Lea Rantanen - feminismiä ja rauhaa

Miten minusta tuli feministi

Vuosi oli 1978, opiskelin kolmatta vuotta valtiotieteellisessä tiedekunnassa Helsingissä pääaineenani kansantalous. Minulla oli silloin jo kolme lasta ja olin 31-vuotias. Sain kotiin kirjeen, jossa kutsuttiin Unioniin johonkin keskustelutilaisuuteen. Eräs tuttavani oli saanut saman kirjeen ja keskustelimme puhelimessa, että sinne pitäisi kyllä mennä. Tuttavani ei sitten jostain syystä päässyt tulemaan, joten ajelin yksin Kirkkonummelta Helsinkiin.

Tilaisuudessa oli mielenkiintoinen keskustelu, en muista kuka alusti. Kahvijonossa takanani seisoi Riitta Auvinen, joka oli tehnyt ensimmäisiä tasa-arvoaiheisia väitöskirjoja Suomessa. Väitöskirjan nimi on Nainen miehen yhteiskunnassa. Aloitimme juttelun ja siirryimme samaan pöytään juomaan kahvia. Keskustelimme intensiivisesti, ja päätimme lähteä yhdessä elokuviin katsomaan Märta Tikkasen kirjoittamaa ja Jörn Donnerin ohjaamaa elokuvaa Miestä ei voi raiskata. Elokuva teki vaikutuksen. Ajoin Riitta Auvisen hänen kotiinsa Tapiolaan. Keskustelimme autossa vielä pitkään. Ajattelin, että jos feministit ovat näin mielenkiintoisia ihmisiä, niin haluan olla mukana.

Niinpä sitten liityin Unioniin, luultavasti 1979 alkuvuonna. Silloin oli tapana kutsua uudet jäsenet tiedotustilaisuuteen ja muodostaa heistä tiedostamisryhmiä. Ajateltiin, että naiset pienissä ryhmissä, turvallisessa seurassa ja ympäristössä kykenevät puhumaan omia kokemuksiaan naisena ja oivaltamaan vähitellen alistamisen mekanismeja. Katsottiin, että tiedostamisen kautta naiset tulevat rohkeimmiksi, kykenevät paremmin puolustamaan itseään ja tuomaan omia näkökantojaan esiin.

Naisia ei tuolloin ollut juuri johtavilla paikoilla, ja harvat naiset uskalsivat ilmaista itseään suurissa joukoissa, ottaa tai pyytää puheenvuoroja miesvaltaisissa seminaareissa tai edes työpaikan kokouksissa. Oli tärkeää saada itseluottamusta ja uskoa omiin kokemuksiin. Oli tärkeää ymmärtää, että huonosti kohtelu ei välttämättä johdu siitä, että minussa on jotain vikaa, vaan se saattaa johtua siitä, että olen nainen.

Meitä tuli viisi naista tiedostamisryhmään: Marja Nuotio, Raija Pynnönen, Merja Tirinen, Marjatta Saikkonen ja minä. Kari Mattila veti tapaamisia. Muistan, että hänellä oli aivan liian suuret samettihousut jalassa, ja hän kehotti meitä kysymään jotain. Sitten joku kysyi, mitä täällä yleensä kysytään. Kari vastasi, että riippuu ilmanpaineista.

Kari kysyi minulta, voisinko tulla Naisten päivänä auttamaan keittiöön sopan keitossa. Olin kauhuissani, enhän minä sen tähden naisliikkeeseen tullut, että alan laittaa siellä ruokaa. Sitähän jouduin tekemään kotona ihan riittämiin. Kerroin, että en halua, koska minulle on kolme lasta. Tekisin jotain muuta, mutta en keittiöhommia. Kuukauden kuluttua minua pyydettiin Naisasialiitto Unionin hallitukseen ehdolle, ja vuosikokouksessa sain riittävästi ääniä ja tulin valituksi.

Tiedostamisryhmämme toimi useita vuosia, ehkä viisi vuotta ehkä kauemminkin. Meistä, ryhmän jäsenistä, tuli ystäviä. Meillä useimmilla oli samanlainen perhetilanne, pieniä lapsia, naimisissa, taloudellisesti tiukkaa, ei vakituista työpaikkaa. Tehtiin työksemme mitä milloinkin, opiskeltiin, kirjoiteltiin juttuja lehtiin pientä korvausta vastaan. Minä otin myös kuvia ja tein välillä lyhytkestoisia toimistotöitäkin toimialapalvelun kautta. Me puhuimme paljon vaikeistakin asioista suhteesta äitiin, aviomiehiimme, rahaan, työhön jne.

Tiedostamista tapahtui koko ajan, naistietoisuus kasvoi. Samalla kasvoi rohkeus puhua julkisesti, esiintyä suurenkin yleisön edessä, antaa haastatteluja, esiintyä tv:ssä jne. Meiltä odotettiin, että tuomme mahdollisimman paljon julkisuuteen tasa-arvon puutteita, naisten ongelmia ja myös feminististä ideologiaa, ja että emme pyri samanlaisiksi miesten kanssa vaan haluamme, että erilaisuuttamme arvostetaan. Tärkeä sana oli naiserityisyys.

Unionissa ja rauhan asialla

Unionin hallituksessa työskentely oli raskasta. On vaikea ymmärtää. mistä se johtui. Johtuiko se siitä, että vallanvaihto vanhojen naisasianaisten ja nuorempien feministien välillä oli tehty vain pari vuotta aikaisemmin. Opeteltiin siis johtamaan varakasta järjestöä. Vai johtuiko se siitä, että myös poliittisten naisjärjestöjen naiset yrittivät soluttautua Unioniin. Siellä olikin paljon demarinaisia. Vai johtuiko se siitä, että ajat olivat feministien kannalta vaikeat. Kukaan ei halunnut tulla leimatuksi feministiksi, koska feministejä parjattiin milloin missäkin ja kenen tahansa suulla.

Eeva Kilpi kävi aika usein Unionissa puhumassa ja lukemassa runojaan. Kerran hän sanoi: ”Teille koittaa vaikeata ajat, mutta muistakaa, että miestä ei voi muuta kuin rakastaa.” Oltiin vähän ymmällä, että mitä hän oikein tarkoitti ja sitä kyllä pohdiskeltiin.

1980-luku alkoi todella vilkkaana feministisessä liikkeessä. Naisasialiitto Unionilla oli toimintaa Helsingin lisäksi myös Turussa, Tampereella ja Oulussa, ja jäseniä oli monessa kaupungissa. Järjestimme Turussa pohjoismaisen seminaarin, jonka nimi oli Nainen Pohjolan kulttuurissa. Seminaaria tuki Svenska Kulturfondet. Yritimme saada seminaarin nimeksi Naiskulttuuria pohjolassa, mutta se ei onnistunut, koska miespuoliset henkilöt päättivät rahasta, eivätkä he ymmärtäneet sanaa naiskulttuuri. Tästä syystä nimi jouduttiin muuttamaan.

Seminaari oli tärkeä pohjoismaisten naisten rauhanliikkeen syntymiselle. Se järjestettiin Turkuun myös siitä syystä, että Turussa oli aktiivisia feministejä ja Unionin paikallisosasto, mutta heillä ei ollut omia tiloja. Olimme kutsuneet turkulaisia päättäjiä seminaariin ja vaadimme siellä, että Turkuun saadaan Naisten talo, ja niin se saatiinkin.

Yksi seminaarin puhujista oli ruotsalainen kulttuurintutkija Maria Bergom-Larsson. Hän puheensa oli innostava ja keskittynyt maailman poliittisiin konflikteihin ja epäilyyn, kykenevätkö miehet ratkaisemaan kylmän sodan aikaisia konflikteja. Hänen mielestään naisilla oli paremmat mahdollisuudet onnistua rauhantyössä, koska olimme ulkopuolisia sodissa.

Aivan spontaanisti luennon loputtua sovimme, että järjestämme samana päivänä rauhan puolesta mielenosoituskulkueen Turussa. Niin teimme, ja melkein kaikki seminaariin osallistujat osallistuivat kulkueeseen. Tavoite oli kiinnittää ihmisten huomio kylmän sodan mahdottomuuteen. Kulkue oli hiljainen mielenosoitus. Ihmiset kulkivat kynttilät kädessä halki kauniin vanhan Turun kaupungin. Tunnelma oli koskettava. Aseita oli maailmassa niin paljon, että kaikki ihmiset olisi voitu tapaa kymmenen kertaa. Emme siis tarvinneet niin paljoa. Asiassa oli myös taloudellinen näkökulma. Aseisiin tuhlattiin rahaa hirvittäviä määriä, mutta Afrikassa ihmiset kuolivat nälkään. Tämä epäkohta tunnettiin ja se tuntui pahalta.

Pienenä yksityiskohtana seminaarista on jäänyt mieleeni yleisradion silloisen johtajan Sakari Kiurun vastaus hänelle esitettyyn kysymykseen. Kiuru oli yksi kutsutuista puhujista. Puheen jälkeisessä keskustelussa eräs nainen yleisön joukosta kysyi: ”Miksi yleisradiossa on niin vähän naisia toimittajina?” Siihen Kiuru vastasi: ”Emme tarvitse yleisradiossa naisten arkijärkeä.”

Naiset Rauhan puolesta -liike

Näin lähti liikkeelle pohjoismaisten naisten rauhanliike Naiset rauhan puolesta, Kvinnor för fred, Women for peace jne. Ensimmäinen haaste oli kerätä nimiä Pohjoismaiseen naisten rauhanadressiin, jossa vaadittiin ydinaseetonta Pohjolaa. Nimiä kerättiin puolen vuoden aikana puoli miljoonaa, ja adressi luovutettiin YK:n pääsihteerille.

Itsekin keräsin nimiä Kirkkonummen torilla ja kerran myös Helsingin kauppatorilla. Ilmoitimme lehdessä, milloin keräys on, ja monet vanhat ihmiset tulivat pitkänkin matkan päästä kirjoittamaan nimensä. Yleensä heillä oli omakohtainen kokemus sodasta, josta he halusivat kertoa. He olivat hyvin kiitollisia meille, kun olimme panneet liikkeelle tällaisen adressin.

Samanaikaisesti syntyi myös paikallisia nimenkeruulistoja tai ydinaseettoman alueen nimeämisvaatimuksia. Kirkkonummen Rauhannaiset julistivat Kirkkonummen ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. Tästä sai pilapiirtäjä aineksia. Kirkkonummen Sanomissa julkaistiin kuva, jossa vanha pariskunta istui pöydän ääressä Siuntiossa ja mies sanoi vaimolleen: ”Kyllä meidän pitää nyt muuttaa Kirkkonummelle, kun se on julistettu ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi.”

Naiset rauhan puolesta liike oli suomessa kaksikielinen. Siinä toimivat sekä Unionin suomen- että ruotsinkielinen feministit. Liikkeellä on jäseniä ympäri Suomea. Kaikki eivät ole Unionin jäseniä, mutta feministejä kyllä. Kirkkonummella toimi noin kymmenen vuotta Kansalaisopiston ryhmänä Kirkkonummen rauhannaiset, joka osallistui kiinteästi Naiset rauhan puolesta toimintaan. Liike on kansainvälinen, ja suomalaiset jäsenet osallistuivat ahkerasti kansainvälisiin rauhankokouksiin.

Naisten rauhanmarssit

Naiset Rauhan puolesta -liike järjesti kolme mittavaa rauhanmarssia. Vuonna 1981 marssittiin Helsingistä Pariisiin, vuonna 1982 Tukholmasta Minskiin ja vuonna 1983 Oslosta Washingtoniin. Olin järjestämässä marssia Helsingissä, ja marssin viimeisen viikon Ranskassa yhdessä äitini ja tyttäreni kanssa. Marssi kesti seitsemän viikkoa, ja siihen yhtyi paljon paikallista väestöä. Marssien ydinjoukon muodostivat pohjoismaiset rauhan naiset Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta. Marssit oli suunnattu kylmän sodan hillitöntä asevarustelua vastaan.

Marssien järjestäminen oli naisliikkeelle melkoinen ponnistus. Ihmiset lahjoittivat rahaa marssitilille ja pidimme runsaasti lehdistötilaisuuksia. Minä otin kuvia Pariisin rauhanmarssista ja kirjoitin jutun Me Naiset lehteen. Kuviani tästä marssista julkaistiin muissakin lehdissä. Paikalla ei ollut yhtään suomalaista toimittajaa.

Toinen marssi järjestettiin Minskiin. Marssijat olivat lähteneet Tukholmasta, ja he tulivat junalla Kirkkonummelle. Kirkkonummen rauhannaiset ottivat tulijat vastaan ja järjestivät heille yöpymisen koululla. Marssijoita oli noin sata. Kun pyysimme patjoja rauhanmarssijoille Upinniemen varuskunnasta, meille sanottiin, että se ei ole mahdollista. Unionissa oli lehdistötilaisuus jostain muusta asiasta kuin rauhanmarssista. Menin sinne ja kerroin lehdistön edustajille, että armeija ei anna rauhanmarssijoille patjoja. Seuraavan päivän lehdissä oli isot otsikot asiasta, ja sen jälkeen minulle soitettiin työpaikalle pääesikunnasta korkea-arvoiselta sotaherralta, joka kysyi mitä te tarvitsette. Luettelin sitten patjat, peitot, tyynyt ja kaikki toimitettiin armeijan isoilla harmailla autoilla Kirkkonummen keskuskoulun voimistelusaliin.

Illalla pidimme pienen juhlan Kirkkonummen torilla ja puhujapönttönä toimivat kirkon rappuset. Kirkko ja armeija tulivat näin liitettyä mukaan rauhantyöhön, johon he eivät tuohon aikaan olleet ollenkaan halukkaita. Me, kirkkonummen rauhannaiset olimme pukeutuneet sinisiin puseroihin ja valkoisiin housuihin. Kaikilla oli käsivarressa sininen nauha, jossa oli valkoinen kyyhkynen. Halusimme erottua joukosta järjestäjinä. Ihmisillä oli paljon kysymyksiä koskien marssia. Järjestelyt sujuivat hyvin. Seuraavan aamuna mentiin junalla Kauniaisiin ja marssittiin Kauniaisista Helsinkiin. Sieltä marssijat jatkoivat junalla Minskiin, ja marssi jatkui Neuvostoliiton puolella.

Kolmas rauhanmarssi järjestettiin Oslosta Washingtoniin. Marssijat puhuivat kirkoissa paikallisille ihmisille asevarustelun tilanteesta ja aseistariisunnan vaatimuksista. He myös yöpyivät kirkoissa. Tässä marssissa en ollut mukana.

Kaiken kaikkiaan nämä kolme marssia saivat paljon huomiota maailman lehdistössä ja myös valtioiden päämiehet lähettivät tervehdyksiä marssijoille. Vaikka marssiessa tuntui, ettemme voi mitään tai mikään ei pysäytä asevarustelua, niin toisin kävi ja aseistariisunta alkoi muutama vuotta myöhemmin. Uskon vakaasti, että marsseillamme oli vaikutusta yleiseen mielipiteeseen ja sitä kautta aseistariisunnan alkamiseen ja kylmän sodan loppumiseen.

Marssien lisäksi Naiset rauhan puolesta vastustavat ydinvoimaa ja järjestivät kymmeniä ydinvoimanvastaisia mielenosoituksia. Niistä monet suuntautuivat Olkiluotoon, Eurajoelle ja niille teollisuustahoille, jotka kiivaimmin vaativat ydinvoiman rakentamista esimerkiksi Teollisuuden voiman pääkonttoriin. Mielikuvituksella ei ollut rajoja, kun näitä tempauksia suunniteltiin ja toteutettiin. Usein käytiin myös tapaamassa kansanedustajia ja Itkijänaiset kävivät myös puolustusministeriä tapaamassa. Ministerinä oli tuolloin Ole Norrback.

Naiset rauhan puolesta -ryhmä käytti useita eri nimiä riippuen siitä, mitä aihetta mielenosoitus koski tai minkä muotoinen se oli. Katumielenosoitukset olivat usein hyvin värikkäitä. Itkijänaiset taas pukeutuivat mustiin vaatteisiin ja suruharsoihin. Ryhmä käytti neljää eri nimeä: Naiset Rauhan puolesta, Naiset Ydinvoimaa vastaan, Isoäidit ydinvoimaa vastaan ja Itkijänaiset. Joskus kaikki nämä järjestöt allekirjoittivat jonkin vetoomuksen. Lehdet saattoivat kirjoittaa, että useat eri naisjärjestöt vaativat esimerkiksi ydinvoiman rakentamisen lopettamista jne. Tällä tavalla saimme lisättyä joukkovoiman tuntua.

Itkijänaisten käynti eduskunnassa

Itkijänaiset ovat Naiset rauhan puolesta liikkeen radikaalein muoto. Tavoitteena on, että olemme vakavia, kun esitämme vaatimuksiamme. Emme mene mukaan vastapuolen vähättelyyn, emmekä käyttäydy kilttien tyttöjen tapaan. Siis emme hymyile, emme ota vastaan tarjoiluja emmekä kohteliaisuuksia. Esitämme vaan oman asiamme. Aika usein annoimme jonkun paperin. Emme suostuneet aina puhumaan, koska siitä ei ollut juuri hyötyä. Ei aina ollut paperistakaan hyötyä, ja joskus joku yritti oikeasti itkeäkin, että meitä kuunneltaisiin.

Itkijänaisten käynti eduskunnassa sai ehkä eniten huomiota. Se oli niitä aikoja, kun ydinvoimalan rakentamista Olkiluotoon suunniteltiin. Olimme pohtineet, että mitä voisimme tehdä, että meitä kuunneltaisiin. Muistan kun sanoin, että en halua kirjoittaa yhtään paperia enää. ”Kirjoitetaan asiat vaikka kankaalle, vaikka nenäliinoihin.”

Kehittelimme ryhmässä ideaa eteenpäin ja pystytimme Helsingin keskustaan Kolmen sepän patsaan viereen teltan. Siellä pyysimme ohikulkijoita kirjoittamaan nenäliinan kokoisille kangaspaloille terveisiä kansanedustajille. Ihmiset kirjoittivat mielellään ja erittäin hyviä iskulauseita. Siinä vaiheessa emme olleet vielä päättäneet, miten kangaslaput toimitetaan kansaedustajille. Ajatus siitä, että Itkijänaiset heittävät ne Eduskunnan lehteriltä alas, tuli myöhemmin. Näin kuitenkin tehtiin.

Itse en ollut siellä mukana, koska olisin saanut potkut töistä, jos olisi tullut tietoon, että olen työaikana siellä ja kyllähän se tietoon olisi tullut. Katselin uutisista, kun Kalevi Sorsan syliin putosi lappu, jossa luki: ”Fossiilit pois etupenkiltä.” Hän todellakin istui etupenkillä. Tapaus sai paljon julkisuutta, ja eduskunnan turvallisuutta parannettiin sen jälkeen. Hyvin vähän puhuttiin siitä, miksi tempaus tehtiin eli siitä, että tavallisten ihmisten ajatuksia ei kuunneltu – ei ainakaan ydinvoimaloiden valmistelussa.

Naiset rauhan puolesta ja Itkijänaiset oikeudessa

Itkijänaiset kävivät myös ”siivoamassa” Olkiluodon ydinvoimalan alueella. Silloin annettiin ohjeita, että jos ydinvoimalasta tulee vuoto, niin lakastaan siitä kohtaa, mihin laskeuma on tullut. Niin helppoa se oli sen aikaisten vastuunkantajien mielestä. Vartija soitti poliisit paikalla. Meitä oli yli 20, emmekä mahtuneet Rauman poliisin mustaan maijaan, joten poliisi käski meidän miespuolista linja-auton kuljettajaamme ajamaan meidät Rauman poliisilaitokselle, koska meidät on pidätetty. Kuski sanoi tyynen rauhallisesti, että hän ottaa käskyjä vaan näiltä naisilta. Hän ei siis ajanut mihinkään.

Poliisit tulivat bussiin sisään ja alkoivat ottaa meiltä henkilötietoja ylös. Marketta Horn otti poliisin päästä lakin, laittoi omaan päähänsä ja huusi: ”Tiedättekö mikä on maailman pienin poliisi? Se on Kilon poliisi.” Bussissa naurettiin ja tunnelma oli hauska. Kukaan ei pelännyt mitään. Meitä ei siis voitu viedä Rauman putkaan, kun heillä ei ollut tarpeeksi autoja. Marketta kyllä ehdotti, että lähdetään kaikki juoksemaan metsään eri suuntiin. Ei pari poliisia meitä kiinni saa. Kukaan ei oikein innostunut siitä, kun oli pimeä ja kylmä syksyilma. Oltiin bussissa ja annettiin henkilötiedot poliisille ja jossain vaiheessa meidät päästettiin lähtemään kotiin pääkaupunkiseudulle ja vähän muuallekin.

Myöhemmin saimme haasteen oikeuteen. Minun haasteessani luki syynä ”rikossarja Raumalla.” Rikossarja Raumalla tarkoitti syytteitä 1) lääninhallituksen kyltin ohittaminen 2) luvaton tunkeutuminen ydinvoimalan alueelle 3) seinien töhriminen. Lääninhallituksen kyltissä luki, että ydinvoimala-alueelle meneminen kielletty.

Kopissa oli vartija, jonka ohi me kävelimme, vaikka hän kielsi. Olimme pukeutuneet vähän siivoustöihin tulevien näköiseksi. Joku varmaan sanoikin vartijalle, että tulimme siivoamaan. Töhrimisestä kukaan ei tiedä mitään. Oliko joku töhrinyt. Emme nähneet siellä mitään jälkiä eikä kukaan tunnustanut. Meitä kaikkia oli kuulusteltu omilla poliisiasemillamme, jokaista yksitellen. Kirkkonummen poliisi, joka kuulusteli minua, oli hiukan vaivautunut ja kirjoitteli ylös, kun kerroin mitä meidän mielenosoituskylteissämme luki. Näin saimme pöytäkirjoihin paljon asiaa.

Kaikki eivät kuitenkaan saaneet syytettä. Joukossamme oli kaksi vanhempaa naista Maila ja Astrid. Heille ei tullut haastetta. Ilmeisesti syntymäajasta poliisit päättelivät, että he eivät tiedä, mitä tekevät. Maila oli erittäin vihainen ja loukkaantunut, että ajateltiin hänen osallistuneen vanhuudenhöperyyttään mielenosoitukseen.

Oikeudessa meitä puolusti ilmaiseksi Esko Kivitie. Hän oli aikanaan puolustanut vihreitä, jotka kahlitsivat itsensä puihin Koijärveä puolustaessaan. Olimme jokainen kirjoittaneet oman puolustuspuheen hiukan eri näkökulmasta koskien ydinvoiman vaarallisuutta. Minun otsikkoni oli ydinvoima ja demokratia. Oikeuden käsittely kesti koko päivän. Olihan meitä yli kaksikymmentä, ja jokainen luki vuorollaan oman puolustuspuheensa, ja lisäksi oli vielä Kivitien upea puolustuspuhe. Se lähti liikkeelle noitavainoista ja päättyi nykyisiin tasa-arvo-ongelmiin. Koska oikeussalissa oli kielletty osoittamasta mieltä, olimme ommelleet puseroiden selkään kirjaimet, joista muodostui sanat: ei ydinvoimaa. Kun lähdimme pois oikeussalista odottelemaan tuomiota, käänsimme selkämme tuomareihin päin, jotta he näkivät tämän.

Lepäilimme Rauman oikeustalon käytävillä ja odottelimme tuomareiden ratkaisua. Kun ratkaisu viimein iltahämärissä tuli, se oli vapauttava. Meidät vapautettiin syytteestä, koska meidän motiivimme oli elämää suojeleva. Hieno päätös ja julkisuutta tuli. Näin saimme edes vähän mielipiteitämme julki. Ydinvoimaloiden suunnittelussa ja läpiviemisessä ei noudatettu minkäänlaista demokratiaa. Sitä valmisteltiin useita vuosia, jopa yli kymmenen vuotta suljettujen ovien takan pienessä miesten valtaeliittipiirissä. He voitelivat poliitikkoja ja odottelivat aikaa, jolloin ydinvoimaäänestys menisi eduskunnassa läpi. Vastustajien mielipiteitä ei julkaistu päivälehdissä eikä yleensä myöskään mielenosoituksista mainittu. Se aika oli kovaa taistelua poliitikkojen äänistä ja mielettömällä vuosia kestäneellä lobbauksilla ydinvoiman kannattajat vihdoin onnistuivat.

Tempauksia ja kirjoituksia

Naiset Rauhan puolesta liikkeessä erikoisen ahkeria ja luovia olivat kirjailija Anneli Pääkkönen ja eläkeläinen ja NRP:n toimistonhoitaja Maila Rantanen. Maila keksi tuutulaulun, jossa oli aseistariisuntaa ja rauhaa vaalivat sanat. Siihen tehtiin sävelkin. Tämä nauha lähetettiin silloiselle Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin vaimolle Nancy Reaganille. Tuutulaulun nimi oli Nuku rauhassa Nancy. Saimme myöhemmin Nancy Reaganilta kiitoskirjeen, jossa hän kiitteli meitä kauniista tuutulaulusta ja rohkaisi jatkamaan toimintaamme.

Kirjailija Anneli Pääkkönen on hyvä piirtämään, tekemään käsitöitä, kirjoittamaan ja myös mielettömän kekseliäs. Hän piirsi paljon kuvia tiedotteisiimme. Teki uskomattoman kauniita banderolleja, muun muassa lohikäärmebanderollin, jossa oli pääaukko kolmelle. Hän ompeli ja painatti paitoja, joita myytiin. Hän teki kortteja myyntiin, kirjoitti naisten ajatuksia niihin ja teki näyttelyn, jossa sukupuoliroolit olivat vaihtaneet paikkaa jne.

Eräs Annelin suunnittelemansa tempaus oli pukea kaikki Helsingin miespatsaat esiliinaan. Tosiasiahan on, että Helsingissä on hyvin vähän naisten patsaita. Oliko se niin, että lähes ainoa on Larin Paraske, ja hänenkin patsaansa on pienikokoinen ja jossain heinikossa. Niin sitten yöllä meni Naiset rauhan puolesta ydinjoukko vaatettamaan patsaat. Taisin olla itsekin mukana. Ihme kyllä vielä seuraavan päivänä iltapäivällä oli muun muassa kolme seppää esiliinoissa. Aika monet ehtivät nähdä nämä patsaat ennen kuin poliisit veivät esiliinat omiin varastoihinsa.

Hyvin mielenkiintoine tempaus oli myös Kansalaisten budjettiriihi Helsingissä elokuussa 1989. Hallitus valmisteli silloin budjettia, ja halusimme evästää budjetin valmistelijoita kansalaisten mielipiteillä. Meillä oli asuntoauto Kolmen sepän patsaalla Helsingissä, ja tarjosimme siinä kahvia kysyen, mitä ihmiset haluaisivat sanoa päättäjille. Kaikki puheenvuorot nauhoitettiin. Minä purin nauhat ja muokkasin puheista kirjan. Kirjan nimeksi tuli Eikö Suomessa ole köyhiä? Puheenvuoroja kansalaisten budjettiriihessä Helsingissä 21. – 24.8.1989. Nimi tuli siitä, että Harri Holkeri oli sanonut julkisuudessa, että ei Suomessa ole köyhiä. Tämä ärsytti suunnattomasti Suomen köyhää väestöä. Järkyttävää on, että tämä köyhyysraportti on erittäin ajankohtainen myös tällä hetkellä. Sekä terveydenhuollon arvostelu että rasismi näkyivät ihmisten mielipiteissä ja tietysti köyhyys. Erityisesti eläkeläiset joutuivat tinkimään ruuasta sekä määrän että laadun suhteen.

Meistä kirjoitettiin paljon lehdissä, ja me itse kirjoitimme myös lehtiin ja kirjoitimme muutaman kirjankin. Rauha on tapa elää, Naisten Rauhanpamfletti julkaistiin vuonna 1981. Siinä on eri ihmisten kirjoittamia kirjoituksia ja runoja. Samana vuonna julkaistiin naisten tekemä runokirja Haluamme elää. Seuraavana vuonna julkaistiin ja käännettiin kirja nimeltä Rauha saa alkunsa naisten mielistä. Kirjan on kirjoittanut norjalainen rauhantutkija Birgit Brock-Utne.

Lisää aatteellisia tempauksia

YK:n kansainvälisenä lasten vuonna 1998 Unionissa oli lasten vuoden työryhmä, joka ideoi julisteen YK:n haastamaan kilpailuun. Juliste oli aikaansa edellä ja herätti paljon tunteita ihmisissä. Julisteessa oli yläruumis paljaan oleva mies, jonka rinnan päällä oli alasti pieni vauva. Juliste sai kunniamaininnan ja palkinnon YK:n lasten vuoden komitealta. Valokuvan oli ottanut porilainen valokuvaaja, Unionin jäsen Suvi Raita.

Akkaväki-lehden toimitus oli hyvin aktiivinen 1980-luvulla. He järjestivät muun muassa tempauksen, joka pysäytti monet helsinkiläiset yhdeksi päiväksi. Tuolloin oli oikeudessa raiskaustapaus, josta käytiin paljon keskustelua lehdissä. Keskusteltiin, oliko nainen itse aiheuttanut raiskauksen ynnä muuta vastaava. Tuolloin raiskaajat eivät yleensä saaneet vankilatuomioita vaan ehdonalaista tai sakkoja. Feministi olivat tietysti eri mieltä. Akkaväki-lehden toimitus teki Ilta-Sanomien lööpin, ihan saman näköisen kuin oikea lööppi. Siinä luki isolla: ”Miehille ulkonaliikkumiskielto klo 21.00 jälkeen, raiskausoikeudenkäynnin tuomio.” Näitä liimattiin yöllä ympäri Helsinkiä. Taisin itsekin olla mukana. Monet naiset uskoivat, että vihdoinkin jotain järkevää. Tempaus synnytti paljon keskustelua myös siitä, pitääkö naisten pelätä kaduilla, keskustelua pelon maantieteestä.

Vierailu pornoklubi Lulussa

Eduskunnassa järjestettiin 1990-luvun lopulla seminaari prostituutiosta. Tällöin kuten myöhemminkin mielipiteet jakautuivat suhteessa prostituutioon. Seminaarissa puhuttiin seksin ostamisen kieltämisestä, mutta pro prostituution edustaja puhui prostituoitujen etujen ajamisen puolesta. Hän korosti, että prostituution harjoittaminen on naisten vapaa valinta ja että heidän pitää saada hoitaa ammattiaan vapaasti, maksaa verot ja saada työterveyshuolto. Osa naisista oli ja on edelleenkin sitä mieltä, että prostituutio ei ole vapaa valinta, vaan siihen ajaudutaan, koska ei ole muuta ammattia. Useimmiten nämä naiset tulevat köyhyyttä pakoon köyhistä maista.

Päätimme seminaarissa, että menemme seminaarin jälkeen illalla tutustumaan pornoluola Luluun, joka oli Bulevardilla aivan Naisasialiitto Unionin naapurissa. Meitä meni sinne noin 30 naista. Saattoi olla enemmänkin. Emme osanneet pelätä, vaikka olisi ehkä pitänyt. Klubi oli venäläisten omistama ja siellä esitettiin eroottista tankotanssia. Siellä oli baari, missä tarjoiltiin alkoholia, ja oli myös yksityinen strippaajan huone, jossa oli tuoli, ämpäri, paperisia käsipyyhkeitä ja pöytä, jossa strippaaja esiintyi.

Muistan, kuinka Sari Näreellä oli kirkkaan punainen puku päällä ja vaaleat hiukset, ja hän liihotteli siellä baarissa kuin kotonaan. Tuli vaikutelma, että hän on paikan emäntä. Istuimme isossa pöydässä, joimme rennosti viiniä ja katselimme ihmeissämme humalaisia miehiä, jotka notkuivat baarissa, ja sitä nuorta venäläistä naista, joka hieroi puolialastonta vartaloaan tankoon. Tunnelma oli keskuudessamme iloinen.

Kun tankotanssi loppui ja tanko jäi tyhjäksi, meni eräs nuori nainen ryhmästämme estradille ja alkoi hieroa itseään tankoa vasten. Hän halusi matkia tätä stripparia. Hänellä oli löysät verkkarit jalassa ja joku löysä t-paita päällä. Me muut nauroimme, se oli meistä hauskaa. Sitten tulivat portsarit, jotka eivät olleet normaalin portsarin näköisiä, vaan pelottavia, isoja vaarallisen näköisiä äijiä. He tarttuivat kovaotteisesti tähän tyttöön kiinni, heittivät hänet kadulle ja joku vei hänelle ulkovaatteet. Tyttö loukkaantui lievästi.

Me muut jäimme sinne vielä joksikin aikaa. Kaarina Alanen, joka oli yleisradion toimittaja, oli jättänyt nauhurin yksityiseen strippaushuoneeseen tarkoituksen tehdä ohjelma siitä, mitä siellä tapahtuu. Onneksi kukaan ei huomannut sitä, ja hän sai nauhurinsa pois sieltä ennen kuin lähdimme. Seuraavan päivänä sinne oli mennyt kaksi nuorta naista. Heitä oli pahoinpidelty eteisessä eikä oltu päästetty sisään.

Tästä seurasi oikeusjuttu. Väkivallan kohteeksi joutuneen nuoren naisen isä oli asianajaja, ja hän teki syytteen Lulua vastaan. Poliisit olivat sanoneet, että siellä oli ollut usein väkivaltaisia välikohtauksia. Minun nimeni oli seuraavan päivän Helsingin Sanomissa, missä kerrottiin tapauksesta. Muistan, että silloin oli joko äitienpäivä tai isänpäivä, koska lapset ja lapsenlapset olivat meillä syömässä. Puhelin soi. Siellä joku mafiamies uhkaili minua, että minun käy huonosti, kun olen ollut Lulussa. Lopetin puhelun kohteliaasti ja sanoin, että olemme juuri perheen kanssa syömässä, että en voi puhua enempää. Toista soittoa ei tullut.

Tein tästä tapahtumasta raportin ja lähetin sen kansanedustaja Satu Hassille. Hänen toimestaan asetettiin työryhmä tutkimaan Helsingin pornoklubeja. Seurauksena oli, että pornoklubit menettivät alkoholin anniskeluoikeudet ja ne suljettiin vähitellen yksi toisensa jälkeen Helsingistä. Kaarina joutui luovuttamaan nauhat yleisradiolle eikä niitä koskaan julkaistu. Olisivat olleet ehkä liian karmeita.

Avoin Naisten korkeakoulu

Naisasialiitto Unioni omistaa Lauttasaaressa meren rannalla upean puuhuvilan, jonka Ida Salin testamenttasi 1950-luvulla Unionille vanhojen sivistyneitten naisten virkistyspaikaksi. 1980-luvun alussa Avoin Naisten Korkeakoulu (ANK) alkoi toimia siellä. Korkeakoulun tavoitteena oli lisätä naisten tiedostamista luomalla naisille mahdollisuuden opiskella yhdessä feminismiä.

Ensimmäisenä kesänä järjestimme kaksi viikon mittaista kurssia. Niistä ilmoitettiin Unionin jäsenkirjeessä sekä Helsingin Sanomissa pienellä rivi-ilmoituksella. Kurssien nimet olivat Rakennamme tietoisuuttamme. Kursseja järjestettiin alkuvuosina vain kesäisin. Ne suunniteltiin siten, että aamupäivällä oli 1–2 tunnin mittaista luentoa keskusteluineen ja iltapäivällä näitä aiheita käsiteltiin omien kokemusten pohjalta pienissä 3–4 hengen ryhmissä. Tärkeänä ajatuksena oli itse oppiminen, toinen toisiltaan oppiminen ja kokemusten vaihto, ei niinkään uuden tiedon omaksuminen.

Kehitimme yhdessä feminististä pedagogiikkaa, koska ei ollut valmista mallia eikä oppimismenetelmää tilanteessa, jossa ihmisten piti luoda omista kokemuksistaan yleistyksiä ja teorioita. Tavoitteenamme oli, että ihmiset oppivat ja tiedostavat kokemuksia vaihtamalla. Usein alustimme itse jonkun aiheen, esimerkiksi Naisten työ ja palkat, Työ, itsetunto identiteetti, Nainen ja perhe, Naisten suhde rauhantyöhön, Naiset politiikassa, Naiset ja valta jne. Alustuksen jälkeen alkoivat keskustelut ja ryhmätyöt.

Huomasimme, että virallisen ohjelman ulkopuolella tapahtui myös oppimista ja joskus ehkä enemmänkin kuin varsinaisen koulutuspäivän aikana. Kurssilaiset asuivat Villa Salinissa, ja me kurssin vetäjät lähdimme yleensä kotiin ohjelman jälkeen. Illalla keskustelut jatkuivat kurssilaisten kesken, välillä yömyöhäänkin. Siellä myös sävellettiin ja kirjoitettiin laulun sanoja, runoja ja näytelmiä. Todella paljon tapahtui. Naisten itsetunto nousi, ja he suunnittelivat muutoksia omaan elämäänsä. Jotkut päättivät lähteä opiskelemaan, jotkut kotirouvat päättivät mennä töihin, jotkut perustivat bändin, joku halusi tehdä väitöskirjan ja liittyä puolueeseen jne.

Naistutkimusta oli tuolloin hyvin vähän. Elina Haavio- Mannila ja Marja-Liisa Anttalainen olivat niitä harvoja, jotka tekivät tasa-arvotutkimusta. Molemmat vierailivat Avoimessa Naisten korkeakoulussa luennoimassa. Muistan, kuinka Marja-Liisa Anttalainen puhui työmarkkinoiden jakautumisesta naisten töihin ja miesten töihin, ja hänen sylissään istui noin kolmevuotias tytär ihan hiljaa koko luennon ajan. Silloin ei ollut vielä päivähoitolakia. Meillä kävi luennoimassa myös ay-liikkeen naisia, niitä harvoja, joilla oli edes jonkinlainen asema ay-liikkeessä niihin aikoihin. Ritva Savtshenko oli yksi heistä.

Myös tasa-arvoasian neuvottelukunnan tutkijoita ja virkanaisia kävi meillä luennoimassa, esimerkiksi Leila Räsänen, joka alusti erittäin hienosti reproduktiosta. Kun ANK perustettiin, lähetimme avajaiskutsuja henkilöille, jotka olivat tasa-arvoasioiden kanssa tekemisissä. Leila Räsänen Tasa-arvoasian neuvottelukunnasta lähetti minulle kortin jossa luki: ”Ei teillä päätä palele.” Eikä meillä kyllä yhtään palellutkaan. Menimme opetusministeriöön selittämään näkemyksiämme eräälle avustuksista vastaavalle miespuoliselle virkamiehelle. Hän kuunteli ihmeissään ja oli ilmeisen hämmentynyt meidän innostuksestamme. Saimme avustusta opetusministeriöstä alkuvuosina useiden vuosien ajan.

Tuolloin puhuttiin paljon naisten taloudellisesta itsenäisyydestä. Pidettiin tärkeänä, että naiset käyvät työssä ja että heillä on omat rahat. Katsottiin, että kotiin jääminen lapsia hoitamaan tarkoitti usein naisille taloudellista riippuvuutta ja itsemääräämisen kaventumista. Tämä keskustelu jakoi naisia. Osa naisista ja enemmistö miehistä halusi, että naiset hoitavat kodin ja lapset, että se on naisten ensisijainen tehtävä.

Kurssitoiminta jatkui samantyylisenä 2000-luvulle saakka. Tosin työtä ei tehty enää vapaaehtoisvoimin, vaan ANK:ssa oli myös palkattua henkilökuntaa, kuten kurssisihteeri, emäntä ja siivoja, ja myös luennoitsijoille maksettiin palkkaa. Kurssien sisältö laajeni siten, että yhteiskunnallisten tiedostamiskurssien rinnalle ja tilalle tulivat itsehoitoon liittyvät kurssit, erilaiset terapiakurssit esimerkiksi feministinen radikaaliterapia ja sosiodraama, kirjoittamiskurssit, pyörän- ja autonhuoltokurssit jne. Myös työttömille naisille järjestettiin kursseja nimellä Työ, itsetunto, identiteetti.

Kuumat Aallot

Kuumat Aallot ryhmän perustamisidea syntyi sairaalassa, missä kolme naista olivat samassa huoneessa rintasyöpäleikkauksen jälkeen. Alku on kuin jännitysdraamasta. Kaarina Alanen, yleisradion toimittaja ja Naisasialiitto Unionin jäsen kuunteli yöllä musiikkikasetteja korvalapuilla pimeässä huoneessa. Sitten kuului kovaa kolinaa ja kilinää, kun kasettipino putosi lattialle. Muut naiset heräsivät, ja he alkoivat keskustella siitä, mistä heidän rintasyöpänsä mahdollisesti johtuu. Kaikki kolme naista olivat käyttäneet hormonipillereitä lähes koko ikänsä. Ensin he oivat syöneet nuorina ehkäisypillereitä. Kun kuukautiset olivat loppuneet liian aikaisin noin 40-vuotiaana, heille määrättiin hormonipillereitä menopaussin hoitoon.

Kaarina pyysi minua ryhmään mukaan, koska tarkoitus oli järjestää keskusteluja ja yleisötilaisuuksia aiheesta, ja minä olin tottunut vetämään isojakin tilaisuuksia. Näihin aikoihin 1990-luvun alussa suomalaiset lääketehtaat olivat varanneet suurten ikäluokkien naisille (vuosina 1944–47 syntyneille) hormonipillereitä syötäväksi loppuelämäksi.

Lääketehtaat odottivat suuria taloudellisia voittoja. Lääkärit oli voideltu uskomaan, että hormonien käyttö on välttämätöntä luukadon eli osteoporoosin estämiseksi. Hormoneja tuputettiin naisille kuin pastilleja. Niiden kuvattiin antavan nuoruuden takaisin, parantamaan seksiä ja silentämään ihoa, estävän virtsarakontulehdusta, veritulppaa ja luukatoa. Rintasyövän riskistä ei puhuttu mitään tai jos puhuttiin, niin riskiä vähäteltiin ja etuja korostettiin.

Kuumat Aallot ryhmällä oli selkeät tavoitteet. Halusimme osoittaa, että vaihdevuosien aikana määrätyt hormonihoidot lisäävät rintasyöpäriskiä. Ennen kuin järjestimme keskustelutilaisuuksia, käänsimme amerikkalaisen tutkimuksen rintasyövän riskeistä suomeksi ja painatimme sen. Julkaisun nimi on Hormonien käyttö ja naisten terveys – vaihtoehdot -vaarat -hyödyt. Käännöksen lääketieteellisen tarkastuksen teki lääketieteen lisensiaatti Elina Hemminki, joka oli tutkijana Stakesissa. Julkaisuvuosi oli 1991. Julkaisua myytiin 20 mk kappale ja siitä otettiin kaksi painosta. Julkaisua myivät Kuumat Aallot c/o Unioni Naisasialiitto sekä Kirjakahvila Naisten huone.

Järjestimme useita keskustelutilaisuuksia. Ensin Naisasialiitto Unionin tiloissa Bulevardilla ja myöhemmin, kun tämä tila osoittautui liian pieneksi, vuokrasimme tilan Tekniska Föreningiltä Yrjonkadulta. Tilaisuudet olivat aina tupaten täynnä. Alkuaikoina, kun tilaisuudet järjestettiin Naisasialiitto Unionissa, jouduimme hakemaan lisää tuoleja naapurissa olleesta pornoklubi Lulusta.

Aiheet olivat yleensä vaihdevuosien hormonien käyttöön liittyviä. Naisilla oli paljon kokemuksia, joita he mielellään kertoivat. Oli hyvin paljon negatiivisa kokemuksia hormonien käytöstä. Jotkut naiset olivat muuttuneet psyykeltään ylivilkkaiksi, toiset olivat masentuneet, joillekin oli tullut uusia sairauksia, joku oli menettänyt mieskaverinsa jne. Oli myös naisia, jotka olivat yli 70-vuotiaita ja jotka puolustivat hormonien syöntiä sillä, että heillä on edelleen kuukautiset ja seksielämä on hyvää. Saimme paljon kirjeitä naisilta, jotka halusivat tietoa hormonien käytöstä tai halusivat purkaa pelkojaan ja ahdistustaan hormonipillereiden tuputtamisesta tai käytöstä.

Puhujina tilaisuuksissa käytimme lääkäreitä. Olimme löytäneet Helsingistä muutaman gynekologin, jotka eivät kannattaneet hormonien käyttöä, jos ei ole mitään oireita. Oli myös vaihtoehtolääkäreitä kuten Helena Mäkelä, joka vastusti hormonien turhaa syöttämistä naisille. Meillä oli kerran oikein iso tilaisuus, jossa oli satoja kuulijoita. Olimme pyytäneet puhumaan arkkiatri Risto Pelkosen. Hän sanoi: ”Eihän naiset mihinkään rintoja tarvitse sen jälkeen, kun he ovat imettäneet.” Tämä loukkasi paikalla olleita naisia ja varsinkin niitä, joilta oli rinta leikattu pois syövän takia. Yleisö buuasi ja protestoi, keskustelu oli kiivasta puoleen ja vastaan. Lehdistö kirjoitti kiitettävästi toiminnastamme, ja meitä pyydettiin myös asiantuntijoiksi lääkäripäiville, televisio-ohjelmiin jne.

Vähitellen käsitykset hormonihoitojen vaarattomuudesta ja hyvistä vaikutuksista muuttui, ja rintasyöpäriski tunnustettiin yleisesti. Nyt hormonipillereitä ei enää tuputeta kaikille 50-vuotiaille naisille, vaan niitä annetaan ainoastaan muutamaksi vuodeksi niille, joilla on pahoja oireita kuten hikoilua. Sanotaan, että niitä ei saisi käyttää yli kahdeksaa vuotta. Jotkut lääkärit pitävät kuutta vuotta rajana. Olimme tietysti tyytyväisiä, kun saimme tavoitteemme toteutettua. Sitä varjosti kuitenkin se, että kaksi ryhmämme jäsenistä kuoli rintasyöpään. Toinen kuoli aika pian leikkauksen jälkeen ja toinen kymmenen vuotta leikkauksen jälkeen. Kummallakin oli menneisyydessä ollut useita vuosia kestänyt hormonikorvaushoito ja lisäksi vielä nuorena syödyt e-pillerit.

Itselleni kävi niin, että kun menin 50-vuotiaana gynekologille Espoossa, hän määräsi minulle hormonit. Sanoin, että minulla ei ole mitään oireita vaikka kuukautiset loppuivat. Mikään ei auttanut. Hain pillerit apteekista. Tämä tapahtui samaan aikaan kun Kuumat Aallot -ryhmä alkoi toimintansa. En sitten syönyt pillereitä, vaan laitoin ne kiertämään yleisötilaisuudessa, että ihmiset saivat tutustua niihin. Kun menin seuraavan kerran samalle gynekologille, sanoin, että en ole syönyt hormoneja enkä syö. Tämä suuttui siitä niin paljon, että laittoi lähetteen Jorvin sairaalaan kaavintaan. Tämä espoolainen gynekologi oli myös kirjoittanut mustalla tussilla isoilla kirjaimella minun hoitokorttiini: ”EI SUOSTU SYÖMÄÄN HORMONEJA.” Menin sitten Jorvin sairaalaan, kun aika tuli ja siellä minut tuki miespuolinen gynekologi, joka ihmetteli kovasti lähetettä ja näytti minulle hoitokortin. Minulle ei tehty mitään toimenpiteitä, koska ei ollut tarvetta. Tämä lääkäri kirjoitti isoilla punaisilla kirjaimilla hoitokorttiini: ”EIKÄ OLE TARVETTA”

Myöhemmin, muutaman vuoden kuluttua olin Jorvin sairaalan gynekologisella päiväosastolla. Minulta poistettiin joku pieni, vaaraton kasvain kohdusta ja leikkaava naisgynekologi näki tietysti kortistani tämän keskustelun. Kun heräsin leikkauksesta, leikkauksen tehnyt lääkäri otti minua kädestä kiinni ja sanoi: ”Hyvä, että ette ole syöneet hormoneja.

Feminististä toimintaa Naisasialiitto Unionin ulkopuolella

Feministisiä aatteita toteutettiin myös Naisasialiitto Unionin ulkopuolella. Alkoi syntyä naistutkimusta. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan työntekijät olivat läheisessä yhteistyössä Unionin aktivistien kanssa. Tämä vuorovaikutus lisäsi ja levitti feministisen liikkeen aatteita nopeasti Suomessa. Toki vastustustakin oli monenlaista, oli äänekästä ja näkyvää, oli kikkelikorttia ja feministien solvauksia ja kehotuksia pysyä kotona sukkaa kutomassa jne.

Minulle yksi hyvin tärkeistä ryhmistä oli ja on edelleenkin Kirkkonummen välitasotoimikunta. Nimi kuulostaa vähän byrokraattiselta, mutta toiminta on täysin vapaata ja byrokratiasta riippumatonta. Siis kyseessä on vapaa kansanliike. Se syntyi 1980-luvun alussa kirkkonummelaisten naispoliitikkojen ja rauhannaisten keskuudesta. Nimi välitaso tarkoitti välittämistä eri ryhmien välillä: naisten ja miesten välillä, kuntalaisten ja poliitikkojen välillä ja eri puolueiden välillä.

Yksi keskeinen tavoite alkuvaiheessa oli kehittää poliittiset rajat ylittävää naisten toimintaa. Sitä myös syntyi. Parhaiten se näkyi vanhojen rakennusten suojeluna. Saimme suojeltua kaksi vanhaa puutaloa Kirkkonummen keskustasta torin laidalta. Nämä talot olivat jo purku-uhan alla ja saimme suojeltua myös kolmannen puutalon, joka oli nuorison käytössä. Otimme myös kantaa moniin päätöksiin. Järjestimme usean vuoden ajan keskustelutilaisuuksia yhteiskunnallisista kysymyksistä Kirkkonummen kirjastossa Kansalaisopiston tuella jne.

Ehkä merkittävintä tässä toiminnassa oli yhteistyö Viron Polvan naisliikkeen kanssa. Se alkoi jo Neuvostoliiton aikana, jatkui Viron itsenäistymisen ajan ja jatkuu vieläkin. Kesällä 2012 vietimme Helsingissä Villa Salinissa juhlaseminaaria Viron naisten 20-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Alkuvuosina saimme opetusministeriöstä tukea yhteisten seminaarien järjestämisessä. Seminaarit kulkivat usein nimellä Naiset ja talous. Tämä johtui Viron itsenäistymisen alkuaikojen huonosta taloudellisesta tilanteesta. Me järjestimme seminaarien yhteydessä heille mahdollisuuksia myydä tuotteitaan, ja järjestimme myös heidän hurmaavalle naisbändilleen keikkoja Suomessa muun muassa Espan lavalle.

Samanaikaisesti, kun olin aktiivinen feministi Naisasialiitto Unionissa, työskentelin Espoon kaupungin tasa-arvosihteerinä. Olin ensimmäinen kunnallinen tasa-arvosihteeri. Espoossa oli poliittisesti valittu tasa-arvotoimikunta, jonka sihteerinä siis työskentelin. Teimme yhdessä suunnitelmat tasa-arvon edistämisestä. Minulle työ oli osa feminismiä. En antanut byrokratian paljoakaan rajoittaa toimintaani. Sain työskennellä täysin vapaasti.

Alkuvuosina teimme tutkimusta, koska faktojen avulla oli helpompi saada muutoksia aikaan. Tein kolme tutkimusta. Espoolainen luottamushenkilö (1984) tutkimuksessa tarkasteltiin luottamustehtävien jakaantumista naisten ja miesten kesken ja sitä, minkälaisissa luottamustehtävissä he olivat. Seuraavassa,  Nainen ja Mies, Apulaisesta Johtajaan, selvitys Espoon kaupungin henkilöstöstä (1986) tarkasteltiin palkkojen jakaantumista naisten ja miesten kesken ja selvitettiin naisten ja miesten nimikkeitä ja tehtävien eriytymistä naisten töihin ja miesten töihin. Työnarvioinnin kehittäminen Espoossa -tutkimusraportti julkaistiin 1994. Siinä kuvattiin työn vaativuuden arvioinnin prosessi, menetelmä ja tulokset. Tavoitteena oli tämän avulla saada palkkaeroja naisten ja miesten välillä pienenemään. Käytännössä tämä ei onnistunut.

Lähdin sitten pois Espoosta ja perustin konsulttiyrityksen, joka teki työn vaativuuden arviointia ja määritteli uudet palkat sekä naisille että miehille. Asiakkaina olivat julkisen sektorin työpaikat. Tässä työssä sain jonkun verran pienennettyä palkkaeroja.

Olin vuosina 2010–2012 Naisasialiitto Unionin hallituksessa ja sen jälkeen olen ollut Kari Mattila säätiön hallituksessa, jossa olen edelleenkin. Naisasialiitto Unionin vuosikokouksessa 2013 äänestettiin niin sanottujen luonnollisten henkilöiden ottamista Unionin jäseniksi. 1970-luvulta lähtien jäseniksi on otettu vain naisia. Henkilöt, jotka ajavat tätä muutosta, eivät välttämättä halua miehiä Unionin jäseniksi. He haluavat, että jäsenten sukupuolta ei tarvitse määritellä.

Tässä on varmasti olemassa epäkohta, jos ihmisen sukupuoli määritellään jo synnytyssairaalassa ja ehdotetaan korvaavia leikkauksia, vaikka sukupuoli ei olisi vielä varma eikä sitä pystyttäisi määrittelemään. Myöhemmin ihminen itse saattaakin tuntea olevansa toista sukupuolta tai ei tunnista olevansa erityisesti kumpaakaan. Tarvitaan siis kolmas sukupuoli. En tiedä kuinka paljon tähän asiaan voidaan vaikuttaa Naisasialiitto Unionin jäsenäänestyksellä.

Naiset rauhan puolesta -liike on ollut koko feministisen kauteni perusryhmäni ja on edelleenkin. Enää en voi osallistua kokouksiin, koska asun nykyään toisella paikkakunnalla. Piti muuttaa Poriin, kun äitini sairastui muistisairauteen ja hoito palvelukodissa oli huonoa. Häntä hoidettiin väkisin, niin että käsivarret olivat koko ajan mustelmilla. Suihkuun vietiin vasta rauhoittavan lääkkeen jälkeen. Terveysviraston johtava lääkäri oli kirjoittanut rauhoittavan lääkkeen reseptin, jossa luki: ”Annetaan tarvittaessa”. Eli kuka tahansa hoitohenkilökunnasta saattoi antaa rauhoittavan pillerin milloin vaan. Usein kävikin niin, että useampi hoitaja oli antanut pillerin samana päivänä, ja äitini saattoi nukkua ja torkkua kolme päivää peräkkäin.

Otin valokuvat äitini käsivarsista ja suurensin sen. Lähetin kirjeen Vanhusten hoidon johdolle ja kyseessä olevan palvelukodin johtajalle. Pyysin että väkivaltainen hoitaminen loppuisi. Pyysin myös erottamaan väkivallantekijät vanhustenhoidosta. Tämän jälkeen minut pyydettiin keskusteluun, ja siinä huomasin, että hoitohenkilökunta ei erota väkivaltaa hoitamisesta. He eivät ymmärtäneet, mitä voisi olla väkivallaton vanhusten hoito. He sanoivat: ”Sellaista ei ole olemassakaan.” ”Kyllä työtä ja taistelua riittää”, ajattelin.