Maarit Tyrkkö – Lyhyt jakso lähellä valtaa, kokonainen elämä toimittajana

Maarit Tyrkkö muistetaan läheisestä yhteistyöstään ja ystävyydestään presidentti Urho Kekkosen kanssa. Pääosan yli 50 vuotta kestäneestä työurastaan hän on kuitenkin tehnyt monipuolisena toimittajana ja tietokirjailijana.

Maarit Tyrkkö ajattelee työuraansa tienä, josta on haarautunut monia polkuja. Niistä on pitänyt valita epävarmana siitä, mihin ne vievät. On vain pitänyt uskoa valitsemaansa tiehen – siihen, että se sattuma on oikea.

Tämä tunne on vain vahvistunut koronakesän ja -syksyn kuukausina, jotka hän on viettänyt Kansallisarkistossa Helsingin Kruununhaassa järjestämässä arkistojaan.  Maarit Tyrkkö sanoo tätä ”toimita talosi” -elämänvaiheeksi.  Raamatun kuningasten kirjaan pohjautuva sanonta on lainaus hänen ystävänsä Helena Anhavan muistelmien nimestä. 

– Minä teen sitä nyt, hän sanoo kyyneleitä vastaan taistellen. Hän muistuttaa, ettei seitsemänkymppinen voi enää olla varma, ehtiikö kaiken haluamansa.

Hänen laaja arkistonsa saa vähemmän säntillisen kollegan haukkomaan henkeä.  Hän on hävittänyt joitakin vähämerkityksellisiä lerppuja ja korppuja, mutta pääosin kaikki aineisto koko uran ajalta on tallessa.

Seitsemän vuotta lähellä valtaa

– Kun olen järjestänyt näitä arkistoja, on se, että olen saanut läheltä seurata valtaa, noussut tärkeäksi. Mutta nyt ymmärrän nähdä myös aikaa siitä eteenpäin, Maarit sanoo. Tähän aikaan kuuluvat 35 vuotta kestänyt avioliitto Otavan kustannusjohtajan Pentti Huovisen kanssa ja ura muun muassa lääketieteeseen erikoistuneena freelancer-toimittajana ja tietokirjailijana.

Maarit on kertonut uransa alkuvaiheista ja seitsemästä vuodesta presidentti Urho Kekkosen lähipiirissä kirjoissaan Tyttö ja nauhuri (WSOY 2014) ja Presidentti ja toimittaja (WSOY 2016). Hän oli toimittamassa kaikkia vuodesta 1976 lähtien julkaistuja Kekkosen teoksia. Hän kuului myös siihen presidentin pieneen lähipiiriin, joka vietti tämän kanssa vapaa-aikaa hiihto- ja kalastusretkillä – useimmiten jokin työtehtävä mukanaan.

Toisen kirjan ilmestymisen jälkeen hänen yhteistyötään presidentin kanssa käytiin läpi lukemattomissa haastatteluissa ja kymmenissä täysiä saleja vetäneissä lukijatapaamisissa eri puolilla Suomea.

Vuoden 2017 lopulla Maarit pani pyöritykselle pisteen. Hänen piti päästä arkistonsa kimppuun, ja hän tarvitsi rauhaa ajatella ja analysoida kokemuksiaan. Pentti Huovinen oli kuollut toukokuussa 2016 pitkään sairastettuaan mutta silti yllättäen, vain pari kuukautta ennen toisen kirjan julkaisua. Kirjat olivat herättäneet henkiin muistot, joille Maaritin piti niitä tehdessään jättää jäähyväiset. Lukijatapaamiset ruokkivat niitä lisää. Hän ei ollut ehtinyt käsitellä puolison kuoleman ja pitämiensä esitelmien aiheuttamia tunnemyrskyjä. 

Nuoruuden into kannatteli

Tunnetun toimittajaäidin Marjatta Tyrkön (o.s. Tulenheimo) kasvattama Maarit alkoi kirjoittaa lehtijuttuja jo kouluaikana. Äiti ei suositellut hänelle toimittajan ammattia, mutta lukion jälkeen tytär kuitenkin tuli valinneeksi polkuja, jotka mutkien kautta veivät siihen.

Hän pyrki ylioppilaaksi päästyään Ateneumiin mutta ei päässyt. Niinpä hän hankkiutui ensin somistajaharjoittelijaksi ja sitten alan koulutukseen.  Pian hänet napattiin PR-emännäksi Wihuri-Yhtymään. Työ oli hauskaa, itsenäistä ja monipuolista ja johti lopulta talon henkilökunta- ja asiakaslehtien tekemiseen. Siitä kasvoi hinku journalismiin.

Hän alkoi avustaa ahkerasti Suomen Kuvalehteä ja kouluttautua työn ohella. Käytännön opastusta hän sai muun muassa vanhemmalta kollegaltaan Timo Kylmälältä ja sukulaiseltaan, toimittaja Juha Tantulta.

Kuvalehden avustaja-aikaan mahtui jälkeenpäin ajatellen uskomattomiakin tapahtumia. Yksi niistä oli Itävallan liittokanslerin Bruno Kreiskyn haastattelu kesäkuussa 1974. Maarit oli lähdössä ystävänsä, muotitoimittaja Tarja Vuokon kanssa lomamatkalle Itävaltaan ja ajatteli, että voisipa matkalla jotain juttuakin tehdä. Hän kävi toimituksessa kysymässä, olisiko siellä jotain toiveita.

– Ne tietysti ajattelivat, että pannaanpa tytölle luu kurkkuun ja sanoivat, että tuo vaikka presidentti Kirschlägerin haastattelu tai vielä parempi, jos saat liittokansleri Kreiskyn. Sinne ne jäivät hihittelemään, ja minä lähdin innokkaana nauhurin kanssa Itävaltaan.

Satumainen sattuma oli, että junamatkalla Salzburgista Wieniin Maaritin juttukumppaniksi sattui Itävallan liittopresidentin pressitoimistossa työskentelevä mies, joka antoi pari tärkeää puhelinnumeroa.

Juuri liittopresidentiksi valittu Kirschläger ei vielä antanut tehtävään liittyviä haastatteluja, mutta liittokansleri Kreiskyn haastattelu järjestyi. Maarit sai suurlähetystöstä mukaansa valokuvaajan ja valmisteli myös ajankohtaiseen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiin (ETYK) liittyviä kysymyksiä.

Haastattelu tehtiin ruotsiksi, jota pitkään Tukholmassa asunut ja ruotsalaissyntyisen Vera Fürthin kanssa naimisissa ollut Kreisky mielellään puhui. 

– Kaikki meni hyvin, ja Kreisky lähetti vielä Kekkoselle terveisiä, ja minä mietin, että nekin kai täytyy jollakin tavalla viedä perille. Siinäkin yläkerran Herra auttoi minua. Jo saman vuoden heinäkuussa Kekkonen sairastui siihen eturauhasjuttuun ja joutui Meilahden sairaalaan, Maarit muistelee.

Presidenttihaastattelut ja ystävyys

”Eturauhasjuttu” oli se huomiota herättänyt Suomen Kuvalehden haastattelu, jossa Kekkonen avoimesti kertoi tuohon aikaan varsin vaietusta miesten vaivasta, prostatan liikakasvusta.

Maarit ei sen kummemmin ihmetellyt, miksi presidenttiä haastattelemaan lähetetään lehden nuori avustaja. Myöhemmin hän kuuli, että paria muuta naiskollegaa oli kysytty, mutta heille aika ei sopinut.

Maarit oli haastatellut presidenttiä myös vajaa vuosi aikaisemmin syksyllä 1973, kun Ilja Glazunov maalasi tämän muotokuvaa taiteilija Laila Pullisen ateljeessa.

Hän uskoo, että nämä jutut olivat ratkaisevia työnäytteitä, kun hänet joulukuun alusta 1974 vakinaistettiin Suomen Kuvalehteen.

Saman tien tuli kuitenkin käänne, joka vei Maaritin presidentti Kekkosen lähipiiriin, hänen luotetuksi ystäväkseen, keräämään muistelmamateriaalia ja toimittamaan hänen presidenttikautensa aikaisia kirjoja.

Rouva Sylvi Kekkonen kuoli 2. joulukuuta, ja linnan itsenäisyyspäivän juhlat peruttiin. Maarit, jonka oli ollut määrä mennä tekemään juhlista juttua, joutui Sylvi Kekkosen muistolehteä tehneeseen työryhmään. Hän sai tehtäväkseen valikoida kuvia presidenttiparin kokoelmista.

– Ester Markkola, joka oli presidentin taloudenhoitaja, toimitti linnaan Tamminiemestä valokuvia pari pyykkikorillista. Rupesin niitä järjestämään, ja se tarina loppui siihen, että jätin siihen lapun, että tänne tarvittaisiin joku huolellinen ahkera ihminen, joka järjestäisi nämä kuvat – ja ajatusviiva, joku sellainen kuin esimerkiksi minä.

Jonkin ajan päästä presidentin sihteeri Kaija Vesamaa soitti ja toivotti toimittajan tervetulleeksi järjestämään kuvia.

Kahden instituution palvelijana

Maarit Tyrkkö ei muista, että olisi koskaan joutunut pohtimaan, mitä presidentin lähipiirissä kuultua pitäisi tai voisi kertoa Suomen Kuvalehden toimituksessa. Hän piti suunsa kiinni kaikesta, mikä ei nimenomaan ollut Kuvalehteen kirjoitettavaksi sovittua. Hän muistuttaa, ettei ollut politiikan toimittaja. Kuvalehdessä politiikkaa seurasivat muut, ja heillä oli omat lähteensä.

­– Minulla oli muun muassa aukeama, jonka nimi oli Ihmisiä ja johon keräsin uutisia viikon tapahtumista. Toimituksessa ei tiedetty, mitä tiesin, ja minä en tiennyt, että se mitä minä tiesin, oli ehkä skuuppi. Niin sehän sopi kauhean hyvin.

Presidentillä ja Suomen Kuvalehdellä oli myös riitoja, mutta kumpikaan osapuoli ei pitänyt Maaritia niissä välikätenä.  Jälkeenpäin hän on tulkinnut joitakin käänteitä niin, että kun Simo Juntunen tuli Suomen Kuvalehteen ja nimimerkki Liimatainen (Kekkonen) sen takia lopetti lehteen kirjoittamisen, siellä haluttiin pitää joku, jolla oli mutkaton pääsy presidentin puheille.

Keväällä 1978 samat Jorma K. Virtanen ja Raili Mäkinen, joiden kanssa Maarit Tyrkkö oli neuvotellut Suomen Kuvalehden pestinsä, houkuttelivat hänet Uuteen Suomeen. Lehteä oltiin uudistamassa, ja siihen perustettiin naisten ja perheiden asioihin keskittynyt Uusi Suometar –osasto. 

– Minua kiinnosti sanomalehti. Paras toimittajan paikka on mielestäni sanomalehti. Olin ollut onnekas SK:ssa, jossa sain tehdä isoja henkilöjuttuja, mutta halusin kokea myös sykkivää sanomalehtimaailmaa.

Kausi jäi lyhyeksi. Jo syksyllä 1979 Maarit aloitti Weilin + Göösin kirjallisen osaston päällikkönä. Journalistin työ loppui siltä erää siihen, ja hänestä tuli juttujen tekijän asemesta se, joka ideoi kirjauutuuksia, seurasi kirjan valmistumista ja otti lehtiin yhteyttä kertoakseen kirjailijoista ja ilmestyvistä kirjoista.

Uuden Suomen ajalta jäi kuitenkin yhteys maan vanhimpaan journalistiyhdistykseen Suomalaiseen Sanomalehtimiesliittoon (SSL). Tätä haastattelua tehtäessä Maarit toimii sen puheenjohtajana, ensimmäisenä naisena sataan vuoteen. 

Avioliitto ja takaisin journalismiin

Marraskuussa 1981 Maarit solmi avioliiton Otavan kustannusjohtajan Pentti Huovisen kanssa. Se ei Weilin + Göösille sopinut, ja hän joutui jättämään työnsä. Hän palasi journalismiin. Töitä tarjottiin ”odotusajalla” Sanoma Oy:stä ja Uudesta Suomesta, jonne pääsisi heti. Maarit lähti vetämään Iltalehden kulttuuriosastoa. Parin vuoden kuluttua hän jäi kokonaan freelanceriksi.

Eniten työllisti Kotiliesi, jonka vakituisena avustajana hän 14 vuoden ajan seurasi terveyttä ja lääketiedettä ja teki henkilöjuttuja. Rinnalla syntyi kirjoja ja lääkäreiden pienoiselämäkertoja heidän erikoislehteensä. Noihin aikoihin hän toimi Lääketieteen toimittajien puheenjohtajana.

– Kun kirjoitin kirjoja, niin Pentti Huovinen, suomenkielen maisteri, luki alussa ja korjaili, oli jatkokouluttajana. Mutta hän kyllästyi siihen, kun totesi, ettei ole enää korjattavaa tai kun en suostunut hänen ehdotuksiinsa.

Maarit on ollut työteliäs ja tuottelias kirjoittaja. Lehtijuttujen ohella hän on kirjoittanut tai toimittanut yksin tai ollut työryhmän vetäjänä toimittamassa lähes 70:ää kirjaa – muistelmia, elämäkertoja, tieto- ja opaskirjoja.

– Tein aina duunia. Minun työni, harrastukseni ja iloni oli journalismi, kirjoittaminen.

Kiitollisuutta ja haikeutta

Maaritin muistelemisesta henkii kiitollisuus.

Hän miettii, vieläkö ehtii ja jaksaa toimittaa vanhempiensa arkistot, joita hän on tutkinut vasta pintapuolisesti. Millainen oli Aamulehden kirjeenvaihtajana ja SS-miehenä Saksassa ja Kaukasuksella olleen isän Jukka Tyrkön tarina, mikä sodan jälkien osuus vanhempien avioliiton kariutumiseen? Mitä kaikkea sisältävät päiväkirjat, joihin muistisairaan äidin luona päivittäin pistäytyneet ystävät kymmenen vuoden ajan tekivät muistiinpanoja?

– Työhuoneellani on vielä kirjojeni käsikirjoituksia ja työmuistiinpanoja, leikekirjat ovat jo täällä Kansallisarkistossa, ja se on hyvä. Tarinoita siis riittää…

Maaritille luontevin tapa muistella olisi kirjoittaa.

– Mutta ehkä tärkeintä on ollut kulkea tämä tie, hän sanoo.