Leila Liukkonen - viiden sukupolven naisia

Nainen ja Suomi 100 vuotta, siitä se lähti. Äitini, Laina Herttuaisen (1920–2016) poismeno muistutti minua elämän rajallisuudesta ja muistojen tärkeydestä. Tajusin silloin, että minä voisin vielä tallentaa muistoksi tuleville sukupolville meidän suvun minulle tärkeiden naisten tarinaa jossakin muodossa. Halusin koota niistä haitarikirjan tekstiilityön keinoin, johon tallentaa kuvia suvun naisista ja heidän käsillä tekemistään taidonnäytteistään. Olen itse tämän haitarikirjan kolmannen sukupolven edustaja.

Äiti vaatetti lapset

Minä, Leila Liukkonen os. Herttuainen, synnyin vuonna 1952 Mikkelin maalaiskunnassa kuusilapsisen perheen keskelle. Jo pienestä pitäen sain seurata, kuinka matot syntyivät vanhoista kuluneista vaatteista ja sukat läheisen kehräämön täysvillalangasta. Äitini vaatetti meidät lapset pienentäen ja kääntäen (tekstiilien nurjaa puolta hyväksi käyttäen) hyväkuntoisia käytöstä poistettuja vaatteita. Myöhemmin saimme jokainen lapsi omat virkatut sängynpeitot lähtiessämme maailmalle. Äiti piti myös kaikkien meidän lasten perheet sukissa ja lapasissa unohtamatta kauniita villapaitoja. Enpä muista hetkeäkään, että äiti olisi istunut toimettomana television äärellä – ainahan ne puikot kilisivät tai virkkuukoukku heilui.

Näin mallioppimisen kautta saimme kaikki sisarukset innostuksen käsitöiden ihmeelliseen ja innostavaan maailmaan. Käsityökärpänen oli siis iskenyt myös minuun ja hakeuduin Mikkelin Kotiteollisuuskouluun oppiakseni lisää. Sen jälkeen työskentelin reilut kymmenen vuotta vaatetusteollisuudessa ompelijana. Olin saanut vahvan lisän käsityötaitoihini. Loput työelämästäni olin hoitotyössä ja sen vastapainoksi vapaa-aikanani harrastin erilaisia kädentaitoja muun muassa puutöitä. Nyt eläkkeellä ollessani aika kuluu mukavasti käsitöiden parissa ja into oppia uutta vain lisääntyy.

Tärkeät vaikuttajat

Kirjan kuvat ovat henkilöistä, jotka ovat olleet ja ovat vieläkin tärkeitä minulle. Molemmat mummoni syntyivät vuonna 1880, toinen täyssavolainen ja toinen karjalainen. Mummojeni elämään en ehtinyt tutustua henkilökohtaisesti ja niinpä kaikki mitä heistä tiedän, on toisten kertomaa. Vain kuvia katsomalla, muistan heistä jotakin.

Äidin sisaret, Lahja-täti ja Helmi-täti, ovat molemmat vaikuttaneet elämääni merkittävästi. Lahja-täti oli kummini ja aina valmis auttamaan. Hän oli perheemme tukena silloinkin, kun äitini sairasteli ja kodinhoito ja navettatyöt tarvitsivat aikuista naista. Helmi-täti oli aina positiivisella mielellä ja huumoria täynnä. Hän elikin 101-vuotiaaksi ja oli virkeä ja ajan tasalla lähes elämänsä loppuun asti.

Anoppi aikaansa edellä

Anoppini, Ida Liukkonen, oli myös kädentaitaja. Hänen erikoisosaamistaan olivat ihan tavalliset villasukat, harmaat raitoineen ja hyvät käytössä. Hän virkkasi myös. Jo 1980-luvulla syntyi pieniä mattoja vanhoista vaatteista. En tiedä, mistä hän idean niihin oli saanut. Nyt 2017 internet on pullollaan virkattujen mattojen ohjeita, mutta anoppi oli nainen aikaansa edellä. Se ihmetyttää.

Tyttäreni Outi Liukkonen (s. 1982) oli innokas olemaan mummin opissa niin virkatessa kuin leipoessa. Outi-tyttäreni on saanut rautaisannoksen kädentaitoja perinnökseen ja vaikuttaa siltä, että vanha sanonta ”pojasta polvi paranee” (tässä tapauksessa siis tytöstä) pitää paikkansa.

Se näkyy jo ammatinvalinnassa: pukuompelijasta tekstiilityönopettajaksi. Mitä pienestä lapsenlapsestani Eilasta (3,5 vuotta) tulee, sen aika näyttää. Jo nyt on nähtävissä ja kuultavissa, että ”voitaisiinko mummi askarrella”? Yksi hänelle mieleisistä tutkimuskohteista on myös mummin nappilaatikko.

Neljä sukupolvea käsityöläisiä

Kirjan viimeisessä kuvassa olemmekin me neljän sukupolven kädentaitajat yhdessä äitini 95-vuotispäivänä. Kirjaan tallennetut tekstiilit ovat sukuni perintöä. Muistoja tuovia tekstiilejä on paljon ja niiden valitseminen kirjaan oli mielenkiintoista ja haastavaa. Osa niistä on mummolasta, mutta niiden tausta on epäselvä ja osa lapsuudenkodistani.

Muistan ainakin tuon ruskean liinan, joka oli mummolan salin pöydällä. Kankaissa on äitini kutomia pyyheliinoja ja ompelemia tyynyliinoja pitseineen. Omia töitäni on vuosien varrelta: kansakoulussa v. 1959 tekemäni ruokaliina erilaisin pistoin, kotiteollisuuskoulussa minikirjaimin kirjomani päällyslakana, ATK-puilla kutomani pöytäliina (tässä mallitilkku), ensimmäinen nyplätty liinani vuodelta 1980 ja viime aikaiset erilaiset materiaalikokeilut muun muassa ryppypinta sideharsosta.

Sukupolvien jatkumo

Eräs rakkaimmista muistoista on vaaleanpunainen ja jo kulunut viltin palanen. Se on ollut äitiyspakkauksessa, kun synnyin. Lisäsin vielä kirjaan nappeja, pitsejä ja monta muuta kädentaitoihin liittyvää materiaalia korostamaan työni tärkeyttä muuttuvassa maailmassa. Vielä lapsuudessani käsityöt valmistettiin tarpeeseen, mutta nykyään huomaan ainakin itse tekeväni monesti kaappientäytettä, koska halu kokeilla niin monenlaista uutta tekniikkaa on kova.

Malleja, ideoita ja ohjeita on tietotekniikan myötä maailma pullollaan erilailla kuin ennen, kun samat asiat saatiin perintönä sukupolvelta toiselle. Kun olen vanha enkä muista tarinaani, toivon, että tämä kirja auttaa minua palauttamaan mieleeni rakkaat, läheiset naiset elämäni varrelta. Kirjan omistan tyttärentyttärelleni Eilalle yhdessä äitinsä Outin kanssa. Näin tarina minulle tärkeistä ja läheisistä naisista siirtyy seuraaville sukupolville ja jatkuu.