Lea Lehtivuori - opettaja Kuortaneelta

Lea-ystävämme kuului niihin, joille keijuja oli olemassa samassa merkityksessä kuin Oiva Paloheimolle, joka kirjoitti sadun Pessi ja Illusia talvisodan aikana yöllä korsussa. Satu oli tarkoitettu joululehteen hänen omille lapsilleen. Paloheimo löysi keskellä sotatannertakin toivon, jonka osasi pukea lasten ja aikuisten sydämiä lohduttavaan muotoon. Lea Lehtivuori osasi järjestää toisille satumaisia, iloisia hetkiä ja oli itsekin kuin keveä keiju.

Lehtivuoren perheväkeä

Lea Emilia Lehtivuori syntyi vuonna 1909 Ruovedellä Lehtimäen talossa. Hänen isänsä, Vihtori Lehtivuori, oli alun perin sukunimeltään Yli-Pohja. Yli-Pohja oli yksi Ruoveden suurimpia taloja. Se periytyi toiselle, ja Vihtori sai tilasta sen osan, jolla sijaitsi Lehtivuori-niminen talo. Talon nimestä hän otti uuden sukunimen, mutta talo oli perheelle liian pieni, ja se myytiin.

Perhe muutti Ruoveden keskustaan joksikin aikaa odottamaan, kunnes Vihtori löytäisi lähitienoilta uuden sopivan talon ja tilan. Lea syntyi tuossa väliaikaisessa kodissa. Hän oli 2-vuotias, kun perhe muutti uudelle paikalle Vilppulaan.

Uuden talon rakentamisen ajan asuttiin aittojen muodostamassa kesäkodissa. Aittoja oli myöhemmin viisi. Ne olivat ikkunattomia, paitsi ensimmäinen, joka toimi kesäkeittiönä. Ruokapöytä katettiin aittojen verannalle.

Muutosta Ruovedeltä Vilppulaan Lea muisti, kuinka häntä kehuttiin reippaaksi tytöksi, kun jaksoi kaksivuotiaana kävellä kahden kilometrin matkan laivarannasta uudelle kotipaikalle. Lea kertoi, että Vapaussodan aikana tämä uusi koti poltettiin ja sen tilalle rakennettiin toinen talo vuosien 1919−1920 aikana.

Perheeseen syntyi neljä tyttöä: Hanna, Enni, Lea ja Annikki. Vanhin tytär Hanna kävi Turussa Kristillisen kansanopiston ja hänestä koulutettiin tilan jatkaja. Toiset tytöt laitettiin ensin Tampereen Tyttökouluun keskikoulua käymään ja sitten opiskelemaan seminaariin. Äiti Eeva Elisabeth s. Selin piti tärkeänä tytärten kouluttamisen omiin ammatteihin.

Lea pääsi Jyväskylän Opettajaseminaariin kolmanneksi parhaana 60 naisesta. Miesten pääsykokeet järjestettiin erikseen ja he myös opiskelivat ja asuivat erikseen. Jos Lea olisi ollut musikaalinen, hän olisi ollut mahdollisesti paras hakijoista. Siihen aikaan laulutaitoa painotettiin paljon opettajanvalmistuslaitokseen haettaessa. Lean vahvan osaamisen alueisiin kuului esimerkiksi matematiikka, josta hän sai aina kympit todistukseen. Seminaari kesti kolme vuotta ja Lea valmistui kansakoulunopettajaksi 21-vuotiaana.

Lean isällä oli neljä sisarta ja veljiä. Sisarista Hilja työskenteli pitkään taloudenhoitajana Simeliuksen (Simojoki) perheessä eli myöhemmän arkkipiispan, Martti Simojoen, kotona. Hilja Lehtivuori on myös haudattu Simojokien perhehautaan.

Miljaa kutsuttiin Miiliksi. Hän oli musikaalinen, lauloi ja soitti hyvin. Miili kävi seminaarin lisäksi puutarhakoulun ja toimi opettajana Seutulassa. Suomalaisen koulun vieressä sijaitsi ruotsinkielinen koulu, missä Miili olisi voinut yhtä hyvin opettaa, koska oli ruotsinkielentaitoinen. Lea on muistellut käyntejään nuorena opettajana Seutulassa tätinsä luona ja sitä, kuinka ympärillä asuvat ruotsinkieliset eivät olleet ymmärtävinään hänen suomenkieltään vaan kehottivat: ”Tala svenska!”

Eeva-äitiään Lea luonnehti hienoluonteiseksi ihmiseksi. Eeva Lehtivuori osasi antaa arvoa kauneudelle ja sisusti kodin viihtyisäksi. Oli paljon viherkasveja, palmuja ja tavallisempia pelargonioita. Oli erikseen keveät kesä- ja paksummat talviverhot. Lattioita peittivät kylmällä aikaa lämpimät nukkamatot ja kesäisin niille levitettiin ohuemmat, vaaleat matot. Vihtori-isäntä osasi kiitellä vaimoansa siitä, että on kaunista.

Koti oli vieraanvarainen ja hyviä ystäviä kävi kylässä myös kauempaa. Eeva-äiti oli monella tavalla valistunut, olihan hän itsekin toiminut opettajana. Hän kasvatti mm. kurkkuja ja pinaattia sekä tomaatteja talon lämmintä seinää vasten. Isä-Vihtori piti kalastamisesta. Perheen ruokavaliota voi kuvailla hyvin terveelliseksi.

Tilalla työskenteli palkattu karjakko sekä miehiä maatöissä. Hevosia oli kaksi, Viuhka ja Valkka. Karjaan kuului 10 lehmää, lampaita ja kanoja. Kissaakin talossa tarvittiin. Vanhin sisko sai koiran. Se ei ollutkaan ihan tavallinen koira, erikoisuutena olivat ainakin kirkkoreissut. Koira seurasi tyttöjä kirkkoon ja jäi ovelle odottamaan. Oma väki ei koiraa sisälle päästänyt, mutta toisten avatessa oven se livahti sisälle, juoksi rauhassa paikalleen tyttöjen jalkoihin ja kirkonmenojen päätyttyä olikin sitten ongelma saada koira ulos kenenkään huomaamatta.

Jouluksi Vihtori-isä haki joulukuusen omasta metsästä. Latvaan kiinnitettiin tähti ja oksille eläviä kynttilöitä. Tytöt askartelivat koristeeksi paperisia nauhoja liimaamalla paperirenkaita peräkkäin. Myöhemmin hankittiin hopeanvärisiä koristenauhoja. Jouluna syötiin kinkkua ja lipeäkalaa. Piparkakkuja ja joulutorttuja äiti leipoi yhdessä tyttärien kanssa.

Heti valmistumisensa jälkeen 1930 Lea Lehtivuori valittiin opettajaksi Kuortaneelle, Löyän kylälle. Koulu opettajan asuntoineen valmistui Lehtivuoren jo toimiessa kylällä opettajana. Ennen koulurakennuksen valmistumista opetusta annettiin läheisen talon pirtissä.

Työelämänsä viimeiset kaksi vuotta Lea Lehtivuori toimi opettajana Kuortaneen kirkonkylän ala-asteella. Pieni Löyän koulu oli suljettu oppilaiden vähennyttyä. Vielä eläkkeellä ollessa Lehtivuorta pyydettiin mukaan yhden talven ajaksi seurakunnan päiväkerhotyöhön. Hän otti tehtävän mielellään vastaan. Saihan siinä touhuta iloisesti lasten kanssa, eikä työpäiviä ollut kuin kaksi viikossa.

Ikivanha Lea-täti

Leasta tuli meidän perheellemme läheinen ystävä vuosikymmenien ajaksi. Asuimme kahteen otteeseen melkein naapureina. Lea Lehtivuori oli 96 vuoden iässä Kuortaneen kunnan vanhin asukas. Häntä nauratti, kun laskimme, että olen 40 vuotta häntä nuorempi. ”Olet sinä nuori, aivan lapsi vielä!”

Olin eräänä toukokuun päivänä lähdössä vierailulta hänen kotoaan. Lea avasi ulko-oven monta kertaa pois lähtiessäni perääni ja halusi vaihtaa vielä muutaman sanan. Seuraavana päivänä fysioterapeutti, joka oli hoitanut Leaa jo 11 vuotta, totesi hänen vointinsa huomattavan väsyneeksi ja otti yhteyttä vanhainkotiin. Siellä katsottiin parhaaksi lähettää Lea Alavuden terveyskeskuksen vuodeosastolle. Jalat eivät enää kantaneet, edes rollaattorin avulla.

Kävimme Leaa katsomassa sairaalassa ensimmäisen kerran pari viikkoa hänen sinne viemisensä jälkeen. Tyytyväisempää ja kiitollisempaa ihmistä kuin Lea on vaikea kuvitella. Silloinkin hän aivan säteili vuoteensa reunalla iloa elämästä. Juttelimme ja kun veisasimme Suvivirren ja Päivä vain ja hetki kerrallansa, Lea kuunteli tyytyväisenä.

Soitin Lealle juhannuksena. Hän oli jo kauan tituleerannut itseään ikivanhaksi. Nyt luonnehdinta oli ensi kertaa muuttunut ”liian vanhaksi”. Kun keho ei enää toimi, kuten toivoisi, kuulo heikentyy entisestään ja näkökään ei enää ole kuten ennen, supistuvat tekemiset ja menemiset kovin vähiin.

Mutta aina jaksoi Lea Lehtivuori kiittää Luojaansa siitä, mitä oli saanut ja siitä, mitä vielä oli tallella. Hän ymmärsi ikääntynyttä kehoaan ja puhutteli sitä kuin rakasta haurasta tuttua, jota sisällä olevan paljon nuoremman persoonan tulee hoitaa kärsivällisesti vaalien.

Kuusien villasukkien ja polvenlämmittimien pukemiseen ja riisumiseen meni enenevästi aikaa joka päivä. Hiusten laittaminen muodosti oman voimisteluhetkensä. Lea Lehtivuori pukeutui aina kauniin persoonallisesti, mutta uusia vaatteita hän ei viime vuosinaan paljoa hankkinut. Jo kauppaan lähtö olisi ollut työlästä.

Kotiseutukirjassa Lea Lehtivuori on kyläkoulun pitkäaikaisena opettajana arvoisessaan asemassa, mutta lehtiin hän ei ollut siihen mennessä antanut syntymäpäivähaastatteluja, vaikka oli pyydetty. Hänellä, jos kellä, olisi ollut jakaa harvinaisen suurta elämisen viisautta.

Eeva-äiti oli aikoinaan Kotimaan asiamies ja myös Lea Lehtivuorelle oli tullut Kotimaa-lehti koko aikuisen elämänsä ajan. Hänellä oli tapana laittaa lehti eteenpäin toisillekin luettavaksi. Nyt hän oli lopettanut tilauksensa yhtenä valmistautumisena milloin vain tapahtuvaan lähtöönsä tästä maailmasta. Tuttu lääkäri oli tosin sanonut Leasta, että hän on niitä ihmisiä, jotka ovat syntyneet elämään satavuotiaaksi.

Sitten Lea kertoi puhelimessa, että hän oli käynyt sairaalasta käsin kotona sukulaisen ja ystävän avustuksella. Kukat oli viety pois, jääkaappi tyhjennetty, ja viimeistenkin lehtien tulo lopetettu. Siihen asti Lea oli aina sanonut, ettei hän halua vanhainkotiin. Toisaalta hän oli neuvonut: ”Jos en pääse enää sängystä ylös tai muisti pettää, saatte viedä, vaikka itse en haluaisikaan.”

Kotisairaanhoitaja oli huolehtinut hänestä, valmis ruoka oli tuotu kotiin joka toinen päivä, ja siivouspalvelua hän oli saanut sovituin välein. Fysioterapeutin käynnit ja neuvot olivat tärkeitä liikuntakyvyn ylläpitämisen kannalta. Turvapuhelinta hän oli joutunut käyttämään joitakin kertoja. Silloin häntä vähän harmitti aiheuttamansa ylimääräinen vaiva.

Kotipalvelu oli ollut ystävällistä. Vaihtuvista kotiavustajista hän joskus mainitsi, että tutut tiesivät, mihin ja miten tavarat kuuluu siivouksen jälkeen asettaa, mutta vieraitten jäljiltä sai itse korjailla järjestystä.

Varjeluksessa

Kevättalvella oli tapahtunut jotain, missä varjelus Lea Lehtivuoren kohdalla oli aivan käsin kosketeltavaa. Kun lähestyin Lean rivitaloasuntoa, kuului oven takaa sisältä eteisestä heikko huuto: ”Auttakaa!” Ulko-oven kahva oli rikki ja osa siitä oli pudonnut ulos maahan. Omaa ääntäni Lea ei kuullut oven läpi.

Juoksin läheiselle vanhainkodille, jonka pääovella hoitaja seisoi jo avaimet kädessä odottamassa toista työntekijää. Tämän oli määrä lähteä katsomaan, mikä Lealla on hätänä, kun sieltä oli tullut turvapuhelinhälytys. Kiirehdimme talolle. Ovi ei auennut, haimme apujoukkoja ja pääsimme takakautta sisälle.

Lea seisoi polvillaan eteisen ja olohuoneen välisellä kynnyksellä ja piti tiukasti kiinni rollaattoristaan. Välioven alas ulottuva lasi oli kauttaaltaan suurina sirpaleina ja pysyi käsittämättömällä tavalla paikallaan vain pitsiverhon varassa. Lea oli siinä polvillaan aivan vieressä.

Hän kertoi myöhemmin kuulleensa lasin helinää ja tajunneensa, ettei saisi liikkua vähääkään. Hän ei olisi päässyt millään yksin ylös. Hentojen ranteiden varassa jokainen odottamisen minuutti oli pitkä, mutta kun Lea oli autettu ylös seisomaan, saimme hämmästyen huomata, ettei hän ollut loukkaantunut. Polviin sattui, ranteisiin sattui, niska oli tavallista kipeämpi, mutta mitään ei ollut varsinaisesti rikki. Ei pienintäkään haavaa ja luut kestivät tämänkin lennon. Sillä kertaa syynä oli rikkoontunut ovenkahva, jonka sisempi osa vielä hakkautui lasiin ja näin aiheutui moninkertainen vaaratilanne.

Pitkän iän salaisuus

Melkein satavuotiaan ei enää tarvitse esitellä erityisyyttään. Hän on jotain hätkähdyttävän ainutlaatuista. Kaikkein aidoimmillaan ihminen on aivan pienenä ja hyvin iäkkäänä. Ja kaikkein herkimmillään. Kun silittää pienen vauvan poskea, käsiä tai varpaita, voi käyttää vain yhtä, kahta sormea. Yhtä hennosti uskaltaa silittää vanhuksen kaunista kättä, sen haurasta silkkistä ihoa. Pienen lapsen sileä, ruusunnuppuinen iho muuttuu vuosikymmenissä kuin täydesti kukkineen ruusun monisävyisen, miltei läpinäkyvän terälehden kaltaiseksi. Lea Lehtivuoren käsillä oli tehty hyvää.

Hymy ja nauru viipyivät hänen kasvoillaan vuosikymmeniä. Hienoiset uurteet suun ja silmien ympärillä kertoivat hänen elämänasenteestaan ja arvoistaan, lukemattomista hyvistä ajatuksista ja hauskoista hetkistä elämässä.

Kun kysyi Lealta syitä hänen pitkään ikäänsä, saattoi saada ilkikurisen vastauksen: ”Suklaakeksejä ja kahvia monta kertaa päivässä ja välillä yölläkin! Ja korppuja myös.” Hänen äitinsäkin oli juonut iäkkäämpänä kahvia lääkärin määräyksestä sydämensä takia. ”Laiskalle sydämelle kahvi antaa potkua ja niin saa yölläkin taas paremmin nukuttua.”

Aamut Lea Lehtivuori alkoi kahvittelemalla yhdessä upeasti kukkivien ruukkukasviensa kanssa. Moneen kertaan vuodessa kukkiva lehtikaktus ja paavalinkukat olivat kuulemma samanlaisia ”kahvimalluja” kuin hänkin. Saivat vain juomansa miedommassa muodossa.

Ja sitten se elämänasenne! ”Ei saa jäädä masennukseen. Kaikille tulee vastaan vaikeita asioita, mutta sieltä on päästävä ylös.” Lealla oli aivan omat hauskat sanat, joilla hän kuvasi itseään sellaisena vähän ”höpönassuna”, joka ottaa asiat leppoisasti, eikä jää liian kauaksi aikaa murehtimaan sellaisia asioita, joille ei mitään voi. Tämä ei tarkoittanut sitä, etteikö ikävistä asioista, sairauksista, kivuista, menetyksistä tai epäoikeudenmukaisuudesta saisi puhua, niille asioille ei vain saa antaa pääroolia elämässä.

Lonkkaleikkauksessa vaurioitunut iskiashermo toi omat vaivansa, mutta siitäkin jutellessaan Lea muisti kertoa myötätuntoisena, kuinka paha mieli leikanneelle lääkärille oli tullut. ”Miksi juuri minulle” -kysymyksiä ei Lean suusta kuulunut. Hän otti Jumalalta päivän ja yön kerrallaan. ”Minä olen niin iloinen ja kiitollinen,” on lause, jota hän useimmin toisti.

Välittäminen elämäntehtävänä

Valokuvat ovat ikkuna muistoihin. Lean Lehtivuoren nauru lähes kuuluu kuvista. Hän nautti valokuvien katselemisesta. Valokuvien kanssa saattoi matkustaa vieraisiin maihin ja tilanteisiin, joihin ei muuten ollut mahdollisuutta päästä. Lean nuoruudessa 1920-luvulla oli erikoista, jos pääsi käymään Ahvenanmaalla.

Pienten lasten kasvu ja nuorten elämänvaiheet olivat Lealle riemastuttavaa seurattavaa. Lasten kautta me alun perin Leaan tutustuimmekin. Hän järjesti pihallansa jäätelökekkereitä lähitienoon lapsille. Eläkkeellä oleva ala-asteen opettaja rakasti lapsia, eikä halunnut joutua lapsista eroon vielä eläkkeellä ollessaankaan. Kun omaa perhettä ei ollut, riitti huomiota toisten lapsille.

Aluksi vähän huolestuin, etteivät lapsemme vain vaivaa häntä liikaa. Asuimme jonkin aikaa melkein vastapäätä toisiamme ja lapset kävivät usein hänen ovellaan. Sitten muutimme melkein pariksi vuosikymmeneksi satojen kilometrien päähän, mutta ystävyys jatkui. Vierailimme Lean luona yleensä kerran kesässä, soittelimme ja kirjoittelimme. Sai hän joskus kyydin myös meille pohjoiseen.

Kun uudelleen asuimme naapuruksina, huomasin, että aivan samalla tavalla hän yhä valloitti kohtaamansa uudet lapset. Rukoilijan tehtävään pääsee ilman fyysisiä kuntotestejä. Esirukouksen lahjaa Lea käytti uskollisesti, ja kun Lea ei enää jaksanut lähteä edes autettuna kirkkoon tai seurakuntatalolle, hän liittyi tyytyväisenä laajaan radiokirkkoseurakuntaan.

Televisiota Lea Lehtivuori ei hankkinut. Tuskin periaatteen vuoksi, eipä vaan tullut tarvinneeksi. Kun hän kävi joskus meillä seuraamassa televisiosta itsenäisyyspäivän kutsuja, meillä naisilla oli hauskaa kommentoidessamme juhlavieraiden pukuja ja kampauksia.

Katselimme myös joskus yhdessä vanhan kotimaisen elokuvan, Edvin Laineen ohjaaman Oprin. Lea näki varmaan elokuvan eri näkökulmasta kuin me nuoremmat. Jo sana vanhainkoti saattoi vielä joskus sotien jälkeen pelottaa. Minulle Rakel Laakson esittämä Karjalan evakko Opri edustaa samaa elämästä viisasta hyvyyden kantajaa kuin Lea Lehtivuori.

Vanhalla Löyän koululla

Lea Lehtivuori ei ollut yksin, vaikka hänellä ei ollutkaan omaa perhettä. Vielä viimeisinä elinvuosina hänellä oli useita ystäviä, kaikki vaan häntä huomattavasti nuorempia. Rakkaat vanhemmat ja siskot olivat jo ajan rajan tuolla puolen ja Lea sanoikin, että kyllä Jumala tiesi, kenet jättää viimeiseksi. Hän tunsi kestävänsä menetykset ja murheet sisaruksista parhaiten.

Lean sydämessä oli käynyt joskus nuorempana jonkinasteinen tukos, mutta se selvisi vasta 90-vuotiaana syntymäpäivämatkalla, kun sydän silloin pienen aivoverenkiertohäiriön takia viimein tutkittiin. Jälki oli tallessa. Ja toisen silmän kudoksissa näki lääkäri jäänteitä ehkä kurkkumädän sota-aikana aiheuttamasta vammasta. Lea muisti näköhäiriöt silmissä, ja että oli luullut tulleensa lumisokeaksi auringonpaisteessa.

Hän oli pieni siro nainen. Vanhimmat yksiopettajaisen koulun oppilaat olivat opettajaansa kookkaampia. Jopa talvisessa mäenlaskussa rohkea opettaja näytti esimerkkiä. Hän pysyi tehtävässään myös läpi vaikeimpien sota-aikojen. Osa oppilaista tuli Alavuden ja Töysän puolelta, koska koulu sijaitsi lähellä näiden kuntien rajaa.

Pienen kylän arjessa koulun merkitys oli suuri. Koululla vietetyt juhlat jaksottivat vuotta konkreettisesti. Opettaja kirjoitti itse runoja ja kronikoita ohjelmanumeroiksi. Tutun laulun sävelmään hän runoili: ”Kuortaneen kolkassa koulumme on.” Kaikki halukkaat pääsivät esiintymään. Joskus jonkun oppilaan isä tuli moittimaan kuvaelman peikkoa liian pelottavaksi pienimmille katsojille.

Vaikka Lea Lehtivuori itse oli musikaalisuudestaan epävarma, saattoi koululla käynyt tarkastaja todeta laululeikkejä seurattuaan, että opettajalla on ollut aivan liian huono arvosana laulusta. Kuten oli tapana, opettaja asui koulun yhteydessä. Pitkään vain yhdessä naapurissa oli puhelin. Sillä toimitettiin asioita kauemmas.

Myöhemmin myös Enni-sisar oli muuttanut Kuortaneelle opettajaksi ja asui miehensä kanssa kirkonkylällä. Keskustaan oli pyörämatkaa 17 km, ja sen Lea Lehtivuori polki pyörällä tai hiihti edestakaisin samana päivänä. Talvisen koulupäivän jälkeen ei kyllä omalta kylältä juuri tullut lähdettyä minnekään.

Osa opettajan yksityiskirjastosta oli luokan seinällä ja isommat oppilaat saivat etsiä sieltä tietoja muun muassa itsenäisesti suoritettaviin historian tehtäviinsä. Huonekasvit tekivät luokkahuonetta viihtyisäksi. Syksyisin opettaja vei koululaiset poimimaan puolukoita koko joukolla. Koulun oma keittäjä vastasi osaltaan siitä, että oppilaat pysyivät innokkaina oppimaan vielä iltapäivälläkin.

Tein retken Lea Lehtivuoren vanhalle koululle toisen ystäväni, Lean entisen oppilaan, opastamana. Hän näytti myös luokkakuvia, joissa hymyilevä, viehättävästi pukeutunut ja hiuksensa nutturalle nostanut opettaja hymyilee keittäjän kanssa taustalla ja pirteä lapsijoukko istuu pulpettien äärellä.

Ystävä muisti vielä kaikkien yli kahdenkymmenen koulutoverinsa nimet ja sen, kuinka ihanalta ekaluokkalaisesta tuntui istua pulpetissa. Pöydän kannessakin oli kolo ihan oikealle mustepullolle.

Vanha punainen puukoulu seisoi siellä nyt yksinäisenä. Uutta käyttöä ei ollut löytynyt. Talon päädyssä oli avokuisti, jonka kautta oppilaat tulivat aikoinaan sisään. Pihan puolen portaikko vei opettajan asuntoon. Talon takana järvelle päin katsoi neljä suurta ikkunaa, joista kaksi kuului luokkaan ja kaksi asuntoon. Pihalle päin oli neljä pienempää ikkunaa, päädyissä vain pienet vintin ikkunat.

Asuntoon vievä ovi oli raollaan. Keittiössä puuhella oli paikallaan ja sen viereiselle seinälle oli kiinnitetty koristekuvia. Keskellä entistä makuuhuonetta oli pöytä, jota näytti käytetyn pingiksen peluuseen. Tyhjässä olohuoneessa ystäväni muisteli, kuinka juhlalliselta tuntui, jos sai käydä opettajan puolella toimittamassa jotain pikku asiaa. Vanhat tapetit ja verhot korkeissa huoneissa viestivät mennyttä ajankuvaa. Näkymä ikkunoista järvelle päin oli aikoinaan avarampi, puuttomampi. Eteisen lampun varjostin ja naulakot olivat samat kuin kymmeniä vuosia sitten.

Kellarin ja vintin portaisiin vain kurkistimme. Sinne kellarin hyllyille Lea-opettaja säilöi aikanaan syksyn sadon kauniisiin purkkiriveihin. Pihapiiriin kuului myös isohko sauna. Sementtilattiassa oli halkeamia, mutta tuoksu oli yhä puhdas ja kiuas tuntui odottavan seuraavia käyttäjiä astumaan sisään halkojen ja vastojen kanssa.

Pihan vierellä oli ollut urheilukenttä. Sen kokoinen kuin yksiopettajainen koulu tarvitsee. Puut ja pensaat kasvoivat reunoilta käsin kohti keskelle jäänyttä kukkaketoa. Muutama norjanangervopensas pihan reunoilla sekä luonnonkasvien joukkoon sinisenään levinneet lemmikit, viinimarjapensas ja saniaiset koulun seinänvierillä kertoivat, että joku istutti ne kerran.

Ystävyydenosoituksia

Lea Lehtivuori rakasti kukkia, erityisesti sinisiä, sen me ystävät tiesimme. Kaiken vuotta hänen eläkekotinsa pöydällä, kattoikkunan alla, kukki toinen toistaan kauniimpia ystäviltä saatuja ja itse kasvatettuja huonekasveja. Lempinojatuolin vieressä vuosikymmeniä kasvaneesta anopinkielestä Lea totesi nauraen, että anoppia hän ei koskaan saanut, anopinkielen kylläkin. Se oli kotoisin omalta kylältä. Lean lehtikaktukset kukkivat melkein ympäri vuoden.

Rivitaloasunnon suojaisalla pihalla kasvoi valkoisia ja violetteja syreeneitä, keväisiä sipulikasveja, pioneja ja päivänliljoja. Ystävällinen apumies kävi leikkaamassa ruohon ja luomassa lumen talvella. Kukkapenkkien hoidon Lea Lehtivuori lopetti, kun omien sanojensa mukaan huomasi, että vaikka työ oli mieluisaa, se ei enää ollut järkevää. Oli pyydettävä ystävä pitämään puutarhurista kiinni, ettei tämä rikkaruohoja kitkiessä kaatuisi nenälleen.

Lea Lehtivuori nautti emäntänä olosta vierailleen. Pöytä oli aina katettu viimeistellysti kahvihetkiä varten. Lapsia hän kestitsi jäätelöllä, mehulla ja pikkuleivillä. Välillä hän kutsui ruokavieraita ja vei heidät sitten ulos syömään, yleensä Urheiluopiston ruokalaan. Lea maisteli pikkuisen monenlaista herkullista seisovasta lounaspöydästä ja sanoi selkeästi senkin, mitä ei pidä lautaselle laittaa.

Häntä tultiin tervehtimään ja tiedustelemaan hänen vointiaan. Nuorten urheilijoiden ja kaikenikäisten satunnaisten vierailijoiden seuraan tämä ikinuori täysin palvellut opettaja sopi erinomaisesti. Vilkas puheensorina ja touhu ympärillä olivat hänelle mieleen. Päivää ennen sairaalaan joutumistaan Lea kertoi vielä suunnittelevansa joidenkin ystäviensä kanssa menoa Urheiluopistolle tutustumaan uuteen päärakennukseen ja ruokailemaan siellä uudessa ravintolassa.

Vanhainkotiin

”Kyllä te varmaan olette iloisia, kun saatte olla työssä tällaisessa loistohotellissa”, kuulin Lea Lehtivuoren sanovan hoitajalle, kun menin ensimmäistä kertaa häntä tapaamaan vanhainkotiin. Viiden viikon sairaalavaiheen jälkeen hän oli saanut siirron sinne. Yhä Lea oli tyytyväinen ja asioiden hyviä puolia korostava oma itsensä. Hän ihasteli ruokasalin korkeat ikkunat, suuret hyvin hoidetut kasvit ja seinien tekstiilit ja taulut. Hoitajat olivat täälläkin mieluisia ja jotkut jo ennestään tuttuja, kun olivat käyneet häntä tarpeen tullen kotona auttamassa.

Lea Lehtivuori sai vanhainkodissa oman huoneen ja oli siitä kiitollinen. Hän saisi tuoda huoneeseensa jonkun oman huonekalunkin. Virsi 470 sattui aukeamaan, kun Lea halusi tarkistaa, vieläkö hän näkee laseillaan pienen virsikirjansa tekstin. Virsi on kirjoitettu syntymäpäivälauluksi. Siinä kiitetään kaikesta eletystä, niin riemun kuin murheen ajoista.

Pöydällä maljakossa Löyän vanhan koulun pihalta tuomani kukat kertoivat siitä, kuinka kerran istutettu ja huolella alkuun hoidettu voi kasvaa ja kukoistaa vuosikymmenien jälkeenkin niin maassa kuin ihmisen mielessä. Kun Euroopassa suruliputettiin Lontoossa tapahtuneen terrori-iskun uhrien muistoksi, Lea Lehtivuori näki vanhainkodin huoneensa ikkunasta lipun ja tiesi tarkoin, miksi lippu oli puolitangossa. Hän hymyili, kun ihailin hänen pysymistään ajassa mukana. ”Kun minulla on tuo järkikulta tallella. Sitä ne kaikki ihmettelevät.”

Hänen huoneeseensa oli kannettu kotoa nojatuoli, ripustettu oma taulu seinälle ja pöydällä valkoisen liinan päällä hän saattoi taas katsella vanhempiensa ja sisartensa valokuvia. Oli kukkia maljakoissa ja ikkunalaudalla. Huone oli kodikas ja viihtyisä. Ystäviä kävi rupattelemassa ja laulamassa. Lea Lehtivuori ilahdutti kaikkia säteilevällä olemuksellaan. Sellaista huumorin pilkettä ja ymmärtämystä elämää kohtaan saa etsiä. Pitäjän vanhin tiesi, mitä häneltä odotettiin.

Naisella on kauneudentajunsa ”ikivanhanakin”. Lea Lehtivuori piti itsensä edelleen huoliteltuna. Hän näytti pientä, kukkakoristeista käsipeiliään ja totesi, että vielä hän laittaa itse tukkansa, kiertää pikku letit sivuille korvien yläpuolelle. Leteissä oli tummansiniset kapeat nauhat ja ne näyttivät hauskalta harmaissa hiuksissa. Hänen tukkansa ei vieläkään ollut valkoinen tai tasaisen harmaa.

Hän kirjasi myös kalenteriin sekä tapahtuneita tai tulevaisuudessa edessä olevia asioita. ”Kannattaakohan minun enää hankkia uusia silmälaseja, kun kuolen jo pian?” hän pohti. ”Kun olen tällainen sokko, en oikein tahdo nähdä lukeakaan enää. Ja pelkään, että viimeinenkin näkö menee, jos rasitan silmiä. Olisi mukavaa nähdä ainakin ystävien kasvot ihan loppuun asti.”

Lea otti yöpöydältä pienen kirjan ja alkoi etsiä jotain sen sivujen välistä. Kirjassa oli paljon alleviivauksia. Kortteja, käsinkirjoitettuja papereita ja lehdestä leikattuja artikkeleita tuli esille sivujen välistä. Löytyi myös runo Eeva-äidin muistoksi ja vanha valokuva. Se oli kesäinen kuva Lean nuoruudesta, kotipihalta Vilppulasta. Punamullalla maalatun, komean maalaistalon verantojen edessä kukki valkoisia syreeneitä. Pihanurmelle oli istahtanut vieraita ja talon omaa väkeä. Nuori Lea Lehtivuori istui siellä hymyillen Miili-tätinsä vierellä.

Näkemiin

Kun kävin Leaa tapaamassa viimeisen kerran, hän ei jaksanut enää jutella, mutta silmät olivat vielä auki, katse kirkas. Kahden päivän kuluttua saimme soiton tulla vanhainkotiin hyvästelemään ystävämme. Silitin hopeisia hiuksia. Lauloimme ja pidimme pienen hartaushetken.

Oli 20.tammikuuta 2007. Toukokuussa Kukan-päivänä Lea Lehtivuori olisi täyttänyt 98 vuotta. Ystävien, sukulaisten ja oppilaiden muistoissa hän ja hänen elämänasenteensa elää: ”Minä olen niin iloinen ja kiitollinen!”