Lotta Luostarinen – lääkärin seuraneiti pääsi hoitoalalle

Pekkatorin kuppeelta maalimalle ponkassu Lotta Luostarinen (o.s. Salkosalo) palasi joku vuosi takaperin kotikonnuilleen Raaheen nautiskelleen eläkepäivistä. ”Aattelin aina, että tuun tänne takasi”, Luostarinen sanua pässäyttää syyksi palluumuutolle.

Itä-Suomesa, Rääkkyläsä on vielä perikunnan talo, mutta eläkepäivät kulluu Raahesa Olga-koiran kans lenkkeillesä. Lotta Luostarinen valamistu apuhoitajaksi vuonna 1959 Helsingisä. Perushoitajan ja kotisairaanhoitajan työ on ollu Lotalle mieluista. Työvuosista oj jääny hyvät muistot.

Hinkuyskää ja kurkkumättää sairastettiin

Pekkatorin ympäristö ja Katinhäntä oli Lotta Luostarisen lapsuuven maisemia. – Palosolia pitkin pinkastiin pihalta toiselle, eikai sitä katuja pitkin kierretty, Luostarinen lohkasee. Vesijohtua eijjollu kellään. Eino Turpeenoja kuskas vesipiipulla veet Jaakopin lähteestä. ”Soli semmonen iso puinen säiliö, josta letkulla laskettiin vettä tynnyriin”, Luostarinen kuvvaa Turpeenojan veen kulijetuskalustua.

Heikki-velijen sairastuminen kurkkumättään oj jääny ikupäiväsesti Lotta Luostarisen mieleen. Äiti oli ollu syöttämäsä Heikkiä ja ihimetelly, että miksei sille velli kelepaa. Ku selevis, että poika ei pystyny nieleen, nii äitihän säntäs kiireen kaupalla hakkeen Tauno Kiesvaaraa. Ennenku tohtori ehti paikalle, oli Lotta lotassu loput vellit Heikin lautaselta parempiin suihin ja tietenki samalla lusikalla.

”Muttei mulle tullu kurkkumättää”, reipas eläkeläinen hihkasee. Heikki joutu kulukutautisairaalaan. Ei sillon ollu muuta konstia ku eristää potilas. Soli 1940-luvun alakupuolta, sitä sovan jäläkeistä aikaa. Kukkaan ei ees saanu mennä kahtoon sitä. ”Tikapuita kiivettiin kurkkimaan akkunasta”, Luostarinen selevittää. Vahtimestari ja yks hoitaja piti huolta Heikistä, joka sattu sillä kertaa olleen ainua potilas kulukutautipuolella.

Ku Lotta Luostarinen oli pahanen sikiä, se sairastu hinkuyskään. ”Ei minua viety sairaalaan, makkuutettiin vaan vaunuisa Pitkänkarin mehtäsä”, hän muistelee. Mäntymehtäsä on hyvä ilima ja sillä se tauti talttu.

Lasten rokottaminen ei ollu ihtestään selevä asia. Ja mahottoman pelottavaltaki se tuntu. Yhtenä päivänä Elfvingin neiti oli ilimestyny rokotusaikeisa Lotan kottiin. ”Ooon varmasti aina kilttinä, jossei rokoteta”, likka parku ja konttasi sängyn alle piiloon. Ei siinä itku auttanu, tyttö kiskottiin pistettäväksi.

Calmet-rokotus pitäs pistää ihon alle. Oisko aine menny lihakseen vai mikä lie menny mönkään, ku pistoksen kohta alako märkiin. Kiesvaara kuhtuttiin appuun. Se teki semmosta keltasta, jännän hajusta salavaa, jota piti laittaa märkivään kohtaan. Tukkua ei saanu laittaa päälle. Elfingin neitiki kävi melekeen joka päivä syynäämäsä potilasta. ”Ennois antanu rokottaa, jossoisin tuoksi tienny”, äitiäki kavutti koko rokotussouvi.

Kiesvaara ainuana lääkärinä

Kiesvaaran Anna-rouva oli koulusta kyselly, että oisko opettajilla tievosa semmosta tyttyä, joka ossais laittaa ruokaa. ”No minuahan se opettaja oli suositellu ja niin pääsin Kiesvaaran huusholliin Anna-rouvalle seuraneitiksi”, Luostarinen muistelee ensimmäistä arpeetia.

Lotta Luostarisella oli tavotteena päästä hoitoalalle, mikkään muu ammatti ei tullu kuuloonkaan. Ensin oli kuitenki päästävä harijottelijaksi, ennenku etes otettiin hoitoalan pääsykokkeisiin.

Lotta Luostarinen ahersi harijottelijana Raahen kunnalliskojisa ja Gellmannin lasareetisa. Pirtiä eläkeläinen muistelee mielellään harijottelijan pestiä Gellmanin lasareetisa. Arpeeti oli niin mieluista, ettei luppopäiviä tahtonu malttaa pittää.

Kiesvaara oli siihen aikaan ainua lääkäri tällä seuvulla. Se piti aamupäivisin vastaanottua kotonaan Pekkatorilla. Ihimiset tuli porstuaan istuskelleen ja oottaan vuorua. Mittään ajavvarraussysteemiä eijjollu. Kaikki potilaat sai hoitua vuorollaan. Lääkäri hoiti kaikki vaivat samalla kertaa, ei tarttenu varata eri aikoja jokkaista vaivaa varten niinku nyt.

Iltapäivisin Kiesvaara ahersi lasareetisa ja teki leikkauksia. ”Se risti aina kätesä enneku alako leikkaan”, Luostarinen kertoo. Tohtorilla oli aikaa istua potilaan sängyn vieresä ja kysellä sekä potilaan että perheen vointia. Samalla se hoiti koko perhettä. Joskus Kiesvaara makso lääkkeekki potilaan puolesta, jos tällä eijjollu rahhaa.

Entivanahaan pienenki leikkauksen jäläkeen potilasta makkuutettiin petisä paikallaan ainaki viikko. Kiesvaaran aikana sitä kammettiin jalakeille heti seuraavana päivänä. Tämä vähensi verituluppien määrää.

”Mahan toiminta kyseltiin joka päivä ja kyllä sois tärkiä asia nykypäivänäki”, Luostarinen selevittää leikkauspotilaitten hoitua ja muistaa sitte, että jokapäiväset spriillä pyyhkimiset oli kans tärkiä osa päivää. Matokuurit piti aina hoitaa lasareetisa.

Lääkkeet oli melekosta myrkkyä. Peräruiske oli pakollinen toimenpije, että mato saatiin pois suolistosta. Lopuksi hääty vielä tutkia, oliko koko mato päineen päivineen tullu ulos. Nykyset lääkkeet sulattaa mavot eikä peräruiskeita kaivata.

Yks ja sama tohtori huolehti myös synnytyksistä kätilöitten kans. Ku tarve vaati, Kiesvaara teki kotikäyntejä. Ku ihimisillä oli hätä, ne meni Kiesvaaran tykö, oli pyhä eli arki. ”Soli töisä ympäri vuojen ja kaikkina vuorokauven aikona kesälomia lukkuun ottamatta”, Luostarinen ynnää tohtorin työaikaa.

Lyssoolia ja sillasukkia

Raahen lasareetisa uurasti Lotta Luostarisen muistin mukkaan kymmenkunta hoitajaa ja lisäksi muutama harijottelija. Laporatorionhoitajana ahersi sairaanhoitaja-laborantti, joka osallistu myös potilaitten hoitoon osastolla.

Vanahaan aikaan leikkaussalin vieresä portaikon alla oli tila, josa hoitajat teki monellaisia askareita. Kertakäyttötarvikkeita eijjollu vielä keksitty. Neulat, sijetarpeet ynnä muut sen semmoset tilipehöörit steriloitiin ihte. Pissapullot pestiin suolahapolla. Happopirskeitä piti varua, ku ne pilas vaatteet. Leikkauspotilaat nukutettiin eetterikopalla. Potilassukat virkattiin silla-puuvillalangasta.

Lyssooli oli desinfio-aineena se ykkönen. Sitä käytettiin leikkaussalisa niinku pesuaineena ja siitä johtuki sairaalan ominaishaju. Leikkausten jäläkeen veriset tufferit kerättiin keltaseen kannuun. Niitten päälle lorrautettiin kylymää vettä ja seuraavana päivänä sitä vettä holovattiin kukkiille. ”Lasareetin kukat kasvaa öhkäsi aina komiasti”, Luostarinen kehasee.

Esimerkkinä laporatoriotyöstä Lotta Luostarinen selevittää, miten pissanäytteitä tutkittiin. Nykypäivänä sama homma hoituu liuskaa käyttämällä. Pissaa kuumennettiin koeputkesa spriikeittimellä nii, että neste haihtu pois. Näytteeseen piti lisätä reagenssi, joka muutti pissan punaseksi, jos oli keltatauti. Sappiväriaineet ja albomiini kahtottiin samalla menetelmällä. ”Kerran ku seminaarisa oli keltatautiepidemia, nii keittämistä piisas. Ja haju oli kamala”, Luostarinen huokasee.

Lasareetin liinavaatepyykkejä kävi pesemäsä kaks pyykkäriä. Keittäjä kokkas sapuskat apulaisten kans niin potilaille ku hoitajilleki. Keskuslämmitystä eijjollu, vaa potilashuoneisa oli uunit. Vahtimestari kantaa reutuutti polttopuut ulukoetteiseen ja siivooja lämmitti uunit. Lasareetin vintillä säilytettiin potilaitten omia kamppeita. ”Joskus jäin vinttihuoneeseen yöksi. Mutta ku koti oli tuosa lähellä, niin yleensä hilipasin sinne”, Luostarinen toimittaa.

Saatille Lapaluotoon

Lotta Luostarisen mielestä Tauno Kiesvaara oli paitsi mahottoman rauhallinen myös tosi huumorintajunen mies. ”Kerran Raahen lasareetiin tuotiin yhen turkkilaisen paatin miehistö, ku niilloli joku kulukutauti”, Luostarinen selevittää esimerkkinä yhtä tappausta.

Valtaosa sjömanneista oli saatu hoijettua ja noli häipyny omille teilleen. Yks turkkilainen kulukia päkitti Lotta Luostarisen peräsä joka paikkaan eikä siitä päästy erroon millään iliveellä. ”Kiesvaara härnäs mua, että taitaapa turkkilainen olla ihastunu sinnuun. Mutta minä en tykänny siitä tippaakaan”, Luostarinen kiistää tomerasti.

Kiesvaara kekkas passelin konstin, jolla ongelma ratkes. ”Se tilas taksin ja määräs, että mun häätyy mennä völijyyn saattamaan miekkosta Lapaluotoon. Taksikuskille se anto tiukan oortelin, ettei mua saa päästää pois taksista Lapaluovosa”, Luostarinen selostaa.

Hoitoalalla elämäntyönsä teheny Lotta Luostarinen kaipaa vanahoja aikoja siinä mielesä, ettei silloin ollu tätä kauhiaa hoppua ja tekokkuutta, joka vaivaa nykystä sairaanhoitua. ”Ja ku joku potilas soitti kellua, niin samalla kahtottiin kaikkien potilaitten vointi ja kohennettiin kaikkien tyynyjä, ei vaan sen soittajan”, touhukas eläkeläinen vertaa asenteen muuttumista hoitotyösä.