Leena Sorvali - Kiitos teille, jotka olette rakentaneet meille hyvän Suomen!

Kasvoin perheessä, jossa ei puhuttu politiikasta. En edes tiennyt, mitä politiikka on. En ymmärtänyt koko sanaa. Pikkuhiljaa elämä ympärilläni alkoi ihmetyttää.

Opettajaisäni toimi jatkosodan aikoihin Nastolan suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Joku väitti isän tulleen luokkaan suojeluskuntapuvussa. Siitä seurasi sellainen vaino, että vanhempani päättivät muuttaa Raumalle. Kotona ei kerrottu, mitä tapahtui. Jälkeenpäinkään ei asiasta puhuttu, enkä olisi osannut kysyäkään. Se oli vaikenemisen aikaa.

Muutto Raumalta Lauritsalaan tuli ajankohtaiseksi, kun Lauritsalassa opettajana toiminut mies pelkäsi neuvostorajan läheisyyttä ja ehdotti virkapaikkojen vaihtoa. Isä suostui vaihtoon.

Lauritsalan Hakali oli työväen kauppalanosa. Vanhojen talojen kerrotaan syntyneen sahalla työskennelleiden työmiesten kotiin tuomista lankuista. Sahalta sai ottaa kerralla puutavaraa sen verran mitä pyörän tarakalla pystyi kuljettamaan.

Alueella asui Kaukaan tehtaan pienituloisia työläisiä tiiviissä rykelmässä pienissä taloissaan.

Hakalissa Kulmakadun ja Topinkadun risteyksessä seisoi pahamainen kapakka, jota Hakalin seurahuoneeksi kutsuttiin. Sitä vastapäätä Karjalantien varressa oli yleinen sauna. Hakalin ”seurahuoneeseen” tuli neuvostolehti Pravda, joka kertoi omaa kieltään alueen työläishengestä.

Hakalin kakarat olivat kavereitani, mutta oli kaksi asiaa, mitkä erottivat meitä. Marjattaa lukuun ottamatta kaikki muut kaverit menivät Vappupäivänä marssille huiskat käsissään. Minä en, enkä ymmärtänyt miksi. Toinen oli, kun kaverini kokoontuivat kerran viikossa pioneerikerhoon koulumme voimistelusalissa. Ihmettelin vanhemmilleni, miksi minä en saa mennä sinne. Lopulta Visa sanoi isälle: ”Anna sen mennä!” Minä menin. Marssin kavereitteni kanssa ringissä laulaen: ”Yksi pieni pioneeri marssii näin, aurinkoista tietä eteenpäin, koska matka oli hauska niin, pyysi hän mukaan uuden toverin.” Se oli kivaa.

Elämä oli rikasta puutteista huolimatta

Sotien jälkeen oli puutetta lähes kaikesta. Elintarvikekortilla sai kaupasta tietyn määrän elintarvikkeita, kuten lihaa, maitoa, kahvia, sokeria ja viljatuotteita. Kortilla olivat myös vaatteet, kankaat, kengät ja saippua. Kaikki perheet saivat tietyn määrän ostokortteja. Kävin usein kaupassa ostokortti mukanani. Se piti näyttää kaupanmyyjälle, joka leikkasi kortista käytetyn osto-osuuden. Karkit olivat sokerissa pyöriteltyjä porkkananpaloja ja limonadi hiilihapotettua esanssipohjaista juomaa, jonka hapokkuus erotti sen mehuista.

Äiti ompeli vaatteeni omistaan ja isosiskon vanhoista. Purki, käänsi kankaat ja karsi kokoisekseni. Kengät oli tehty paperinaruista. Leluja ei ollut. Ne piti keksiä ja tehdä. Isosisko teki minulle kankaasta vauvanuken, jolle oli löytänyt jostakin oikeannäköisen vauvanpään. Äiti tyhjensi toisen kampauspöytänsä kaapeista, jonne perustin nukkekodin. Sen kalusteet rakensin tulitikkulaatikoista, lankarullista tai mitä milloinkin satuin löytämään. Leikkimökiksi sain koulun tyhjäksi jääneen palokalustovajan.

Uusi aika – vapaus

Kuuskytluku oli hurjaa aikaa. Rajoja ei ollut tai ei tunnistettu. Nuoret kapinoivat vallitsevaa järjestelmää vastaan. Vasemmistoradikalismi ja opiskelijaliike olivat voimissaan. Liberalistinen ajattelu ja kehitys virisi ja voimistui. Vuosikymmenen lopulla tulivat e-pillerit, rintaliivejä poltettiin ja keskiolut vapautettiin. Rauhanliikkeessä kapinoitiin sodankäyneitä isiä vastaan ja seksuaalisella vapautumisella äitien perinteitä vastaan. Minun sukupolveni riehaantui täysin. Minäkin halusin ottaa osani tapahtumien keskiössä, muuttaa Helsinkiin.

Elin uutta vapautta kuin viimeistä päivää. Romukoppaan kaikki vanha ajattelu, uskomukset ja tavat. Me uudistamme tämän maan! Otimme kaiken irti siitä, mistä ennen olimme jääneet paitsi. Vapaudesta, rakkaudesta, ruuista ja juomista.

Se kuuskytluku oli muutenkin hurjaa aikaa. Silloin vallattiin Vanha ylioppilastalo ja osoitettiin mieltä Tehtaankadulla, kun Varsovan liiton joukot miehittivät Prahan ja Tsekkoslovakian muut tärkeät kaupungit vuonna 1968.

Uusi aika – vapaus heijastui myös minun elämääni kuuskytluvun Helsingissä aloitellessani uraani mainosmaailmassa. Työnantaja valitsi minut mainoskampanjassaan Bonnien osaan. Bonnien sisäinen runotyttö ja Clyden herrasmiesmäisyys olivat seikkoja, jotka tekivät parista sympaattisen. Hyväksyin roolini.

Ymmärrys ja kiitollisuus

Seitsenkymmenluvulla minusta tuli äiti. Jäin freelanceriksi voidakseni antaa enemmän aikaa lapsilleni. Silloin yksi puoluepomo soitti ja kysyi, haluaisinko tulla tekemään taustatyötä juuri perustettuun Suureen vaaliliittoon. Olin ymmälläni ja epäröin, kun en tiennyt politiikasta mitään. Soittaja rauhoitteli, että he kyllä opastavat. Uteliaana otin pestin vastaan, mutta en kehdannut kertoa siitä edes lähimmillenikään. Minulla oli käsitys, että politiikka on likaista.

Sen pestin aikana sain kulissien takana oppia, miten tätä yhteiskuntaa yritetään hoitaa ja että joidenkinhan se on tehtävä. Niin hyvässä kuin pahassakin. Opin myös arvostamaan niitä ihmisiä, jotka pyyteettömästi pyrkivät itseään säästämättä parantamaan elinolojamme. Kiitos heille!