Ida Juhontytär Moilanen - Lapsuusmuistot Iita-mummosta

Leikkikaverini sanoivat Iitaa ” Pieksämäen todelliseksi mummoksi”, kun mummolla oli aina huivi päässä. Todellisuudessa talvisin niitä oli aina jopa kaksi: alushuivi ja talvella tumma, villamusliininen huivi ja kesäisin vaalea, siniraitainen puuvillahuivi ja juhlaan tumma silkkihuivi hapsuilla. Muistan ne hyvin, koska letitin mummon hiukset muutaman kerran saunan jälkeen ja ihmettelin hiuspinnejä, jotka olivat läpikuultavan ruskeita, joissa oli pieni rengas. Siitä renkaasta sai hyvin kiinni irrottaessa ja hiusta kiinnittäessä.

Ida-mummo syntyi perheeseen vuosisadan alussa, jossa isä oli torppari Juho Ikonen, syntyisin Kangasniemeltä ja äiti kutoja Loviisa Höylä Pieksämäeltä. Vanhemmat vihittiin värikkään elämän kulkeneen pastorin Otto Magnus Hahl (1860-1911) toimesta Haukivuorella. Lapsia syntyi Nykälän torppaan yhteensä kuusi: 3 tyttöä ja 3 poikaa. Joka puolella oli järviä, soita ja mäkiä.

Vuosisadan alussa Haukivuoren, Pieksämäen ja Kangasniemen rajamailla ei ollut tietä eikä kouluja. Sisarusparvi hankki lukutaidon kiertokoulussa ja tytöt eivät ehtineet hankkia edes kirjoitustaitoa kun joutuivat ottamaan piikapestin vastaan. Ida-mummoni pääsi Kangasniemen kartanoon lähelle Luusniemeä, isänsä syntymäpaikoille.

Siellä Ida siivosi ja kutoi kankaita ja mattoja Kartanolle ja koki ensi rakkauden, sillä sai ensimmäisen lapsensa kansalaissodan jälkeen ja joutui palaamaan isänsä torppaan. Juho-isä tutustutti Idan suutarinpoikaan Ottoon naapurikylästä ruukinrannasta Porsaskoskelta ja häät pidettiin 20-luvulla. Torpparinemäntänä Ida jatkoi pyyheliinojen ja mattojen kutomista. Suosituin kuvio oli savolainen Lemmenpolku-matto, johon pystyi helposti liestyvät, hautajaisvaatteiden kankaat kutomaan kauniiksi matoiksi.

Otto ja Ida rupesivat raivaamaan kiviä saadakseen lisää peltoa järvien ja soiden väliin, sillä jälkikasvua tuli 1-2 vuoden välein sotavuosiin asti. Vanhimman pojan perään tuli poika ja 7 tyttöä – aivan kuin Seitsemän Sisarusta. Iitan kädentaidot olivat todella tarpeen, sillä Iita hoiti myös liikuntakyvyttömät appivanhempansa lasten lisäksi. Idalla oli hyvät kädentaidot kuten miehelläänkin. Tuokkoset ja pärekorit olivat sen ajan muoviastioita. Jopa perunajauhot tehtiin itse. Ja sota-aikana koko perhe ja kylänväki selvisivät Iita-mummon leivontataidoilla. Vielä 1990-luvulla minulta kysyttiin mummoni pettuleivän reseptiä terveysleiväksi paikkakunnan leipomoon.

Ensimmäistä luokkaa käydessäni mummo kävi meillä Pieksämäellä muutaman kerran seuraamassa siskoni ja minun touhuja. Kerrostalossa meillä oli paljon kavereita – heitä tuli ja meni: oltiin piilosta, haettiin askartelutarviketta, hyppynarua lastenhuoneesta naapuriin ja välillä tuli niin kuuma että tultiin juomaan mummon tekemää erittäin hyvää sekamehua. Soitettiin ovikelloa, jos avain ei roikkunut ovessa, kuten yleensä. Juostiin portaikossa. Mummo ei tuumannut mitään: ei kieltänyt, ei käskenyt, ei huutanut. Lopulta kuitenkin hän hermostui jatkuvaan oven sulkemiseen ja avaamiseen, joten hän päätti siirtää kiikun olohuoneesta eteiseen ja kiikkui eteisessä. Oli todellinen ovivahti! Muistan kun kaverini Johanna oli ihan kateellinen: ”Oispa hänelläkin oikea mummo! ”

Oikein mieleenpainuva tapahtuma sattui Halkokummulla, jossa mummo ja pappa asuivat vuokralla. Isä oli tuonut kesällä minut hoitoon mummon luokse, kun sisareni oli kipeä. Kärtin ja kinusin kovasti mummolta, että lukisitko jotain tästä isän antamasta uudesta Aku Ankasta, kun en osannut kuin hitaasti tavata sanan sieltä täältä. Ei onnistunut, joten suutahdin ja menin makuuhuoneeseen, jossa oli senkin päällä tikittävä herätyskello ja sen edessä kiikku. Istuin kiikkuun ja poljin vauhtia kellon numeroiden mukaan: ” yksi, kaksi, kolme….kaksitoista…” Huh, kiikku pyörähti ympäri! Mummo tuli kaivamaan minut kiikun alta ja kysyi huolestuneena: ” Tyttö kulta, puhutko mitään? Sattuuko?” Katsoin mummoa silmiin ja hymyilin: ”Nyt mä osaan laskea kahteentoista! ” Ja muistan, kuinka laskin mummon käsitöiden eli kutimien silmukkamäärät – niitä oli 25 silmää, eteisestä kenkien määrät ja papan tupakka-askista savukkeiden määrät. Olin niin innoissani, että taisin laskea koko viikon ajan kaikkea mitä tuli vastaan. Oikea Heureka-tunne!

Lapsuusmuistoista mummon luona tulee mieleen, että mummolla oli värilliset, kauniit, ohuet savun ja vihreän harmaan juomalasit. Niistä aina varoitettiin, ettei reunaa saa purra. Nyt lasit ovat hienointa 1960-luvun retroa museoiden hyllyillä. Minusta oli hienoa kaataa lasiin keltaista Jaffa-limsaa ja ihmetellä miten keltainen väri vaihtui lasiin kaadettaessa. Lasit kiinnostivat minua aina niin, että mummo yritti houkutella kellanruskeilla Omar-toffeekarkeilla ja murokekseillä minut muihin touhuihin ja illalla rauhoittumaan seuraavalla laululla:

Nuku, nuku, nurmilintu,
Väsy, väsy, västäräkki,
Tie pellolle pesäsi,
Kalliolle kartanosi,
Koivun oksalle kotisi,
Tuomen oksalle tupasi,
Pajun oksalle pajasi,
Kivikolle kirkkotiesi!

1970-luvulla joka jouluaatto menimme sankarihaudoille viemään enojen haudoille kynttilät ja seppeleet mummon ja ukin puolesta. Sinne ilmestyivät usein serkut ja jouluna olikin väkeä syömässä kinkkua ja laulamassa joululauluja. Ida-mummo nautti hälinästä, vaikka meitä pieniä toppuutteli. Työelämään mennessäni äitini varoitti etukäteen, etten puhuisi ravintolassa pidettävistä koulutusseminaareista. Mummo ei ymmärrä, miksi nuorena naisena liikun ravintolassa ja äitini ei halunnut kouluttaa mummoa enää nykyaikaan. Hänen 90-vuotissyntymäpäivät olivat viimeset, jossa me kaikki serkukset olimme koolla. Kädentaitoja kunnioittaakseni laitoin punaisen Sulkavan-kansallispuvun päälleni, mutta mummopa ei siitä pitänyt. ”Tyttö, ei saa punaisella koreilla!”