Liisa Jaakonsaari - tasa-arvo ei ole mikään valmistalo, vaan tie

Kempeleen kunnan historiikissa on mielenkiintoinen kuva Kempeleen tiilitehtaan työläisistä vuonna 1917. Ryysyläisten keskellä on yksi nainen, Liisa Ollakka, isoäitini. Häntä kutsuttiin myös Luuta-Liisaksi, sillä hän elätti isoa perhettään tekemällä iltaisin luutia.

Kerrotaan, että hän oli estänyt isoisän lähtemästä kansalaissotaan piilottamalla tämän ainoat housut. Pyssykin oli ollut valmiina, mutta eihän mies voinut lähteä sotimaan pelkillä alushousuilla.

Isäni, työmies Verneri Ollakka, oli rintamamiesveteraani. Hän piti tammenlehvää arvossa ja osallistui voimiensa mukaan Rintamaveteraanien toimintaan. Kun kysyin häneltä, mikä ero on sotaveteraaneilla ja rintamaveteraaneilla, hän vastasi:

-En lähtenyt sotaan, vaan jouduin rintamalle. En lähtenyt puolustamaan Kempeleen isäntien hehtaareja, vaan suomalaisia meikäläisiä.

Se oli isäni identiteetti. Sillä tavalla hän teki eroa Uralille uhonneisiin ”sotahulluihin”, kuten hän sanoi. Rintamalle lähteneet nuorukaiset eivät käyneet ”arvokeskustelua”, mutta he tekivät ison arvovalinnan ja lähtivät puolustamaan suomalaista elämänmuotoa ja yhteiskuntajärjestelmää, ajattelun ja toiminnan vapautta.

Uskonto ja politiikka,kielletyt puheenaiheet

Äitini on Pohjois-Karjalasta, Kiteeltä. Hän oli taiteesta ja kirjallisuudesta kiinnostunut sivistynyt kansannainen. Äidin vaikea astma varjosti lapsuuttani ja nuoruuttani, mutta se teki minusta myös sosialidemokraatin, kun huomasin, miten paljon sairausvakuutus ja myöhemmin kansanterveyslaki helpottivat meidänkin perheemme elämää.

Muistan, kuinka nuori lääkäri joskus 70-luvulla sanoi, että oikeastaan äitini oli sotainvalidi. Hän oli saanut pahan keuhkoastman seurauksena liian raskaasta sota-aikana tekemästään työstä.

Meidän nuorempien on hyvä muistaa, että veteraanien rinnalla ympärillämme on yhä monenlaisista sodan seurauksista kärsiviä, sotainvalideja, sotalapsia ja sotaorpoja.

Ensimmäisen kerran muistan ottaneen poliittista kantaa alle kouluikäisenä. Muistan sen siksi, että sain siitä syystä elämäni ensimmäisen ja viimeisen selkäsaunan. Ensiksi piti hakea pihalta koivunoksa, ja sen jälkeen äiti kasvatti tytärtään.

Syy nyttemmin kiellettyyn ruumiilliseen kuritukseen oli se, että olin kirkkaalla lapsenäänellä naapurissa syntymäpäiväkutsuilla ilmoittanut, että ”meidän isä on kommunisti ja äiti on sosialidemokraatti, koska sosialidemokraatit uskovat Jumalaan”.

Hellästi, mutta määrätietoisesti uskovainen äiti opetti viisivuotiaalle, että on kaksi asiaa, joista EI SAA puhua: uskonto ja politiikka. Koin selkäsaunan epäoikeudenmukaiseksi, sillä äidin suhteen analyysi oli täsmällinen ja oikea, mutta isää arvioin väärin: hän oli aleniuslainen sosialisti, ei kommunisti.

Kriisiterapiaa ja Koskenkorvaa

Tapahtuma kuvaa myös 50-luvun ilmapiiriä. Noina kylmän sodan hyytävinä hetkinä Karhukopla käytti Aku Ankassa sanaa toveri ja tanssi ripaskaa.

Poliittista keskustelua käytiin niin kiihkeästi, että asioiden lisäksi myös miehet riitelivät. Äitien roolina oli rauhoitella ja varoitella aiheista, jotka synnyttivät riitaa. Ne olivat juuri uskonto ja politiikka.

Lapsuuden muistoihin kuuluu myös äänekäs, yleensä keittiön pöydän ääressä käyty keskustelu. Miehillä oli pöydänjalan juuressa koskenkorvapullo, jolla terästettiin mustaa kahvia. Keskustelu päättyi usein äidin toruihin, kun joku huusi: ”Tanner – perkele!” Miehet olivat jälleen kerran ”vertaisryhmässä” lauantai-iltana saunan jälkeen puineet sotakokemuksiaan. Nykyään sitä sanottaisiin kriisiterapiaksi, ja siihen kannustettaisiin asiantuntijavoimin.

Tässä lienee taustaa sille, miksi juuri politiikka on ollut minun ”jokapäiväistä leipääni” oikeastaan koko aikuisiän. Vähän yli kaksikymppisenä liityin puolueeseen, ja sen jälkeen on nimeni perässä lukenut: sd.

Taistolaisuuteen ei hurahdettu

Nuoruusaikojen kovassa taistolaispaineessa syntyi vahva sosialidemokraattinen minäkuva ja maailmankuva. Erityisen ylpeä olen vieläkin siitä, että jaksoimme puurtaa teoreettisten kysymysten parissa. Emme vain toistaneet vanhaa, vaan yritimme luoda myös oman sukupolvemme tulkintaa sosialidemokratiasta. Joskus se meni överiksi, ja Kalevi Sorsa palautti määrätietoisesti piirut paikoilleen.

Oulussa aniharva, toisin kuin Tampereella tai Helsingissä, hurahti taistolaisuuteen – kiitos nykyisin Työväen Sivistysliitossa työskentelevän Seppo Ylisen. Hänen ankarissa opintopiireissään tutustuimme kaikkiin mahdollisiin teoreetikkoihin ja sosialismin toisinajattelijoihin. Me jopa käänsimme ja esitimme DDR:n toisinajattelijan Wolf Biermannin lauluja, toisin kuin niin sanotut kulttuuritaistolaiset, jotka tuomitsivat ja jopa ilmiantoivat sosialistimaiden taiteilijoita.

Olen aina viime päiviin saakka kuvitellut olevani sukuni ensimmäinen poliitikko. Mitä vielä! Isoisäni Jaakko Ollakka oli ollut sosialidemokraattisen puolueen silloisen äänenkannattajan Kansan Tahdon johtokunnan jäsen. Luin sen vastikään Kansan Tahdon 100-vuotishistoriikista. Aikamatka sadan vuoden taakse oli henkilökohtaisestikin suuri juttu.

YK-tietoisuus ja Vietnamin sota

Liityin joskus 60-luvun lopussa Oulun Opiskelijoiden sos.dem. yhdistykseen OOSY:n. Se oli energistä ja inspiroivaa aikaa. Pitkiä ja perusteellisia kirjoituksia, analyysejä, opintokerhoja ja kokouksia – ja niitä riitti.

Loimme kovassa taistolaispaineessa omaa demari-identiteettiä. Erityisesti kansainvälisyys kiehtoi. YK-tietoisuuden herääminen ja Vietnamin sota olivat omia sukupolvikokemuksiani.

Demarireformit, kuten peruskoulu ja kansanterveyslaki, koskettivat sekä tunteitani että järkeäni. Oivalsin, että yhteisillä päätöksillä voidaan ihmisten arkea helpottaa ja suojata elämän riskejä vastaan.

Pian kiinnostuin myös naisliikkeestä. Marianne Laxén oli pääsihteeri ja sain mahdollisuuden alustaa muutamissa seminaareissa aiheesta Kommunistien ja demarien erot. Siinä oppi puhumaan ja analysoimaan. Manne oli ennakkoluuloton ja vauhdikas pääsihteeri ja tempauduin mukaan.

Opin paljon naisten tavasta toimia. Kokouksetkin voivat olla kiinnostavia ja hauskoja. Politiikan ei tarvitse olla tylsää ja kaavoihin kangistunutta.

Muistan hyvin Vappu Taipaleen opetuksen, että loppujen lopuksi talouspolitiikka on yhtä yksinkertaista kuin virkkaaminen. Siinä sitten porukalla virkattiin ja harrastettiin talouspolitiikkaa. Kannattaa hakeutua marginaaliin, sillä siellä syntyy uutta. Siksi poliittisten naisjärjestöjen on hyvä pitää yhteyttä ympäristöliikkeeseen, erilaisiin naisporukoihin ja kirkon radikaaleihin.

Tasa-arvo ei ole valmistalo, vaan tie

Kirjailija Anna-Maija Ylimaula on sanonut pistämättömästi, että kaikki naiset ovat feministejä – muussa tapauksessa he eivät tiedä, mitä feminismi on. Itse olen kysyttäessä aina vastannut: Kyllä, minä olen feministi.

Suomessa feministinen liike on ollut näkymätöntä ja hiljaista verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, Saksaan, Englantiin tai Hollantiin. Olemme luottaneet enemmän niin sanottuun valtiofeminismiin: tasa-arvoasiain neuvottelukuntaan, kiintiöihin, lainsäädäntöön ja tulopoliittisten ratkaisujen tasa-arvoeriin. Palkkatasa-arvoon on niistä huolimatta vielä matkaa.

Tasa-arvo ei ole mikään valmistalo, vaan tie. Tiessä saattaa olla vaarallisia kuoppia ja mutkia, mutta eteenpäin päästään, jos päämäärä on selkeä. Vauhtikaan ei ole itseisarvo. Tärkeintä on oikea tie.

Tutkimusten mukaan sukupuoleen kohdistuvaa syrjintää yleisempi ja vakavampi ilmiö on ikäsyrjintä. Väitän, että ikääntyneitä naisia syrjitään kaksin verroin muihin verrattuna: esimerkiksi politiikassa viisikymppinen mies on äänestäjäkunnan mielestä parhaimmillaan; samanikäinen nainen sen sijaan vaihdetaan herkästi nuorempaan.

Naisen pitää yhä olla nuori ja nätti

Olen itse reipas yhteiskunnallinen keskustelija. On jännää huomata, että silloin kun eri mieltä olevilla miehillä argumentit loppuvat, saan kuulla olevani vanha ämmä, jonka pitäisi mennä eläkkeelle.

Myös ulkonäköön liittyvät huomautukset liittyvät naispoliitikkojen arkeen. Joko olet liian kaunis tai yksinkertaisesti ruma. Enpä usko, että miehet joutuvat vastaavaa herkkua maistamaan. Olisi mielenkiintoista, jos vaikka joku tekisi gradun esimerkiksi nettikeskustelujen naiskuvasta.

Yhteen aikaan kaikkien SDP:ssäkin piti olla nuoria ja nättejä, niin sanotusti fotogeneettisiä, jotka saavat naistenlehdissä palstatilaa. Kun kaikki ovat nuoria ja nättejä, niin samat miehet narisevat, kun ”ei ole samaistumiskohteita”. Ja Timo Soini nauraa tyytyväisenä.

Naispoliitikoilla on maailmanlaajuisesti samanlainen viitekehys ja kohtalo. Harvoin on nainen uutisoinnissa toimija, useimmiten nainen on pelkkä reagoija. Vaikka naisia olisi miehiä enemmän politiikan huipulla, miehet hallitsevat uutisointia. Tähän tulokseen ovat tulleet niin kansainväliset kuin Tampereen yliopiston viestinnän laitoksen tutkimukset. Se on myös maailmanhistorian – ja oma kokemukseni.

Naisten pitää politiikassakin olla nättejä ja kilttejä – kuin ministeririvistön koruja, joihin miesten katse voi kiinnittyä. Liian nätti tai kiltti ei tietenkään saa olla.

Naisten oletetaan toimivan paremmin ja moraalisemmin kuin miesten, siksi naisten pienetkin kolhut kasvavat suuriksi. Miehet eivät kovistakaan kolhuista kärsi, kuten Antti Kaikkosen tapaus osoittaa.

Naiset eivät pärjää ilman verkostoa

Liikenneministeri Merja Kyllönen joutui valtaisan media-ajojahdin kohteeksi, kun hän uskalsi haastaa ministeriönsä vahvan miehen. Se ei tietenkään sovi naiselle. Kyllösen tapauksessa ongelma ei ollut hänen nuoruutensa tai naiseutensa – kuten hän itse sanoi – vaan se, että hän ei käyttäytynyt kuin nuoren naisen pitäisi.

Ilman solidaarisuusverkostoa eivät naiset pärjää. Itse selvisin niin sanotusta Mustalista-jupakasta vain, koska arvovaltainen professori Osmo A. Wiio puolusti teettämääni työvoimapolitiikan media-analyysiä ihan normaalina ja yleisesti käytettynä metodina.

Sukupuoleen liittyvät stereotypiat ovat edelleen vahvat. Siksi naisilla on lähtökohtaisesti kehnompi asema kuin miehillä. Naisilla ei oleteta olevan kompetenssia eikä pätevyyden kertyvän tehtävien myötä. Jos vahvoja stereotypioita yrittää murtaa, tulee heti lisäpainolastia.

Tunnetusti lähes kaikki menestyneet naiset ovat tietoisesti tai tiedostamattaan muuttaneet imagoaan maskuliinisemmaksi voidakseen vähentää sukupuoleensa liittyviä stereotypioita. Aikoinaan Margaret Thatcher madalsi ääntään ja Elisabeth Rehn käytti kenraalien univormua muistuttavia isonappisia takkeja. Anneli Taina opetteli asejärjestelmät ulkoa, kun häntä pilkattiin, ettei hän ole käynyt armeijaa. Armeijaa käymätön Carl Haglund on päässyt puolustusministerinä huomattavasti helpommalla.

Ilman prinssejä naisilla olisi kovempi kohtalo

Miesten tuki naispoliitikoille on riippuvainen siitä, ovatko miehet itse olleet nostamassa naisia vaativiin tehtäviin. Puhemies Eero Heinäluoma riensi taannoin ritarillisesti puolustamaan Maria Guzenina-Richardsonia ministerin jouduttua myllytykseen. Kyllöstä puolustivat onneksi niin Paavo Arhinmäki kuin Jyrki Katainenkin. Ilman prinssejä naisilla olisi kovempi kohtalo.

Miesvaltainen eliitti varmentaa moneen kertaan eliittiin nousijat. Nainen pääsee eliittiin helpommin, kun ei haasta miesten epävirallisia sääntöjä. Siksi niin moni irtisanoutuu feminismistä ja sanoo ainakin, ettei missään tapauksessa halua olla kiintiönainen. Kukapa haluaisi. Jos haastaa valtarakenteita, on jatkuvasti valokeilassa. Valokeilassa syntyy virheitä, joista tulee pitkä varjo, kun ei ole miehisiä valtarakenteita puolustamassa.

EU:n ulkoministeri Cathy Ashton (Iso-Britannia, työväenpuolue) joutuu kamppailemaan uskottavuutensa puolesta koko ajan – ja tekemään sen yksin. Heti alussa hän joutui raivokkaaseen mediatuleen, missä oli aimo annos naislisää. Lady Ashton teki virheliikkeen ottamalla etäisyyttä mediaan. Hän ei kommunikoi, vaan lähettää tiedotteita. Huono kierre on valmis.

Todellisuus tärkeää, ei korkeat pallit

Nykyään olen ihan telaketjufeministi. Naisia kohdellaan maailmassa huonosti. Minua ei enää hirveästi kiinnosta se, pääsevätkö naiset korkeille palleille. Tärkeintä on, mitä todella tapahtuu naisille.

Esimerkiksi minua ärsyttää suuresti se, miten naisvaltaisia aloja kohdellaan. Jos Marimekko lopettaa pari tehdasta, kukaan ei korviaan lotkauta, mutta perinteisten miestyöpaikkojen kato saa aikaan kansanliikkeen. Perheväkivalta, pätkätyöt ovat kehittyneiden maiden kuten Suomen naiskysymyksiä.

Suomen kehityspolitiikan pitkä linja on ollut tukea naisten ja tyttöjen asemaa. Se on ollut demareille tärkeää. Naisliitto on ollut tärkeä eri sukupolvien kansainvälistämiskouluttaja

Palkkaerot, silppu- ja pätkätyö ovat mielestäni pahimmat epätasa-arvon saarekkeet tai lasikatot suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä takia jo nyt suuret eläke-erot tulevat kasvamaan. Naisten köyhyys tulee olemaan iso tulevaisuuden ongelma.

On paljon positiivia asioita, kuten uusi isyys, jossa miehet ottavat yhä enemmän osaa perheen arkeen. Muutokset työelämässä hidastavat kuitenkin tasa-arvoa, vaikka naisten korkea koulutus eroja kaventaakin. Työelämä on vieläkin liikaa jakautunut miesten ja naisten töihin.

Korkea työttömyys ja epävarmuus tulevaisuudesta ovat nostaneet eri Euroopan maissa, myös Suomessa äärioikeistolaisia ja populistisia liikkeitä. Niissä porukoissa naiset ovat vain vaalikarjaa.

Ketään ei saa pelätä eikä mitään pitää pyhänä

Naisliiton toiminnassa saisi enemmän olla vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pilkkaavat kommentit SDP:stä naisten puolueena pitää ottaa vastaan kiitollisina siitä, että demarien kannatus naisten keskuudessa on korkea. Myös SDP:n rooli julkisten palvelujen puolustajana ja kehittäjänä saa vastakaikua naisäänestäjien joukossa.

Kolme teesiäni tulevaisuuden Sosialidemokraattisille Naisille voisivat olla:

1. Uusien sukupolvien on tuotava oma viestinsä esille. Jokaisen naissukupolven on tulkittava naisliikkeen ja sosialidemokratian perintöä uudelleen ja uudelleen. Pitää löytää Miina Sillanpään rohkeus ottaa esille asioita, jotka ylittävät systeemin ja politiikan rajat.
2. Ketään ei saa pelätä eikä mitään pitää pyhänä.
3. Poliittisen melun ja hälinän keskellä on uskallettava pysyä perusasioissa. Miten naisten asemaa muuttuvassa työelämässä voidaan parantaa? Miten naisten kasvava köyhyys voidaan estää? Perhepolitiikka on äärimmäisen tärkeää, mutta uskaltaisivatko demarinaiset ottaa esille yksin elävien naisten ja miesten aseman?”

Liisa Jaakonsaari (o.s. Ollakka, s. 1945)

Sos.dem Naisten puheenjohtaja 1990-1999

SDP:n puoluehallituksen jäsen 1993-2005

SDP:n varapuheenjohtaja 1993-1999

Naimisissa Seppo Jaakonsaaren kanssa. Koti on Oulussa, asuu työn vuoksi myös Brysselissä.

Aiempi ammatti: toimittaja (Oulun ylioppilaslehti ja Pohjolan Työ)

Kansanedustaja 1979- 2009 Oulun vaalipiiristä

Sdp:n Eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja 1987–1993

Työministerinä 1995-1999

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja 1999–2007

Oulun kaupunginvaltuuston jäsen 1972–1992

Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattisen ryhmän (S&D) jäsen vuodesta 2009-