Leena Viitaniemi - Kukka-Leenasta kenraalien kenraaliksi

Pienoiselämäkerta kertoo Leena Viitaniemen (s. 1944) tarinan. Kertomuksessa kuljetaan Leena Viitaniemen mukana lapsuudesta Tampereella aina vuoteen 2017 asti. Kertomuksessa kuvataan, millaista oli perheiden elämä sodan jälkeisinä vuosina, kerrotaan teinien elämästä, kouluista, harrastuksista, nuoren perheen elämästä ja määrätietoisesta tavoitteesta tehdä uraa fysioterapeuttina ja perustaa oma yritys. Viitaniemen opinnot ulkomailla ovat tehneet hänestä alansa erityisosaajan. Hän on tehnyt mittavan uran myös viemällä oppejaan ja osaamistaan mm. Egyptiin. Työuran ohella Viitaniemi on hieno esimerkki harrastusten antamasta voimasta sekä siitä antaumuksesta, millä hän on toiminut naisjärjestö Soroptimisteissa sekä kotimaassa että kansainvälisesti.

Lapsuus

Isä Verner Härkönen ja äiti Taimi olivat molemmat kasvaneet monilapsisessa perheessä. He tapasivat Viipurissa ja menivät naimisiin vuonna 1936. Sodan syttyessä äiti lähti evakkoon, isä jäi Viipuriin. Sodan jälkeen he muuttivat yhdessä Tampereelle. He ehtivät olla naimisissa 8 vuotta, ennen kuin perheeseen syntyivät kaksoset Leena ja Liisi. Kun äiti meni synnyttämään, kaksosista ei ollut mitään tietoa. Kun Liisi oli syntynyt, äidille ilmoitettiin, että toinenkin on tulossa. Isä soitti puhelinkopista ja tiedusteli tilannetta. Häntä onniteltiin kaksosista. Hämmentynyt isä paiskasi puhelimen kiinni ja meni soittamaan toiseen puhelinkioskiin. Vastaus oli sama.

Elettiin vuotta 1944 ja kaikesta oli pulaa. Asunto oli piharakennuksessa, jossa oli kamari ja keittokomero. Ainoa lämmityslaite oli keittiön puuhella. Äiti ompeli kauniit kastemekot sideharsosta, jonka hän oli onnistunut hankkimaan pitkän jonotuksen jälkeen. Äiti värjäsi pukuihin vaaleanpunaiset nauhatkin – karamellivärillä.

Lapsuus oli aineellisesti niukkaa mutta onnellista. Omassa pihassa oli leikkikavereita, äiti hoiti lapset kotona, isälle vietiin tehtaalle päiväkahvi villasukkaan käärityssä lasipullossa. Äiti oli turvallinen, lämminhenkinen ja osallistuva, kaikessa mukana, aina kotona ja tavoitettavissa. Perheen kanssa tehtiin yhteisiä hiihtoretkiä. Lastenvaunujen pyörien tilalle vaihdettiin talvella jalakset ja huristeltiin pitkin katuja. Kevätjuhlissa oli ihanat äidin ompelemat kevätjuhlamekot. Kesällä uitiin ja maalla vietiin illalla maitokannu jännittävän metsän halki maalaistaloon.

Joulukuussa 1954 tytöt yllättyivät täysin. Vauvan odotuksesta ei puhuttu perheessä mitään. Kaksoset vietiin jouluksi Helsingin mummolaan ja vasta joulun pyhinä isä soitti, että Leena ja Liisi olivat saaneet todellisen joululahjan, pikkusiskon, joka sai nimekseen Leila.

Kouluelämää

Koulu aloitettiin Aleksanterin koulussa. Äiti oli ensimmäisenä koulupäivänä Alarannan mattolaiturissa pesemässä pyykkiä. Tytöt juoksivat iloisina kertomaan äidille, että he osaavat jo lukea sinikantisen lukukirjan ensimmäisen sivun: Piu, pau, pikku pupu puikkii. Alku oli ulkoa opittua, mutta pian opittiin oikeakin lukutaito.  Kolmannen luokan jälkeen tytöt pääsivät jatkamaan kouluaan upouudessa Amurin koulussa. Seuraava koulu oli Tampereen Tyttölyseo eli Tipala.

Kouluaika sujui kuin leikki. Koulu oli kivaa ja vuonna 1964 tuloksena oli ylioppilaslakit, lähes ensimmäiset koko suvussa. Äiti ompeli kouluvaatteet, kevät- ja joulujuhlavaatteet, rippimekot ja vaaleansiniset ylioppilaspuvut. Isä tahtoi, että kaksoset pukeutuivat samanlaisiin vaatteisiin. Leena ja Liisa halusivat kuitenkin aina jotain pientä eroa. Komento kotona oli tarkka. Kynsiä ei saanut lakata ja hiusten leikkaamiseen lupa tuli vasta pitkän kinuamisen jälkeen, 14-vuotiaana. Tytöt leikkasivat salaa otsatukat ja aina kun isä tuli töistä klo 16, otsahaivenet oli kammattu pään myötäisiksi.

Arjen juhlahetkiä oli istua koulun jälkeen äidin kanssa juomassa kahvia ja juttelemassa. Joskus ostettiin hallista ihanat leipomon pullat, joissa oli muropohja ja viineri sen päällä. Perjantaisin isän tilipäivinä ostettiin joskus lakritsia tai apteekin salmiakkia. Kerran käytiin yhdessä Branderin kahvilassa, jossa pöytiin tarjoiltiin kahvia ja tuotiin korkeajalkainen leivoslautanen, josta sai valita mieleisensä. Yhtä ihmeellistä kuin poikkeaminen kahvilaan oli saada joskus keskellä talvea jäätelöä.

Ensimmäisen kerran kaksoset pääsivät nuorten tapahtumaan kotikaupungin ulkopuolelle, kun vuorossa oli rippikoululeiri Isosaaressa. Rippikoulun jälkeen käytiin nuorten illoissa, seurakunnan hiihtoleireillä ja kesäleireillä sekä isosina rippileireillä. Siitä lähtien alettiin viettää melkein omaa elämää monta kertaa viikossa, kodin ulkopuolella.

Musiikkia ja tanssia

Musiikki on kuulunut Leenan elämään aina. Äiti lauleli kauniilla äänellään lasten lauluja tytöilleen ja isä soitti viulua. Kaksosten huvina oli laulaa Pesosen laulukirja kannesta kanteen. Myöhemmin laulettiin myös Lazzarellaa ja Keltaruusua. Soitettiin viulua musiikkiopistoissa, laulettiin kuoroissa, esiinnyttiin Itsenäisyyspäivänä Raatihuoneen rappusilla päällä äidin ompelemat taivaansiniset talvitakit valkoisin lammaskarvakauluksin.

Äiti tuki kaikin tavoin taiteellisia harrastuksia. Hän ompeli kaksosille kauniit historialliset puvut ja opetti rokokoo-menuetin. Isä säesti viululla. Tytöt pääsivät esittämään tanssiaan koulun lisäksi Raatihuoneen juhlissa. Toinen lapsuuden merkittävä koreografia oli Kielon jäähyväiset.

Leena halusi jo ennen kouluikää tanssia. Hän haaveili balettitanssijan ja oopperalaulajan ammateista. Kaksoset pääsivät Ester Naparstokin balettikouluun, mutta kun kuukausimaksu kahdelta tytöltä oli yhtä suuri kuin isän viikkopalkka, harrastus loppui lyhyeen. Leenaa suretti harrastuksen loppuminen enemmän kuin Liisiä. Perheen kasvatusstrategian mukaan ei kuitenkaan ollut mahdollista, että toinen olisi harrastanut yksin ja toinen ei.

Leena löytää Pekan

Leena oli isosena rippileirillä vuonna 1960. Yksi leiriläisistä oli söpönnäköinen valkohiuksinen Pekka Viitaniemi. Urheilullinen poika, koripalloilija ja suunnistaja jäi Leenan mieleen. Tavattiin nuorten illoissa ja hiihtoleirillä Karkun Kutalassa. Lopullinen kohtaaminen tapahtui samassa paikassa pääsiäisleirillä. Siitä alkoi yhteinen elämä. Leena ihaili Pekan kaunista laulunääntä, reipasta kävelytyyliä ja kivaa lippalakkia.

Tapaamisia jatkettiin seurakunnan piirissä ja käveltiin kaupungilla, Liisi Jussin ja Leena Pekan kanssa, molemmat parit eri reittejä. Tasan klo 22 piti tavata kotiovella ja mennä yhdessä sisään. Ihan kuin poikaseuraa ei olisi ollutkaan. Äiti tiesi tyttöjen retkistä isää enemmän.

Kun ylioppilaskevät (1964) oli ohi, kotiintuloaikaa ei tarvinnut enää noudattaa. Lakkiaisten jälkeen Leena lähti Pekan johtaman NMKY:n retkeilykerhon kanssa Lappiin. Pekka johdatti ryhmän suunnistustaidoillaan autiotuvalle. Unohtumaton ja ihmeellinen retki.

Vuonna 1965 Pekka oli Muroleen koululla vt. opettajana. Siellä vietettiin 6.11. kihlajaisia. Kihlapari matkusti Muroleeseen varhaisella postiautolla, koska yöpyminen siellä ei tullut kysymykseenkään. Vieraat, molempien vanhemmat ja sisarukset matkustivat aamubussilla perässä. Onnellinen päivä, jonka jälkeen tyytyväiset vanhemmat kävelivät käsikoukkua paluubussille. Kun arjen tullen tyttöoppilaille selvisi, että ihana Pekka-opettaja oli mennyt kihloihin, eihän siinä muu auttanut kuin puhjeta kyyneliin.

Leenan työura aukeaa

Ensimmäinen oikea työpaikka oli abi-kesänä Hätösen kauppa Kauppahallissa. Leena ei malttanut pitää ruokatunteja. Niin ihanaa oli olla töissä. Seuraava työ oli uimaopettajana Raholan ja Tesoman rannoilla.

Voimistelun opettaja suositteli Leenalle lääkintävoimistelijan uraa. Sellaisesta ammatista Leena ei ollut kuullutkaan. Isä vastusti moista ammattia ja siksi Leena pyrkikin ja pääsi Tampereen yhteiskunnallisen korkeakoulun humanistiseen tiedekuntaan lukemaan ruotsia, englantia, psykologiaa ja filosofiaa.

Kesällä Leena oli osallistunut Varalan Urheiluopiston liikuntakurssille. Liikunta kiehtoi ja Leena lähti vuodeksi Lappeenrannan Tyttölyseon voimistelunopettajaksi. Siitä alkoi Leenan itsenäinen elämä. Liisin kanssa ladut eriytyivät. Junan vessassa matkalla Lappeenrantaan Leena maalasi huulensa Jane Hellenin huulipunalla. Kukaan ei sitä huomannut Leenan suureksi pettymykseksi. Lappeenrannassa Leena teki käsitöitä, pelasi lentopalloa, piti jumppatunteja Naisvoimistelijoille ja tutustui voimistelunopettajan arkeen.

Humanistiset opinnot Tampereella sujuivat, mutta jotain puuttui, innostus ja kiinnostus. Leena haki Helsingin lääkintävoimistelijakouluun, pääsi ja on ollut onnellinen valinnastaan. Leena muutti Helsinkiin, sisar Liisin luokse. Opiskelut sujuivat hyvin. Asunnossa oli huone, wc ja keittolevy sekä saunavuoro. Ikkunan raossa säilytettiin voi ja maito. Kesät kuluivat leiriemäntänä NMKY:n leirikeskuksessa.

Ensimmäinen yhteinen koti

Marraskuussa 1967 Leena ja Pekka vihittiin Vanhassa kirkossa. Hääkimpussa oli 23 vaaleanpunaista ruusua, vieraita oli 80 ja isän orkesteri soitti häämarssin. Häistä Tampereelta palattiin Helsinkiin lentokoneella. Leena hääkimppu kädessä elämänsä ensimmäisellä lennolla. Yhteinen asunto oli vuokrattu Lauttasaaresta Kajavatieltä: 24-neliöinen koti, jossa oli huone, keittiösyvennys, kylpyhuone ja vaatehuone. Kodin koristeena oli morsiushuntu. Ulko-ovelta näkyi meri ja entiseltä asukkaalta ostettiin vieläkin käytössä olevat Alvar Aallon lasipöytä ja nojatuolit. Unelma-asunto. Lauttasaaren kodissa oli saunavuoro perjantaisin. Kiukaalle ostettiin Sinistä lenkkiä, tilipäivinä kalliimpaa, Punaista lenkkiä.

Leena valmistui lääkintävoimistelijaksi joulukuussa 1967. Hän oli jo saanut valtion viran Helsingin Raajarikkojen Koulusäätiöstä, Ruskeasuolta. Pekka valmistui opettajaksi ja meni sotaväkeen. Leena jäi töihin Helsinkiin. Hänellä oli yksityispotilaita, iltatöitä yksityisessä lääkärikeskuksessa ja avustavia töitä Lauttasaaren Fysikaalisessa hoitolaitoksessa. Pekan varusmiespalvelun jälkeen muutettiin Tampereelle. Pekka oli valittu NMKY:n toiminnanjohtajaksi.

Perhe kasvaa

Viitaniemen perheeseen syntyi kolme lasta: Jutta 1969, Janne 1972 ja Juhana 1976.

Lapset olivat toivottuja ja lämmöllä odotettuja. He ovat Leenan sanojen mukaan kasvattaneet vanhempiaan ja tehneet heistä perheen. Kun Leena meni vuonna 1969 synnyttämään, hänen ammatikseen kirjoitettiin opettajan vaimo, vaikka hänelle oli omakin ammatti. Toinen tapaus, joka kuvaa aikansa asenteita: Kun perheen kolmas lapsi syntyi, Leena oli TAYsissa ainoa kolmilapsisen perheen äiti. Kun Leena saapui kotiin kolmannen lapsen kanssa, yläkerran herra kysyi kuivasti: Onko sinun pakko synnyttää kaikki maailman lapset?

Lapset ovat tuoneet perheeseen paljon elämää ja onnellisia hetkiä. Perheessä on harrastettu balettia, lentopalloa, koripalloa, tennistä, partiota, on soitettu pianoa, trumpettia, selloa, rumpuja, kontrabassoa, viulua, on laulettu yksin ja kuoroissa sekä, näytelty.  

Lasten elämää ovat turvanneet äidin, isän ja lähisuvun lisäksi hoitajat kotona. Vanhemmat ovat pitäneet huolta siitä, että vilkkaan työ- ja harrastustoiminnan lisäksi perheellä on ollut paljon aikaa yhdessäoloon ja siihen on myös satsattu.

Yhteistä elämää ovat tukeneet myös yhteiset kesät Virroilla. Perhe osti mökkitontin jo vuonna 1970. Ensin rakennettiin sauna, sitten mökki. Pekka rakensi. Leena kysyi, uskoiko Pekka Klassillisen lyseon suorittaneena osaavansa myös rakentaa. Pekka sanoi osaavansa, koska hän on lausunut Viidan Betonimylläriä jo koulussa.

Reippaista lapsista on perheellä loputtomasti kertomuksia. Milloin on jälkikasvu ladellut naapureille totuuksia siitä, että yläkerran tädin pianon soitto häiritsee, milloin pikkuinen nelivuotias on aloittanut bisneksen ja myynyt kaupasta ostamiaan nakkeja porttikäytävässä. Milloin lapset ovat tehneet perinnönjakoa, Jutalle on luvattu Fysiko, jos Janne saa perämoottorin.

Leena ja Pekka ovat siirtäneet omista kodeistaan lämpöä ja lasten kanssa yhdessä olon ja harrastamisen hetkiä omaan perheeseensä. Kasvatusperiaatteet: avoimuus ja kaikkien lasten tasapuolinen kohtelu on myös kodinperintöä sekä hyvät tavat, joista Leenalla on hauska muisto: Leena meni opettajan sijaisuuteen Lappeenrantaan. Opettajakollega esitteli Leenaa muille opettajille. Leena niiasi jokaiselle kodista saamansa opin mukaan. Kollega kuiskasi hänelle: Opettaja ei niiaa!

Erityisen onnelliseksi Viitanimen perheen ovat tehneet kaksi lasten lasta, Jutan perheen Nelli ja Niilo. Leenan sanoin: Ihmiselle on paljon annettu kun hänestä on tullut mummo ja pappa.

Miten Leenan työura eteni

Varsin varhain, heti valmistuttuaan lääkintävoimistelijaksi, Leena päätti perustaa oman yrityksen. Nimikin oli valmiina, Fysiko. Aluksi hän teki paljon keikkahommia, Tampereen sairaaloissa, Kivala-kodissa ja Tampereen Fysikaalisessa hoitolaitoksessa. Syksyllä löytyi sopiva huoneisto, johon mahtui sekä firma että koti. Sitten alkoi monenmoinen paperisota ja lainan hakeminen, mikä ei ollut sekään kovin helppoa. Fysiko avattiin 1.12.1970. Ensimmäinen asiakas oli rouva Lilja Suomen Trikoolta. Siitä alkoi itsenäinen työntekeminen ja yrittäminen, jota kesti Leenan kohdalla 40 vuotta. Tytär Jutta jatkaa äitinsä työtä Fysikossa.

Leena oli työstään niin innostunut heti, ettei meinannut malttaa joululomallekaan lähteä. Hän nautti työnteostaan, mutta koki, että 1970-luvun asenteet olivat sellaisia, ettei saanut ainakaan ääneen kertoa pitävänsä työstään ja olevansa iloinen.  

Molempien työurat menivät vakaasti eteenpäin. Pekka siirtyi opettajaksi Sampolan kouluun, sitten Aleksanterin kouluun. Fysiko kasvoi ja Leena alkoi määrätietoisesti kehittää ja kouluttaa itseään edelleen. Hän kävi lukuisia kursseja ensin Suomessa, siten Englannissa ja osallistui moniin opintomatkoihin eri puolille Eurooppaa. 

Siinä sivussa perustettiin Teho-Hoito Lielahteen ja koulutustehtäviä varten Fysiokoulutus Oy. Brittitohtori Robert Burnsista tuli oppi-isä. Hän on manipulaation mestari ja hyvä opettaja. Ahkeran harjoittelun ja koulutusmatkojen ansiosta manipulaatiosta kehittyi Fysikon kilpailuvaltti. Siinä ohella Leenan koulutustehtävät ja opetustaidot kasvoivat. Sitten olivat vuorossa akupunktion opettelu, laserhoidot ja lymfakurssit. Fysikon menestys perustuu pitkälti Leenan määrätietoiseen kouluttautumiseen, uuden oppimiseen ja avoimeen suhtautumiseen kaikkea uutta kohtaan.

1980-luvulla oli vuorossa isompien tilojen hankinta Fysikolle, kunnes lopulta Fysikolle ostettiin oma huoneisto Klingendahlista vuonna 1986. Samalla perhe muutti Hämeenpuistoon ja lopulta ensimmäiseen perheen omistusasuntoon.

Leena ja Egypti

Leena osallistui vuonna 1986 Madridissa manipulatiivisen lääketieteen kursseilla. Siitä alkoi Leena elämässä merkittävä 25 vuoden kausi: työmatkat Egyptiin. Kutsuja oli Egyptin puolustusministeriö. Kutsuun sisältyivät kahden hengen matkat, luksushotellit, muutaman päivän loma jossakin lomakohteessa Egyptissä, ateriat hotellissa ja auto kuljettajineen. Tämän kaiken lisäksi vielä vierailut lukuisissa egyptiläisissä kodeissa, virka-asunnoissa, virastoissa, sairaaloissa, matkailukohteissa, pyramideissa ja ties missä.

Miten ihmeessä? Leena oli kahden ystävän kanssa kursseilla Madridissa. Samalla kurssilla oli lääkäri Ahmed El´Shawaji Kairosta. Lääkäri kovasti toivotti kurssikavereitaan tervetulleiksi Kairoon. Kun Leena ja Pekka siten matkustivat 20-vuotishäämatkalleen Niilin risteilylle, Leena otti yhteyttä lääkäriin. Tri Ahmed osoittautuikin kenraaliksi ja samalla ylilääkäriksi. Hän tunnusti, ettei ollut ymmärtänyt Madridin kurssista yhtään mitään ja pyysi Leenaa näyttämään, mitä se manipulaatio oikeastaan tarkoitti. Ja Leenahan näytti. Paikalle löytyi heti selkäsairas nainen. Leena hoiti ja upseeri-lääkärit tekivät kuumeisesti muistiinpanoja.

Siitä paikasta Tri Ahmed ehdotti, että Viitaniemet keskeyttäisivät hääpäivämatkansa ja Leena jäisi sairaalaan töihin. Ei sentään. Mutta tästä kerrasta alkoi Leenan pitkä ura Egyptissä. Leena koulutti, luennoi ja hoiti upseereita, ministereitä, jopa pääministeriä, monia vaikutusvaltaisia henkilöitä ja välillä myös upseerien ja ministeriön vaimoja, kerran joka presidentti Mubarakin Susan-rouvaa. Päivät olivat pitkiä ja potilaita riitti. Väriä ja ihmeellisyyksiä ei matkoilta puuttunut.

Leena on todennut kokemuksistaan näin: ”Periodi Egyptissä on kasvattanut minua suomalaista, kristittyä naista niin ihmisenä kuin fysioterapeuttina aivan valtavasti. Olen saanut tuntea olevani esimerkkinä eurooppalaisesta, työtätekevästä itsenäisestä yrittäjänaisesta egyptiläisille. Olen oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan eri kulttuureista tulevia ihmisiä. Egyptin vuodet ovat rikastuttaneet elämääni todella paljon.”

Egyptin matkat eivät jääneet ainoiksi Viitaniemen perheelle. Perhe on kiertänyt kotoisat kulmat Suomessa ja Karjalassa, Euroopassa ja muissa maanosissa, saarilla ja mantereilla. Maailmanmatkaaja–Leenan on ollut luontevaa sujahtaa kansainvälisiin tehtäviin myös järjestötehtävissään.

Soroptimisti Leena

Soroptimistiliike syntyi Amerikassa vuonna 1921, josta se tuli Eurooppaan Lontoon ja Pariisin klubien kautta vuonna 1924. Järjestön päämäärä määriteltiin näin: ”Klubin tarkoituksena on edistää naisten keskuudessa tietoisuutta ammatillisen työn ja toiminnan moraalisesta arvosta ja yhteenkuuluvaisuudesta eri ammattialojen kesken.” Suomessa ensimmäiset klubit perustettiin ensin Helsinkiin ja seuraavana vuonna Tampereelle, Turkuun ja Lahteen. Vuonna 1953 ravintola Hämeensiltaan kutsuttiin 20 tamperelaista eri alojen edustavaa naista kuulemaan soroptimistijärjestöstä, sen tarkoituksesta ja päämääristä. Primus moottoreita olivat oopperalaulaja, laulunopettaja Toini Nikander, taiteilijanimeltään Antonietta Toini ja pianonsoiton lehtori Rakel Levin.

Vuonna 1984 Leena kutsuttiin klubiin ja hän sai vastaanottaa soroptimistimerkin itsensä Antoniettan ojentamana. Järjestön tavoitteet ja periaatteet ovat lähellä Leenan sydäntä ja siksi järjestö on saanut Leenasta vahvan osallistujan ja muita kannustavan sisaren. Leenan ura soroptimisteissa on monipuolinen ja laaja: useita vuosia klubin hallituksessa, klubin presidenttinä kolme vuotta, Suomen Governorina neljä vuotta, Euroopan Federaation laajentamistoimikunnan jäsenenä neljä vuotta sekä Euroopan Federaation varapresidenttiä kaksi vuotta, ensimmäisenä suomalaisena tässä virassa.

Leena valittiin Unionin kunniajäseneksi vuonna 2013. Kunniajäseniä voi olla samanaikaisesti Unionissa viisi ja valinnan kriteerit ovat aktiivinen soroptimistitoiminta Suomessa ja Europa Federaatiossa. Vuosiin on liittynyt monia kansainvälisiä kontakteja, kokouksia, sisarpäiviä, konventioita, vierailuja ja koulutustehtäviä. Varapresidenttikausi Euroopassa oli antoisaa aikaa. Leenan osaksi tuli sektoreista Pohjoismaat, Twinning-ohjelman edistäminen ja Ruandan Rauhan Maraton Kigalissa.

Tästä seurasikin kaksi Ruandan matkaa, vuosina 2012 ja 2013. Matkoilla Leenalla oli mahdollisuus tutustua paikalliseen kulttuuriin, raskaaseen Ruandan historiaan, sisariin ja heidän moniin projekteihinsa sekä moniin urheilukentän vaikuttajiin, ennen muuta kahteen hienoon maratontapahtumaan. Leena koki omien sanojensa mukaan yhden tähtihetkistään, kun sai kantaa Rauhansoihtua kymmenien Soroptimistien marssiessa banderolliensa kanssa hänen takanaan. Ja asuna oli Ruandan urheilijoiden virallinen asu.

Leena on ollut kiitollinen klubilleen siitä tuesta, jota se on osoittanut lähettäessään hänet moniin kansainvälisiin ja valtakunnallisiin tehtäviin. Samalla hän on osannut aina arvostaa paikallista toimintaa ja kuukausittain pidettyjä klubikokouksia. Leenan mielestä ”naisverkko, jonka klubi tarjoaa, on niin kattava, että kaikkiin elämän alueiden ongelmiin sisarten avulla löytyy ratkaisu”.

Harrastuksia ja luottamustoimia

Soroptimismi ei todellakaan ole ollut Leenan ainoa harrastus. Vuosiin on mahtunut uskomaton määrä liikuntaa, voimistelua, jumpparyhmiä, joogaa, pyöräilyä, sauvakävelyä ja hölkkää sekä musiikkia ja tanssia sekä ennen muuta hiihtoa. Hiihtoa on Viitaniemen perhe harrastanut aamuin, illoin, hiihtolomilla ja töiden lomassa. Hiihtoharrastuksen kruununa on Pirkan hiihto, johon Leena on osallistunut kohta jo 25 kertaa. Leena aloitti taipaleensa Pirkan Hiihdossa 45-vuotiaana eikä loppua näy. Vain yksi vuosi on jäänyt väliin, koska nilkka oli murtunut.

Väliin mahtuu aika kirkon luottamustehtävissä: Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvosto ja Tampereen seurakuntien yhteinen kirkkovaltuusto. Leena oli antanut suostumuksena neuvostoon, mutta vahingossa ruksasi lomakkeeseen, että suostuu ehdokkaaksi myös kirkkovaltuustoon. Leena valittiin molempiin ja hän hoiti vastuuntuntoisesti tehtäviä peräti 20 vuotta.

Musiikki on ollut olennainen osa Leenan elämää. Lapsuuden kodissa laulettiin ja soitettiin. Leenan isä soitti viulua ja lauloi Leenalle ”tyttöni, tyttöni mun…”  Se oli Leena laulu, jota ei muille saanut soittaakaan. Perheen lapset lauloivat koulujen kuoroissa, sitten seurakunnan nuorten kuorossa, Helsingissä Akateemisessa laulussa ja lopulta Tampereella kamarikuoro Eternitasissa. Laulun ohella opiskeltiin viulun soittoa koulussa ja musiikkiopistossa. Sama meno on jatkunut koko Viitaniemen perheessä. Puoliso Pekka on musiikkipedagogi ja lapset ovat laulaneet kuoroissa ja yksin, soittaneet pianoa. viulua, trumpettia, selloa… Samoilla poluilla kulkevat jo lastenlapsetkin.

Mitä elämästä voi harrastusten suhteen enää puuttua?  No, se lapsena taloudellisista syistä päättynyt balettiharrastus. Omat lapset olivat huolissaan toteutumattomasta unelmasta ja antoivat 50-vuotislahjaksi äidille lahjakortin balettitunneille ja vaaleanpunaiset balettitossut!  Elwa Molinin tanssikoulussa 50-kymppiseen harrastajaan suhtauduttiin jotenkin varovaisesti epäillen ja ehdotettiin stretching-tunteja. Siitäkös Leena sai puhtia, odotti syksyyn uusien tuntien alkamista ja pääsi aloittamaan harrastuksen. Eikä se olisi Leena ollutkaan, jos ei siitäkin olisi syntynyt määrätietoinen, pitkäaikainen, sinnikäs harrastus. 17 vuotta, kaksi kertaa viikossa! 

 Elämä tänään

Leena jatkaa vilkasta elämäänsä, eläkkeellä. Harrastuksia ja rientoja riittää. Fysiko on hyvissä käsissä, koska tytär Jutta jatkaa äidin menestyksekästä ja loistavaa uraa Fysikon johtajana yhdessä miehensä kanssa. Leena kuvailee elämäänsä näillä sanoilla:

 ”Minulla on ollut onnellinen, huoleton lapsuus, ihanat sisaret ja rakastavat vanhemmat, jotka kasvattivat minusta hyvän itsetunnon kannatteleman ihmisen. Olen saanut opiskella ja valmistua unelmieni ammattiin, fysioterapeutiksi. Rakas puoliso, ihanat lapset ja lastenlapset, mieleinen työ, harrastukset ja ystävät ovat muokanneet minusta sen ihmisen mikä olen.”