan myönteisellä tavalla naisten saavutuksista ja arkisista asioista.

Tavoitteita, esteitä, mahdollisuuksia

Maija Kauppisen mielestä toimittajan työ sopii hänen perusolemukseensa:

– Olen nopeasti reagoiva ja kiinnostun usein uusista asioista. Ihmisten kohtaaminen ja kuunteleminen on minulle luontaista. Ennen kirjoittamista yritän ymmärtää asian ja kirjoittaa sen selvällä, ymmärrettävällä kielellä. Suurimmat esteet ovat olleet aikapula ja kiinnostukseni hajautuminen. Olen tehnyt töitä, joita on tarjottu ja jotka ovat olleet kiinnostavia. Niitä tehdessä olen myös itse oppinut ja saanut niiden avulla jokapäiväisen leivän. Tekemisen on mahdollistanut lapsettomuus, puolison ymmärrys ja kotitöihin osallistuminen sekä uteliaisuus, yhteiskunnallisten asioiden seuraaminen ja laaja ystävä- ja tuttavapiiri. Jaksamiseen auttoi periaate, että lomat pidetään lomina.

– Talvella menimme puolisoni kanssa hiihtämään Lappiin, Vuokattiin, Vierumäelle tai Iisalmeen. Kesälomakohteina ovat olleet Euroopan pääkaupungit, vaellukset Lapissa ja mökit. Viikonloppuisin lenkit lähimaastossa kuuluvat edelleen ohjelmaan. 

– Henkistä virkistystä olen saanut oopperasta, teatterista, kuvataiteista, elokuvista ja kirjoista, joiden suurkuluttaja olen. Ja tietysti suvun ja ystävien tapaamiset ovat olleet kaikkina vuosikymmeninä henkisinä tukipilareina. 

–  Eläkevuosinani olen voinut rytmittää päiväni hyvin kirjoittamiseen, kotitöihin, lepoon ja virkistäytymiseen. Nyt, kun mieheni on kuollut, kirjoittaminen on terapiaa.

Tukea ja kiitoksia 

Maija Kauppinen kiittää ammattituesta, jota on työlleen saanut erityisesti esinaisisiltaan ja -miehiltään sekä monelta avustajalta ja lukijalta.

– Luottamusmiehenä ollessani yritin kuunnella tasapuolisesti sekä työntekijää että työnantajaa. Pulmallisiin tilanteisiin sain apua Journalistiliiton lakimieheltä Lauri Kerosuolta.

– Lukijoista kahden kiitos on jäänyt mieleen. Veijo Hietala, yliopistonlehtori Turusta, kehui juttuani Uuno Turhapurosta parhaaksi, minkä hän oli lukenut. Aineiston juttuun olin saanut kuuntelemalla hänen luentoaan Väinö Linna -seminaarissa Urjalassa. Eräs mainostoimiston johtaja taas piti luovuudesta kertovaa juttuani parhaana aihetta käsittelevänä juttuna, mitä hän oli aikakauslehdestä lukenut. Tällaiset toimittaja-alan ulkopuoliset kehut lämmittivät ihmeesti! 

Yksi kiitos, oikeastaan huomionosoitus, on Maija Kauppisen mielestä kuitenkin muiden: Vuoden puutarhakynä 2001, alansa ensimmäinen. Sen mukana tulleessa asiakirjassa toimittajaa kiitetään asiantuntevien ja innostavien puutarhajuttujen kirjoittajana ja oikean, asiallisen puutarhatiedon levittäjänä.

– Se kiteyttää työni tavoitteen. Olen myös itse yrittänyt tukea ja kiittä kollegoita ja avustajia.

Sattuman sanelema ura

– Toimittajan ammatin valintaan vaikutti tietysti sen, että olen aina pitänyt kirjoittamisesta, mutta myös suomen kielen lehtorin viransijaisuus Rajamäen yhteiskoulussa. Kun oppilaani päättivät yhtenä lauantaina lähteä kotiin päivän viimeiseltä tunnilta, joka oli suomen kielen tunti, minun kieltoni ei heitä estänyt. Oppilaat pyysivät seuraavalla viikolla anteeksi kukkasin ja piirroksin, mutta siitä jäi ikävä muisto.

Urapolkuaan hän kuvaa sanoilla sattuma ja olosuhteet.

– Kongressiapulaisen kesätyö Marttaliitossa avasi paikan Emäntälehdessä. Siellä saatu kokemus kuluttaja-asioista avasi oven Pirkkaan, ja ruotsinkielisen sisarlehden toimitussihteeriksi pääsyä avitti, että mieheni työskenteli kaksikielisessä Finnpapissa. Minnan toimittaminen taas avautui, kun yksi Hanasaaren seminaariin osallistujista oli naisasianainen.

Tunnustusta

Maija Kauppinen on saanut työstään Pirkassa Keskuskauppakamarin hopeisen ja kultainen ansiomerkin vuosina 1993 ja 2003. 

Tasavallan Presidentin Valkoisen Ruusun ritarimerkin hän sai vuonna 2013 ansioistaan suomalaisessa naisjärjestökentässä, Suomalaisen Naisliiton puheenjohtajana ja sen jäsenlehden Minnan päätoimittajana. Minnan kolumnisti Kirsti Pohjonen kirjoittaa: 

– Naisliiton jäsenlehden, Minnan, päätoimittajana Maija Kauppinen on kehittänyt lehdestä naisen asemaa monipuolisesti seuraavan julkaisun. Panos on merkittävä, sillä Minnan kaltaisia naisasialehtiä on enää harvassa.

Maija Kauppisen elämässä kirjoittaminen on aina ollut valtavirtaa.