Lasikaton murtaja Terttu Häkkinen – Asian pitäisi olla keskiössä, ei persoonan

Terttu Häkkinen oli ensimmäinen nainen seitsenpäiväisen lehden vastaavana päätoimittajana. Työuransa parhaina hän kuitenkin muistelee vuosia Hämeen Sanomien uutispäällikkönä.

Hämeen Sanomien päätoimittajana kymmenvuotiskauden 1992-2002 toiminut Terttu Häkkinen ei nimityksensä aikaan edes huomannut, että särki lasikaton. Joku siitä sitten huomautti, ja pakkohan se oli uskoa. Seitsenpäiväisissä lehdissä vastaavina päätoimittajina oli tosiaankin ollut vain miehiä.

Asemasta päätoimittajakunnan ainoana naisena oli etua. Terttu muistettiin, mikä helpotti yhteydenottoja vaikkapa politiikan ja talouden ykkösketjun päättäjiin. Seminaarien ja kurssien päivällisillä hänet yleensä plaseerattiin isännän lähelle, eikä hänen tarvinnut jostain sivusta höristellä korviaan, jotta kuulisi tärkeimmät keskustelut.

Tunnettu vaikuttajanainen oli kysytty puhuja. Toisinaan Terttu tosin kokee joutuneensa jonkinlaiseksi ”tasa-arvon mannekiiniksi”, jota pyydettiin puhujaksi sukupuolen takia, ei niinkään asian.

Kesätyö toi Hämeenlinnaan

Terttu Häkkinen tuli vuonna 1964 kesätoimittajaksi Hämeen Sanomiin, ja pian hänestä tuli pysyvästi hämeenlinnalainen. Opinnot Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa – vuodesta 1966 Tampereen yliopisto – olivat lopuillaan. Tutkielma oli vielä tekemättä ja jokunen valmistava aine suorittamatta.

– Tarkoitus oli hoitaa ne Hämeenlinnasta käsin Tampereelle, kun se oli olevinaan helppoa. Mutta se lykkääntyi ja lykkääntyi, kun minulle tarjottiin vakipaikkaa Hämeen Kansasta, hän muistelee. Hän myöntää, että on tutkinnon puute joskus harmittanut. Urakehitystä se ei kuitenkaan haitannut.

Hämeen Sanomien ja Hämeen Kansan toimitukset olivat saman kadun varrella mutta lehdet henkisesti etäällä toisistaan.

– Emme vierailleet paljon toisemme toimituksissa.  

Hämeen Kansa oli demarilehti, Hämeen Sanomat porvarillinen. Kukin päätoimittaja – Terttu Häkkinenkin aikanaan – sanoitti hallituksen määrittämän periaatelinjan omalla tavallaan, mutta sen taustalla pysyivät vanhat perinteiset arvot, ennen kaikkea isänmaallisuus ja maanpuolustushenkisyys.

Perhe juurrutti Hämeenlinnaan

Terttu oli Hämeen Kansassa vajaat kolme vuotta. Kun Hämeen Sanomissa avautui toimittajan paikka, hän pääsi takaisin sinne.

Sekä Hämeen Kansassa ollessaan että alkuun Hämeen Sanomissa hän avusti sivutyönään radiota. Nyt se tuntuu yllättävältä, mutta siihen aikaan työnantajat hyväksyivät sen.  Yleisradiolla ei ollut Hämeenlinnassa vielä omaa toimitusta eikä edes studiota. Hämeen alueradio toimi Tampereella, jonne nauhat lähetettiin. Terttu nauhoitti Kanta-Hämeen kuulumiset -ohjelmaa jopa vaatehuoneessaan. Juttuja meni myös televisioon.

Terttua naurattaa vieläkin se tunne, kun avustajia kouluttanut Niilo Ihamäki vei yhden hänen harjoitustyönsä Päivän peliin. Se oli niin hienoa. Tosin kuvitelma siitä, että nyt kaikki tietävät hänet, rapisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Radion koulutuksissa Terttua oli kiitelty hyvästä radioäänestä, ja uran alussa  hän mietti pyrkimistä kokonaan radiotyöhön Helsinkiin. Yksityiselämän käänne kuitenkin piti hänet Hämeenlinnassa.

 – Menin naimisiin, ja miehen työpaikka oli täällä perheyrityksessä.

Raakaa työtä ja ripaus glamouria

Terttu Häkkinen sanoo aina olleensa omimmillaan uutisissa, uutistoimittajana ja uutispäällikkönä. Koulutuksessa painotettiin aina, että uutishankinta on kovaa työtä. Journalistien koulutuksen pioneeri Pentti Salmelin erityisesti varoitti kuvittelemasta, että toimittajan elämä olisi glamouria – cocktail-kutsuja ja muotinäytöksiä.

Niitäkin, pikkukaupungin mittakaavassa, Tertun työhön tosin mahtui, kun päätoimittajaksi tullut Allan Liuhala antoi hänen toimitettavakseen Hälläväliä-nimisen palstan.  Mallia otettiin Helsingin Sanomista, jossa tehtiin ”kiltin ilkeää” palstaa erilaisten julkkisten edesottamuksista.

Hälläväliä oli suosittu, ja sen tekijästä tuli julkkis itsestäänkin. Yksillä kokkareilla tai glögeillä kertyi helposti koko viikoittaisen palstan materiaali.  Radiota avustaessaan Terttu oli kiertänyt maakunnan moneen kertaan, ja alueen kolmessa mediassa työskennelleenä hän tiesi silmäntekevät.

Palsta oli aika lailla sidoksissa tekijänsä persoonaan, ja niinpä se hiipui pois, kun Terttu monta vuotta sitä toimitettuaan halusi siitä luopua.

– Koin, että olen siinä kaiken sanonut enkä halunnut enää niitä samoja pyöritellä. Vaikka olen aina inhonnut minä-journalismia, niin siinä olin kuitenkin minä.

Kanta-Hämeen etu edellä

Terttu Häkkinen joutui tai pääsi työuransa mieluisimpaan pestiin varsinaisesti siihen pyrkimättä. Hän oli pari vuotta hoitanut uutispäällikön sijaisuutta, ja kun tämä jätti tehtävän kokonaan, Terttu siirtyi tilalle.

Päätoimittaja Liuhalalla oli selkeä missio nostaa Kanta-Hämettä ja Hämeenlinnaa.

– Hämeenlinnahan oli Hämeen läänin pääkaupunki, ja niin olisi Tamperekin halunnut olla. Teimme kaikkemme, ettei pääkaupunkia siirretty Hämeenlinnasta. Kun lääniuudistus tuli, tämä pysyi pääkaupunkina, ja sehän oli kovin komeata. Maaherra pysyi täällä niin kauan kuin maaherroja oli. 

– Wetterhoffin käsi- ja taideteollisuusopistoa puolustimme, samoin sotilaslääniä yhtä ponnekkaasti, tämmöisiä maakunnalle ja Hämeenlinnalle tärkeitä asioita. Aina, kun jotain oli, piti saada esille maakunnan ääni nimenomaan hämeenlinnalaisesta näkökulmasta.

– Jotenkin minussa, evakkonaisessa, heräsi sellainen puolustushenki. Minä oikein lämpenin, kun pääsin Tamperetta nokittamaan.

Kaiken paikallistaminen joskus huvittikin toimituksen porukkaa. Kesätoimittajilla oli yhteen aikaan vitsi: Reaganilla nenässä syöpä, Hämeenlinnan kaupunginjohtajalla ei edes kutise.

Hämeen Sanomien vahva maanpuolustushenkisyys herätti myös arvostelua. Terttukin uutispäällikkönä ja päätoimittajana kuuli moneen kertaan vitsin, että Hämeen Sanomat on ainoa sotilaspoliittinen lehti, joka julkaisee kuolinilmoituksia.

– Jollekin sanoin, että esimerkiksi Lapin Kansassa ei juurikaan kirjoiteta maanpuolustusasioista, mutta ei Hämeen Sanomissakaan poronhoidosta. Pitää ottaa huomioon se ympäristö, missä toimitaan.

Vahvaa paikallista

Terttu oli uutistoimittajana ollessaan mennyt mielellään hankaliin paikkoihin. Hän muistaa vieläkin, miten seurakunnan kappalaisen kanssa kävi tapaamassa kaatopaikan liepeillä majailleita asunnottomia ja kielenkärjellä maisteli viinaa, josta nämä olivat tehneet juomakelpoista valuttamalla denaturoituja pakkasnesteitä jäistä rautatankoa pitkin.

Oli opittava myös hyväksymään ikävät rutiinit. Hämeen Sanomissa oli hänen aloittaessaan vanha toimitussihteeri, joka antoi kuukausittain tehtäväksi selvittää viimeisimmät vankitilastot ja rautatieaseman kautta kulkeneet tavaramäärät. Nämä eivät ihan vastanneet niitä pilviä hipovia mielikuvia, joita nuorella toimittajalla oli journalismista ollut, mutta ne opettivat.

Uutispäällikkönä hän patisteli toimittajia liikkeelle silloinkin, kun juttu olisi ollut mahdollista tehdä vain puhelimitse. Hän myös kannusti ideoimaan. Usein hän viikonlopun työlistaa tehdessään laittoikin lauantain ja sunnuntain uutisvuorossa oleville määräyksen omaehtoiseen uutishankintaan, tehdä ”vahvaa paikallista”.

Hän ei itse koskaan kokenut, ettei hänellä olisi ollut mahdollisuutta tehdä työtään hyvin ja hankkia vaikka millaisia uutisvoittoja.

– Kyllä se oli omasta osaamisesta kiinni. Tykkäsin henkilöhaastatteluista, ja niistähän tulikin paras palaute.

Entisen esimiehen tuki ratkaisi

Allan Liuhalan jäätyä vuonna 1990 eläkkeelle päätoimittajaksi nousi toimituspäällikkö Esko Ojala, mutta hän lähti talosta jo parin vuoden päästä. Terttu kertoo hämmästyneensä, kun talon ulkopuolelta alkoi kuulua viestiä, että hänestä odotettiin päätoimittajaa.

Hän mietti asiaa perusteellisesti siksikin, että osa toimituksesta avoimesti vastusti hänen nimitystään. Entisen esimiehen tuki kuitenkin vakuutti.

– Liuhalalla oli silloin vielä vaikutusvaltaa. Olen varma, että ilman hänen tukeaan minusta ei olisi tullut päätoimittajaa.

Tertulle oli tärkeää, että Hämeen Sanomien hallitus – miehiä muuten kaikki – oli nimityksestä yksimielinen. Hän huomauttaa, että nimitys sattui 1990-luvun raskaan laman aikaan.

– Luulen, että jos olisi ollut nousukausi, tuskin olisin ollut päätoimittaja.  Isolla rahalla olisi tullut talon ulkopuolelta joku muu, joku mies.

– Kyllä minä niin luulen, hän vastaa kysymykseen ”oletko tosissasi”.

Oikeaan aikaan eläkkeelle

Terttu onnittelee itseään vieläkin siitä, että noudatti Allan Liuhalan neuvoa, ja vaati päätoimittajasopimukseensa päivämäärän, jona voi lähteä eläkkeelle.

Kun se päivä tuli, hän oli sataprosenttisen valmis. Hän kuitenkin muistelee päätoimittaja-aikaansa pääosin hyvillä mielin.  

– Siitä jäi niin paljon hyvää, että sinne se painottuu.

Parasta ovat päätoimittajuuden aikana syntyneet tai syventyneet ystävyydet ja kaveruudet. Omassa talossa oli myös vankkumatonta tukea ja ystäviä, jotka pitävät yhteyttä edelleen.

Raskainta olivat laman aiheuttamat talouspaineet. Hänestä oli hirveää lopettaa määräaikaisten toimittajien työsuhteita. Osa koki sen henkilökohtaisena loukkauksena.

Päätoimittaja joutui myös tottumaan kiireeseen ja yksinäisyyteen. Hän ei kuulunut entisellä tavalla toimituksen porukkaan, eikä hän kuulunut lehtitalon hallinnon ytimeen, vaikka hallituksen kokouksissa istuikin. Yksityiselämän ystäville jäi niukasti aikaa.

– Joistakin asioista ajattelen, että tekisin toisin. Olisin varmasti useille ihmisille ystävällisempi kuin olin, ja toisaalta pitäisin paremmin puoleni tilanteissa, joissa minulle oltiin kohtuuttomia.  En muista olleeni tietoisesti ilkeä, mutta joissakin tilanteissa olin välinpitämätön enkä puuttunut, vaikka olisi pitänyt.

Hän on vasta myöhemmin tajunnut, että jossain uran vaiheessa olisi kannattanut ottaa sapattivapaata. Se ei tullut aikanaan edes mieleen. Hän meni töihin pari kertaa sellaisinakin päivinä, joina lähipiirissä oli surua tai sairautta ja jollaisina hän itse olisi lähettänyt alaisensa heti kotiin.

– En tiedä, mitä se oli, hän miettii – ehkä kotikasvatuksesta ja lapsuuden perheen evakkotaustasta johtuvaa tunnollisuutta ja omillaan selviytymisen tarvetta.

Allan Liuhala oli päätoimittajanimityksen jälkeen vannottanut häntä soittamaan, jos tulee kysyttävää tai puhumisen tarvetta työasioissa. Terttu naurahtaa, että oli se linja välillä aika kuumana.

Luottamustehtäviä ja median seurantaa

Terttu kaipasi eläkkeelle jäätyään työyhteisöään mutta pysytteli silti poissa toimituksesta.

– Omana aikanani monilla herroilla oli tapana tuoda perjantai-iltapäivisin kirjoituksia ja jäädä rupattelemaan. Minulla hiki valui ja odotin vieraan lähtevän, kun olisi ollut muuta tekemistä. Kerran, kun oli joku taas ollut, menin toimitukseen ja puuskahdin, että muistakaa, jos eläkkeellä tulen päätoimittajan huoneeseen vain jaarittelemaan, niin ajatte minut pois.

Ystävyys monen työtoverin kanssa on kuitenkin säilynyt, ja varsinkin alkuun toimituksesta otettiin usein yhteyttä työasioissa. Kyseltiin esimerkiksi henkilöiden nimiä ja taustoja.

– Onhan se totta, että aikamoinen tietopankki minulla sillä kokemuksella on.

Terttu oli yhteiskunnallisesti aktiivinen jo rivitoimittajana ollessaan, ja uutispäällikkö- ja päätoimittaja-aikana hänellä oli enimmillään yli kymmenen hallitusjäsenyyttä erilaisissa yhteisöissä.

Koko joukko luottamustehtäviä jatkui vielä eläkevuosilla, samoin into kirjoittamiseen. Hän jatkoi kymmenen vuotta Hämeen Sanomien kolumnistina ja kirjoitti kolumneja muutamiin muihinkin lehtiin.

Hän naurahtaa, että nyt olisi päällimmäisenä tehtävälistalla kuolinsiivous, mutta se ei meinaa sujua. Kodin varastoissa on tolkuttomasti papereita, joiden loppusijoituksesta pitäisi päättää.

Hän on edelleen median suurkuluttaja, joka seuraa useita tiedotusvälineitä ja aamuisin lukee Hämeen Sanomat ja Helsingin Sanomat mieluiten paperilta. Hän seuraa tiiviisti sähköisten ajankohtaiset ja vilkaisee ensimmäiseksi aamulla ja useamman kerran päivän mittaan medioiden verkkosivuja.

Terttu ei väitä, että kaikki olisi ollut ennen paremmin, mutta journalismissa on menty hänen mielestään myös huonompaan suuntaan.

Hän myös muistaa, miten jo ennen sosiaalista mediaa ihmetteli, kuinka ketään ei tuntunut kiinnostavan, kuka kantaa vastuun internetin avatessa kenelle tahansa mahdollisuuden julkaista mitä tahansa.

– No, sehän ryöstäytyi käsistä. Siellä on paljon hyvää, mutta on myös shittiä. Eihän joku Trump olisi päässyt asemaansa ilman Twitteriä.

Nykytyylinen kaiken kommentoiminen omalla nimellä ja naamalla tympäisee Terttua usein. Hänestä tähtitoimittajaksi kannattaa yrittää vasta sitten, kun perusjournalismi on kunnolla hallussa.

 – Asian pitää olla keskiössä, ei toimittajan persoonan.