Ison perheen elättäjä

Lucina Hagman (1853–1946) oli nimismies Nils Johan Erik Hagmanin (1811–1868) ja Sofia Margareta Hagmanin (s. Nordman, 1813–1895) viidestä lapsesta nuorin. Lucinan syntyessä vanhin veli Johan August (1841–1885) oli 13-vuotias, Sofia Elisabeth (1842–1900) 12-vuotias, Anna Augusta Hagman (1844–1891) yhdeksän ja Tyko Crispinus Hagman (1849–1914) neljän vanha.

Lapsuusperhe seurasi Lucina Hagmanin elämässä vahvasti mukana. Vuonna 1868 leskeksi jäänyt äiti muutti 1871 vanhimman tyttärensä Sofia Elisabethin luo asumaan, kun tämä sai ensimmäisen työpaikkansa ja sitten Lucina-tyttärensä talouteen 1875, missä eli 20 vuotta kuolemaansa saakka. Kun Tyko-veli jäi leskeksi 1889, Lucina otti hoidettavakseen kaksi hänen lastaan, seitsenvuotiaan Lisan ja juuri syntyneen Kallen. Kolmas lapsi Tyko jäi aluksi Kangasalle Sofia Elisabeth Hagmanin huostaan, mutta tämän kuoltua 1900 Tykökin muutti 13-vuotiaana Siina-tädin luokse. Veljenlapsien lisäksi Lucina Hagman otti 6-vuotiaan Alma Jänkän kasvattityttärekseen vuonna 1903. Perhekuntaan kuului myös taloudenhoitaja Amanda Leppälahti, joka hoiti emäntänsä taloutta hänen kuolemaansa asti.

Lucina Hagmanilla oli aktiivivuosinaan suuri perhe, jonka jäseneksi liittyi äidin kuoltua runoilija ja taiteilija Hedvig von Schantz (1865-1942). von Schantz omisti veistokoulun Helsingissä ja toimi piirustuksenopettajana sekä vielä Hagmanin perustaman Uuden yhteiskoulun taloudenhoitajana. Hän on yksi merkittävimmistä silhuettitaiteilijoista Suomessa. Hedvig von Schanzilla on Svenska Litteratursällskapetissa rahasto, josta myönnetään palkintoja ruotsinkielisille elämäkertateoksille.
Anne Ollilan mukaan Hagmanin ja von Schanzin yhteiselo oli varsin tyypillinen naisten keskinäinen ystävyyssuhde, joka on tallentunut kirjeisiin ja päiväkirjoihin. Naimattomien naisten yhdessä asuminen voi olla joko taloudellinen ratkaisu tai sitten ystävyys- tai rakkaussuhde. Yhteisöllinen elämäntapa oli naisille ja miehillekin luonnollinen, olivathan he tottuneet jo lapsuudessaan elämään suurissa perheissä.

Hagmanin kohdalla kysymys ei ollut yksinomaan rahasta, sillä hän oli varsin varakas. Hän omisti koulun, asunnon Helsingin keskustassa ja vielä Siinalaksi kutsutun kesäasunnon Raisiossa. Eikä von Schanzkaan ollut ihan varaton. Syvästä suhteesta todistaa myös mustasukkaisuusdraama Lucinan ottaessa ruotsalaisen sairaanhoitaja Hilda Gardellin luokseen asumaan, kun Hedvig von Schantz oli hoitamassa terveyttään parantolassa.

Ankaran maalituksen kohde

Lucina Hagman käytti pelkistettyä asua, usein eräänlaista reformipukua. Hänellä oli nuoresta lähtien lyhyet, taaksepäin kammatut hiukset. Vuonna 1888 ilmestyneessä Naisten kasvatuksesta -kirjassaan hän piti muotia ja turhamaisuutta säätynaisten paheena. Roteva Hagman joutui olemuksensa ja ajatustensa vuoksi toistuvasti pilapiirtäjien irvailun kohteeksi. Häntä kuvattiin miesmäisenä karikatyyrinä, josta on jäänyt elämään stereotypiana kuva feminististä. Voimme hyvin pitää Hagmania telaketjufeministien esiäitinä.
Toisaalta Lucinan suuret ruskeat silmät tuikkivat iloa ja huumoria. Hän esiintyi määrätietoisesti ja antoi vaikutelman voimasta ja pätevyydestä. Lisäksi hänellä oli miellyttävä ääni, joka teki hänestä kiehtovan puhujan.
Helsingin Sanomat julkaisi 11.10.1908 Lucina Hagmanin kärkevän kritiikin Ville Vallgrenin Havis Amanda -patsaasta. Hagman piti patsasta osoituksena ”pilaantuneesta mausta” ja katsoi, että siihen käytetyt rahat olivat ”riistetyt köyhän suusta”. Hagmanin ja muiden naisasianaisten kommentit herättivät Havis Amandaa puolustavan liikkeen, jossa Hagmanin pilkkaaminen oli keskeistä. Kun Velikulta -lehti ehdotti Lucinaa suihkulähteen huipulle, kaupungininsinööri totesi, ettei Hagman-kuvapatsasta voi pystyttää kauppatorille. Se kun oli vanhaa merenpohjaa ja perustan vahvistamiskustannukset nousisivat niin suuriksi, että köyhiltä loppuisi leipä kokonaan.

Taidehistorioitsija Harri Kalhan mukaan siveellisyys tarkoitti sukupuolikriittistä ajattelua, jolle ei ollut tuolloin selkeää nimeä. Patsaskeskustelussa kulminoituivat käsitteet seksismi, sovinismi, sukupuolittaminen, patriarkaatti ja miehinen katse, siis sukupuoli ideologisena järjestelmänä. Tässä valossa Hagman on taantumuksellisen tantan sijaan radikaali, sosiaalista ja poliittista tilaa aatteelleen yhteiskunnasta raivaava nainen.
Minna Canth -elämäkerrassa Lucina Hagman piirtää lehtori Canthista määräilevän ja rajoittavan kuvan, mikä saa Minna Maijalan tulkitsemaan Hagmanin avioliittokielteiseksi. Hagman kiinnittyy avioliittokritiikissään 1800–1900-luvun vaihteen trendiin, jossa kirjallisuuteen tulee runsas joukko uudenlaisia avioliittokuvauksia. Niissä naimisissa oloa ei enää nähdä naisen ainoana päämääränä eikä avioliittoa pelkkänä onnelana. Kirjailijat muistuttivat teoksissaan, että nainen voi valita. Nämä esimerkiksi Helmi Setälän ja Aino Malmbergin teksti saivat ankaraa arvostelua tai täydellisen sivuutuksen.

Ennen kaikkea kasvattaja

Naisten Ääni -lehti arvioi 80-vuotispäivähaastattelussa 1933 päivänsankaria: ”Lucina Hagman on ollut monien aatteiden ja alojen ihminen, jonka vaikutus on ulottunut laajalle ja syvälle. Ennen kaikkea hän on ollut kasvattaja.”

Lucina Hagman oli ammatiltaan opettaja. Hän joutui aikakautensa tyttöjen lailla kokemaan kouluun pääsyn vaikeuden. Lucina pääsi vähän sattuman kauppaa Vaasan nelivuotiseen tyttökouluun, jonka jälkeen hän toimi pari vuotta pienten lasten opettajana, jotta Sofia Elisabeth sisar pystyi aloittamaan vuonna 1868 Jyväskylän seminaarin. Samaan seminaariin pääsi kolme vuotta myöhemmin myös Lucina. Opettajan ura oli turvallinen valinta työelämään pyrkiville nuorille naisille, sillä sitä kautta sai nopeasti ammatin. Erityisesti, jos oli elätettäviä, kuten Hagmanin sisaruksilla oli.

Lucina Hagmanin kanssa samaan aikaan seminaarin aloitti lapualainen Ottilia Stenbäck, joka toimi myöhemmin Helsingin suomalaisen tyttökoulun johtajana ja Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen ensimmäisenä pitkäaikaisena puheenjohtajana. Sekä Hagmanin että Stenbäckin, kuten lukuisten muiden seminaarilaisten elämässä näkyi seminaareissa oppilaisiin vahvasti iskostettu velvollisuusetiikka.

Lucina Hagman opiskeli Jyväskylän seminaarissa 1871–1875 ja valmistui opettajaksi 22-vuotiaana. Seminaarin jälkeen hän toimi Hämeenlinnan valmistavan koulun johtajana 1875–1886 opettaen samalla matematiikkaa tyttökoulussa. 33-vuotiaana hänet nimitettiin Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun johtajaksi (1886–1899). Hän myös omisti valmistavan koulun Helsingissä 1887–1894. 46-vuotiaana Hagman perusti oman Uusi Yhteiskoulu -nimisen koulun, jonka toisena johtajana hän toimi 85-vuotiaaksi asti (1899–1938). Vuodesta 1919 lähtien hän kuului myös Suomen opettajaneuvostoon.

Naisten oikeus koulutukseen on ollut naisasialiikkeen vaatimuksia kautta maailman ja joka puolella yksi ensimmäisistä vaatimuksista. Afganistanin tilanne 2020-luvulla osoittaa, miten keskeinen asia on tyttöjen sulkeminen pois koulutuksesta. Heidän pääsemisensä kouluun avaa naisille uusia ovia pois traditionaalisesta maailmakuvasta ja samalla muuttaa yhteiskuntia.

Yhteiskoulut olivat Lucina Hagmanin keino tyttöjen koulutuksen parantamiseen. Hagman sai ajatuksilleen mallia ulkomailta. Hän kävi 1870–1880-lukujen vaihteessa tutustumassa Ruotsin ja Saksan kouluihin. Varhaisena inspiraationa oli varmasti Minna Canthin Keski-Suomi -lehdessä 1875 julkaisema artikkeli ”Tyttäriemme kasvatus” ja monet muut Canthin tekstit. 1880-luvulla Hagman alkoi julkaista kirjasia ja lehtiartikkeleita naisten koulutuksesta sekä yhteiskoulujen tärkeydestä.

Lucina Hagmanin ensimmäinen julkaisu yhteiskasvatuksesta oli nimeltään ”Yhteiskasvatuksesta: esitelmä, Suomen naisyhdistyksen toimesta pidetty Tampereella Tammikuun 8 p.” (1887, Om samuppfostran: ett föredrag). Vuonna 1888 ilmestyi ”Naisten kasvatuksesta: havaintoja ja mietteitä” (Om qvinnouppfostran: iakttagelser och reflektioner) sitten ”Kokemukseni yhteiskasvatuksesta” (1897, Från samskolan i Finland 1898), ”Koulukysymys sosiaaliselta kannalta” (1906), ja ”Siveellisen kasvatuksen laiminlyöminen koulussa: suomalaisen naisliiton pohdittavaksi esittämiä ajatuksia” (1917) ja viimeisenä ”Miten olisi koulusuunnitelmaa uudistettava?” (1925). Hagmanin kirjoitti myös oppikirjoja.

Vuonna 1888 Hagman kirjoitti Naisten kasvatuksesta -kirjassaan: ”Tytön ruumis on puettava sievästi, silmää miellyttäväksi, ei terveellisesti, hyödyllisesti. Kureliivit! Kauneussäännöt loukkaavat terveyden ja luonnon lakeja.” Naisen pitää olla heikko. ”Poikien kouluissa on telineitä, tyttöjen ei.” Juokseminen sopii erittäin huonosti naiselle. ”Nainen on määrätty kiinniotettavaksi ja heittäytymään. Naisen kasvatuksen on tehtävä hänet ruumiillisesti vahvaksi, terveeksi, raittiiksi, kestäväksi, moraalisesti itsensä määrääväksi, vastuun alaiseksi, tiedolliseksi ihmiseksi, joka tahtoo ja täyttää oikian oikian tähden ja karttaa pahaa pahan tähden, on älyllisesti kykenevä ajattelemaan, käsittämään tietoa ja sitä viljelemään, voi elättää itsensä.”

Hagman kuvasi, miten tyttöjä kasvatettiin palvelemaan ja uhrautumaan. Pojat lähetettiin jo lapsina kouluun, mutta tytöt jäivät kotiin ja koulittavaksi kodin hoitajiksi. Poikien ”tie tietoon ja elämän tehtävään oli avoin ja esteetön, mutta tytön luvallinen polku päättyi kotiveräjälle, kunnes sen taakse ilmestyi ritari, joka otti mahdollisesti viedäkseen odottajan uuteen aitaukseen ja uuden veräjän taakse”. (H.E.V., Sananen heistä, jotka ovat viitoittaneet tietä. Naisten Ääni 11-12/1927)

Erillinen kasvatus tuotti miehille ja naisille eri maailmat. Yhteiskoulussa he oppisivat paremmin ymmärtämään toisiaan. Vastustajia oli tietysti ja he perustivat ajatuksensa naisen ja miehen luonnolliseen eroon. Asiasta keskusteltiin kiivaasti myös Minna Canthin kotikaupungissa Kuopiossa. Kuopion piispa Gustaf Johansson julisti ”naisemansipatsionin” olevan ytimessään kapina Jumalan maailmanjärjestystä vastaan ja tuottavan yhteiskunnalle ja naiselle turmion.

Lucina Hagman totesi, että ompelu- tai ruoanlaittotaito ei ollut synnynnäinen ominaisuus. Siitä hänellä oli omakohtaista kokemusta. Tyko Hagmanin mukaan Siinalla ei ollut lapsena minkäänlaista taipumusta sukan kutomiseen. Sen sijaan hän oli kiinnostunut poikien askareista. Minna Canthin tunnettu lause, että kaikkien naisten ei tarvitse tehdä käsitöitä, viittaa tähän samaan asiaan.

Toinen keskeinen perustelu oli, että yhteiskoulu tarjosi tytöille ja pojille samat lähtökohdat elämälle. Tyttökoulujen opetusohjelmat olivat tuona aikana kevyempiä ja vähemmän teoreettisia kuin poikakoulujen ja tytöt saivat siis heikon tietopohjan.

Hagman itse pääsi edistämään yhteiskouluja 1886, kun hänet valittiin Suomen Naisyhdistyksen perustaman Suomalaisen Yhteiskoulun johtajaksi Helsinkiin. Naisyhdistys oli kerännyt varoja naislyseon perustamista varten. Kun naislyseon perustamiskokous lähestyi, hämeenlinnalaiset Lucina Hagman ja Fredrika Wetterhoff esittivät lehdistössä yhteiskoulua ja matkustivat Helsingin kokoukseen puolustamaan kantaansa. Wetterhoff oli juuri edellisenä vuonna perustanut tytöille tarkoitetun ompelu- ja kudontakoulun, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli antaa tytöille ammattikoulutusta, jotta heillä olisi elämänpolullaan enemmän valinnanvaraa. Naisyhdistyksen kokous päättikin perustaa yhteiskoulun, jonka johtajaksi Hagman valittiin.

Lucina Hagman esitteli ajatuksiaan koulutuksesta myöhemminkin. Koulukysymys sosiaaliselta kannalta -kirjasessa (1906) hän itse asiassa hahmotteli peruskoulua. Oppilaitoksen ”toinen pää oli nykyisen kansakoulun alin luokka, toinen yliopiston ovi”. Tyttöjen koulunkäynti alkoikin varsin nopeasti olla itsestäänselvyys. 1920-luvulta lähtien oppikouluissa oli tyttöoppilaita yhtä paljon kuin poikia ja niissä suoritettiin kaikille sama keskikoulun oppimäärä tai ylioppilastutkinto.

Naisasiajärjestöjen majakka

Lucina Hagman oli rohkea toisinajattelija ja toisineläjä. Oli itsestään selvää, että hän kiinnittyi Helsinkiin muutettuaan Alexandra Gripenbergin perustaman Suomen Naisyhdistyksen aktiiviseksi jäseneksi. Olihan se tuolloin Suomen ainoa naisasiajärjestö. Vuonna 1888 Hagman osallistui ensimmäisen kerran kansainväliseen naisasiakongressiin Kööpenhaminassa ja sitten myöhemmin lukuisia kertoja. Ulkomailta saatiin vahvistusta ja rohkeutta viedä omaa aatetta eteenpäin ja vuoden 1906 jälkeen voitiin ylpeänä edustaa maailman ainoaa maata, jossa naisilla oli sekä ääni- että vaalioikeus.

Toisinajattelija ei kuitenkaan jaksanut kauan kuunnella Naisyhdistyksen naisten keskusteluja. Joukko yhdistyksen nuorsuomalaista aatesuuntaa kannattavia jäseniä alkoi kokoontua keskenään – ja niin kuin yleensä käy – mielipide-erot kärjistyivät kriisiksi. Kuten Riitta Mäkinen toteaa, kysymys oli ensisijaisesti poliittisista näkemyseroista. Naisyhdistys kiinnittyi suomalaisen puolueen aatemaailmaan ja näiden kahden poliittisen ryhmittymän ero terävöityi juuri noihin aikoihin.

Oppositio, Lucina Hagman mukana, erotettiin Naisyhdistyksestä ja osa heitä kannattavia erosi itse. Tämä joukko perusti Uniooni Naisasialiitto Suomessa – Unionen Kvinnosaksförbund i Finland -järjestön 1.10.1892. Kaikkiaan Unionin perustajajäseniä oli 87, joista miehiä 17.

Lucina Hagmanista tuli Unionin ensimmäinen puheenjohtaja 16 vuodeksi (1892–1908) ja myöhemmin vielä seitsemäksi vuodeksi (1913–1920). Vuonna 1908 hänet nimitettiin Naisasialiitto Unionin kunniapuheenjohtajaksi. Hagmanin mukaan Unionin tehtävä oli edistää naisen vapautta kehittää kaikkia kykyjään. Se tehtäisiin naisten kasvatuksen kohottamisella, naisten työalojen laajentamisella ja parantamalla naisen asemaa yhteiskunnan jäsenenä, mihin kuului vaatimus samasta palkasta samasta työstä.

Vuonna 1899 Venäjän tsaari antoi julistuksen, helmikuun manifestin, joka ennakoi Venäjän ja Suomen lainsäädännön yhtenäistämistä. ”Aloimme käsittää, että kaikki saattoi olla hukassa: lakimme, laitoksemme, kielemme, koko elämämme järjestys oli hukattuna. Suomen kansan on nyt koottava voimansa, kaikki voimansa, taisteluun tähänastisen oikeutensa ja vapautensa puolesta. Askel askeleelta tulee torjua odotettavat vääryydet ja sorronteot. Syvien rivien läpi tunkeva sivistys, sisäisenä voimana ja kuntona ilmenevä sivistys tarjoaa parhaat keinot taistelussa.” (Haltia 1949).

Lucina Hagman ja Alli Nissinen alkoivat suunnitella Sivistystä kodeille -yhdistystä estämään Suomen venäläistämistä. Ensimmäisen kokouksen puheenjohtajana toimi Hagman, joka ehdotti, että ”maamme sivistyneet naiset yhdistyisivät yrittääkseen herättää alemman kansanluokan naiset toimintaan”, toimintaan henkilökohtaisen kanssakäymisen avulla. Perustajat ja ylipäätään koko autonomisen Suomen sivistyneistö uskoivat, että kansanvalistus tuottaisi näkymätön ideologisen muurin venäläistämistä vastaan. (Jalovaara 2019)

Kuten tiedämme, yhdistys ei saanut perustamislupaa. Venäjän viranomaiset pitivät – aivan oikein – sen päämääriä epäilyttävinä. Niin ideoitiin Martta-nimi ja määriteltiin yhdistyksen tarkoitukseksi kodin ja lasten hoidon sekä naisten käsitöihin liittyvien taitojen levittäminen kansannaisille.

Lucina Hagman toimi Martta Yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana runsaan vuoden (1899-1900). Vaikka hän väistyi, yhteys Unioniin säilyi vahvana 1920-luvulle saakka. Alkuaikojen puheenjohtajat vaihtuivat usein. He kaikki olivat Unionin piirin toimijoita. Cely Mechelin, Sofia K. Streng ja Lilly Krogius toimivat kukin vuoden, kunnes Martta Yhdistyksen sihteerinä alusta lähtien toiminut Fanny Hult otti järjestön johtaakseen seuraavaksi 20 vuodeksi. Alku oli hankalaa. Vuorineuvoksetar Eva Ahlströmin ja muiden lahjoittama alkupääoma hupeni, viranomaiset tarkkailivat kokoontumisia, yhdistyksen vuodesta 1902 julkaisemat lehdet Husmodern ja Emäntälehti olivat kalliita ylläpitää ja opaskirjasten painaminen maksoi.

Pikkuhiljaa päästiin paremmalle tolalle. Vuonna 1907 Martta Yhdistys alkoi saada valtionapua. Se keskittyi maaseudun naisten neuvontaan: puutarhanhoitoon, ruoanlaittoon ja säilöntään sekä kananhoitoon, joka toi naisille omia tuloja. Yhdistys kasvoi vähitellen Suomen suurimmaksi naisjärjestöksi. Vuonna 1924, kun se jaettiin Marttaliitoksi ja Finlands Svenska Marthaförbundiksi, jäseniä oli yli 30 000. Uusiin sääntöihin voitiin itsenäisessä Suomessa kirjata henkisen, siveellisen ja taloudellisen valistuksen levittäminen naisten keskuuteen, mutta myös tietojen ja taitojen levittäminen kodeissa ja kotien kautta suoritettavassa käytännöllisessä työssä.

Siinä kun Martta Yhdistys muodostui joukkoliikkeeksi, Naisasialiitto Unioni muotoili laajempia naisten asemaan liittyviä kysymyksiä ja kiinnittyi kansainväliseen keskusteluun. Se julkaisi selvityksiä, kuten Nainen ja naisen työ Suomessa (1895), joka tehtiin Chicagon naiskonferenssia varten. Lucina Hagman, Alli Nissinen ja Ida Godenhjelm toimittivat 1894–1895 Uusia Lehtiä -sarjajulkaisua. Se kuitenkin lopetettiin pian ja unionilaiset alkoivat vuonna 1905 julkaista Nutid, Tidskrift för sammhällsfrågor och hemmets intressen – lehteä, joka ilmestyi vuoteen 1916 saakka.
Nutidin artikkelit olivat yhteiskunnallisia asioita pohdiskelevia. Esiteltiin uutta kirjallisuutta, suomalaisia ja ulkomaisia naisasianaisia sekä naisliikkeen kuulumisia eri maissa. Lehti pohjusti naisten valtiopäivillä tekemiä aloitteita. Esimerkkinä Nutidin päätoimittajana jonkun aikaa toimineen Jenny af Forsellesin perusteellinen pohdinta köyhäinhoitoa käsittelevästä mietinnöstä 1909. Hän puolusti lapsen oikeutta elää oman perheensä kanssa, vaikka perhe – usein yksinäinen äiti – joutui turvautumaan köyhäinapuun. Kansannaisille suunnatut Husmodern ja Emäntälehti taas keskittyivät kotipiirin asioihin.

Unionin puheenjohtajana Lucina Hagman vaati jo 1896 naisille samoja kansalaisoikeuksia kuin miehillä ja mahdollisuutta päästä samoihin ammatteihin. Koska naisilla oli samat velvollisuudet kuin miehillä, kuten verojen maksu, heille kuuluivat myös samat oikeudet. Yhteiskunnan tasapuolisen kehittämisen ehtona Hagman piti naisten ja miesten yhteistyötä. Yhteiskunnan lait, säädökset ja instituutiot olivat muovautuneet yksipuolisiksi, koska naiset eivät olleet päässeet vaikuttamaan niihin.

Hagman kirjoitti ahkerasti myös naisasiasta. Vuonna 1889 hän julkaisi kirjasen ”Naisten äänioikeudesta: keskustelun perusteeksi”, sitten ”Naisten esteettömyystodistus eli dispanssikysymys” (1896), ”Kasvatus rakkauteen” (1900, Uppfostran till kärlek), ”Naisten ohjelma tulevissa vaaleissa” (1906, Kvinnornas program vid de stundande valen), ”Nuorsuomalaisten naisedustajain esittämät anomusehdotukset 1907 ja 1908 vuoden valtiopäivillä” (1908 yhdessä Alli Nissisen kanssa) ja ”Yhteiskuntalaitosten suhtautuminen naisten oikeuksiin” (1911).

Äänioikeus kuuluu kaikille

Lucina Hagman julkaisi jo 1880-luvulla kirjoituksia naisten valtiollisesta äänioikeudesta ja jatkoi Unionissa samaa linjaa. Hänen johdollaan Unioni kutsui koolle marraskuussa 1904 ensimmäisen äänioikeuskokouksen, johon osallistujia oli yli tuhat. Puheenjohtaja Hagman johti keskustelua naisten äänioikeudesta yleensä ja naisten äänioikeuden luonteesta: kaikille naisille vai verotuksen mukaan kuten kunnissa. Kokous päätti ehdottaa äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta kaikille täysi-ikäisille Suomen kansalaisille. Suomen Naisyhdistyksen edustajat eivät osallistuneet kokoukseen, sillä he eivät kannattaneet äänioikeuden laajentamista kaikille naisille.
Vaikka unionilaiset kannattivat yleistä äänioikeutta, Unionin ja Työläisnaisliiton suhteet katkesivat. Maria Lähteenmäen mukaan työläisnaisten suhde porvarillisiin naisiin muuttui kriittiseksi 1900-luvun alussa sitä mukaa, mitä tiukemmin naiset sitoutuivat työväenpuolueeseen.

Äänioikeuskokouksen jälkeen Unionin komitea työskenteli yötä päivää kirjoittaen, painaen, lukien oikolukua, lähettäen keskustelu- ja puolueohjelmia äänioikeuskokouksiin ja kirjoittaen artikkeleita lehtiin. Myös Martta Yhdistys kannatti kokouksen päätöstä ja yhdistyksen lehdissä kehotettiin seuraamaan yhteiskunnallisia asioita.
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907 puolueet asettivat ehdolle tunnettuja naisasianaisia saadakseen listoilleen naisten ääniä. Pettymys oli suuri, kun nuorsuomalaisesta puolueesta valittiin vain kaksi edustajaa, Lucina Hagman ja Alli Nissinen. Suomalaisen puolueen ehdokkaista meni läpi kuusi naisehdokasta: Aleksandra Gripenberg, Hedvig Gebhard, Hilda Käkikoski, Liisi Kivioja, Iida Wemmelpuu ja Eveliina Ala-Kulju. Lisäksi Unionin piirin naisista valittiin Dagmar Neovius ruotsalaisen puolueen listoilta.
Unionin naiset totesivat, että suomalaista puoluetta kannattavan Suomen Naisyhdistyksen organisaatio oli paljon laajempi kuin nuorsuomalaisilla naisilla oli. Vuoden 1907 vaalien alla Naisyhdistyksellä oli 35 paikallisosastoa. Vaikka Martta Yhdistyksellä oli yli 5000 jäsentä eri puolilla Suomea 45 haaraosastossa, se ei ollut poliittinen järjestö. Unioni taas oli pieni, ensisijaisesti helsinkiläinen yhdistys. Siihen kuului noin 550 jäsentä ja sillä oli kolme paikallisyhdistystä.
Niin perustettiin Suomalainen Naisliitto kokoamaan ja valistamaan nuorsuomalaisia naisia. Naiset piti saada paremmin käsittämään omaan oikeusasemaansa tarvittavat parannukset ja ”omistamaan enemmän valtiollista älyä ja toimintataitoa”. Naisten kautta valistuu koko kansa. Näin kirjoitti jälleen kerran Lucina Hagman. (Sananen heistä, jotka ovat viitoittaneet tietä, H.E.V., Naisten Ääni 11-12/1927)

Lucina Hagman toimi Suomalaisen Naisliiton puheenjohtajana viisi vuotta (1909–1914) ja 1920-luvulla vielä seitsemän vuotta (1920–1927), minkä jälkeen hänen nimitettiin Naisliiton kunniapuheenjohtajaksi. Naisliiton ohjelma oli hyvin samanlainen kuin Hagmanin ideoiman Sivistystä kodeille -yhdistyksen: naisten kansalaissivistyksen kohottaminen, eri kansanluokkien lähentäminen toisiinsa ja kansallisen yhteistunnon syventäminen. Nyt siihen oli tullut uusi sävy: Naisia piti aktivoida käyttämään poliittisia oikeuksiaan ja äänestämään vaaleissa.
Ensimmäisenä vuonna Naisliiton paikallisosastoja perustettiin 72. Sitouttamiselle oli luotu kaikupohjaa Unionin puhujakierroksilla ja naisten äänioikeuskomiteoissa. Osastojen lukumäärä väheni nopeasti noin 30 osastoon. Naisliiton kokouksia järjestettiin ahkerasti eri puolilla Suomea, jotta tietoa naisten asemasta yhteiskunnassa voitaisiin levittää mahdollisimman laajalle.

Lucina Hagman oli jo äänioikeuskeskustelun aikana 1905 perustanut Maikki Fribergin kanssa Naisten Ääni -lehden nuorsuomalaisia naisia varten. Maikki Fribergin kertomuksen mukaan Lucina sanoi, että ”kyllä se on niin, että ellei tässä tehdä jotakin meidän naisten kokoamiseksi, niin hukka meidän perii´”. Naiset kulkivat heidän mielestään puolueiden talutushihnassa.

Naisten Äänen näytenumerossa Hagman luetteli lehden tavoitteet ja yhdeksän tunnettua henkilöä kertoi, miksi naisten äänenkannattaja on tarpeen. Kuten Hagman itse totesi: ”Yhden ääni häviää kuulumattomiin, mutta monen äänestä kuuluu sotahuuto”.

Vuonna 1907 Naisten Ääni siirtyi Suomalaisen Naisliiton äänenkannattajaksi. Hagman jatkoi lehden toimituskunnassa kuolemaansa asti. Lehti oli tärkeä viestintäkanava. Siinä kerrottiin jatkuvasti vaaleista, äänestämisen tärkeydestä, äänestystuloksista ja kansanedustajanaisten aloitteista. Lisäksi lehti pyrki lisäämään naisten itsetuntoa julkaisemalla artikkeleita naisista ja heidän panoksestaan naisasiassa. Samalla rakennettiin naisten välistä yhteenkuuluvuutta.

Lucina Hagmanin puheenjohtajakausilla Naisliitto pyrki rakentamaan naisjärjestöjen yhteistyötä mm. avioliittolain valmistelussa. Se laati vuoden 1916 vaaleihin naisten ohjelman ja organisoi 1927 valtakunnallisen Naisten suurkokouksen. Vuonna 1924 Hagman esitti suomalaisten naisten tervehdyksen pohjoismaisen naiskongressin edustajille Helsingin säätytalossa. Hän oli siis naisliikkeen kiistaton johtohahmo.

Lucina Hagman oli tunnettu hahmo ja keskeisessä asemassa nuorsuomalaisessa puolueessa. Hän sai kirjoituksensa helposti läpi Eero Erkon Päivälehdessä, sittemmin Helsingin Sanomissa ja muissakin lehdissä. Hän kirjoitti kirja-arvosteluja Valvojaan sekä julkaisi artikkeleita muun muassa Uudessa Suomettaressa, Kansanvalistusseuran kalenterissa ja Nuoressa Suomessa.

Kaksi kautta kansanedustajana

Lucina Hagman valittiin 1907–1908 ja 1917 eduskuntaan Nuorsuomalaisen Puolueen edustajana. Hänen ensimmäinen lakialoitteensa koski aviopuolisoiden omaisuus- ja velkasuhteita koskevan lainsäädännön uudistamista ja naisen naimaiän korottamista.  Hagmanin mukaan laki oli ”häpeällisin naisten asemaa koskeva asiakirja. Se asetti naimisissa olevan naisen kypsymättömien lasten ja heikkomielisten rinnalle”. Tarvittiin yli 20 vuotta asian sitkeää ajamista. Uusi avioliittolaki astui voimaan vasta vuoden 1930 alussa.

Hagman teki myös aloitteen, että julkiset virat avattaisiin naisille ilman, että heidän täytyi hankkia erivapaus sukupuolestaan. Minna Sillanpää kutsui lakia laiksi säätämättömän lain kumoamisesta, sillä mikään laki ei kieltänyt naisten nimittämistä virkaan. Se oli vain totuttu tapa.

Ensimmäisen eduskunnan oikeistonaisista vain Lucina Hagman ja Alli Nissinen allekirjoittivat vetoomuksen turvakodin perustamisesta aviottomille äideille ja heidän lapsilleen. Muita Hagmanin anomusehdotuksia eduskunnassa olivat maalaiskansakoulun opettajien palkkauksen ja yksityiskoulujen aseman parantaminen sekä kunnallislainsäädännön uudistus. Hagman kannatti luonnollisesti prostituution lakkauttamista, mikä toteutuikin jo 1907.

Lucina Hagman kuului kieltolain kannattajiin. Hän oli Raittiuden Ystävien johtokunnassa ja toimitti raittiuslehti Kylväjää. Hagmanin Uusi yhteiskoulu aloitti 1900-luvun alussa raittiusopetuksen ensimmäisenä oppikouluna Suomessa. Hagmanilla oli omakohtaista kokemusta alkoholiongelmista veljensä Tyko Hagmanin kautta. ”Jos nainen juoppouspahetta tahtoo vastustaa ja yhtyy siinä toisten kanssa, niin hän noudattaa inhimillistä luontoa. Vaitiolollaan ja myönnyttämisellään nainen antaa suostumuksensa juomisen tapaan”, hän kirjoitti Suomen Naisyhdistyksen Excelsior -julkaisussa jo 1887.

Kun naiskansanedustajien määrä pysyi 1910- ja 1920-luvulla pienenä, Lucina Hagman ehdotti Suomalaisen Naisliiton vuosikokouksessa 1923, että naiset asettaisivat vaaleissa omia ehdokaslistojaan, koska puolueiden vaalilistoilta tuli valituksi kovin vähän naisia eivätkä naiset saaneet läpi omaa ohjelmaansa. Ehdotuksensa taustalle hän laati kirjasen Olisiko ajateltavissa. Hagman ei kuitenkaan saanut asialle riittävää kannatusta.

Hagmanin ehdotuksen taustalla oli naisten turhautuminen siihen, että eduskunnan miesenemmistö vastusti jatkuvasti naisten aloitteita. Oli niin paljon muita kiireellisempiä ja tärkeämpiä asioita, joihin varat oli ensin käytettävä. Välillä mieskansanedustajat vahvistivat viestiä vielä nauramalla joukolla naisten aloitteet kumoon. Erityisesti avioliittolain uudistusta koskeva keskustelu oli sietämätöntä. Seitsemän vuotta eduskunnassa vaikuttanut Jenny af Forselles päätti 1918 jäädä pois kansanedustajan tehtävästä. Hän kirjoitti Nutidissa, miten lähes jokaista naisasianaisten esille tuomaa aloitetta vastustettiin ja joitakin jopa pilkattiin ankarasti. af Forsellesin valtiopäiviä koskevista kirjoituksista on luettavissa pettymys miespuolisiin yhteistyökumppaneihin. Vaikka naiset taistelivat autonomisen Suomen oikeuksista miesten rinnalla, naiset eivät eduskunnassa saaneet samoilta miehiltä tukea ajamilleen asioille.

Puoluetoiminnassa turhauttavaa olivat myös jatkuvat ristiriidat nuorsuomalaisessa puolueessa maltillisten ja yhteiskunnallisten uudistusten avulla muutosta hakevien varpusten – joihin Hagman kuului – ja myöntyvyyttä kiihkeästi vastustavien mutta sosiaalisiin uudistuksiin konservatiivisesti suhtautuvien pääskysten välillä. Naisten asemaa parantavat asiat jäivät nuorsuomalaisen puolueen asialistalla heikolle huomiolle. Puolueohjelmassa niitä käsiteltiin viidellä rivillä ilman mitään yksilöityjä vaatimuksia.
Demokraattiset rakenteet olivat Lucina Hagmanille kuitenkin tärkeitä. Kun Naisten Ääni vuonna 1930 kysyi, miksi naisehdokasta oli äänestettävä, Hagman vastasi: ”Typerä kysymys, surullisen typerä. Emme suinkaan ole vuosikymmenten mittaan naisten vapautusta ajaneet ja sen puolesta katkeran taistelun taistelleet, että naiset kevytmielisesti saavutuksemme mereen heittäisivät ja yhtä huolimattomasti oikeuksistaan kuin kunniastaan uudestaan jättäytyisivät orjan ja loisen luokkaan”.

Rauhanasia oli Lucina Hagmanille hyvin tärkeä. Hän toimi Suomen rauhanliitossa niin aktiivisesti, että liitto nimesi hänet kunniajäsenekseen. Vuonna 1917 julkaisemassaan artikkelissa ”Tuleeko Suomen pystyttää asevelvollisuuteen perustuva sotavoima? hän kirjoitti: ”On lopetettava vanha sotaisten sankaritekojen palvonta, joka on kaikkien kouluissa ja yliopistoissa luettujen historian oppikirjojen punaisena lankana. On ryhdyttävä uusiin tutkimuksiin ja ihmisten myötätunto suunnattava korkeampiin arvoihin.”

Naisten elämäkerrat luovat historiaa

Naisten elämäkertojen kirjoittaminen ja ylipäätään naisten nostaminen esille oli yksi varhaisen naisasialiikkeen strategioista. Tietoisuus siitä, että sukupuoli tulee ottaa huomioon menneisyyden tarkastelussa, nousi esille Yhdysvalloissa ja Euroopan maissa 1800-luvulla. Kansainvälisessä naisliikkeessä naisten alistetusta asemasta kertomalla voitiin perustella naisliikkeen tarpeellisuutta. Uranuurtajanaisten elämäkerrat taas tuottivat feministisiä esikuvia.

Lucina Hagman kiinnittyi vahvasti tähän naisten omaan historiankirjoitukseen. Hänen kirjoittamansa Fredrika Bremer: kuvaus vuosisatamme alkupuolelta (1886) ja Minna Canth -elämäkerrat (1906 ja 1911) olivat ensimmäiset laajat suomenkieliset elämäkerrat. Helena Westermarck oli jo tätä ennen vuonna 1904 julkaissut elämäkerran Fredrika Runebergista. Bremerin elämäkertaa arvostettiin. Hagman sai siitä 1887 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ensimmäisen palkinnon.
Naisten Ääni -lehti loi omalla sarallaan naisten historiaa. Lehden jokaisessa numerossa oli useita kuvauksia naisista, jota rakensivat yhteiskuntaa omalla toiminnallaan. Helena Westermarck ja Lucina Hagman kertoivat myös omaa historiaansa kirjoittamalla kumpikin artikkelin äänioikeusuudistuksesta vuonna 1913 ilmestyneeseen teokseen Murrosajoilta.

Lucina Hagmanin elämäkertaa ystävästään Minna Canthista on kritisoitu siitä, että se kertoo enemmän kirjoittajasta kuin päähenkilöstä. Hagmanin kuvaamasta Canthin pilkkaamisesta ja syytöksistä ei pidetty. Valvojassa kirjan arvostellut Helmi Krohn mm. katsoi, että vanhaa ei ollut syytä muistella, kun asenteet Canthia kohtaa olivat muuttuneet myönteisimmiksi. Hagman korosti sitä, että oli tietoisesti valinnut naisasianäkökulman ja Canthin toiminnan reformaattorina eikä romaani- ja näytelmäkirjailijana. Tästä häntä taas kritisoi kirjallisuuden tutkija Viljo Tarkiainen Historiallisessa Aikakauskirjassa.

Minna Hagnerin mukaan Minna Canthin elämäkerta noudatti naisliikkeen esitystavan traditiota: Kun naiset aukaisivat sanaisen arkkunsa, heidät pyrittiin vaientamaan. Merkittävien naisten elämästä piti kertoa tavalla, joka sai lukijan kyseenalaistamaan yhteiskunnallista järjestystä.

Lucina Hagmania on muisteltu ja arvostettu lukuisissa artikkelissa. Hän sai 75-vuotispäivänään vuonna 1928 professorin arvonimen kunnianosoituksena ansioistaan opettajana ja kasvattajana – ensimmäisenä suomalaisena naisena. Aloitteen arvonimen myöntämisestä olivat tehneet Suomalainen Marttaliitto ry ja Suomalainen Naisliitto ry.
Samalla, kun Lucina Hagman nosti Minna Canthin naisasialiikkeen keskeiseksi vaikuttajaksi, hän tuli häivyttäneeksi itsensä. Hagmanista itsestään ei ole elämäkertaa. Olisiko se aika kirjoittaa.

Luottamusyhteiskunnan rakentaja

Lucina Hagman alkoi viimeistään Jyväskylän seminaarin vuosina lukea yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevää kirjallisuutta. Tuolloin hän varmasti tutustui myös J. W. Snellmanin teksteihin. Aluksi suomen kielen puolustaminen oli hänelle keskeistä. Hänen persoonallisuutensa voimasta puhuu paljon se, että pian koko seminaari alkoi hänen perässään keskustella suomeksi, toteaa Kaari Utrio.

Noina vuosina Hagman omaksui Snellmanin käsitteen siveellisyys, joka snellmanilaisessa ajattelussa tarkoitti tietoista ja aktiivista osallistumista yhteiskunnan rakentamiseen, siis poliittista vastuuta. Snellmanin mukaan vain miehet voivat toimia siveellisesti, koska naisilta puuttui kyky itsereflektioon ja luovaan ajatteluun. Naisten tehtävä oli säilyttää ja siirtää eteenpäin yhteiskunnan arvoja kodeissa ja kansalaisyhteiskunnassa, ei valtiossa.

Vähitellen kielikysymys väistyi ja Lucina Hagman kiinnittyi 1870-luvulla nousevaan liberalistiseen liikkeeseen, joka painotti yhteiskunnallisia uudistuksia ja jossa naisasia sai tilaa. Nuorsuomalaisessa ajattelussa keskeistä oli kansakunnan rakentaminen koulutuksen ja kasvatuksen avulla. Päämääränä oli mobilisoida kansa kansalliseen tietoisuuteen. Oli luotava vahva kansallinen kulttuuri, joka vahvistaisi autonomiaa.

Eira Juntti kuvaa, miten naisasialiike otti taitavasti snellmanilaisen siveellisyyskäsitteen omia päämääriään edistämään. Naiset liittivät siveellisyyden yhteiskuntavastuun ohella korkeaan moraaliin, esimerkiksi prostituution vastustamiseen ja siihen liittyvään keskusteluun relatiivisesta sukupuolimoraalista.

Lucina Hagmanille siveellisyyden käsite oli kuitenkin ensisijaisesti toimintaa yhteiskunnan hyväksi – naisena. Naisilla on ”siveellinen vastuu valvoa omaa äänioikeuttaan”, äänestämättä jättäminen on ”siveellinen rikos”. Yhteiskunnallisten erojen poistaminen oli samoin siveellistä toimintaa. Sekä Hagman että Maikki Friberg alkoivat pitää poliittista elämää sotaisena, likaisena ja siveellisesti mädännäisenä. Hagmanin mukaan nainen voitti miehen sydämen ominaisuuksissa sekä moraalisissa ja siveellisissä arvoissa. Siksi he ehdottivat naisten listoja.

Naisten tuli johtaa kehitystä muun muassa äitiyteen, kasvattamiseen ja rauhanrakentamiseen liittyvien kokemusten vuoksi. Siveellisyyden politiikasta tehtiin malli, jolla ohjattiin kaikkien kansanryhmien naisten poliittisen osallistumisen tapaa ja päämäärää. Kasvattaja Hagmanin mukaan naisten ”suuri siveellinen velvollisuus” on kasvattaa ”uusia sukuja kelpo ihmisiksi” ja julkiseen toimintaan.

Anne Ollila on pohtinut siveellisyyskäsitteen tuottamaa naisen kaksijakoista roolia: yhtäältä perheenäidin vastuuta omasta pienestä yhteisöstään ja toisaalta naimattomien naisten vastuuta yhteiskunnan ohjauksesta korkeampiin arvoihin. Martta Yhdistys keskittyi kotikulttuuriin ja Unioni sekä Suomalainen Naisliitto suureen yhteiskuntaan. Päämäärä oli kuitenkin sama: naisten ohjaaminen kantamaan yhteiskuntavastuuta.

Lucina Hagman kiinnittyi joukkoon, jonka projektina oli Suomen tekeminen alueellisesti, koulutuksellisesti ja sosiaalisesti tasa-arvoiseksi maaksi, jossa kaikilla kansalaisilla on yhtäläiset oikeudet. Tämä projekti on jatkunut Hagmanin ajoista 150 vuotta ja on tehnyt Suomesta maan, jossa ääriliikkeet eivät ole koskaan saaneet valtaa ja jossa uskotaan demokraattiseen järjestelmään. Tyytymättömyysliikkeet, halu palata vanhaan patriarkaaliseen kulttuuriin tai uskonnollinen konservatismi nostavat ajoittain päätään, mutta Lucinoiden ansiosta luotamme edelleen yhteiskuntaan ja haluamme kantaa vastuumme siitä.