Leena Ahlholm - Kirjoittava elämä

Tulevan työurani suunta määräytyi abikeväänä 1969. Koulussa vahvin aineeni oli äidinkieli, jossa kielioppia ja kirjallisuutta ei opetettu erikseen. Molemmat olivat mieliaineitani. Lukiossa erityisesti kirjallisuus ja sen analysointi alkoivat kiinnostaa yhä enemmän. Valkolakit saatiin toukokuun viimeisenä päivänä 1969.

En tehnyt tietoisesti suunnitelmaa ammatista ja siihen opiskelusta. Vanhempien kanssa siitä varmaan oli puhetta. Kirjoittaa halusin; siis toimittajaksi tai kirjailijaksi. Äidinkielen opettajana leipä olisi tietysti turvatumpi. Sekin seikka piti pientilan tytön ottaa huomioon.

Minusta olisi voinut tulla taiteilija siis kirjailija, jos olisin ottanut vaimon ja palvelijan. Oliko tietoinen valinta, lähteä opiskelemaan journalismia?

Maakuntalehti Keskipohjanmaa (Kp) tuli meille aina. Maaseudun Tulevaisuutta, Suomen Kuvalehteä, Emäntä-lehteä, Käytännön maamiestä, Pellervoa, Kotiliettä ja Metsälehteä olin myös tottunut lukemaan. Kesävieraille tuli Hesari.

Uutistapahtumien seuraaminen kiinnosti. Kesätoimittajat pestattiin silloin melkein yhtä aikaisin kuin nykyään. Kun soitin päätoimittaja Pentti Pulakalle ja kysyin harjoittelijan paikkaa, ne oli jo täytetty.

Mutta Pulakkapa keksi toisen keinon. Hän kertoi, että Tampereella järjestetään ensi kerran esiharjoittelukurssi, jonka kautta voi myös päästä toimittajatutkintoa opiskelemaan. Hän lupasi, että saan myös toimia kesän Kp:ssa avustajana.

Niinpä matkasin Tampereelle ruskean kernikassin kanssa muutaman viikon kurssille yliopistolle. Asuin kesähotellissa radan takana ja kävelin yliopistolle. Harjoitustoimituksessa kuunneltiin luentoja ja tehtiin juttuja.

Kannuksessa olin kesän 1969 Kp:n avustajana. Soittelin iltasoitot jokilaakson palopäälliköille ja poliiseille. Tulipaloja ei ollut juuri muita kuin Kannuksen savuava kaatopaikka. Pesäpalloa sekä tamma- ja varsanäyttelyä kävin seuraamassa paikan päällä.

Susi oli tuohon aikaan harvinainen otus Pohjanmaalla. Viljelijät vihasivat sitä karjatuhojen vuoksi, ja metsästäjät pelkäsivät koiriensa puolesta. Toholammilla liikkui tuona kesänä hallavaturkkinen eläin ihmisasutusten liepeillä.

Suuri miesjoukko lähti jahtiin, joka kesti viikkotolkulla. Poliisi tiedotti tapahtumista, ja minä tein juttuja. Legendaarisin otsikkoni oli: Toholammin susi suuri ja ovela.

Kun susi lopulta kaatui, kuljetettiin raatoa ympäri maakuntaa näytillä auton peräkärryssä. Lopulta se täytettiin ja laitettiin paikallisen osuuspankin ikkunaan.

Elokuussa lähdin pääsykokeisiin Tampereelle. Kirjallisuustehtävässä käsittelin yhteiskunnallista tendenssiä Väinö Linnan Pohjan tähden alla -trilogiassa. Muutkin tehtävät menivät hyvin.

Vanhempien mieliksi olin laittanut hakemuksen myös Helsingin yliopistoon äidinkielen ja historian opintoihin. Pääsykokeissa vastailin tehtäviin Carl Ludvig Engelin piirtämässä, juhlallisessa päärakennuksessa.

Helsingissä asuin isoisäni eli Halsuan tutan, Viljami Kalliokosken kakkosasunnossa. Hän oli tunnettu poliitikko, joka oli tullut kansanedustajaksi ja sittemmin ministeriksi vuosikymmeniä aiemmin.

Kun postiluukku kolahti suuresti, löysin eteisen lattialta ruskean kirjekuoren. Tampereelta ilmoitettiin, että olin päässyt toimittajatutkintoon. Jätin historian kokeet väliin. Suomen tulokset olivat tosi hyvät.

Tein ehkä siihenastisen elämäni suurimman valinnan, vaikka tuskin tiedostin sitä. Tempaisin kernikassini ja lähdin Tampereelta asuntoa hommaamaan.

Isoissa kaupungeissa oli asuntopulaa. Suuret ikäluokat olivat kasvaneet erityisesti maalla. Erityisesti nuoret naiset muuttivat kaupunkiin opiskelemaan ja työtä hakemaan. Varsinaisia opiskelija-asuntoja ei ollut juuri rakennettu.

Ylioppilaiden asuntovälityksestä löysin alivuokralaishuoneen. Hämeenkadulta vuokrasin asunnon kämppistä tapaamatta.

Journalismioppeja Amerikasta

Syksyllä -69  tutustuin ensi kertaa journalismin teorioihin Aamulehden päätoimittaja, professori Raino Vehmaksen luennoilla. Hän oli ollut Amerikassa täydentämässä opintojaan ja keräsi siksikin ison luentosalin täyteen kuulijoita, joita parveili aulassakin.

Hän selosti kommunikaatioprosessia, jossa on lähettäjä, sisältö, vastaanottaja ja palaute. Termit opittiin myös englanniksi. Myöhemmin Oulun opinnoissa selvisi, että kirjallisuudentutkimuksessa sovellettiin 60-luvulla samaa teoriaa, nimellä representaatioestetiikka.

Toimittajatutkinto kuului yhteiskunnalliseen opetusjaostoon. Pääaineena oli sanomalehtioppi ja pääopettajana Pentti Salmelin. Osa lehdistöluennoista oli yhteisiä tiedekunnan opiskelijoiden kanssa.

Lisäksi meidän kuului suorittaa kaksi approbaturia (nykyisin perusopintoja) tiedekunnassa. Valitsin valtio-opin ja sosiologian. Valtio-oppia opetti Raimo Väyrynen.

Valtion takaama opintolaina oli uusi etuus. Se mahdollisti vähävaraisten suurperheiden lastenkin opiskelua. Lukukautta kohti lainaa sai 1 400 markkaa, joka ei kunnolla riittänyt niukkaankaan elämiseen. Olin tottunut vaatimattomiin oloihin, sillä isä oli pienviljelijä ja äiti opettaja.

Olen esikoinen seitsemän lapsen katraassa. Esikoiseen kohdistuu usein suurimmat odotukset ja vaatimukset. Olin pärjännyt oppikoulussa enimmäkseen hyvin. Tiesin, ettei ollut vara mokata yliopistossakaan. Kotiin ei olisi menemistä opinnot keskeyttäneenä tai työttömänä.

Toisaalta huomiota ja kannustustakin tuli esikoiselle. Isä oli ylpeä ylioppilaasta. Kiertokoulua käynyt mummu osti polkupyörän palkinnoksi, kun pääsin yhteiskouluun.

Olin ahkera opiskelija enkä reputtanut yhtään tenttiä. Parhaita opettajia minusta olivat suomen lehtori Jorma Vuoriniemi ja tiukan oloinen Salmelin.

1970 kesällä pääsin kesätoimittajaksi Kp:han Kokkolaan. Työnkuva avartui huomattavasti avustajan pestiin verrattuna. Paikallis- ja maakuntauutiset olivat päätyönäni. Niissä opastivat Pulakka, uutispäällikkö Armas Toivonen sekä toimitussihteerit Voitto Kentala ja Yrjö Malkasaari.

Kokkolan kaupunginhallituksen tiedotustilaisuudet, maakuntaliiton uutiset sekä isot Martta-juhlat olivat aiheina. Toimituksen Minillä huristelin juttumatkoille, esimerkiksi Halsuan raviradalle Keskusta-naisten kesätapahtumaan.

Ensimmäisen kulttuurijuttuni tein kokkolalaisten harrastajataiteilijoiden näyttelystä. Taiteentuntemukseni perustui lukion kuvataideopetukseen, jota taiteilija Justus Sarisalo isällisesti jakoi. Jutusta sain kollegalta kiitosta.

Kulttuuritoimittaja Raija Pelttari ja erikoistoimittaja Annikki Wiirilinna olivat uraani vaikuttava parivaljakko. He antoivat tehdä itsenäisestikin kynäilijät-sivua ja lastensivua, joita taitoinkin painotalon alakerrassa. Kp oli edelläkävijä offset-tekniikassa. Työn tuloksen näki heti, kun liimaili tekstejä sivuille mehiläisvahalla.

Oikolukuakin annettiin harjoittelijan tehtäväksi. Iltavuorossa painon pikku kopperossa korjailin vedoksista lähinnä latojien ja tekstinkirjoittajien virheitä.

Toisena lukuvuonna pääopettajaksi tuli Karjalan Maan päätoimittajan paikalta Esko Lampinen, joka oli lempeä. Hän ohjasi myös lopputyöni aiheesta Objektiivisuus keskustalaisten maakuntalehtien uutis- ja kulttuurisivuilla. Se perustui toimittajien ja toimitussihteerien haastatteluihin sekä omiin mittauksiini ja arvioihini.

Tekniikka kehittyi hiljalleen

Tekstinkäsittelyohjelmista ja tietokoneista ei juuri ollut havaintoa opiskelun ja uran alkuvaiheessa. Ylioppilaslahjaksi tulleilla rahoilla ostin mekaanisen matkakirjoituskoneen.

Aamulehdessä meille näytettiin alkeellista tietokonetta, joka täytti huoneen ja nieli toimittajien reikänauhalle naputtelemia juttuja.

Valmistutuin toimittajatutkinnosta keväällä 1972 ja sain myös sosionomin arvonimen. Menin töihin Suomenmaahan Helsingissä. Lehdessä oli Kp:ta vanhanaikaisempi tekniikka ja kohopaino.

Minut pestasi töihin päätoimittaja Pentti Sorvali. Lehti oli toiminut sota-aikaan asti Viipurissa Maakansan nimellä. Karjalaista vilkkautta edusti apulaispäätoimittaja Heini Mankki, joka ahkeroi suuren osan pääkirjoituksista ja muista artikkeleista.

Mankki oli reippaasti meikattu ja huolellisesti kammattu. Hänellä oli kotikonnuilla Tapiolassa kemikalio.

Toimituksessa vieraili usein kepun kellokkaita, sillä lehti oli Keskusta-puolueen pää-äänenkannattaja. Kerran toimituksessa tunnettu lobbari Seppo Sarlund nosti kirkuvan Mankin korkean koivukaapin päälle kesken palaverin.

Puolueen johdossa oli 1970-luvulla Johannes Virolainen, jolla oli suuri vaikutusvalta lehden sisältöön. Hän saneli vielä iltamyöhällä eduskuntakommenttejaan sellakkalevylle ballografiksi kutsuttuun laitteeseen.

Toinen merkkimies oli Ahti Karjalainen, jota haastattelin lentoaseman Vip-huoneessa. Hän edusti puolueessa K-linjaa, joka myötäili Neuvostoliiton haluja enemmän kuin muut. Toimituspäällikkö Paavo Kähkölä oli kova K-linjalainen ja meni TV 2:n johtoon Tampereelle.

Helsingin aikani jälkeen Virolainen ja Karjalainen taistelivat puolueen puheenjohdosta Kuopion puoluekokouksessa. Virolainen voitti ja pudotti sitten juhannuspommin ”yleisistä syistä”, joiden vuoksi kokoomusta ei huolittu hallitukseen. Jutun teki Suomen Kuvalehteen opiskelukaverini Matti Vehviläinen.

Neuvostosuhteiden korostamiseen liittyi myös ensimmäinen varsinainen juttumatkani ulkomaille. Valtiovierailun pohjustukseksi DDR:n ulkoministeriö kutsui liudan suomalaisia toimittajia Itä-Berliiniin syksyllä 1974. Viikon matkan teemana oli ”25 Jahren mit Sovjet Union fest verbundet.”

Meitä kierrätettiin kaupungissa ja sen liepeillä, mutta ainut maaseuturetki tyssäsi lyhyeen. Sitä ei saanut omatoimisesti jatkaa. Kauniina ja kiinnostavina jäivät mieleen luonnonhistorian museo ja San Sucin linna, jonka ranskalaiset olivat aikanaan rakentaneet.

Tiedotustilaisuudet koostuivat pitkistä puheista, joiden aiheena oli kommunistisen järjestelmän ja Neuvostoliiton erinomaisuus. Teollisuutta ja urheiluvalmennusta esiteltiin

Berliinin keskustassa näkyi yhä sodan raunioita. Asuimme keskellä kaupunkia hotellissa nimeltä Stadt Berlin.

Juttujen lähettämisessä oli ongelmia. Kotiin palattua oli hämmennys suuri, kun otsikot olivat päin honkia. Mukana olivat ainakin legendaarinen kommentaattori Knud Möller ja Suomen Kuvalehden toimittaja Tuomas Keskinen. Möllerin juttuja julkaistiin Suomenmaassakin. Hän oli suosittu asiantuntija Ylen uutisissa.

Toimin Suomenmaassa 1972 – 1975 uutistoimittajana ja Helsingin asioiden kunnallistoimittajana.

Keskustan ainoa kaupunginvaltuutettu Ilkka Hakalehto teki aktiivisesti aloitteita, vaikka niille oli hankala saada kannatusta. Tutkijan perusteellisuudella hän esitteli ajatuksiaan kesken kokouksen lehdistöpulpetissa. Hän vaati pitkien perustelujensa julkaisemista sanasta sanaan, mikä oli mahdotonta tabloid-sivuilla.

Toimittajat istuivat kokouksissa tuntikausia. Niissä avautui kunnalliselämästä uusi puoli verrattuna keskipohjalaisiin. Molemmissa oli ja on vieläkin kapulakielisiä esityslistoja ja byrokratiaa.

Poliittisia lehmänkauppoja tehtiin sekä etelässä että pohjoisessa. Moraalikäsitykset olivat erilaisia. Hämmästyin sittemmin Ylivieskassa, kun syrjäkylän isäntä perusteli 70-luvulla kirjaston pienen lisämäärärahan hylkäämistä sillä, että romaanin luku on syntiä.

Mullistusten aikaa

1960 ja 70-luku olivat suurten mullistusten aikaa niin Euroopassa kuin maailmallakin. Prahan kevät ja opiskelijalevottomuudet vaikuttivat Tampereella ja Helsingissä, mutta minun piti keskittyä opiskeluun ja töihin. Luentolakon aikana olin auttamassa kotitilalla. Vietnamin sodan kauhut ja Nixonin Watergate-skandaali silti vaikuttivat herkkään mieleeni.

Työväenlauluja hoilailtiin bussissa, kun matkattiin oikeistolaiseen Kouvolan Sanomiin tekemään harjoituslehteä. Minulla ei ollut poliittista vakaumusta, vaikka isoisäni, Keskipohjanmaan perustajiin kuuluva Kalliokoski oli keskustalainen kuolemaansa asti. Keskustalehdet valitsin maalaistaustani vuoksi.

70-luvun alkupuoli oli nousukautta, jolloin toimittajille tarjottiin runsaita lounaita ja matkoja alkoholilla maustettuna. Työmaajuopottelu oli Helsingissä maan tapa. Meitä nuoria akateemisia katsottiin pitkään, kun valitsimme appelsiinimehun.

Viina vaati veronsa ihmisten terveydestä. Kun rahattomana ja viattomana menin töihin opiskelun jälkeen, oli pitkäaikainen kodinsivujen toimittaja juuri saanut potkut päihdeongelman takia. Iltatoimittajalla oli sama vaiva.

Alakerran Kilta-kuppilassa kävi ahkerasti useampi toimituksen edustaja työaikanakin. Parhaiten ystävystyin työkaveripariskunnan kanssa. Mies laskettiin keskioluen uhriksi, ja hän kuoli kolmekymppisenä. Vaimo menehtyi rintasyöpään vuonna 2000.

Mikromikko käyttöön

1975 muutin Ylivieskaan takaisin Kp:han ja Keski-Pohjanmaalle. Siitä alkoi 35-vuotinen kirjoittajan urani täällä. Se jatkuu yhä paperilla ja tietoverkoissa.

Kp:ssa toimin aluetoimittajana 1978 – 2013. Vuodesta 2000 lähtien olin kulttuuritoimittaja-aluetoimittaja. Paikallis- ja kulttuurijutut olivat päätyönä. Kirjoittaminen oli minulle tärkeintä, vaikka muuta säätämistä kuului paljon aluetoimittajan työhön.

Vuonna 1982 aloin käyttää Mikro Mikkoa. Jutun lähettämisessä oli kaksitoista vaihetta, joista laadin ohjeistuksen. Filmikuvien negatiivit lähetettiin autossa tai junassa. Filmit kehitettiin itse. Negoja jäi junan alle ja katosi. Digiajasta on ollut tässä mielessä paljon hyötyä. 

Toimituspalavereihin pääsin kesätoimittajana 1970, sitten Suomenmaassa ja jälleen Kp:ssa. Alkuun ne olivat harvinaisia ja juhlallisia tilanteita päätoimittajan johdolla. Kp:ssa mukana oli alkuun myös toimitusjohtaja Väinö Isohanni.  Joskus isoisäni Kalliokoski oli myös mukana, kun oli kotiin menossa. Hän oli Kp:n perustajia. Hän ja nuorisoseurakaverit keräsivät lehtiyhtiölle osakkaita maakunnasta.

Päivittäinen työnjako sujui myös melko patriarkaalisena käskytyksenä tyyliin: menepä sinä tyttö tuonne Kälviälle ja tee äitileirijuttu. Pikkuhiljaa sai esittää ja toteuttaa omiakin ideoitaan. Päälliköt olivat miehiä usein. Joskus ideani torpattiin, mutta sama aihe hyväksyttiin nuoren ja vähemmän koulutetun miehen esittämänä.

Omaa elämääni ja ihmissuhdeverkostoani olen voinut hyödyntää journalistina ja muussakin kirjoittamisessako urani ajan. Sukulaisia ja tuttavan tuttavia alkoi olla eri puolilla maakuntaa. Heistä sai kiinnostavia haastateltavia tai ainakin he antoivat juttuvinkkejä mielellään.

Työnantajalta tulevat odotukset ja vaatimukset olivat pikemmin määrällisiä kuin juttujen siältöön ja laatuun perustuvia. Välillä tehtiin markkinointiosaston suunnitelmien mukaan aluesivuja ja teemaliitteitä, joita näkyy edelleen. Ilmoitukset olivat pääasia, ja jutut tehtiin täytteeksi. Päivässä piti syntyä saman verran tekstiä kuin aikakauslehdessä kuukaudessa.

Nuorena jaksoi ja korosti mielessään lukijan tärkeyttä ja palvelemista. 70-luvulla sensaatiolehdet kasvattivat osuuttaan mediakentässä. Työkaverien kanssa kiittelimme onneamme, kun olimme laatulehdessä eikä tarvinnut huijata lukijoita tyhjillä lööpeillä missien romansseista.

Lukijaa sanotaan nyt mediakuluttajaksi. Kp:n naispäätoimittaja on samalla sisältöjohtaja. Laatulehtinä kunioittamani Kp ja Helsingin Sanomat lisäävät julkkisjuttuja ja asiaa henkilön kautta.

Alkuvuosina työ tuntui kiinnostavalta. Sitouduin ”meidän taloksi” ajattelemaani KP-konserniin lähes 101-prosenttisesti. Sitten järkytyin ensimmäisistä yt-neuvotteluista, joiden ansiosta aloitin omaehtoisen opiskelun. Jatkoin opiskelua vuorotteluvapaalla Oulun yliopistossa. Siellä opin uuden tavan kirjoittaa, ja tiedostin feminismini. Tärkein opettaja on kirjallisuuden emerita professori Liisi Huhtala.

Matkan varrella sain aviomiehen ja neljä poikaa. Kolmesta pojasta tuli insinööri ja yhdestä humanisti. Kolme pojista oli Kp:ssa avustajana. Tuskin tyrkytin toimittajan ammattia kenellekään.

Tärkeimmät mentorini toimituksessa ovat olleet päätoimittaja Lassi Jaakkola ja artikkelitoimittaja Arto Hietalahti. He ovat rohkaisseet kirjoittamaan omalla äänellä kolumneja ja pääkirjoituksiakin.

Kirjoittaessa olen kokenut hetkittäin flow-ilmiön. Toimittajana olen joutunut moniin tapaturmiin. Olen sairastunut monta kertaa ja parantunutkin.

Pitkästyttävissä kokouksissa olen harjoitellut kirjoittamaan vasemmalla kädellä siltä varalta, että menettäisin oikean käden.

Olen saanut liikuttavan kauniita palautteita lukijoilta ja työkavereilta. Haukkujen tullessa menin nuorena vessaan itkemään. Myöhemmin tein oikaisuja ja puolustauduin äänekkäästikin.

Elämä ja työ ovat nyt samaa kudetta ja lointa. Ajatuksissani en yritä niitä erottaa. Etätyötä en olisi pystynyt tekemään perheen keskellä. Nyt saan kirjoittaa rauhassa, mutta kaipaan lapsia ja lapsenlapsia. Mummut tasapainoilevat viruksen pirulaisen ja ikävän välimaastossa. Kirjoitus jatkuu, vaikka suunnitelmia joutuu muuttamaan.