Elämä kuljetti Liisa Saarelan Roppolanperältä Kemijärven ja Rovaniemen kautta Raaheen, jossa hän nyt (v. 2024) viettää lokoisia eläkeläisen päiviä.
Kaikkeen työhön oli tartuttava
Liisa Saarela (o.s. Heilala) syntyi vuonna 1952. Syntymäpaikka on Paavola, tarkkaan ottaen Roppolanperä, vanhan puolen pikkukamari. ”Kotona meillä on kaikki synnytetty samasa kamarisa.” Postiosoite oli Lappi Ol. (Oulun lääni), kunnes se muuttui Tuomiojaksi.
Heilalan perheen lapsiluku oli kuusi. Joka perheessä sillä kylällä oli paljon lapsia, koska sodan jälkeen syntyivät suuret ikäluokat. Lisäksi samassa taloudessa asui isän sisko. ”Meitä asui kaikkiaan yhdeksän henkilöä kahden huoneen mökissä”, Liisa ynnää. Uusi navetta valmistui vuonna 1954 ja uusi koti vuonna 1957.
Isä Hannes Heilala oli toiminut lääkintämiehenä sodassa. Tästä johtuen kyläläiset tulivat hänen luokseen hoidattamaan haavoja. Hän myös rokotti kyläläisiä.
Heilala omisti jokseenkin kuusi hehtaaria viljeltyä maata. Neljä lehmää tuotti maitoa. ”Kyllä minä lypsääkin osaan”, Liisa huomauttaa. ”Se oli otettava harava käteen heti kun kynnelle kykeni”, Liisa kuvailee työn syrjään tarttumista. Perheen pojat auttoivat isää kaikissa maanviljelystöissä, tytöt kotiaskareissa ja kasvimaalla. ”Sehän oli hyvin paljon käsityötä, kun maatalouskoneita ei vielä ollut.” Kesällä koko perhe oli heinäpellolla ja kaikilla oli tehtävänsä. Isä niitti viikatteella, pienimmät haravoivat, isommat kantoivat seipäitä, seivästivät ja haravoivat.
Tytöt osallistuivat emännän töihin pienestä pitäen. Heillä oli päivittäiset tiskivuorot. Siivous, pyykinpesu, ruuanlaitto ja käsityöt opittiin kotona.
Eivät lapset aina työn touhussa ahertaneet. Välillä oli aikaa myös leikkiä. Tytöt hyppivät hyppynarulla, nukeillakin he leikkivät vähäsen. ”Naapurin lasten kanssa pelattiin pesäpalloa, oltiin piilosilla ja mustaa miestä pelattiin. Uimaan pinkastiin Konipuokamolle.”
Opintielle Liisa harppasi kuuden kilometrin päässä olevaan kyläkouluun. Matka oli taitettava kävellen, koska koulukyydityksiä ei ollut, tiekin pieni kärrytie, jota ei aurattu. Matkaan oli lähdettävä joka säällä.
Liisa kertoo, että kansakoulun opettaja kävi heillä kotona. Oikeen vieraskamariin istutettiin ja kahvit laitettiin. Se, että hän lähti pyrkimään oppikouluun, lienee osittain opettajan ehdotus. ”Kyllä lähin naapurikin kannusti oppikouluun pyrkimään.”
Kansakoulun neljännen luokan jälkeen Liisan koulutaival jatkui oppikoulussa Ruukissa, jonne hän kulki junalla päivittäin. Oppikouluun ei sinä vuonna mennyt tuttuja tyttöjä, mutta Liisa sai uudet kaverit sieltä. ”Kesällä tykkäsin kerätä kasveja, 80 kpl. Sieltä taitaa olla osa kiinnostuksesta kasveihin peräisin. Kaikki tallessa.”
Kunnalliskotiin harjoittelijaksi
Keskikoulun jälkeen Liisa ja hänen hyvä tyttökaverinsa saivat työpaikan paikallisesta kunnalliskodista. Liisa sanoo, että se oli mukava työpaikka ensimmäiseksi oikeaksi työpaikaksi. Palkan lisäksi kunnalliskoti tarjosi asunnon. Vakituisen henkilökunnan apuna harjoittelijan toimenkuvaan kuului kaikki mahdollinen tekeminen niin keittiössä kuin asukkaiden parissa hoitotyössä. Yleensä harjoittelijaa ei jätetty yksin – paitsi kun oli pakko. Kerran Liisa joutui keittämään puuroa isolla laitoskattilalla. ”Kyllähän sitä kahden litran kattilalla puuron keittää. Mutta ison kattilan kanssa oli vähän niin ja näin”, Liisa muistelee. Hyvin hän lopulta onnistui. Kunnalliskodissa työskentelystä Liisalla on jäänyt mieleen eräs iltavuoro ylihoitajan kanssa: ”Muuan mummo oli jo vanha ja heikko, mutta en arvannut, että hänen aikansa loppuu juuri sinä iltana. Ylihoitaja neuvoi miten kuollut ihminen laitetaan odottamaan arkkuun laittamista. Pään ympärille laitettiin side niin, ettei suu pääse aukeamaan. Sitten ruumis siirrettiin huoneesta lakanalla peitettynä muistaakseni pesuhuoneen pukeutumistilaan, josta seuraavana päivänä kylmillään olevaan ulkorakennukseen odottamaan arkkuun laittoa ja hautaamista. Tämä kolkko tapahtuma oli siinä talossa tuttua, mutta kuoleman näkeminen ei enää kauhistuta, kun sen koki turvallisen ihmisen seurassa.”
Liisa summaa, että työkokemus opetti paljon. Kunnalliskodissa näki elämän viimeiset hetketkin ja oppi kunnioittamaan elämää. Työsuhde kesti 7 kuukautta, lisäksi siivoojan sijaisena muutamia viikkoja.
”Olin välillä kotona. Pienellä paikkakunnalla ihmiset tunnettiin. Sana kulki ja niinpä minua sitten kysyttiin kunnansihteerin perheeseen kotiapulaiseksi.” Hyvin opettavainen oli tämäkin työsuhde.
Kemijärvelle ja Rovaniemelle
Kotiin Liisalla ei ollut tarkoitus jäädä. Hän haki ja pääsi Kemijärvelle opiskelemaan kosmetologiksi. Koulutus kesti kaksi vuotta. ”Äiti ei tykännyt, että lähdin opiskelemaan hänen mielestään turhaa ammattia.”
Liisa harkitsi omaakin hoitolaa, mutta se tuntui maalaispitäjässä epävarmalta. Alan töitä hän pääsi tekemään Torniossa kauneushoitolassa. ”Kauneushoitolassa tein kasvo-, käsi- ja jalkahoitoja ja kokovartalohierontoja. Hoitolassa oli myös kosmetiikkaa myytävänä. Myyntityötäkin olin tehnyt lomittajana Kemin Osuuskaupassa kosmetiikka- ja kenkäosastolla.”
Mutta välillä oli työttömyysjaksoja. ”Kotona olin aina välillä ’lomittajana’ ja äitin sijaisena.” Kun työllistymisnäkymät eivät olleet kovin hyvät, Liisa päätti hankkia toisen ammatin.
Piirustusnumerot ovat aina olleet kiitettäviä ja niinpä hän valitsi seuraavan koulutusalan sen perusteella ja opiskeli 2 vuotta Rovaniemellä kartanpiirtäjäksi.
Keväällä, kun hänen luokkansa valmistui, tuli Kolarin kunnassa sijaitsevan Rautuvaaran kaivoksen kaivosgeologi Erik Stigzelius etsimään kaivokselle kartanpiirtäjää. Liisa sai paikan. Palkan lisäksi yhtiö hommasi asunnon. Konttorissa työskenteli noin10 naista. ”Se oli mukava työyhteisö”, Liisa muistelee. Kaivos sijaitsi sydänmaalla kaukana kaikesta, joten naiset keksivät omaa ohjelmaa. ”Juotiin jonku tykönä kahvia ja rupateltiin ku lapsia eikä muitakaan huvituksia ei ollut.” Elettiin hyvin yhteisöllistä elämää.
Laskeutuminen Suomi-neidon vyötäisille Raahen
Ennen pitkää elämä kaukana kaikesta ei kuitenkaan tyydyttänyt Liisaa. Kun hän huomasi, että Raahen kaupunki oli julistanut yleiskaavapiirtäjän paikan auki, hän haki paikkaa. ”Ajattelin, että pääsen lähemmäs kotia”, hän perusteli hakemuksen jättämistä. Eihän Raahen ja Ruukin välinen matka ole kuin muutaman kymmenen kilometriä.
Elettiin vuotta 1976, kun Liisa muutti Raaheen. Melkein heti muuton jälkeen hän osti kerrostalokaksion. ”Raaheen oli tarkoitus asettua asumaan.”
Raaheen perustettiin kaavoitusosasto ja palkattiin toista kymmentä työntekijää. ”Toimenkuvani oli yleiskaavakarttojen piirtäminen ja asiakirjojen laatiminen. Esimiehenä toimi yleiskaava-arkkitehti.”
Samassa tiimissä työskenteli monen ammatin edustajia, useimmat olivat tulleet uutena työntekijänä.
Kartanpiirtäjän arkea oli arkkitehtien ja teknikoiden luonnosten puhtaaksi piirtäminen tusseilla muoville. Virheet korjattiin partakoneen terällä raaputtamalla. Muovirullia juoksutettiin mittausosastolle kopioitaviksi paperisiksi ”lakanoiksi”, jotka väritettiin puuväreillä. Isojen karttojen värittämiseen meni tuntikausia.
Työmenetelmissä tapahtui kehitystä 1990-luvun lopussa, kun kaavaosastolle saatiin 1. tietokone. ”En ehtinyt juurikaan opetella sen käyttöä ennen ’tuulettumaan’ lähtemistäni.”
Puheliaana tyttönä kaikkien toimipisteitten työntekijät tulivat Liisalle nopeasti tutuiksi. ”En osannut ’vierastaa’ enkä pokkuroida, niinpä juttu luisti hyvin kaikkien kanssa.” Tästä osoituksena oli tuhottoman pitkä nimilista lahjakeräyslistassa, kun hän meni naimisiin.
Toimistosta puutarhaan
Byrokratian rattaiden pyörittäminen alkoi vuosien saatossa ahdistaa ja Liisa halusi elämälleen kokonaan uuden suunnan. Hän anoi kaupungilta opintovapaata, joka venyi lopulta kuuden vuoden mittaiseksi. Hän aloitti puutarha-alan opinnot Kempeleellä. ”Olin 50-vuotias ja asuin oppilasasuntolassa, jossa muut opiskelijat olivat minua huomattavasti nuorempia.”
Puutarhan hoito oli Liisalle jo kotoa tuttua. Liisan äidillä, joka oli käynyt emäntäkoulun, oli kokeellinen ryytimaa. Hän viljeli sipulia, monta lajia porkkanoita, erilaisia yrtti- ja maustevihanneksia. Porkkanaa ja sipulia ihan myytäväksi. Opiskeluaika kului kuin siivillä, sillä ala oli mielenkiintoinen ja terapeuttinen.
Luonnonvara-alalle perehtyminen jatkui Ammattikorkeakoulussa Sanginjoella, josta Liisa valmistui hortonomiksi (AMK). Paluuta byrokratian pariin ei enää ollut, vaan hän perusti oman yrityksen vuonna 1995. Nykyvuosina hän on ripustanut hanskat naftaliiniin vähitellen.
Sivubisneksenä jo Kolarissa olon aikana hänellä oli Oriflame-kosmetiikan myyntiesittelyt ja myöhemmin vielä Tupperware-astioiden myyminen. Monista eri toimista on työtä pelkäämättömän Liisan työura koostunut. ”Puutarhanhoito on terapeuttista työtä. Se jatkuu nyt omalla tontilla voimien mukaan”, eläkeläinen pohtii vuonna 2024.
Koti Velkaperän liepeillä
Liisa purjehti avioliiton satamaan vuonna 1982 Seppo Saarelan kanssa. ”Me oltiin tuttuja jo nuoruuvesta ja siittä se sitte se sytty…” Kun Liisan ja Sepon perhe kasvoi ja kun Sepon ikääntyvä isä asui omakotitalossa yksin, asuntojen vaihto koettiin järkeväksi. Sepon isä muutti Liisan hankkimaan kaksioon ja Seppo perheineen lapsuudenkotiinsa, jossa kasvavalle perheelle oli tilaa. Liisalla ja Sepolla on kolme lasta.
Eläkeläinen Liisa kertoo, että hän on aina tykännyt värkätä jotakin. Kotona opittu ja nälän opettama käsityötaito ei ole ruostunut, ja nyt on aikaa istua käsityön kanssa. Oma puutarha tarjoaa terapiaa. Lukemiseenkin on nyt aikaa ja äänikirjat on uusi aluevaltaus.
”Menin Raahe-opiston kirjoittajapiiriin, kun ajattelin kirjoittaa elämäkerran”, Liisa taustoittaa myöntymistään tähän haastatteluun. Entisinä työkavereina byrokratian rattaiden pyörittäminen on meille kummallekin tuttua ja siitä oravanpyörästä on kumpikin irtautunut tavallaan.
Kirjoittaja
Kirsti Vähäkangas
Lähteet
Liisa Saarelan haastattelu 13.11.2024
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.