Laina Riihonen - Valonviejä kansalle

Akselin ja Lainan ”häämarssi”

Keväällä 1923 valittiin uusi opettajatar Kuhmoniemen kirkonkylän 2-opettajaiseen kansakouluun. Hän oli Laina Lyydia Korpela, joka pian kesän koittaessa muutti uuteen kotipitäjäänsä. Mikä sai Hämeen viljavilla vainioilla varttuneen 31-vuotiaan terhakkaan neidon muuttamaan ”ihmisten ilmoilta” kauas periferiaan Kainuun korpeen?  Vastaukseksi riittää yksi sana: rakkaus.

Laina oli kihlautunut tammikuussa 1922  naapurikylänpojan Akseli Riihosen kanssa. Tuolloin hän oli opettajana lapsuuskotinsa naapurissa Lahdenkylässä Kuorevedellä. Kihlauutisensa Laina ja Akseli julkaisivat  näyttävästi lehdissä, mm. Helsingin Sanomissa 24.1.22, jossa uutinen oli aivan etusivulla silmiin pomppaavasti näkyvillä. Sulhanen oli morsiantaan vuoden vanhempi, ollut vapaaehtoisena suomalaisessa Jääkäripataljoonassa ja taistellut Saksan rintamalla I maailmansodassa. Palattuaan kotimaahan helmikuussa 1918  Akseli toimi joukkueenjohtajana Suomen armeijassa ja taisteli sisällissodassa Karjalankannaksella. Sen jälkeen hän työskenteli 5. Jääkärirykmentissä, josta erosi ja siirtyi Suojeluskuntajärjestöön paikallispäälliköksi. Lainan kertoman mukaan kihlaparilla oli aikeena asettua kotiseudulle Kuorevedelle, mutta aie kariutui siihen, kun sulhasen Samuli-isä pyörsi lupauksensa luovuttaa kotitila Akseli-pojalleen. Akseli jäi tuolloin ”kodittomaksi ja työttömäksi”, eikä miehellä ollut kansakoulun ja sotilaskoulutuksen lisäksi muuta koulutaustaa. Niinpä jääkärivääpeli Akselilla oli edessänsä uuden ammatin etsiminen. Kymi Oy:stä hän sai metsäkasöörinä töitä. Akselin Emil-veli oli tuolloin Kymi Oy:n piirityönjohtajana Kuhmoniemellä, jonne Akselikin muutti ja sai metsätyönjohtajan pestin.

Laina-morsiamelle tuli kiire päästä Kuorevedeltä sulhasensa luo Kainuuseen. Hän haki opettajan virkaa Kajaanin mlk:n Mainuan koululta, jonne pääsikin. Ei Laina hakiessaan tiennyt, että Mainualta Akselin luo oli peräti 130 kilometrin taival. Vuosi Lainalta meni Mainualla, ja sitten avautui Kuhmoniemellä opettajan virka, jota Laina haki ja sai. Kesäkuun 10:ntenä koitti se onnenpäivä, jolloin Laina muutti Kuhmoniemen kirkonkylään. Muuttomatka oli vaivalloinen. Kajaanin ja Kuhmon välillä oli hyvä kärrytie, jota autollakin pääsi, mutta autoa ei Kuhmossa silloin vielä ollut kenelläkään. Sotkamon Ontojoelle kulki Kajaanista laiva, jolla Laina aloitti muuttomatkansa. Ontojoen laivalaiturilta kihlapari jatkoi matkaa kävellä  käpsyttäen ja polkupyörää työntäen. Laivarannasta oli neljän peninkulman kävelymatka Lainan uuteen kotiin. Tuo taivaltaminen olikin Akselin ja Lainan ”häämarssi”. Heidän häitään kun vietettiin kahden viikon kuluttua juhannuksena 1923 sulhasen veljen Emil Riihosen kodissa. Vihkimisen myötä neiti Korpelasta tuli rouva Riihonen. Kuhmoniemestä, jonka nimi virallistettiin vuoden 1937 alussa Kuhmoksi, tuli Lainan ja Akselin loppuelämän koti ja työsarka. Tämä saaga kertoo heidän Kuhmo-vuosistaan, mutta ensin luodaan kuitenkin katsaus Lainan lapsuuteen, nuoruuteen ja opettajatoimiin ennen avioliittoa. 

LAINAN LAPSUUS JA NUORUUS  

Kuoreveden Korpelassa

Laina Lyydia Korpela syntyi Korpelan taloon Kuoreveden pohjoissopukkaan 16.5.1892. Ennen Lainaa perheeseen oli syntynyt neljä poikaa, joista Arvo oli kuollut aivan pienenä. Lainan jälkeen Amalia-äiti ja Otto-isä saivat vielä kaksi poikaa. Lainan syntyessä isä työskenteli Korpelan tilalla isänsä Heikin apuna, mutta hän osti tilan isältään keväällä 1895. Oton vanhemmat Heikki ja Hetastiina saivat tuolloin kaupassa rahaa ja syytingin.

Nuori Otto-isäntä ryhtyi koneellistamaan Korpelaa ripeään tahtiin. Hän oli tilansa hoidossa hyvin edistyksellinen. Tilasipa mies Kuoreveden ensimmäisen niittokoneenkin, jonka vetämiseen tarvittiin kaksi hevosta. Tuota konetta isäntä itse ei ehtinyt näkemään, koska hän kuoli tuberkuloosin hoitoon liittyneen leikkauksen jälkitilaan. Kuollessaan hänellä oli ikää vasta 40 vuotta. Isännän tekemät mittavat investoinnit jättivät perheelle raskaan velkataakan. 37-vuotias Amalia-vaimo ja 14-vuotias esikoispoika Oiva joutuivat isän kuoltua vastuuseen tilasta ja lasten kasvatuksesta. Laina-tytär oli  isän kuollessa vasta 5-vuotias. Oiva-veljestä tuli sisaruksille isän korvike, joka koulutti ja vei veljiä ja siskoa elämässä eteenpäin. Asiakirjoissa hänestä käytetään nimeä O. L. Korpela.   

Maatalossa perheen ainoa tytär Laina oli pienestä pitäen äidin apuna ja oppi tekemään kaikkea, mitä maatalossa naiset tekivät. Kävipä hän veljiensä kanssa nuotallakin. Koulunkäynnin hän aloitti kiertokoulussa. Lainan ollessa 9-vuotias kotikylään saatiin kansakoulu, joka noina aikoina kesti 4 vuotta. Suoritettuaan kansakoulun Lainasta tuli kotitaloon piika, koska toinen tilan piioista jätettiin pestaamatta. Laina oli pienehkö, siro neito, mutta vastapainoksi työpari Hanna-piika oli isokokoinen. Näillä kahdella naisella työt sujuivat sutjakasti laulellen niin navetassa, sikalassa, lampolassa kuin kaivollakin. Monesti ohikulkijat poikkesivat katsomaan, ketkä siellä Korpelan suojissa niin iloisesti nauroivat ja lauloivat. Tytöt saattoivat silloin riemukkaasti repäistä värssyn ”Mitä minä huolin, nuori kun oon, leikin ja tanssin, mitä mä voin. Työtäkin teen ja vaivaakin nään, vaan nyt on aika toinen, rallati rati, rallati rei, vaan nyt on aika toinen.” 14-vuotiaana Laina kävi Kangasalla kahden viikon mehiläistenhoitokurssin  ja vielä saman vuoden syksyllä kaksiviikkoisen keittokurssin. Laina osti mehiläisparven, kasvatti mehiläisiä lisää ja linkosi hunajaa myytäväksi asti.

Laina lauloi kanttori Teodor Nurmirannan ja  myöhemmin kanttori Jalmari Melasniemen johtamissa kuoroissa. Keväällä 1907 hän kävi rippikoulun ja pääsi ripille juhannuksena. Kirkkoon oli kotoa matkaa Kuoreveden yli viisi kilometriä. Lainan opettajana rippikoulussa oli nuori pastori Uno Holmberg, jonka myöhemmin tunnemme professori Uno Harvana. Lainan päästyä ripille Holmberg souti kirkkoherran tyttären kanssa Lainan kotiin. Hän tuli neuvottelemaan Lainan äidin kanssa, miten Laina pääsisi opintielle. Kun pastori kysyi Lainan omia suunnitelmia, tämä vastasi: ”Jos pääsisin karjakkokouluun.” Siihen pastori: ”Me äitisi kanssa pohdimme, että jospa yrittäisit kansakoulunopettajaksi.” Laina hämmentyi moisesta ehdotuksesta ja vastasi: ”En mitenkään suoriutuisi tutkinnosta.” Holmbergillä oli neuvo: ”Jyväskylässä on valmistava koulu seminaariin pyrkiville ja sen käytyä saa pätevyyden kiertokoulunopettajan virkoihin.” Tuumasta toimeen, ja Laina lähti Jyväskylään preparanttikouluun. Tätä ratkaisua Laina piti vielä elämänsä ehtoolla käsittämättömänä johdatuksena ja elämänsä käännekohtana. Itse hän ei olisi rohjennut edes toivoa opettajauralle ryhtymistä. Niinpä rippipapilla oli siunauksellinen vaikutus Lainan elämänpolulla.  

Jyväskylän preparanttikoulua, jonka lukuvuosimaksu oli 40 mk, Laina piti erittäin hyvänä kertaus- ja syventävänä kouluna kansakoulun käynneille nuorille. Myöhempi tutkimuskin on osoittanut, että Jyväskylän preparanttikoulu oli lajissaan maan tasokkain. Johtajana oli tunnettu pedagogi Herman Niemi ja opettajat olivat pääosin samoja kuin opettajaseminaarissa. Kaikki opettajat olivat innostavia ja innokkaita tehtävissään. Heistä heijastui Lainaan vapaa ja vakaa elämänkatsomus. Koulun suoritettuaan Laina pyrki ja pääsi Jyväskylän opettajaseminaariin syksyllä 1910.  

Jyväskylän seminaarissa 1910–1914

Kansakoulunopettajaseminaarien opiskelijat olivat varsin usein lähtöisin maaseudulta. Opettajaksi heidät valmistettiin perinpohjaisen sosiaalistamisprosessin kautta, kuten esim. asuen internaatissa. Seminaariaikana oppilaat miltei eristyivät muusta ympäröivästä yhteiskunnasta. Heille sisäistettiin yhtenäinen maailmankuva ja yleisesti hyväksytyt yhteiskunnalliset arvot. Lisäksi heidät kasvatettiin ”valonviejiksi” rahvaalle, jonka yläpuolella heidän tuli olla mallikansalaisina. Opettajina heidän tuli olla myös kulttuurityöntekijöitä ympäristössään.

Tutkimusten mukaan Jyväskylän seminaarissa oli varsin monipuoliset mahdollisuudet harrastuksille ja niihin hyvä ohjaus. Keskeisenä tehtävänä oli lujittaa seminaarin oppilaiden kristillistä elämänkatsomusta. Raittius ja isänmaallisuus olivat ihanteita. Ne olivat perua Uno Cygnaeukselta, joka jo suunnitellessaan kansakoulua arvioi etenkin naisen vaikutuksen nousevaan polveen niin tärkeäksi, että naisista suurimmalta osalta riippui kansakuntamme tulevaisuus. Kansakoulunopettajilla, etenkin -opettajattarilla, oli Cygnaeuksen mielestä oleva arvaamaton vaikutus kansan siveellisyyteen ja ymmärtäväisyyteen, koska opettajat olivat mitä läheisemmässä suhteessa kansaan.

Jyväskylän seminaarin naisosastolla ei  kyseenalaistettu jäykkää kuria, kuten sen miesosastolla tehtiin. Naisopiskelijat jopa kilpailivat tunnollisuudessa ja kiltteydessä, jotka he olivat omaksuneet jo kotona ja koulussa ennen seminaariin pääsyään. Tunnollisuus ja tarkkuus olivat naisellisia hyveitä. Naisten tuli olla esikuvia muille: hyödyllisiä, ahkeria ja työteliäitä. Lisäksi kunnollisen naisen tuli olla seksuaalisesti puhdas ja korostetun säädyllinen. Nämä Cygnaeuksen ajan ihanteet, vaateet ja arvot olivat vallitsevia opettajaseminaareissa vielä autonomian ajan lopullakin, mikä näkyy Lainan kirjoittamista seminaariaikaansa koskevista muistelmista.

Jyväskylän seminaariin otettiin sen perustamisesta eli vuodesta 1863 alkaen sekä miehiä että naisia, mikä kansainvälisesti katsoen oli ennenkuulumatonta. Käytännössä miehiä ja naisia opetettiin kyllä Jyväskylässä vielä Lainan opiskeluaikanakin erillään. Seminaarin johtaja oli yhteinen, mutta naisilla oli oma johtajattarensa. Lainan aikana hän oli Hilda Söderström, joka oli hillitty ja hienostunut nainen. Osa lehtoreista oli yhteisiä mies- ja naisosastoilla, mm. P. J. Hannikainen ja Kaarle Oksala (”Oku”). Nais- ja miesoppilailla oli valvotuissa oloissa yhteisiä harrastuksia, mutta omat yhdistyksensä. Kerran vappujuhlan jälkeen tapahtui ihme: saatiin viimein lupa yhdistää miesten ja naisten yhdistykset yhteiseksi oppilasyhdistykseksi. Syntyi konventti, joka järjesti ohjelmallisia tilaisuuksia. Ajat Jyväskylän seminaarissa muuttuivat konventin myötä juuri Lainan opiskeluaikana.

Seminaarikoulutus kesti vuoteen 1917 asti neljä lukuvuotta. Ennen tuota vuotta opetussuunnitelma oli vuodelta 1886.  Sen mukaisesti opiskeltiin viikossa 40–42 tuntia. Laulun ja soiton viikkotunteja oli 6+6+5+2 eli yhteensä 19 t, käsitöitä lähes saman verran (17 t). Muita oppiaineita olivat uskonto, kirkkohistoria, sieluoppi, kasvatusoppi, suomenkieli, ainekirjoitus, ruotsinkieli, laskento ja mittausoppi, luonnonhistoria, luonnon-oppi, terveys-oppi, historia, maantieto, piirustus, musiikki-oppi, voimistelu, käsityöt ja puutarha-oppi.  Näiden aineiden lisäksi Laina otti parinkymmenen toverinsa kanssa yksityistunteja saksan kielessä suomenkielen lehtori Maiju Seppälältä.  

Laina oli opinhaluinen. Hän olisi ”kerralla halunnut juoda koko tietojen ja taitojen meren tyhjäksi”. Erityisen innokas hän oli oppimaan liikuntaa ja   laulua. Musiikki viehätti häntä erityisesti. Jokaisella luokalla oli oma vapaaehtoinen luokkakuoronsa ja lisäksi koko seminaarin yhteinen sekakuoro, jota johti lehtori P. J. Hannikainen. Naisseminaarilla oli kaikkien luokkien yhteinen naiskuoro, jonka johtajaksi lehtori Hannikainen määräsi Lainan tämän viimeisenä seminaarivuotena. Harrastuksestaan Laina sai musiikinlehtoriltaan seuraavanlaisen todistuksen:  ”Kansakoulunopettajatar Laina Korpela, joka koko seminaarikautensa on ollut yhteisen naiskuoron innokkaimpia jäseniä, on viimeisenä oppivuotenansa ollut valittuna saman kuoron johtajaksi ja hoitanut sitä tehtäväänsä innokkaasti ja menestyksellisesti, minkä täten mielihyvin todistan. Jyväskylässä kesäkuun 9 päivänä 1914.

P. J. Hannikainen Jyväskylän seminaarin  musiikinlehtori ” Lainan valmistuttua seminaarista opettajaksi lehtori Hannikainen ojensi hänelle ruusukimpun.

Voimisteluakin Laina harrasti seminaarissa yli lukujärjestystuntien. Lehtori Suoma Teivaala valitsikin Lainan erityiseen valioryhmäänsä, joka oli esiintymisryhmä. Viimeisenä opiskeluvuotenaan Laina ohjasi Jyväskylän Kisa-Tovereissa naisten voimistelua, mistä työstä hän sai erinomaisen palautteen. Erityinen kurssivalinta tuohon aikaan oli Lainalla se, että hän naisopiskelijana otti ohjelmaansa poikien puutyöt.

Opiskeluvuosistaan puolet eli 2. ja 3. luokan ajan Laina asui seminaarin oppilasasuntolassa, jonne oli enemmän halukkaita kuin oli asuntopaikkoja. Yleensä asuntolassa sai asua kaksi lukuvuotta, jos eli sääntöjen mukaan. Kerran Lainalla oli vähällä muutto pois asuntolassa, koska hän palasi luvalliselta reissulta illalla niin myöhään, että asuntolan ovi oli jo lukossa. Sisään hän pääsi, mutta joutui johtajattaren puhutteluun – ja sai anteeksi myöhästymisensä. Toisenkin kerran Laina oli puhuttelussa, mutta silloin ylijärjestäjän ominaisuudessa pyytämässä anteeksi tovereidensa käyttäytymistä ruokalamatkalla. Oli tapahtunut niin, että nuoska lumi oli houkutellut tytöt ja pojat lumisotasille polkujen risteyksessä, jossa ruokalamatkalla eri sukupuolet joutuivat kohdakkain.

Seminaareissa puoluepolitiikka oli kiellettyä. Lainan seminaarivuodet olivat ”tulenarkaa” aikaa Suomessa. Nuoret tahtoivat olla mukana isänmaan kysymyksissä. Suuri osa seminaarin opiskelijoista kuului kielloista huolimatta ”Nuijaan”, jonka arveltiin toimineen Suomalaisen puolueen oppien mukaan. Laina ei kuulunut Nuijaan, mutta hän joutui Nuijaan liittyneessä herjausjutussa todistajaksi Jyväskylän raastuvanoikeuteen vastaajan puolelle seminaarin toverikunnan pj:n FT Hästeskon, arkkitehti Salervon ja kahden opettajatoverinsa kanssa huhtikuussa 1916, jolloin hän oli ollut jo kaksi vuotta poissa seminaarista.   

Laina valmistui opettajaksi Jyväskylästä 30 opiskelijatoverin kanssa 9.6.1914. Keskiarvo hänen päästö-kirjassaan oli 8,25, opetustaito 8 ja laulunopetustaito 9. Täydet kympit Laina sai musiikki-opissa, laulussa, voimistelussa ja puutarha-opissa. Samaan aikaan valmistui yksi Lainan parhaista ystävistä, Ellen Bergman, avioiduttuaan Hanhilammi. Ellenistä ja Lainasta tuli ystävät vuosikymmeniksi. Ellenin tyttären prof. Terttu Arajärven tuntee myöhempi sukupolvi ja Tertun poika Pentti Arajärvi on tullut tutuksi Suomen kansalle presidentti Tarja Halosen puolisona. Lähisuvussaan Laina ei ollut ensimmäinen opettajatar, koska hänen äitinsä sisar Hilja Salmia oli opettaja ja toimi virassa pohjoisessa rajaseudulla. Tähän tätiin Lainalla oli vahvat siteet.

KUOHUN VUODET

Koulu nyhjäistiin tyhjästä käyntiin

Kesällä 1914 alkoi I maailmansota, mikä ei hyydyttänyt Suomessa intoa kansan sivistämiseen. Esimerkiksi Jyväskylän maalaiskunnassa erotettiin Vesangan koulupiiristä viranomaispäätöksellä erilliseksi Kuohun kansakoulupiiri, johon etsittiin kesällä 1914 opettajaa. Kuohu sijaitsi Jyväskylän länsipuolella kauniilla paikalla järven ja kosken rannalla lähellä Kuohun rautatiepysäkkiä ja tervatehdasta. Koulurakennusta ei ollut, mutta kouluksi hankittiin pikaisesti kauppias Leinon kesähuvila, johon leikattiin väliseinään suuri aukko. Näin syntyi tilava luokkahuone. Lattiat maalattiin, ja niin koulu oli valmis ottamaan vastaan oppilaat ja opettajattaren elokuussa 1914. Opettajalle luvattiin työstä palkaksi kamarin ja keittiön asunto koululta, öljyvalo ja pilkotut polttopuut. Rahapalkkana (375 mk)  hänellä oli valtion palkka lisineen, puuttuvasta huoneesta maksettiin  korvausta 800 mk/vuosi ja lisäksi hänelle kuului  1/2 ha viljelysmaata ja yhden lehmän  kesälaidun. Palkka oli kehno, jopa koulun lämmitys maksoi enemmän kuin opettajalle maksettu palkka oli. Tuore opettaja Laina Korpela haki tätä väliaikaisesti aukijulistettua virkaa ja sai sen. 

Kuohu oli toimelias kylä, jossa intoa riitti moneen. Uusi aloitteleva Laina-opettaja herätti kiinnostusta kylänväessä ja auttajiakin opettajalle ja koululle löytyi. Pysäkinhoitaja R. R. Kamppinen oli koulun johtokunnan puheenjohtaja, jonka kanssa neuvotellen Laina-opettaja sai koulun käyntiin. Ei ollut valmiita ”latuja” hiihdettynä, vaan koulu oli polkaistava aivan tyhjästä toimintaan. Korpela oli Kuohulla uranaukaisija. Oppilaita oli koulussa heti 28, joista pääosa oli maalaistalojen lapsia, osa jopa 6–7 kilometrin taipaleitten takaa. Oppilaat olivat hyvätapaisia ja opinhaluisia. Kyläläiset tulivat opettajan organisoimaan toimintaan aktiivisesti mukaan, vaikka aluksi opettajasta tuntui, että oli jonkinlaisia luokkarajoja ja puoluepoliittista karsastusta.

Ensimmäisiä opettaja Korpelan aloitteita oli koulukeittiön hankkiminen. Kouluruokailuahan ei siihen aikaan ollut kansakoulussa. Ruokailu tuli pakolliseksi vasta sotien jälkeen. Kuohun koulun opettaja oli kouluruokailun järjestämisessä varsin edellä aikaansa. Mistä varat keittolatoimintaan?  Vastaus: uutteralla työllä hankittiin. Viranomaisilta anottiin luvat iltamiin ja taloista saatiin pirtit iltamien pitoa varten. Iltamista koostuneilla varoilla samoin kuin ompeluseurojen lahjoituksilla keittola saatiin käyntiin. Lahjoituksia tuli myös ”parempiosaisilta”. Jo ensimmäisenä lukuvuonna 16 vähävaraista lasta sai koulussa ilmaisen ruuan. Syksystä 1916 alkaen kaikki 36 oppilasta saivat ilmaisen ruuan marras-huhtikuun välisenä aikana. Lukuvuonna 1918–1919 ruokailu maksoi 2256 mk. Oppilaita oli silloin 34.

Iltamia varten uurastettiin ahkerasti: harjoiteltiin näytelmät ja käytiin monena iltana viikossa opettajan perustaman laulukuoron harjoituksissa. Opettajalla itsellään ei ollut yhtäkään vapaata iltaa. Iltamissa opettaja puhui, lauloi duettoja, lausui runoja ja olipa näyttelijänäkin. Sanomalehdet uutisoivat Kuohun kylän tapahtumista. Suomalainen-lehti kirjoitti Kuohun iltamista, mm. näytelmästä ”Suuntalan häät”, jossa opettajatar Korpela esitti onnistuneesti posti-Liisaa. Helluntaipäivänä 1915 Kuohun kansakoululla pidetyissä iltamissa sekakuoro lauloi op. Korpelan johdolla. ”Yleisön käytös oli iltamissa siivoa ja ohjelman päätyttyä nuoriso siirtyi karkeloimaan”. Näin kirjoitti Suomalainen 26.5.1915. Iltamissa oli runsaasti yleisöä ja puhdasta tuottoa tuli: toisinaan 43 mk, joskus jopa 100 mk. Sorretun voima -lehti paheksui Kuohulla järjestettyjä iltamia, joissa kannettiin pääsymaksua 25 penniä henkilöltä, eivätkä vähävaraiset siksi voineet osallistua tilaisuuksiin. Opettaja Korpela kirjoitti lehteen vastineen marraskuussa 1915.

Vuodelle 1915 opettaja Korpela budjetoi hankinnat 1500 mk:ksi. Sillä summalla hankittiin kouluruuan (324 mk) lisäksi koululle soittokello, ompelukone, ikkunaverhot ja valtion lippu. Kun Laina Korpela valittiin liki 10 hakijan joukosta syksyllä 1915 koulun vakinaiseksi opettajaksi, harrastustoiminta ja hankinnat koulun hyväksi lisääntyivät. Vaikka aika oli taloudellisesti ankeaa, koulussa tehtiin remontteja, ostettiin 6 lumilapiota ja vapautettiin koulumaksuista monet oppilaat. Vuonna 1916 koululle päätettiin hankkia lainakirjasto. Jouluksi saatiin oppilaille tonttupuvut ja  kuuseen koristeet. Koulun ”urkuharmonion” ostoa varten pidettiin loppiaisena 1917 iltamat. Uuden koulurakennuksen rakentaminen laitettiin vireille, koska kaikki halukkaat oppilaat eivät enää mahtuneet huvilasta korjattuun koulutaloon. Tekipä tomera opettaja aloitteen, että järven pintaa oli laskettava, koska koulu oli liian kostea ja vetoinen. Eikä siinä kaikki: korjattiin koulutietä ja riihen kattokin uusittiin. Koulun laitumet vuokrattiin. Opettajakin vuokrasi oman laitumensa, jonka vuokrasta hän sai sievoisen summan opintolainojensa lyhennyksiin.    

Äitienpäiväjuhlien vietto kantautui Suomeen Yhdysvalloista. Kansakoulunopettaja-kansanedustaja Vilho Reimanin tiedetään olleen idean tuoja. Ensimmäiset äitienpäiväjuhlat on vietetty Suomessa Alavieskassa 7.7.1918.  Seuraavana vuonna eli v. 1919 äitienpäivää juhlittiin jo useammalla paikkakunnalla, myös Kuohulla syyskuussa. Juhlaa varten Kuohun koululla harjoiteltiin opettajan johdolla lauluja, leikkejä ja runoja sekä valmistettiin äititien rintaan kiinnitettäväksi kukkasia. Opettajan muistoihin jäivät erityisesti apilankukat ja orvokit. Joskus juhlaan saatiin Kotikasvatuksesta kiertävä puhuja tai seurakunnan pappi, muulloin puhe luettiin varta vasten painetusta julkaisusta. Opettaja Korpela kokemattomana ei mielellään puhunut muissa kuin iltamissa ja silloinkin itsenäisyysaiheesta. Tervetuliaispuheet hän kuitenkin piti mielellään.

Itsenäistä Suomea rakentamassa

Tervatehtaan johtajana Kuohulla oli Laina Korpelan siellä ollessa insinööri Venni Airamo, jonka kotona Laina-opettaja usein oli mukana tärkeissä tilaisuuksissa. Airamoilla käydessään opettaja pelasi skruuvia. Elsa-rouva (o.s. Aarnio) oli pankinjohtajan tytär Käkisalmesta. Rouvan äiti oli ollut Pietarissa keisarillisen hovin palveluksessa ja oppinut tapoja, joita rouva arvosti ja toteutti omassa kodissaan Kuohulla. Insinööri toimi autonomian ajan lopulla Helsingin ja Jyväskylän välillä kulkevana kuriirina. Airamoilla käydessään opettaja sai tietää, mitä jääkäriliikkeessä kulloinkin tapahtui. Häntä jännitti veljensä Viljon kohtalo, koska tämä oli matkalla Saksaan jääkäriksi. Ehtikö Viljo Tornioon ja Ruotsiin ennen kuin venäläiset sulkivat Tornion etapin?

Lokakuun 3. päivänä 1916 opettaja Korpela  kutsuttiin kiireesti Airamoille. Nämä olivat käyneet aiemmin elokuvissa Jyväskylässä, jossa olivat tavanneet käkisalmelaisen tuttavansa ja erään toisen komennuksella olleen jääkärin. Elsa-rouva oli varoittanut noita miehiä ”liian valkoisista käsistään” ja kehottanut pitämään varansa. Nyt Airamot olivat kuulleet, että nuo kaksi (Heiskanen ja Sihvo) ja lisäksi Relander oli pidätetty. Oli kiireesti keksittävä, miten näiden pidätettyjen vaaralliset matkatavarat olisi saatu turvaan. Miehet olivat näytelleet salakuljettajia, joiden matka-askeissa oleva artikkeli olisi asperiinia. Vaikka Airamo oli ollut farmaseuttina, ei hänkään tiennyt, miten auttaa matkatavaroiden säilyttämisessä. Opettajalta odotettiin nyt apua. Häneltä kysyttiin, voitaisiinko pidätetyiltä säilyneet matka-askit tuoda hänen kotiinsa koululle. Arveltiin, ettei niitä yksinäisen naisihmisen kotoa kukaan etsisi. 

Opettajan suostuttua tuumaan hänen kotiinsa tuotiin ruskea ja musta matkalaukku. Opettaja tuumi ensin, että veisi laukut vintilleen, mutta koska siellä ei ollut mitään piilosuojaa, hän sijoitti matkalaukut oman sänkynsä alle. Hyvässä uskossa elettiin, ettei kukaan laukkuja opettajan luota etsisi, mutta eipä mennyt kauaa, kun koululle saapui Petäjävedeltä poliisikonstaapeli, joka ilmoitti tulleensa tekemään virkaankuuluvaa kotitarkastusta. Hän kysyi, olisiko talossa joku, joka voisi olla todistajana. Ei talossa eikä aivan lähellä asunut ketään muuta kuin opettajatar. Poliisi tutki yksin taloa: tarkisti opettajan ja koulun puolelta kaikki huoneet, komerot ja vintinkin. Lopuksi hän painoi kädellään opettajan sänkyä ja totesi ystävällisesti: ”No, eipä täällä mitään epäilyttävää näy. Olen virkani vuoksi ehkä teitä hämmästyttänyt, ja nyt olen asiani toimittanut.” Poliisin poistuttua opettajalta pääsi harras kiitos Jumalalle, joka oli pelastanut laukut ja hänet ja kääntänyt asian isänmaan vapauden hyväksi.

Myöhemmin saapui  opettaja Korpelan kotiin Jyväskylästä kaksi herrasmiestä, jotka olivat hänelle aiemmin tuttuja. Molemmat olivat jääkäriliikkeen eteen nähneet paljon vaivaa. He näyttivät opettajalle matka-askien sisällöt ennen kuin veivät askit mukanaan. Toisessa oli käyttökelpoisen näköisiä tavaroita, kuten hammasharjakoteloilta näyttäviä sieviä putkia ja saippuakoteloita – mutta: ne olivatkin räjähdyspanoksia. Toisessa oli taskuaseita, mausereita ja coltteja. Onnekseen Laina-opettaja ei tarkkaan aiemmin tiennyt, mitä askit sisällään pitivät.

Syksyllä 1916 Lampsilan pirtissä pidetyissä iltamissa opettaja Korpela piti intoa täynnä isänmaallisen puheen, jonka jälkeen ystävät varoittivat häntä, koska paikalla saattoi olla ”pioneeri” vakoilemassa. Laina-opettaja arveli, ettei urkkijoita ollut saapuvilla. Marraskuussa 1917 suurlakon aikana hän huomasi kuitenkin erehtyneensä. Hänellä oli tuolloin vieraana Kuorevedeltä äitinsä, jonka kanssa  hän oli kaksin koululla asunnollaan. Puhelinta ei ollut, eikä asumuksia lähellä. Opettaja huomasi koulun pihaan tulevan kolme miestä. Yhdellä oli täysipitkä palttoo yllään. Tämä mies tuli ja antoi ankaran määräyksen: opettajan on lopetettava koulun pito ja heti. Opettaja  väitti vastaan: ”Minun työnantajani on Jyväskylän maalaiskunta ja kouluhallitus, enkä ota määräyksiä muilta.” Miehet sanoivat sinetöivänsä koulun ovet. Vuoropuhelu jatkui.

Miehet: ”Ymmärrättekö sinetin arvon?”

Opettaja: ”Kyllä ymmärrän, mutta se ei estä minua opettamasta pitkistä matkoista tulevia lapsia.” Miehet: ”Huomenna teidät haetaan kansalaiskokouksen tuomittavaksi, jos jatkatte koulunpitoa.” Koulu sinetöitiin. Opettaja jäi kaksin äitinsä kanssa varsin oudoissa tunnelmissa.

Äiti ehdotti, että Lainalle olisi etsitty lämpimiä vaatteita. Eihän sitä tiennyt, vaikka Siperiaan olisi tyttärellä ollut lähtö edessä. Näillä naisilla ei ollut tietoa yleislakosta, eikä Laina tiennyt tehneensä mitään väärää. Huomisaamuna opettajatar oli pukeutunut Kintaudelle lähtöä varten. Lapsia alkoi kerääntyä koulun pihaan, ja opettaja uhosi pitävänsä koulua lapsille vaikka omassa huoneessaan. Tilanne laukesi, kun eilispäivän miehet saapuivat pihaan juuri koulupäivän alun aikaan ja ottivat pois sinetit koulun ovilta. Ujostelevasti he nyt käyttäytyivät ja lupasivat opettajan jatkaa koulutyötä. Marraskuun yleislakko oli päättynyt 20.11.1917.  Neljä päivää aiemmin eduskunta oli päättänyt siirtää hallitsijan vallan itselleen ja toteuttaa SDP:n keskeisiä vaatimuksia. Opettaja Korpelalle koulunsa sinetöinti selkeytti sen, ketkä ehkä tiesivät hänen isänmaallisesta innokkuudestaan ja Viljo-veljen olosta Saksassa jääkäripataljoonassa. Ketään muuta opettajaa ei noilla seuduilla oltu kielletty koulunpidosta.

Kulttuuria Kuohulla

Kesällä 1916 kuohulaisten elämää rikastuttivat monet kulttuuripersoonat. Opettaja Korpela oli tuolloin saanut kunnalta luvan ottaa kesävieraakseen koulun puolelle maisteri Martti Helan perheineen. Hela, johon Korpela oli tutustunut pitkäaikaisen ystävänsä tohtori Hästeskon Elsa-rouvan kautta, toimi Jyväskylässä vt. kanttorina ja jatkoi samalla opintojaan. Rouva Anna Hela (o.s. Kiviranta) oli pianisti. Perheeseen kuului pieni Ilmo-poika ja palvelustyttö. Laina-opettaja sai kutsun tulla mukaan Helojen ruokakuntaan. Heloilla kävi vieraina paljon kulttuurielämän vaikuttajia. Usein vieraiden kanssa istuskeltiin ”kesäolohuoneessa” puitten siimeksessä ulkona ja tarinoitiin. Siellä kuultiin eloisia kuvauksia kaikkialta maailmasta eri henkilöiden kokemina. Kaskujen ja hauskojen tarinoiden kertomisessa oikein kilpailtiin. Ne saivat neiti Korpelan helakasti nauramaan, mikä ei sivistyneissä piirissä ollut oikein korrektia. Myöhemmin Laina-opettaja muistellessaan tuota kesää harmitteli: ”Olin yksinkertainen, veljessarjan keskellä kasvanut tyttörukka enkä edes huomannut nauruani, mutta heräsin kerran maisteri Helan kertoessa, millaisen systeemin hän oli kehittänyt saadakseen minun nauruni irtoamaan. Sen jälkeen hillitsin naurujani. Näin sivistynyt seura ymmärsi ja auttoi minun käytöstäni.”

Helojen vieraisiin kuului parin viikon ajan taiteilija Joonas Heiska. Hän maalasi tauluja Kuohulla. Heikkovoimaisena Heiska hyväksyi opettajattaren kantamaan maalaustelineitään. Lamsinmäelle vievän tien ja sillan kaarteessa opettajatar seisoi henkilöhahmona, kun Heiska maalasi maisemaa. Sitä tauluaan taiteilija ei kuitenkaan mallilleen lahjoittanut lopettajaisiksi pitämässään näyttelyssä, vaan antoi tälle ”kesäkoulun” kuvan, joka seurasi Laina-opettajaa läpi elämän rakkaana muistona.  

Helan vieraista säveltäjä Toivo  Kuula ja vaimonsa Alma Kuula tulivat opettaja Korpelalle läheisiksi ystäviksi. He olivat luovia ihmisiä. Ystävyys jatkui kesän 1916 jälkeen, olipa opettaja Korpela mukana Toivo Kuulan muistokonsertissakin Jyväskylässä. Siellä hän kunnallistalon taiteilijahuoneessa itki sylikkäin nuorena leskeksi jääneen Alma-rouvan kanssa. Muistot tulvivat naisten ylitse.  

Kuohun koulussa op. Korpelan oppilaana ollut Kaisu Sillman (myöh. Siloma) on muistellut Kuohun kylän elämää niinä vuosina, jolloin Laina Korpela oli siellä opettajana. Siloman kertoman mukaan Korpelan perustaman kyläkuoron eri-ikäiset laulajat olivat innostuneita, vaikkei monellakaan entuudestaan ollut kuorolaulukokemusta. Oli siinä opettajalla hiomista ja vaati kärsivällisyyttä, että kuorosta tuli esiintymiskelpoinen. Kuoro esiintyi kotiseudulla iltamissa, arpajaisissa, myyjäisissä ja syntymäpäivillä. Lisäksi kuoro piti oman konsertin Taulumäen kirkossa Jyväskylässä. Kuohulla on muisteltu opettaja Korpelaa ja hänen aikaansa kiitollisuudella. Opettajan kerrotaan reippaana, iloisena ja pirteänä piristäneen koko paikkakuntaa.

Eipä ollut opettaja Korpelan toiminta jäänyt huomaamatta Jyväskylän maaseurakunnan kirkkoherra L. Sjöstedtiltäkään. Keväällä 1920 hän antoi opettajalle tämän pyynnöstä virkatodistuksen (no 624/1920), jossa hän todisti opettaja Korpelasta mm. seuraavaa: ”Hän on itseään säästämättä paljon myöskin aikaa ja voimia uhrannut kaikkien hyvien rientojen palveluksessa paikkakunnallaan esim. hengellisen laulukuoron perustamisessa, harjoittamisessa ja johtamisessa ynnä paljon muussa siten suorittanut huomion arvoisen työn. Hän onkin tämän uhrautuvaisen ja palvelevan työnsä kautta osoittanut paikkakuntalaisten ja pitäjäläisten jakamatonta suosiota…. ”  

Tohtori Helan perheen kanssa Laina-opettajalla ystävyys jatkui. Vuosina 1927–1943 Hela toimi Kajaanin seminaarin johtajana, jolloin Laina-opettaja asui Kuhmossa.   

Yhteiskunnallinen vaikuttaja

Kuohulle tullessaan opettaja Korpela oli 22-vuotias. Edellä on jo kerrottu moninaisista aktiviteeteista, joita nuori opettaja aloitti, kehitti ja vei eteenpäin Kuohulla. Jyväskylän mlk:ssa oli noihin aikoihin 11 kansakoulua, joista Kuohu oli yksi. Sinne op. Korpelan aloitteesta perustettiin kotiopintopiirikin. Puuhakas opettaja havaittiin laajemmaltikin ja hänet asetettiin joulukuussa 1918 ehdokkaaksi Jyväskylän pitäjän kunnallisvaltuusmiesvaaleissa valitsijayhdistyksen sekalistalle. Listalla oli 42 ehdokasta, joista vain neljä oli naisia. Laina Korpela oli yksi neljästä. Kun vaalit oli pidetty ja äänet laskettu, valituiksi  tuli 30 valtuusmiestä, joiden joukossa ei ollut yhtäkään naista. Varavaltuutettuja valittiin 10, ja näiden joukossa oli yksi nainen. Hän oli Kuohun koulun 26-vuotias opettajatar Laina Korpela. Varavaltuutettuna Korpela ehti  toimia ennen paikkakunnalta muuttoaan puolet valtuustoajasta eli 1,5 vuotta.

Kesäkuussa 1919 Helsingissä järjestettiin 3 päivää kestänyt 17. yleinen kansakoulukokous. Opettaja Laina Korpela osallistui päiville ja piti siellä suurta huomiota herättäneen alustuksen kysymyksestä ”Eikö olisi syytä perustaa jokaiseen kansakouluun toveriliitto?” Alustuksessaan Korpela huomautti, että ainut puolueeton alue maassamme tuolloin oli enää kansakoulu. Puolueviha oli saatava loppumaan ja luokkarajat poistumaan. Toveriliitto olisi keino. Se kokoaisi koulun entiset oppilaat yhteen valistusharrastuksien pariin ja säilyttäisi toverihengen koulunsa päättäneiden oppilaiden keskuudessa. Yhteisvoimin on yhteisen kansan luotava uusi Suomi! Tämä puhe kuten moni muukin kansakoulukokouksessa pidetty puhe levisi laajalti Suomessa eri paikkakuntien sanomalehtien välityksellä.

Paluu synnyinseudulle   

”Luoja on Kaikkitietävä ja johtaa ihmisiä viisaasti järjestäen mahdollisuuksia ihmisen itse valita. Niinpä hän tiesi senkin, ettei Kuohu ollut pysyvästi sitä, mitä minä tarvitsin”, muisteli Laina-opettaja eläkepäivinään. Lukuvuoden 1919–20 aikana hän sai Kuoreveden Lahdenkylän kansakoulun johtokunnalta pyynnön hakea siellä avoimeksi tullutta opettajan virkaa. Koulu sijaitsi vajaan kilometrin matkan päässä Korpelasta, Lainan lapsuuskodista. Pyyntö houkutti, vaikka Laina-opettaja oli viihtynyt hyvin Kuohulla, jossa hänellä oli tavanomaista paremmat luontaisedut rahapalkan lisänä. Hänestä tuntui jopa uhraukselta luopua Kuohun koulun virasta, mutta kuitenkin hän haki Lahdenkylän koululle ja tuli valituksi. 

Jyväskylän piirin kansakouluntarkastaja Arvi Sipola kirjoitti opettaja Korpelalle virkatodistuksen, jossa hän todisti:  ”… on aina suorittanut koulutyönsä huolellisesti ja hyvällä menestyksellä sekä pitänyt koulussaan hyvää järjestystä  samalla kun hänen käytöksenä sekä koulussa että sen ulkopuolella on ollut nuhteeton”.  Myös kirkkoherra L. Sjöstedt otti antamassaan virkatodistuksessa kantaa opettaja Korpelan viran hoitoon. Sjöstedt kirjoitti näin: ”Kansakoulunopettaja Laina Korpela on vakavan ja herttaisen käytöksensä ohella opetustehtävänsä suorittanut kiitettävällä ahkeruudella, taidolla ja menestyksellä.” Todistuksensa kirkkoherra lopetti sanoin: ”Itse puolestani pidän Laina Korpelaa voittavan persoonallisuutensa kautta opettajatoimeen erittäin sopivana ja myöskin erittäin pystyvänä.”  

Muistellessaan vanhuuden päivinään Kuohu-vuosiaan Laina-opettaja syytti itseään siitä, että hän nuorena opettajana oli ylitärkeä, minkä vian itsessään hän kertoi huomanneensa vasta vanhana, jolloin vian korjaaminen oli jo liian myöhäistä.

KUOREVEDELLÄ KAKSI VUOTTA

Kotikylässä opettajana

Laina Korpela muutti kesällä 1920 Kuoreveden Lahdenkylään, jossa kaikki oli hänelle entuudestaan tuttua. Kouluakaan ei tarvinnut aloittaa siellä tyhjästä, koska koulu oli toiminut kylässä jo parikymmentä vuotta. Korpelaa isännöivä Oiva-veli oli Kuoreveden kunnallislautakunnan esimies ja myös kunnallishallituksen puheenjohtaja. Tuttuja olivat oppilaatkin, joista osa oli sukulaisten, osa tuttavien lapsia. Harrastustoimintakin oli entuudestaan tuttua. Olihan Laina-opettaja kylän kasvatti ja oli nuorena osallistunut kylän rientoihin. Olipa hän laulanut kuoroissa, joten Lahdenkylään opettajaksi tultuaan hänen oli helppo kutsua kuorolaiset koolle ja aloittaa lauluharjoitukset.

Jo opiskeluaikanaan Laina Korpela oli tullut Kuorevedellä tutuksi esiintyjänä. Kattilan kylän Kauppilan ja Leppälän taloissa pidetyillä Kuoreveden maamiesseuran kesäjuhlilla 1913 seminaarilainen Laina Korpela oli laulanut ”pontevan” runon ja saanut osakseen yleisön ihailun.  

Kuorotoiminnasta tuli Laina-opettajalle Lahdenkylässä, kuten oli tullut Kuohullakin, intohimoinen harrastus. Kuoro esiintyi maamiesseuran, raittiusseuran ym. tilaisuuksissa. Repertuaari oli aina senmukainen, kuka kulloinkin kutsui kuoron esiintymään. Kuoro vieraili Jämsässä kyseisen seurakunnan kirkkoherran pyynnöstä. Edellistalven ajan niitä Jämsässä esitettäviä lauluja oli harjoiteltu. Kuorossa lauloi nuoria, varttuneempia, isäntiä ja emäntiä, Kaltilan laulajia, riihosperäläisiä ja lahdenkyläläisiä. Rekipelillä matkattiin Jämsään, jossa kuoro sai  valtaisan menestyksen. Jämsän Seppolan kerma oli kuoron yhdeksää laulua kuulemassa. Kanttori kehui laulujen sointuneen hyvin. Jälkikäteenkin jämsäläiset soittelivat ja lähettivät kiitoksia. Naapureissa Mäntässä ja Koskenpäälläkin kuoro esiintyi. Nämä esiintymismatkat tehtiin kävellen tai polkupyörillä. Kotipitäjän kirkossakin kuoro esiintyi. Kuoroa aina kehuttiin, missä se lauloikin.

Iltamia järjestettiin Lahdenkylässä, jotta olisi saatu varoja köyhien koululaisten kenkien hankkimiseen ja kouluruokailuun maitoa. Laina-opettaja harjoitutti iltamien ohjelmat.   Kuoroharjoituksiin koululle hiihdettiin vaikka umpihangessa ja kipeinäkin. Niin oli kova into nuorilla kokoontua kuoroharjoituksiin. Kuokkalan iltamissa kuoro lauloi aina. Ne iltamat pidettiin maamiesseuran hyväksi. Iltamiin saapui väkeä Mäntästä, Vilppulasta ja Längelmäeltä asti. Sali oli yleensä täpötäynnä väkeä.  

Moniin eri tilaisuuksiin opettaja Korpela harjoitutti koululaistenkin ohjelmanumeroita, kuten kerran 10 tytön esittämän riukutanssin Kuokkalassa pidettyihin juhliin. Olipa Kuokkalassa Aartti Korpelan läksiäisjuhlassa opettajan luoma kuvaelmakin, jossa keskeltä näyttämöä lattiasyvennyksestä nousi savua ja näkyviin ilmestyi muhkeasti laulava Väinämöinen. Näytelmissä oli mukana paljon kylän väkeä. Erityisesti ”Jeftan tytär” -näytelmä on Laina-opettajan ajoilta jäänyt kyläläisten mieleen.  

Monenlaisissa riennoissa opettaja Korpela oli mukana puuhakkaana –  kuten vaikkapa oriyhdistyksen tilaisuuksissa. Helmikuussa 1921 Joensuun lahdella pidettyjen Oriyhdistyksen kilpa-ajojen jälkeen järjestetyistä iltamista Maaseudun Sanomat kertoi: ” … oli iltamat, jonka ohjelmassa mm. Laina Korpelan reipas puhe ja näytelmäkappale. Väkeä harvinaisen runsaasti.” 

Sivistyksen ja valistuksen eteen Laina-opettaja uurasti monin tavoin. Vanhana hän muisteli, että Kuorevedellä hän oli mielellään mukana kaikissa riennoissa. Olipa hän mukana mm. keräyksessä, kun Jyväskylän yliopistoa varten koottiin varoja. Omana lahjanaan opettaja antoi keräykseen 1000 mk. Laina-opettajan aikana pantiin alulle Lahdenkylän koulun puutarha, jossa oppilailla oli omat porkkana- ja punajuuripenkit. Niitä  he kävivät hoitamassa. Puutarhaan istutettiin opettajan aloitteesta omenapuita ja marjapensaita.

Raittiutta ja heimoaatetta

Heti ensimmäisenä keväänään Kuorevedellä Laina Korpelasta tuli raittiuslautakunnan jäsen. Laina seurasi näin edesmennyttä isäänsä, joka oli ollut perustamassa Kuorevedelle raittiusyhdistystä. Tammikuun 22. pnä 1922 Laina-opettajasta leivottiin Kuoreveden raittiusyhdistyksen puheenjohtaja. Hän oli silloin vuorokauden vanha morsian. Kihlaus Riihosperältä lähtöisin olleen jääkärivääpeli Akseli Riihosen kanssa oli julkistettu edellispäivänä.

 Aamulehti kirjoitti tuosta tammikuisesta raittiusseuran kokouksesta Kuoreveden Simolan talossa. Kokouksesta Laina itsekin on omissa muistelmissaan maininnut. Kokous oli  erityisesti mieleenpainuva siksi, että se oli samalla raittiusseurasta yllättäen poistemmatun Aartti Korpelan muistotilaisuus.

Tuttua on, että sivistynyt nuoriso osallistui aktiivisesti Suomen itsenäisyysponnisteluihin ja itsenäistymisen jälkimaininkeihin, kuten opettaja Laina Korpelastakin on jo aiemmin edellä kerrottu. Monet, etenkin oppikoululaiset, hakeutuivat sisällissodan aikana suojeluskuntatoimintaan ja osa heistä jatkoi myös heimokansojen vapautusretkelle vuosina 1918–1922. Yksi retkelle mukaan lähtenyt oli Aartti Korpela, Lainan nuorin veli. Itsenäisyyspyrkimykset sekä valkoisen Suomen puolustaminen olivat porvarillisen nuorison aatteellinen perusta. Isänmaallista toimintaa he pitivät lähes velvollisuutenaan. Niin ajattelivat ja toimivat mm. sisarukset Laina ja Aartti Korpela, jotka olivat varsin läheisiä toisilleen. Heidän kohdallaan todeksi kävi Hämäläisten laulussa oleva säkeistö ”Jos miestä missä tarvitaan Maan eestä vaikka kaatumaan, niin uljaita on  urhoja, on järkeä, on kuntoa, jos toimeen tartutaan”.

Aartti Korpela  toimi puutarhurina Nummelassa kirjailija Sakari Pälsin kartanossa, osallistui sisällissotaan ja innostui sen jälkeen vielä lähtemään vapaaehtoisena sotimaan Aunukseen ”vapauttaakseen heimoveljet”. Tuona aikana moni näki, kuten Korpelan sisarukset, että oli muodostettava vapaa Karjala, ja sitä varten koottiin vapaaehtoisjoukkoja. Kuorevedelläkin ryhdyttiin innokkaasti heimoveljien auttamispuuhiin. Talot antoivat lainaksi hevosiaan, joilla auttajat kiersivät ympäri pitäjää keräämässä varoja ja vaatteita lähtijöille. Vapaaehtoisia nuoria miehiä ilmoittautui sotaretkelle. Maamiesseuran talolla pidettiin iltamia varojen kartuttamiseksi. Laina-opettaja oli kaikessa tässä mukana intoa täynnä. Sotaan varustamiseksi pidetyistä iltamista suoraan lähti Aartti Korpela marraskuisena iltana ilmoittautumaan Mänttään, josta  matka jatkui edelleen Itä-Karjalaan. Sotaretkeläiset valtasivat joulun alla 1921 Porajärven, jota joutuivat puolustamaan vielä vuoden lopulla. Siinä taistelussa 25-vuotias Aartti Korpela kaatui 28.12.21. Hänen ruumiinsa saatiin kotiin vasta helmikuussa 1922, jolloin Kuoreveden kirkossa pidettiin laajalti huomiota herättäneet nuoren soturin hautajaiset.

Aartti Korpelaa oli saattamassa hänen viimeisellä matkallaan läheisten lisäksi suojeluskuntalaisia aina esikuntaa myöten ja lottia. Lotta Svärd -järjestö oli perustettu edellisvuonna, sen osasto Kuorevedellekin. Laina-opettajakin kuului lottiin. Aartti Korpelan haudalta kokoonnuttiin vainajan lapsuudenkotiin järven toiselle rannalle Korpelaan muistotilaisuuteen. Laina-sisar muisteli yli 90-vuotiaana, että Aartti-veljen hautajaiset olivat hänelle elämänkokemuksistaan valtavimpia. 

Palataan edellä mainittuun Kuoreveden raittiusyhdistyksen kokoukseen Simolan taloon 22.1.1922. Aamulehden kertoman mukaan tilaisuus aloitettiin laulamalla ”On pyhä aate ja kallis”. Sen jälkeen talollinen K. Mäkelä lausui muistosanat heimoveljien puolesta Itä-Karjalassa kaatuneesta talollisen  pojasta Artti Korpelasta. Mäkelä muistutti, että siinä menetti seura innokkaimman ja parhaimman raittiusmiehen, joka toimi sen aatteen puolesta kaikella tarmollaan. Yleisö kuunteli puhetta seisoen muistellen äkkiarvaamatta poistunutta seuran jäsentä surumielin. Tilaisuuden lopuksi laulettiin ”Oi terve Pohjola”.

Aartti-veljen kuolema oli raskas kokemus Laina-sisarelle. Eräs lahdenkyläläinen on muistellut, miten Laina-opettaja joutui kerran nopeasti poistumaan veljensä kuoleman jälkeen pidetystä yleisötilaisuudesta johtaessaan kuoroa. Kuoro lauloi tuolloin ”Pois merehen päivä”. Kuoronjohtaja liikuttui niin, että  purskahti itkuun ja juoksi koulun salista omalle puolelleen tyyntymään hetkeksi, palasi ja jatkoi kuoron johtamista. Näin voimakkaasti saattoi veljen poismeno yllättäen kouraista sisarta.

Lomailua

2000-luvun ihmiset tietävät, että loman alettua on terveellistä vaihtaa maisemaa. Lomaa ja vaihtelua ihminen tarvitsee, ettei  kuormittuisi työstä, jossa hän jatkuvasti aikatauluttaa arkeaan. Tuskin itsenäisyysajan alkukymmenten ihmisille tuota seikkaa teroitettiin, mutta moni sen omatoimisesti oivalsi. Opettaja Korpelakin vaihtoi lomillaan maisemaa. Hän järjesti itselleen jopa laatulepoa elvyttääkseen lukuvuosien aikana ylivirittyneitä aivojaan. Kotimaahan tutustumisesta hän oli erittäin innostunut. Lomamotokseen hän otti lausuman ”Maa ja matkustaminen”. Varmaan Laina-opettajaa kiinnostivat ulkomaatkin, mutta hänen ollessaan neiti-ihminen lomamatkat eivät juurikaan olleet mahdollisia kotimaata kauemmaksi.

Loma-aikoinaan opettaja Korpela tutustui koko Etelä-Suomeen. Kaikissa eteläisen Suomen kaupungeissa –  Viipuria, Käkisalmea ja Sortavalaa myöten –  hän oleili, eikä vain käynyt niissä. Käkisalmelaisten ystävien kanssa hän souti ja purjehti Laatokalla ja Vuoksenjoella. Käkisalmessa hän lomaili kirkkoherra Hellenin tyttären, laulajatar Lahja Lingon kotona. Yhdessä nämä retkeilivät Laatokan Isossa Hiekassa ja  kävivät Käkisalmen lähellä Joensuun kartanossa, jonka omistivat Keuruulta lähtöisin olleet Ampialat. Kartanossa neiti Korpela oli kutsuvieras suuren hienostojoukon päivällisillä, joilla oli mukana mm. pakolaisparoni von Taube, suomalainen senaattori tyttärineen sekä puistohuviloiden kesäasukkaat. Oli taiteilijoita, upseereita ja pankinjohtaja tyttärineen. Viime mainittu oli neiti Korpelan ystävä.  

Heinäkuussa 1919 Laina-opettaja  lienee pitänyt kylpyläloman. Ainakin Keski-Savo- lehden mukaan hän oli ilmoittautunut kylpylävieraaksi Olewin kylpylään Savonlinnaan. Vieraaksi kylpylään oli tulossa tuolloin 397 henkilöä, joista naisia 250. Vieraat olivat kotoisin eri puolilta etelä- ja länsi-Suomea.

Näkemättä oli neiti Korpelalla pohjoisempi Suomi, mihin hänellä tuli tilaisuus aivan suunnittelematta kihlautumisensa jälkeen. 

KAINUUSEEN  

Mainualle

Kuorevedestä ei tullut opettaja Korpelalle pitkäaikaista kotipaikkaa, vaikka hän oli niin uumoillut. Kohtalo puuttui peliin. Lainan elämäntaipaleessa tapahtui Kuorevedellä asuessa jo toisen kerran käänne. Se ensimmäinen oli tapahtunut pian Lainan päästyä ripille, jolloin Laina ohjattiin opettajaseminaariin. Vuonna 1922 Lainan kohtalona toimivat tuleva puoliso Akseli Riihonen ja tämän isä Samuli, joka yllättäen perui sopimuksen luovuttaa kotitila pojalleen Akselille.

Kuten tekstin alkukappaleessa jo kerrottiin, Akseli lähti etsimään leipäpuuta Kuhmoniemeltä, koska hän oli ennättänyt jättää toimensa suojeluskunnan päällikkönä aikeissaan asettua isännäksi kotitilalleen. Akselin suunnatessa Kuhmoniemelle Laina-morsian alkoi etsiä avoimia opettajan virkoja Kainuusta. Tuntematta Kainuun pitkiä pitäjien välisiä etäisyyksiä Laina päätyi hakemaan opettajan virkaa Kajaanin mlk:n Mainualta, joka sijaitsee Kajaanista aivan toiseen suuntaan kuin mitä Kuhmo. Laina tuli valituksi Mainuan kouluun, josta matkaa Kuhmoon oli 130 km. Syksyllä 1922 hän siirtyi Kuorevedeltä Mainualle. Kajaaniin hän matkusti todennäköisesti junassa. Kajaanista hänet haettiin sontarattailla Mainualle, joka on  parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista.  

Lukuvuodesta 1922–23 Mainualla ei ole löytynyt Laina Korpelasta muuta tietoa kuin se, mitä hän itse on muistelmissaan maininnut: ”Vuoden aikana vapaa harrastustyö kyläkunnassa oli samantapaista kuin edellisissäkin paikoissa, miehen työpaikka veti kuitenkin Kuhmoon, mistä sain opettajan paikan 1923.”

Kuhmoniemelle opettajaksi ja perheenäidiksi

Kuhmoniemen kunnasta käytettiin jo Riihosten sinne saapuessa lyhyempää muotoa ”Kuhmo”, jota nimeä paikkakunnasta tässä tekstissä jatkossa viljellään. Kansakoulu oli käynnistynyt Kuhmossa upouudessa koulurakennuksessa v. 1884. Koulun ensimmäinen opettaja Pekka Kontio oli vielä Riihosten tullessa Kuhmoon opettajan virassa. Marraskuun alussa 1923 hän täytti 70 vuotta. Kouluhallitus vapautti tuolloin opettaja Kontion koulunjohtajan tehtävistä, ja niitä hoitamaan määrättiin uusi opettaja Laina Riihonen, josta tuli  koulun historiassa toinen johtaja ja ensimmäinen naispuolinen johtaja. Noina 1920-luvun alkuvuosina oli maassamme opettajapula: laskettiin, että yläkansakoulunopettajia puuttui jopa 600. Kuhmolla oli onnea saada Laina Riihosesta  kokenut ja tarmokas opettaja palvelukseensa. Opettaja Kontion työtoverit olivatkin vaihtuneet tiuhaan sen jälkeen kun hänen opettajavaimonsa oli v. 1907 kuollut.

Laina Riihosen tullessa Kuhmoon siellä oli vasta viisi kansakoulua syrjäkylissä, ja nekin supistettuja. Koulupiirit olivat laaja-alaisia, ja lukemattomat määrät lapsia jäikin opinsaannissaan kiertokoulun varaan. Kirkonkylän piirikin oli iso, eivätkä kaikki piirin lapset päässeet kansakouluun, vaikka oppivelvollisuus oli säädetty vuonna 1921. Kirkonkylän koulussa  oppivelvollisuus astui täydellisesti voimaan kaksi vuotta Riihosten tulon jälkeen. Tuolloin vuonna 1925 perustettiin koulun yhteyteen alakansakoulu, johon saatiin oma opettaja. Alakansakoulun rakennus valmistui samalle Kiviniemen tontille yläkansakoulun kanssa  v. 1928. Nelivuotisen yläkansakoulun jälkeisiä jatkokursseja oli oppivelvollisuuslain mukaisesti tehostettava ja ne oli säännöllistettävä.

Tuoreella koulunjohtaja Riihosella oli heti alkajaisiksi ylen määrin työtä uuden koulujärjestelmän toteuttamisessa ja uudisrakennuksen kanssa. Johtajalla oli opetettavanaan myös täysiluokallinen oppilaita, joita noina aikoina saattoi luokassa olla jopa 50. Myöhemmin eräs hänen oppilaistaan, Pirkko Piirainen, on muistellut op. Riihosen opettajakauden alkua Kuhmossa mm. seuraavin lausein: ”Opettaja oli nuori ja pirteä, täynnä nuoruuden intoa, tietoa ja taitoa ja ennen kaikkea henkilökohtaista kutsumusta. Omalla panoksellaan ja esimerkillään hän herätti ja elävöitti uusia harrastusmuotoja silloisen niin paljosta paitsi olevan nuorison keskuudessa.”

Kuhmon kirkonkylässä toimi kansakoulun lisäksi pakolaislasten koulu. Valtio oli perustanut vuonna 1918 pakolaisasiainkomitean Kajaanin seminaarin yhteyteen ja vastaanottopisteet Kuhmoon ja Suomussalmelle. Kuhmon pappilassa oli Amerikan Punaisen Ristin avustuspiste, josta jaettiin tavaraa pakolaisille, jotka olivat tulleet Vienan Karjalasta nälkää ja bolsevikkihallinnon pelkoa pakoon. Ensimmäisessä pakolaisaallossa Kuhmoon tuli noin 40 henkilöä, toisessa aallossa v. 1922  yli 1100 henkeä. Kuhmolaisia oli tuolloin vajaat 9000 asukasta. Ennen Tarton rauhaa oli Kuhmosta Vienaan ja Vienasta Suomeen ollut kaupankäynti ja muu yhteydenpito varsin vilkasta. Kuhmo oli ollut portti rajantakaiseen Karjalaan. Vaikka kuhmolaisten ja vienankarjalaisten etnisyys erosivat, olivat kuhmolaiset silti vienankarjalaisten kanssa enemmän tekemisissä kuin etelässä asuvien suomalaisten. Kun Tarton rauhassa 1920 virallinen valtakunnan raja vakiintui, yhteydenpito loppui Kuhmosta Vienaan,  ja sen jälkeen pakolaisia tuli virtanaan Suomen puolelle karjoineen ja hevosineen.

Kajaanin piiriin perustettiin 6 pakolaiskoulua, joista yksi Kuhmon kirkonkylään maaliskuussa 1922. Sitä ennen oli jo Kuhmon Kämärässä aloittanut noin 50 pakolaislapsen lastenkoti, joka siirrettiin perukasta Kämärästä kirkonkylään koulun alettua toimintansa. Myös Kuhmon Lentiirassa pidettiin pakolaislapsille koulua. Elokuussa 1922 Kouluhallitus otti hoitaakseen pakolaislasten kouluopetuksen. Kuhmossa pakolaiskoulua pidettiin palokunnan talossa, rukoushuoneella ja kansakoululla tavanomaisen koulupäivän jälkeen ja loma-aikoina, myöhemmin myös suojeluskunnan talossa Korpilinnassa. Ensi alkuun oppilaita oli 77, joista poikia 42 ja tyttöjä 35. Koulupäivän pituus oli 3 tuntia. Koulunjohtajana toimi Sandra Laihia ja opettajina Maiju Heikkinen, Aino Karjalainen ja Anni Homanen.  Nämä kaikki olivat karjalaisia. Lisäksi oli tuntiopettajia, mm. Laina Riihonen. Uskontoa opetti Karjalasta tullut ortodoksipappi Mihail Isajeff (Iivanen). Itä-Karjalan pakolaisista monet palasivat takaisin kotiseudulleen. Kuhmoon heitä lasketaan jääneen pysyvästi 200–300 henkeä, ja pakolaiskoulu toimi Kuhmossa ainakin 1920-luvun loppuun saakka.

Pakolaislastenkoulu antoi koulunjohtaja Riihoselle työssään uudenlaista säpinää sekä opettajakollegoita. Muutoinhan hänellä olisi ollut alkuaikoina vain yksi  kollega, tämäkin jo ikääntynyt mies. Perukan koulujen opettajien kanssa yhteydenpito noina aikoina oli hankalaa kulkuyhteyksien ja tietoliikenteen puutteen vuoksi. Pikku hiljaa Kirkonkylän koulun opettajien määräkin kasvoi. Alakansakoulurakennuksen yhteyteen tuli  v. 1928  ajanmukainen oppilasasuntola niille oppilaille, joilla oli pitkät tai hankalat koulumatkat. Asuntolassa eläminen oli lapsille ilmaista, tarvittaessa lapset jopa vaatetettiin. Asuntolanhoitajaksi saatiin kuorevetinen Suomussalmella ammattikoulutuksen saanut Hanna Salmia, joka oli Laina-opettajan sukulainen. Ennen oppilasasuntolaa Kirkonkylän koulun lapset olivat tarvittaessa kortteeranneet yksityisissä perheissä tai käräjäpirtillä. Asuntola oli harvinaisuus Kuhmossa ja sen eteläpuolella. Vielä vuonna 1936 Kuhmon kirkonkylän oppilasasuntola oli Suomen eteläisin.

Opettaja Riihosella oli Kuhmossakin edessään oppilaiden kouluruokailun kehittäminen. Johtokunnan päätöksen mukaan vähävaraisille lapsille tarjottiin Kirkonkylän koulussa keitto, mutta muu eväs oli heidän tuotava itse. Maksusta saivat muutkin oppilaat keiton. Keittolaa piti keittolanhoitaja. Vuonna 1884 valmistunut Kirkonkylän koulurakennus kävi ahtaaksi siitäkin huolimatta, että naapuriksi valmistui alakansakoulu-asuntola -rakennus. Koulutalossa oli kaksi isoa luokkahuonetta ja käsityöhuone sekä opettajien asunnot, mutta  opetusta piti sijoittaa muihinkin tiloihin. Laina-opettajakin piti välistä koulua Takalan pirtissä ja voimistelua suojeluskunnan talossa Korpilinnassa, jossa oli myös koulun kirjasto. Kesäkuussa 1928 opettaja Riihonen opiskeli itse runsaan viikon ajan, jolloin hän Sotkamossa suoritti koulukasvitarha- ja maatalouskurssin.        

Tuohon aikaan ei tunnettu äitiyslomia eikä vanhempainvapaita. Moni nainen jättikin työnsä ja siirtyi kotiäidiksi joko avioiduttuaan tai saatuaan lapsen. Työnsä pitäneet naiset pyöräyttivät lapsensa lähes kuin talojen emännät: työn lomassa.  Ei ole tietoa, minkälaisen vapaan opettaja Riihonen sai koulutyöstä, kun hänen lapsensa syntyivät, mutta oletettavasti vapaat olivat lyhyitä ja epämuodollisia. Riihosten toisen lapsen syntyessä Opettajain lehden uutisen mukaan op. Laina Riihonen oli saanut kassasta sairasapua. Äitiyslomapalkkaahan ei tuona aikana tunnettu. Riihosten esikoinen Esa Akseli syntyi Riihosten ensimmäisenä Kuhmo-talvena maaliskuussa 1924. Toinen poika Ahti syntyi kaksi vuotta myöhemmin ja kolmas, Altti, vuoden 1930 lopussa. Perheen kuopus Ritva tuli maailmaan maaliskuussa 1933.

Laina-opettajan into työhön ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ei hiipunut perheen kasvaessa, vaan vaikuttaa siltä, että juuri 1930-luvulla lastensa ollessa pieniä hän oli kaikissa kirkonkylän merkittävissä asioissa mukana. Lapsia Riihosilla hoiti palvelija (kotiapulainen) Laina-äidin ollessa työssä ja harrastuksissaan. Lapsille lienee tuonut turvallisuuden tunnetta se, että koulurakennuksessa äidin luokkahuone oli vain oven aukaisun päässä kotoa. Usein Laina-äiti kuitenkin kuuli lapsiltaan, etenkin tyttäreltään: ”Äiti, aina sinä menet!”

Akseli-isä sai elokuussa 1926 nimityksen Kuhmon nuoremmaksi konstaapeliksi ja kävi valtion poliisikoulun Suomenlinnassa 1927. Hän sai  tyttärensä syntymän aikoihin ylennyksen Kuhmon nimismiespiirin vanhemmaksi konstaapeliksi. Etelä-Suomessa oli senkokoisia läänejä kuin Kuhmo oli pitäjä, joten poliisimiehellä riitti työsarkaa ja työmatkat olivat usein pitkiä.   

KUHMON VAIKUTTAJANAINEN 1930-LUVULLA

Kunnallispoliitikko

Kajaani-lehdessä oli 28. marraskuuta 1928 ilmoitus, jossa Kuhmoniemen vaalikelpoisia kansalaisia valistettiin äänestämään ehdokaslistalta no 4 kunnalliseen johtoon kaikinpuolin päteviä edustajia. Listalla esiteltiin ensimmäisenä seurakunnan pitkäaikainen paimen Emil Rechardt, toisena kirjakauppias Aukusti Pääkkönen ja kolmantena ”paikkakunnalla useita vuosia yleistä tunnustusta saavuttanut, menestyksellä opettajana toiminut, älyllisestä selväpiirteisyydestään tunnettu, yhteiskunnallisia kysymyksissä harrastava entinen Jyväskylän maalaiskunnan valtuuston jäsen, johtajaopettaja Laina Riihonen”. Listalla oli kaikkiaan 23 miestä ja  yksi nainen, joka oli Laina Riihonen. Ilmoituksen allekirjoittajina oli ”Joukko valitsijoita”.

Joulukuun 4. ja 5. päivinä 1928 pidetyissä kunnallisvaaleissa Kuhmossa oli laimea osanotto: vain 14 % äänioikeutetuista kävi uurnilla. Porvareista tuli valituksi 15 miestä ja yksi nainen, Laina Riihonen. Virkanaisen, joka oli myös pienten lasten äiti, valinta kunnallisvaltuustoon oli iso juttu, ei vain Kuhmossa, vaan yleisemminkin. Naisten Ääni -lehti julkaisi helmikuun 15. päivänä 1928 kuvan kera uutisen Kuhmoniemen kunnanvaltuutetuksi valitusta rouva Riihosesta. ”Hän on hyvin hoidetun opettajatoimensa ohella vaivojaan säästämättä ollut mukana paikkakunnan edistys- ja yleishyödyllisissä riennoissa. Rajaseuduilla on naisillakin suuremmat vaikeudet voitettavinaan kuin muualla, siksi iloitsemme tästä vaalista ja toivotamme rva Riihoselle voimia ja menestystä. ”

Voimia ja aikaa opettaja Riihonen todella tarvitsi luottamustehtäviään hoitaessa, koska niitä kertyi hänelle laidasta laitaan valtuustotyön lisänä. Sanomalehdistä poimittujen uutisten mukaan Laina Riihonen toimi 1930-luvulla ainakin seuraavissa kunnallisissa luottamustehtävissä: Hädänalaisten avustaminen Kuhmonniemellä -nimisessä toimikunnassa  (1931), kouluvaliokunnassa (1933, 1936), kantakirjaston johtokunnassa (1931, 1933, 1934, 1936), kunnallisten vaalien keskusvaalilautakunnassa (1939), valtuuston valmistusvaliokunnassa (1934, 1936), kunnan tuberkuloosirahaston toimikunnassa (1934), terveydenhoitolautakunnassa (1933) ja huoltolautakunnassa (1936). Suluissa olevat numerot tarkoittavat vuotta, jolloin valtuusto valitsi Laina Riihosen näihin tehtäviin. Lautakunnissa ja toimikunnissa Laina Riihonen oli yleensä miesten joukossa ainut nainen. Vain kantakirjaston johtokunnassa oli ajoittain toinenkin nainen ja tuberkuloosirahaston toimikunnassa oli toinen nainen Laina Riihosen lisäksi. Vaikuttava kuva Kuhmon valtuustosta noilta ajoin on teoksessa Jorma Vilmi: Kuhmon historia (2003). Kirjan yhdessä kuvassa seisoo joukko lapikasjalkaisia isäntämiehiä, joiden keskellä istuu ainut naisvaltuutettu Laina Riihonen pienissä siroissa korkokengissään. Kuvassa on toinenkin nainen, kunnan kirjanpitäjätär.  

Vuoden 1930 lopulla pidettiin Kuhmossa toiset  kunnallisvaalit, joissa Laina Riihonen oli mukana ehdokkaana. Äänioikeutettuja oli 3636, joista kävi äänestämässä 337. Valtuustoon tuli valituksi tällöin 23 miestä ja yksi nainen, joka oli Laina Riihonen. Noissa vaaleissa Kuhmosta tuli ”valkoinen”, koska vasemmisto ei saanut seuraavaksi 3-vuotiskaudeksi kunnallisvaltuustoon yhtään edustajaa. Joulun alla 1936 pidettyjen Kuhmon kunnallisvaalien yhdistyneitten porvareiden muodostamalta ehdokaslistalta löytyy 22 miehen lisäksi yksi nainen,  Laina Riihonen, joka  ei  tullut valituksi valtuustoon tai sitten hän oli vetäytynyt pois kisasta. Nimittäin Kainuun Sanomien mukaan Kuhmon valtuuston kokouksessa 21.12.1936 sen puheenjohtaja Aarne. J.  Kontio ”kohdisti kiitoksen sanoja eroaville jäsenille E. Pääkköselle ja Laina Riihoselle.” Samalla Kontio kertoi, että Kuhmon kunnanvaltuustosta oli 1930-luvulla tullut täysin porvarillinen.

Kunnalliset luottamustehtävät jatkuivat Laina-rouvan valtuustokausien jälkeenkin Riihosten perheessä, koska Akseli Riihonen toimi monissa lautakunnissa, toimikunnissa ja tilintarkastajana. Lainakin valittiin vielä ainakin työvelvollisuuslautakuntaan, ja nimenomaan naisjäsenenä sinne kuuden miehen joukkoon. Tämä valinta tapahtui lokakuussa 1939. Kunta tarvitsi opettaja Riihosen palvelua myös kulttuuripuolella hänen valtuustokautensa jälkeenkin. Kun kunnanvaltuusto maalautti kuntaa vuosikymmenet palvelleesta opettaja Pekka Kontiosta muotokuvan, muotokuvan paljastustilaisuudessa tammikuussa 1937 puheen piti op. Laina Riihonen.

Muisteluissaan Laina Riihonen on nostanut kunnallisista luottamustehtävistään ja niiden hoidosta  monia mielenkiintoisia asioita esiin, erityisesti terveyslautakunnasta, jonka puheenjohtajana hän toimi. Kuhmossa oli tuolloin valtion aluesairaala, lääkäri, kaksi diakonissaa ja kiertävä  sairaanhoitaja. Monet kerrat Laina Riihonen joutui kohtaamaan luottamustehtävissään  ”sydämeenkäypiä”, vaikeita ihmiskohtaloita. Hän joutui tehtävänsä vuoksi putkaankin silloin, kun siellä oli (irtolais)naisia kuulusteltavana. Laina oli heidän huoltajansa. Kämärässä oli käytävä tarkastuskäynneillä, ja siellä hän tapasi säälittäviä ihmisiä, mielisairaitakin, joita ei pystynyt auttamaan.

Kaatopaikkakysymys oli Laina Riihoselle rankka, kaatopaikalle kun ei meinannut löytyä kylän tuntumasta sijaa eikä lääkärin vaatimuksesta roskia saanut enää kipata kylän hiekkakuoppaan. Valtuustossa miesvaltuutetut yleensä katsoivat numeroita ja pykäliä, jolloin inhimillisyys ja ihmisten hätä jäivät varjoon. Laina-valtuutettu  tunsi tuskaa hädänalaisten puolesta ja pyrki vaikuttamaan niin, että asioissa olisi nähty inhimillisyyskin. Esimerkiksi kerran hän sai evätyksi yhden kylän yhteismaalle ilman lupia kyhätyn mökin purun. Laina tunsi tuon mökin lapsirikkaan perheen, sen uutteran äidin ja juopon isän. Mihin tuollainen perhe olisi joutunut, jos heidän olisi pitänyt kotimökkinsä purkaa!

Lotta  

Laina Riihonen on kertonut pääharrastuksenaan olleen lottatyön. Lotta-Svärd järjestö oli perustettu vuonna 1921, jolloin Laina Korpela oli heti liittynyt järjestön kotipaikkakuntansa osastoon. Kuhmon lottaosasto oli perustettu helmikuussa 1921. Järjestö oli suomalaisen kriisinhallinnan uranuurtaja. Sen toiminnan lähtökohtana oli suojeluskuntien avustaminen. Kun vuoden 1927 maanpuolustuslaki sekä vuoden 1932 asevelvollisuuslaki määrittivät suojeluskuntajärjestön osaksi Suomen sotavoimia, Lotta-Svärdistä tuli osa liikkeellepanojärjestelmää. Sotien aikana lottien toiminta oli äärimmäisen tärkeää ja mittavaa. Moskovan välirauhassa 1944 Lottajärjestö määrättiin lakkautettavaksi. Laina Riihonen toimi lottatyössä koko sen olemassaoloajan, vuodet 1921–1944.

Pian Riihosten muutettua Kuhmoon alkoi lehdissä olla uutisia Kuhmon kuoroista, jotka esiintyivät op. Laina Riihosen johdolla tiuhaan. Kuoroja oli lotta-, nais-, seka-, suojeluskunta- ja  kirkkokuoro. Sekakuoro oli Laina Riihosen johdossa vuodet 1923–34. Kuoroissa lauloi samoja henkilöitä, mutta tilaisuuden ja tilanteen mukaan esiintyvä kuoro sai kulloinkin nimensä. Suojeluskunnan juhlissa lauloi aina lottapukuinen lottakuoro tai kirkonkylän sekakuoro, jota kutsuttiin myös suojeluskuntakuoroksi. Sen johtajaksi sk-piiripäällikkö oli nimittänyt Laina Riihosen vuoden 1930 alusta lukien. Kansan suussa kuoro kuin kuoro sai nimen ”Laina Riihosen kuoro”.  Sanomalehtien palstoilta on löydettävissä noiden kuorojen samoin kuin kuoronjohtajan Laina Riihosen esiintymisiä eri tilaisuuksissa. Niistä seuraavassa:   

Toisena helluntaipäivänä 1925 Kuhmon kirkossa järjestettiin paikallisen suojeluskunnan lipun vihkiäiset. Alttarin ääressä seisoivat lotat. Sekakuoro lauloi op. Riihosen johdolla laulun ”Jumala ompi linnamme”. Rouva Laina Riihonen piti lipun luovutuspuheen ja pyysi lipulle siunausta. Pastori Olander vihki lipun. Lotat: rouva Ottelin, Anna ja Laina Riihonen luovuttivat lipun suojeluskunnan piiripäällikön edustajalle. Lippu oli lottien hankkima ja sitä pidettiin Kainuun kauneimpiin lukeutuvana. Iltapäivällä kello 3 juhla jatkui kansakoululla. Rouva Riihosen johtama kuoro lauloi, ja sen jälkeen kuoronjohtaja puhui erittäin lämpimästi ja mieliinpainuvasti suojeluskunnan ja kaikkien isänmaan ystävien tehtävästä. Illalla esitettiin vielä täydelle salille näytelmä ”Tuulivaaralaiset”. Juhlapäivästä kirjoitti Kaiku-lehti 7.6.1925.  

Kuhmoon marraskuussa 1917 perustelulla suojeluskunnalla ja sen esikuntaan kuuluvalla Akseli Riihosella oli mittava päämäärä: saada uusi suojeluskuntatalo Kuhmon keskustaan. ”Sanat sakoivat, tuumat tuimenivat”:  maanlaajuisten arpajaisten 80 000 markan tuotolla saatiin rakennussuunnitelma käyntiin. Kuhmolaiselta Ipatilta lahjaksi saadulle tontille Käpymäelle arkkitehti Annikki Paasikivi piirsi suojeluskunnan jyhkeän rakennuksen. Korpilinnaksi nimetyn talon  rakentamiseen tarvittiin markkoja paljon. Avustusta saatiin suojeluskuntain yliesikunnalta, mutta 600 000 markkaa maksavaan hankkeeseen rahaa upposi rutkasti. Laina Riihonen on myöhemmin kertonut, että hän pani kaiken tarmonsa Korpilinnan saamiseksi ja yleensäkin Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Kuhmon lotat hankkivat monenmoisin konstein rahaa Korpilinnalle. Oli myyjäisiä, arpajaisia, naamiaisia ja iltamia. Laina Riihonen oli iltamien järjestämisessä primus motor. Hänen johdollaan harjoiteltiin kuvaelmat, kuorolaulut ja muutkin ohjelmanumerot. Laina itse ei näytellyt, mutta vastasi kokonaisuuksista, olipa tarvittaessa lipunmyyjänä, ovimiehenä, lupien hankkijana ja  yleensä siinä missä milloinkin oli käsiparista tarvetta. Kyläläiset olivat innokkaina mukana ohjelmaharjoituksissa ja iltamien järjestämisessä.

Korpilinnan kurkihirsi nostettiin paikoilleen helmikuun 13. pnä 1928, jolloin inspiroitiin juhla. Kello 3 iltapäivällä pystytettiin lipputanko ja siirryttiin sitten Lahtelan pirttiin, jossa pakolaispappi puhui ja hänen jälkeensä op. Riihonen selkeytti heimokäsitettä. Korpilinnan suurenmoiset vihkiäiset pidettiin syyskuun 16. pnä 1928. Suojeluskunnan ylipäällikkö, suuresti arvostettu jääkärikenraali Lauri Malmbergkin osallistui juhlaan. Laina Riihosella oli päävastuu juhlan järjestämisestä. Vielä eläkeläisenä hän  muisteli, miten paljon työtä noissa järjestelyissä oli: piti tietää, muistaa ja ottaa vastuuta aivan stressaantumiseen asti. Pahinta oli oman vähäpätöisyyden tuntu. Varoja oli vähän ja itsellä vähäiset pohjatiedot. Mieltä rasitti: en ole tähän tarpeeksi hyvä, en pysty hyvin tekemään tätä, mutta parhaani panen.

Korpilinnan vihkiäisjuhla, jossa Laina Riihonen piti tervehdyspuheen, onnistui kaikin puolin hyvin. Juhlasta on jäänyt mieliin kenraalin pitämän juhlapuheen loppulause: ”Pysyköön Kuhmoniemen rajalinna aina kaiken oikean ja kauniin ahjona rakkaan rajaseudun ja yhteisen isänmaan onneksi.”  Vihkiäisten iltana Kuhmon lotat ja suojeluskuntalaiset järjestivät vielä juhlaillalliset Arvi Karikon kodissa. Karikko oli kenraali Malmbergin koulutoveri.

Kuhmon Suojeluskunnalla ei ollut ”soittokonetta”. Sen hankkimisessa oli mukana Laina Riihonenkin. Kun marraskuussa 1928 pidettiin suojeluskunnan ampumakilpailut ja niiden jälkeen juhlailtamat, oli ohjelmassa lisänä soittokunnan perustava kokous. Iltamissa Laina Riihosen johtama kuoro lauloi ”kauniisti ja hyvin viimeisteltynä”. Soittokunta-aloite sai innostuneen vastaanoton, ja heti ilmoittautui siihen 16 soittajaa. Johtajaehdokkaita oli kaksi, joista toinen Laina Riihonen. Jo seuraavana iltana pidettiin Riihosilla soittokunnan ensimmäinen kokous ja teoreettinen harjoitus. Torvien saavuttua aloitettiin soittoharjoitukset. Näin oli syntynyt Kuhmon suojeluskunnan soittokunta, jonka kapellimestariksi sk-piiripäällikkö nimitti vuoden 1930 alusta lukien kapteeni Iikka Kaasosen.

Syksyllä 1930 Kuhmon lotat harjoittelivat näytelmän ”Miehen kylkiluu”, jota ensin esitettiin kotiyleisölle ja seuraavana kesänä näytelmää  käytiin esittämässä Nurmeksessa asti. Kauppias Korniloff lainasi lotille auton, jolla he matkan tekivät. Näytelmää oli Nurmeksessa katsomassa runsas yleisö, joten Kuhmon lottien kassaan karttui mukava summa markkoja. Retkeläisiä viihdyttivät paikalliset lotat parhaansa mukaan. 

Helmikuussa 1931 vietettiin arvokkaasti Lotta Svärd Kuhmon osaston 10-vuotisjuhlaa. Tilaisuuden aluksi kirkkoherra Rechardt piti vaikuttavan ja sydämiin käyvän saarnan kirkossa. Korpilinnassa juhlaa jatkettiin. Juhlassa lauloi op. Riihosen johtama kuoro. Iltajuhlassa 10-vuotismerkin saivat mm. Laina Riihonen ja Hanna Salmia. ”Arvokas, isänmaanrakkautta ja puolustustahtoa kohentava juhla päättyi Maamme lauluun”, kirjoitti Kainuun Sanomat 24.2.1931.

Maakunnallista näkyvyyttä sai Kuhmon lottakuoro esiintyessään lottien Kainuun piirin 10-vuotisjuhlassa Kajaanissa 30.–31.5.1931. Toisena juhlapäivänä Kuhmon lottien kuoro esiintyi johtajanaan op. Riihonen Kajaanin kirkossa. Lisäksi kuoro lauloi yleisessä maanpuolustusjuhlassa Kajaanin urheilukentällä sunnuntaina päivällä. Juhlassa esiintyi myös isompi juhlakuoro, jota sitäkin johti Laina Riihonen. Kuoroesitykset saivat ”vilkasta suosiota”. Sunnuntai-iltana lottien 10-vuotisjuhlien  päättäjäisissä pastori Armas Anttila puhui mm. seuraavin sanoin: ”Näillä juhlilla on vallinnut toiveikas mieli. Älköön se sammuko. Usko hyvän voittoon antaa voimaa.” Juhlapuhe sai runsaat suosionosoitukset ja sen päätyttyä ”lauleli Kuhmoniemen lottien kuoro muutamia lauluja, joiden lisäksi juhlaväki vaati yhden ylimääräisen. Kuoronjohtajalle op. Riihoselle ojennettiin kukkia.” Näin kirjoitti Kainuun Sanomat 2.6.1931.

Kesällä 1933 Kiehimässä pidetyissä Kainuun lottien juhlassa juhlakuoroa johti Kuhmon lottien Laina Riihonen. Kainuun Sissi -lehden mukaan Kainuun lotissa eli tuolloin virkeä, innokas ja valveutunut yhteishenki.

Lokakuussa 1936 Kuhmon kansakoululla pidetyssä juhlassa 10 suojeluskuntalaista antoi suojeluskuntavalan ja 14 lottaa lupauksen. Juhlassa puhui mm. op. Laina Riihonen. Kainuun Sanomien (24.10.1936) mukaan ainutlaatuisen, juhlallisen tilaisuuden päätti virsi ”Jumala ompi linnamme”, joka voimakkaana kajahti luokkahuoneen täyteisen kansan suusta.

Laina Riihonen suoritti suojeluskuntien päällystökoululla Tuusulassa elokuussa 1927 Lotta-Svärd -piirikurssit ja osallistui tammikuussa 1936 Kuhmossa järjestelyille lottakursseille seuraten opetusta  lääkintäjaostossa. Lottien kokouksissa kotipaikkakunnalla hän toimi usein puheenjohtajana ja puhujana. Kuhmon lottia hän edusti monet kerrat piirikokouksissa. 

Lottatoiminta oli Laina Riihoselle niin kuin muillekin lotille paljon muutakin kuin kuoroharjoituksia ja juhlien järjestämistä: oli kasvatus- ja koulutustilaisuuksia, järjestötoimintaa, muonitusta, oman kioskin pitoa sekä erilaista varainkeruuta ja -jakoa. Riihonen kuului monet vuodet Kuhmon lottien johtokuntaan, olipa puheenjohtajanakin, kun osastolla oli ongelmia saada ”toimelias ja järjestyskykyinen” nainen pysymään johdossaan. Kerran kävi niinkin, että huutoäänestyksellä jouduttiin valitsemaan ”hommakkain ja uhrautuvaisin” henkilö puheenjohtajaksi, mutta ei tämäkään monta kuukautta lottien nuijaa heiluttanut Kuhmossa.

Kun eduskunta teki retken Kuhmoon, Laina Riihonen oli siihen aikaan Kuhmon lottien puheenjohtajana ja joutui retkeläisten kanssa läheiseen vuorovaikutukseen. Myöhemmin Riihonen on kertonut, että eduskunnan edessä hän tunsi oman vähäpätöisyytensä voimakkaana. Pikkulottatoimintaa oli Kuhmossakin. Yksi pikkulotista oli Riihosten Ritva-tytär.

Monessa mukana  

Eläkkeellä ollessaan Laina Riihonen on kertonut, ettei hän muista aikaa, jolloin hän olisi omistautunut vain työlleen koulussa ja kotona, vaan hänellä oli aina niiden ohessa muita aktiviteetteja. Hän oli aina tekemässä jotain, mikä hänen mielestään oli tärkeää ja missä häntä tarvittiin. Edellisissä luvuissa kerrottujen Laina Riihosen toimien lisänä löytyy lehdistä ja Riihosen  omista muistelmista tietoa siitä, että hän oli ennen sotia mukana varsin moninaisissa riennoissa, joista seuraavassa enemmän luettelonomaisesti kerrottuna.  

Tammikuussa 1925 Kainuun Sanomissa kerrottiin Kuhmon hyväntekeväisyysompeluseuran toiminnasta. Seura oli järjestänyt Wiattomien lasten päivänä kirkonkylän rukoushuoneella vakavahenkiset iltamat, joissa ohjelma oli mieltäylentävää. Juhlan tarkoitus oli tuoda esiin lastensuojeluliikettä, jota op. Riihonen selosti. Tilaisuuden tulot tuloutettiin diakoniatyön kautta Kuhmon lasten kesäleiritoiminnalle.

Syksyllä 1932  Kainuun maakuntajuhlien päätoimikunta kutsui jäseniä kaikista Kajaanin kihlakunnan kunnista seuraavana kesänä Sotkamossa järjestettävän juhlan toteuttamista varten. Kuhmosta kutsun saivat apteekkari A. Julkunen ja opettaja Laina Riihonen.

Kuhmon opettajayhdistyksessä Laina Riihonen oli 1920–1930-luvuilla aktiivisesti mukana. Kokoontuipa yhdistys välistä hänen kotonaan. Kyseisen opettajayhdistyksen puheenjohtajana hän toimi ainakin vuosina 1928–1930.  Kainuun piirin opettajayhdistyksen Kuhmon edustajakin hän oli.  Kuhmon kirkonkylän koulun täyttäessä 50 vuota syksyllä 1934 Laina Riihosella oli suuri urakka juhlien järjestämisessä. Juhlassa hän esitti koulun historiikin.

Suomen itsenäistyttyä itärajan vartiointia varten Kuhmoon oli perustettu rajakomppania, jonka miehet tulivat alkuvuosina pääosin Hämeestä. Varuskunnan myötä tuli Kuhmoon  myös sotilaskoti, jonka hyväksi kuhmolaiset naiset järjestivät iltamat joulun alla 1928.  Ohjelmassa oli mm. Laina Riihosen lausuntaa ja hänen johdollaan sekakuoro lauloi ”kauniita huolella harjoiteltuja lauluja. Onnistunut iltama päättyi karkeloon.”  

Kuhmon Marttojen syysjuhlassa Korpilinnassa 1938 tervehdyssanat lausui Laina Riihonen, joka johti tilaisuudessa naiskuoroa.  Paikallisten Marttojen vuosikokouksissa op. Riihonen toimi joskus puheenjohtajana ja hänet valittiin tammikuussa 1939 edustajaksi Marttaliiton 40-vuotisjuhlaan Hilja Julkusen kanssa. Kuhmon maatalousnaisissakin Laina-rouva toimi, ainakin maatalousnaisten tilintarkastajaksi hänet valittiin 2.12.1937.

Kuorojensa kanssa Laina Riihonen teki kotikulmia etäämmäksikin esiintymismatkoja. Tuohon aikaan matkanteko oli hankalaa ja aikaa vievää, mutta konstit vain löytyivät. Kuhmon pohjoiskulmilla sijaitsevan Lentiiran uudistetun kansakoulutalon vihkiäisissä 1927 kirkonkylän sekakuoro lauloi op. Riihosen johdolla. Kajaani-lehti (2.11.1927) kirjoitti, että yleisö kuunteli kuoron lauluja erittäin tarkkaavaisina ja hartaina. Jopa Jyväskylän kirkkolaulujuhlille  (1946?)  Riihosen johtama Kuhmon kirkkokuoro osallistui. Tuo matka lienee ollut pisin ”Lainan kuorojen” konserttimatkoista.  

Monta rahan- ja tavaranhankintakeräystä Laina-opettaja oli ennen Kuhmoon tuloaan järjestänyt, ja niinpä hänelle ei ollut outoa, että hänet heti ensimmäisenä Kuhmo-syksynään pantiin keräämään opettaja Pekka Kontiolle hankittavaa lahjaa varten rahaa talo talolta, perhe perheeltä. Kontio täytti  70 vuotta marraskuun 1. pnä 1923 ja oli edelleen virassa. Lahjarahaa kerätessään op. Riihonen tutustui samalla koulupiiriinsä ja sen asukkaisiin. Toiset naljailivat hänelle, mutta suurin osa ihmisiä antoi vähästäänkin roponsa keräykseen. Keräyksen toteuttaminen oli Laina-opettajan tulikaste Kuhmossa.

 SPR:n keräyksiin op. Riihonen osallistui kiertämällä kylää talosta taloon. Näistä keräyksistä julkaistiin mainoksia kylän kauppojen ikkunoissa. SPR:n  Kuhmon paikallisosastossa  Laina-opettaja toimi sihteerinä 1930-luvun alkupuolella.

Kuhmon yleisen sairaalan hankittiin rahakeräyksellä radio kesällä 1938. Laina Riihonen oli keräyksen koordinoija. Rahaa saatiin 2923 mk, menoja oli 114,50 mk. Radio maksoi 2868,50 mk.

Kun maassamme  järjestettiin kansallinen Rajan turvakeräys rajojen linnoittamisen rahoittamiseksi, Kainuussa Kuhmon keräyspäälliköksi nimettiin keväällä 1939 opettaja Laina Riihonen.  

Vaikkei Laina Riihonen ollut innostunut muita puheita pitämään kuin niitä, joissa isänmaallisuus nostettiin esiin, joutui hän yhtenään puheiden pitoon. Kertomansa mukaan puhujan piti olla valantehnyt, ja koska Laina oli sellainen, hänet kuin automaattisesti vaadittiin tilaisuudessa kuin tilaisuudessa puheenpitäjäksi tai ainakin puheenjohtajaksi.

”Voi akka parka”

Otsikon lohduttavat sanat ovat Akseli Riihosen lausumat Laina-vaimolleen, kun tämä kerran syöksyi vihasta täristen ja itkevänä koululuokastaan rauhoittumaan kodin puolelle, suoraan Akselin syliin. Laina-opettajan luokasta avautui näet ovi kotiin, jossa Akselin työpöytä oli aivan oven takana. Silloin tällöin Laina menetti oppilaittensa edessä malttinsa. Luokat olivat suuria ja heterogeenisia. Jotta ne, jotka halusivat oppia, olisivat saaneet rauhan opiskeluun, oli luokassa opettajan pidettävä järjestystä ja kuria. Aina se ei onnistunut, ja silloin Laina-opettaja huusi ja rähisi. Hän olisi myös halunnut, että mennään asioissa eteenpäin eikä junnata ja jumputeta, ei venkoilla eikä vetkutella. Ankarakin Laina-opettaja oli, minkä hän itse tunnisti. Tunneilla hän vaati hiljaisuutta  ja kotitehtävät oli tehtävä. Oppilaiden arestiin jättäminen oli kurinpitokeinona hänellä vallitseva. Kerran taas sattui niin, että Laina-opettaja juuri räjähti oppilailleen kun kunnanlääkäri Ilmari Nurminen oli eteisen oven takana tulossa hoitamaan jotain asiaa opettajan kanssa. Nurminen joutui tuon ”räjäyksen” todistajaksi, mutta hänkin lohdutti lempein sanoin opettajaa.

Saattoi olla, että opettaja näki lasten tappelut tappelijoiden kannalta väärin, joten jollekulle oppilaalleen Laina-opettaja epäili jättäneensä sydämeen ohdakkeita, mutta kussakin tilanteessa hän pyrki tekemään oikeudenmukaisen ratkaisun ja toimenpiteen. Kaikkinensa opettaja halusi jokaisen oppilaan parasta.

Vuonna 1936 Kuhmossa oli 12 koulua. Kirkonkylän koulussa oli tuolloin liki 300 oppilasta, joista parikymmentä oli ortodokseja. Laina Riihonen oli luopunut koulunjohtajan tehtävästä saatuaan tehtävään kollegansa, miehen. Hän oli sen jälkeen riviopettaja. Opetustiloista oli vuokrahuoneista huolimatta pula. Koulua käytiinkin kahdessa vuorossa: aamu- ja iltapäivävuorossa. Opetussuunnitelman mukaisen päivätyön lisäksi koulussa pidettiin juhlia: oli joulujuhlat ja äitienpäiväjuhlat, joihin oppilaiden vanhemmat ja muutakin kylänväkeä osallistui. Juhliin harjoiteltiin ohjelmat ja valmistettiin näytelmiin kulissit ja vaatetus. Juhlat olivat kouluväen suuri yhteinen ponnistus. Kun Korpilinna valmistui, sen jälkeen Kirkonkylän koulun juhlat siirrettiin koulun pienistä tiloista Korpilinnan suureen saliin.   

Laina-opettaja oli nuoresta pitäen ollut kiinnostunut liikunnasta. Tavanomaisen koululiikunnan lisäksi hän harjoitutti oppilaita ja naisia Suurkisoihin, joihin osallistuttiin Kuhmosta Laina-opettajan johdolla. Lapsia Suurkisoissa oli mukana 70.  Toivonliitto-kerho oli lapsille ja opettaja Riihoselle itselleen yksi merkittävimmistä varsinaisen koulutyön ulkopuolisista toimintatavoista 1920- ja 1930-luvuilla. Sotien jälkeen eräs toivonliittolainen tulikin kysymään opettaja Riihoselta: ”Miksi te ette enää pidä toivonliittoa? Kaikki pojat, jotka kävimme toivonliitossa, olemme pysyneet raittiina, emme ole ryyppymiehiä.” Opettajan oli vastattava, että hänelle oli tullut niin paljon muita tehtäviä, ettei hän ehtinyt Toivonliitto-kerhoa enää pitää, eivätkä toiset opettajat ole olleet sen jatkamisesta kiinnostuneita.

Laina Riihonen johti myös koulusta päässeiden opintopiiriä. Koulusta poispäässeet nuoret halusivat kerrata suomen kieltä ja opiskella saksan alkeita, myös kirjanpitoa, jota Laina Riihonen heille opetti. Näillä nuorilla oli tarkoitus jatkaa opintojaan jossakin oppilaitoksessa.  Kotona kaivonkannella Laina-opettajalla oli juhannuksena tapana tavata koulusta päästötodistuksen saaneita nuoria.

SOTAVUODET

Evakossa talvisodan aikaan   

1930-luvun lopulla elettiin Kuhmossa varsin toisenlaista elämää kuin Riihosten tullessa sinne. Valtio oli aloittanut raja-alueidensa kehitysohjelman v. 1925. Sillä pyrittiin yhtenäistämään rajaseutuja taloudellisesti ja sivistyksellisesti sekä liittämään niiden asukkaat aiempaa tiukemmin suomalaisuuteen. Kuhmossa suojeluskunnan Korpilinnasta tuli monitoimitalo ja se oli etenkin nuorten harrastusten sydän. Isänmaallinen innostus oli huipussaan. Talvella hiihdettiin, sulan maan aikaan pelattiin pesäpalloa. Urheiluseura Kuhmon Kiva perustettiin v. 1934. Syrjäkylille saatiin uusia  kansakoulupiirejä kouluineen, ja yhä useampi kuhmolaislapsi pääsi näin kansakouluopetusta nauttimaan. Uusia koulupiirejä ja -koulurakennuksia oli suunnitteilla.

Riihosen perheessä vanhimmat pojat lähetettiin oppikouluun Nurmekseen, koska Kuhmossa ei ollut oppikoulua. Lukuvuosien ajaksi perhe kutistui ensin kuudesta viiteen, sitten viidestä neljään jäseneen. Pojat asuivat koulua käydessään Nurmeksessa, jonne Kuhmosta on matkaa noin 80 km. Kulkuyhteydet Nurmeksen suuntaan Kuhmosta olivat 1930-luvulla kehnot: vain postiauto kulki tuon välin 3 kertaa viikossa. Akseli-isä korotettiin toukokuussa 1938 suojeluskuntaupseeriksi. Laina-äidillä riitti rientoja, kuten edeltä on käynyt ilmi.

Sitten maailma muuttui. Kesällä ja syksyllä 1939  miehet kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Koulutyökin oli syksyllä ajoittain pysähdyksissä, jolloin Laina-opettaja oli lapsiensa kanssa Kestilässä. Kun elämä näytti rauhoittuvan, hän palasi Kuhmoon. Sitten alkoi tapahtua. Marraskuun viimeisenä päivänä kesken rauhallisen oppitunnin Laina-opettajan luokkahuoneen ovi riuhtaistiin auki ja hänen palvelijansa riensi kiireisenä kertomaan nimismiehen puhelimessa antaman määräyksen: koulunpito on lopetettava heti, lapset lähetettävä tavaroineen koteihinsa ja annettava näille tiedoksi, ettei kouluun saa tulla, ennen kuin siitä ilmoitetaan.

Nimismiehen määräyksen kuultuaan tytöt alkoivat itkeä, ja pojat ääni väristen vaativat itkun lopettamista. Opettaja piti lyhyen rukouksen, ja sitten kaikki itkivät. Päästyään ulos pojat huusivat: ”Konekivääri on katolla ja piha kuorma-autoja täynnä!” Vihollinen oli tullut rajan yli. Perukasta oli tuotu ja tulossa oli lisää autokuormittain evakuoituja ihmisiä vähissä varustuksissa, palelluksissa. Ensimmäiset kaatuneetkin olivat Hiilikon pellolla. Opettajille tuli ilmoitus asua vain yhdessä huoneessa, muut koulun huoneet oli tyhjennettävä sotilaskäyttöön. Eräs halvaantunut emäntä nostettiin kuorma-autosta ja tuotiin Riihosten olohuoneeseen. Luokat täyttyivät evakoista. Järkytys oli valtava.

Lotat toivat suuria kenttäkeittiöitä ja ruoka-astioita koulun pihaan valmistaakseen evakoille ruokaa. Laina-opettaja oli lottien ryhmäpäällikkö ja sai työmääräyksen auttaa, minkä voi, evakkoon menijöitä näiden erilaisissa puutteissa. Ryhmäpäällikön oli huolehdittava siitä, että kukin sai ruokaa ennen evakkotaipaleelle lähtöä. Vuokatista lähti evakkojunia, sinne ihmiset kyydittiin. Evakkopaikkakuntia löytyi kuhmolaisille Pohjanmaalta. Nopeasti tyhjennettiin koko Kuhmon kunnan alue lukuun ottamatta karjaa ja sen kuljettajia. Niiden evakuoiminen kesti hieman kauemmin.

Kirkonkyläläiset, joita oli noin 1500,  evakuoitiin kiireesti joulukuun 5. päivänä. Tuolloin Kuhmo autioitui. Laina Riihonen pääsi neljän lapsensa kanssa evakkokyydissä Kajaaniin, jossa he joutuivat hälytyksen ajaksi metsään. Riihosilla oli matkanpäänä Laina-äidin lapsuudenkoti Kuoreveden Korpela, jonne sen isäntä oli antanut luvan siskonsa perheen tulla. Matkalla sattui monenlaista, mutta perille Laina ja lapset pääsivät. Kuorevedellä he olivat aina kesäkuuhun 1940 saakka, jolloin palasivat kotiin Kuhmoon. Perheen Akseli-isä oli koko talvisodan ajan Kuhmossa. Hän toimi joukkueenjohtajana 42. sotapoliisikomppaniassa Kuhmon alueella. Siinä tehtävässä hän oli vielä välirauhan aikanakin.

Kuhmo oli talvisodassa sotatoimialuetta ja koki kovia. Kunta oli talvisodassa viidenneksi eniten pommitettu paikkakunta Suomessa, esim. tammikuun 28. pnä 1940 kirkonkylän yllä lensi 60 pommikonetta, lisäksi koneet hyökkäsivät 16 kertaa ampuen konekivääreillä. Kunnasta tuhoutui sodassa 327 rakennusta, joista 255 oli maatilojen päärakennuksia.  Lisäksi tuhoutui talousrakennuksia, saunoja ja muuta omaisuutta. Metsäkin oli taistelualueilla raivausten ja tykkitulen turmelema. Kirkonkylä menetti 18 asuinrakennusta, mm. koulun tontilta paloi alakoulu-asuntolarakennus, käräjätalo paloi ja kirkkokin sai pahat vauriot pommeista, mutta Korpilinna, joka osoittautui sodan aikaan tuiki tarpeellisesi, ja vanha koulurakennus säilyivät. Kuhmolaisia kaatui talvisodassa 103.  

Jatkosodan kurimuksessa

Syksyllä 1940 koulutyö jatkui Kuhmossa. Sodan tuhojen raskas ”remontointi” aloitettiin elokuun lopulla 1940. Tuskin oli jälleenrakennuksessa päästy alkua pidemmälle, kun kesällä 1941 alkoi jatkosota. Nuorten miesten oli vaihdettava kirveet kivääreihin. Koulutyö oli lopetettava. Laina-opettaja kolmen lapsensa kanssa komennettiin kirkonkylän ulkopuolelle 5 km:n päähän Kalevan taloon. Vanhin lapsista, jatkosodan alkaessa 17-vuotias Esa jäi isänsä kanssa kirkonkylään. Akseli-isä toimi suojeluskunnan paikallispäällikkönä, josta tehtävästä hänet komennettiin toimistoupseerin tehtäviin Kuhmon ilmasuojelukeskukseen. Esa määrättiin moottoripyörälähetiksi, joka kuljetti esikunnan viestejä rajan takana olleeseen rintamayksikköön Kolvasjärvelle. Pyörämatka oli nuorukaiselle vaarallinen ja rasittava. Matkaan oli lähdettävä säällä kuin säällä, eikä ruokaakaan ollut kaikin ajoin saatavilla. 18-vuotiaana Esa sairastui vaikeaan munuaistautiin. Oli loppukesä 1942. Hänet saatiin hyvään hoitoon Helsinkiin, mutta kohentumista ei nuoren miehen elämässä tapahtunut. Laina-äiti joutui hakemaan sairaan esikoisensa Kuhmoon 1. joulukuuta 1942. Kahden kuukauden kuluttua Esa kuoli. Sotaan joutui Esaa kaksi vuotta nuorempi Ahti-veli, joka kutsuttiin  jatkosotaan v. 1944. Ahti kuului kaikista nuorimpaan ikäluokkaan, joka sodissamme taisteli.

Kesä 1942 oli kuhmolaisille suuren puutteen aikaa. Ruokaan korttiannokset olivat niukkoja, ja ihmiset olivat jatkuvassa nälässä ja laihtuivat. Sota-aikana melkein kaikki tavarat olivat kortilla.  Tavatessa tuttuja tuskin tunsi heitä, niin olivat posket rypyllä ja keho kutistunut. Paremman päivän toivossa sinniteltiin. SPR:n henkilöitä kävi tutustumassa kuhmolaisten tilanteeseen, minkä jälkeen alkoi tulla ns. Hooverin tavaraa Amerikasta suurina kolleina. Mihin ne sijoitettiin? Koulun luokkahuoneet olivat tyhjillään, ja niihin tavarat ahdettiin. Papit laativat luetteloita suurista lapsiperheistä. Koulun käsityöluokasta tehtiin kanslia, josta annettiin  jakolistojen mukaan lupalappu, jolla sai varastosta tavaraa. Laina Riihonen istui kesän 1942 aamusta iltaan toisten komennettujen kanssa lappuja kirjoittamassa ja jakamassa. Jaettava tavara oli pääosin hyvää, mutta osa oli Atlantin myrskyissä kastunut eikä kunnolla kuivunut ja alkoikin tunkkaantua ja haista. Jaettava tavara oli pääosin vaatetta, jota ei kyllä kaikkea voitu käyttää. Kiitollisina kuitenkin kuhmolaiset ottivat Hooverin lahjan vastaan. Kotimaassa oli organisoitu Suomen huolto -niminen järjestö avustusten jakoa varten, mikä helpotti paikallisten viranomaisten työtä.

RAUHAN TULTUA

”Monissa valjaissa”

Jatkosodan aikana Kuhmo ei ollut sotatoimialuetta, mutta kyllä sota oli Kuhmoakin kovalla kädellä kouraissut. Tuhojen korjaamiseen ryhdyttiin ripeästi rauhan tultua 1944, vaikka rakennustarpeista oli huutava pula. Hyvääkin sota-aika oli tuonut Kuhmolle niin kuin sen naapurille Suomussalmelle. Nuo pitäjät olivat sodan tiimellyksessä tulleet uudella tavalla yleiseen tietoisuuteen koti- ja  jopa ulkomailla.

Laina Riihonen oli sodan aikana huoltolotta ja vastuussa sotainvalidien jatkohoitoon pääsystä ja avun saannista. Hänen luokseen ohjattiin invalidit kysymään neuvoja. Laina-lotta kirjoitti Helsinkiin joko Punaiselle Ristille tai Suojeluskuntien esikuntaan saadakseen sieltä ohjeita, miten pulassa olevia voisi auttaa. Professori Beckeriltä tulikin hänelle henkilökohtainen kirje, jossa professori murheellisena kertoi, miten  omat ja kaikkien voimavarat olivat hupenemassa suuren tarpeen vuoksi. Kuitenkin jotain neuvoja professori pystyi antamaan Laina-lotalle, joka niiden avulla ohjasi kuhmolaiset invalidit hoitoon. Moni invalideista kuntoutuikin työkykyiseksi. Vuosikymmeniä myöhemmin invalideja hoitoon ohjannut Riihonen sai kiitosta kuntoutetuilta, jotka kiittivät siitä, miten hyvä asia oli, että lotissa oli joku, joka hoiti kaikki tarvittavat puhelut ja anomukset invalidien puolesta.

Sotainvalidien lisäksi apua kaipasivat kipeästi siirtoväki ja sotaorvot sekä kotinsa ja omaisuutensa menettäneet monet kuhmolaisperheet. Laina Riihonen oli kuullut, että oli olemassa Rajaseudun ystävät ry, mutta sen osoitetta hän ei tiennyt. Avunpyynnön hän kuitenkin lähetti kyseiselle yhdistykselle. Kirjekuoren päälle hän kirjoitti yhdistyksen nimen ja osoitteeksi merkitsi ”Helsinki”. Vastauskirjeen hän sai yllätyksekseen pastori Niiniseltä Mikkelistä, jonka huoltopiiriin Kuhmo kuului. Niininen pyysi laatimaan avuntarpeet ja niiden kustannusarviot. Kuhmolainen rakennusmestari laatikin Jupulin Koististen ja Törmälän Tampioiden kotien korjaustarpeet ja laski kustannusarvion. Avustus korjauksiin tuli Mikkelin ystäviltä, ja perheiden kodit korjattiin. Laina-opettajan oma aktiivinen ura Rajaseudun ystävissä alkoi Lauttavaaran lähellä asuneen perheen uunin korjauksesta. Avustuskohteita riitti, mm. eräälle olkapäävammaiselle sotainvalidille ystävät hommasivat uunitiilet ja rakensivat uunin, toiselle perheelle hankittiin lehmä ja kolmannelle vietiin ompelukone. Moni kuhmolaisnuori pääsi näiden ystävien avustuksilla käymään kansanopiston sodan jälkeen jopa vuosikymmenten ajan.         

Mikkelistä tuli tavaraa,  jopa  junavaunullinen jaettavaksi kuhmolaisille sekä joululahjapaketteja. Pappi Lönnrot teki listoja köyhimmistä kuhmolaisista, jotka tarvitsivat apua. Niiden listojen avulla pyrittiin toimimaan lahjatavaroiden jaossa parhaalla mahdollisella tavalla, mutta valituksia tuli. Monta vuotta sodan jälkeenkin mikkeliläiset ystävät rouva Sylvi Ronin johdolla kävivät Kuhmossa itse tutkimassa avuntarpeita ja hoitivat Kuhmon puutteita kuntoon. Laina Riihonen oli näiden Rajaseudun ystävien mukana ympäri Kuhmoa kuljettaessa. Oman kertomansa mukaan Laina Riihonen oli sodan jälkeen ”monissa valjaissa”.

Sotien loputtua Akseli Riihonen palasi poliisiksi Kuhmossa, mutta hänet pidätettiin virantoimituksesta huhtikuussa 1947. Häntä syytettiin toisen kuhmolaismiehen kanssa aseiden kätkennästä.  Sodan jälkeen oli poliittisesti tulenarka asia aseiden ja varusteiden hajavarastointi siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Operaatio toteutettiin kaikkien 37 suojeluskuntapiirin kautta paikallisten upseerien johdolla. Päämaja antoi varusteiden hajavarastointiin käskyn, vaikka sitä voitiin pitää Moskovan välirauhasopimuksen vastaisena. Operaation piti olla salainen, mutta se paljastui ja paljastus johti valtaisiin etsintöihin ja käräjöinteihin. Asekätkennästä tuomittiin liki 1500 henkilöä, joista yksi oli Akseli Riihonen.

Suojeluskunnat piti lopettaa Lotta Svärd  -järjestön tavoin marraskuussa 1944. Kuhmossa suojeluskunnan talo Korpilinna räätälöitiin tuolloin Korpilinna Oy:ksi, josta tuli kaikkien paikkakunnalla toimivien yhdistysten ja järjestöjen toimitalo. Niin vain kävi, että Korpilinnasta löytyi asekätkö, ja kätkijät tuomittiin Sotaylioikeuden päätöksellä lokakuussa 1948. Akseli Riihoselle langetettiin 5 kuukautta vankeutta. Hän joutui eroamaan poliisin virasta. Laina-vaimosta tuli yksinhuoltaja vähäksi aikaa. Laina itsehän oli välttynyt onnekkaasti Kuohulla ollessaan vuonna 1916 ”asekätkennästä”, mutta Akseli-puolisolla oli huonompi tuuri.

Keskikoulu Kuhmoon

Sotien jälkeen Pohjois-Suomessa oli jäänyt lähes 10 000 lasta  kansakoulusta paitsi. Tuossa joukossa oli kuhmolaislapsiakin. Talvisodassa oli Kuhmossa tuhoutunut noin puolet koulurakennuksista, eikä joka kulmakunnalla ennen sotia ollut vielä omaa koulupiiriäkään. Koska Kuhmo oli harvaanasuttu kunta, jossa asukastiheys oli 2 henkeä neliökilometrillä, koulusta yli 5 km:n päässä  asuvat lapset eivät oppivelvollisuuslain mukaan olleet oppivelvollisia. Lakia muutettiin sotien päätyttyä niin, että enää vain tylsämieliset lapset vapautettiin oppivelvollisuudesta. Kuhmossa alkoikin kiivas koulupiirien pienentäminen ja  koulujen sekä oppilasasuntoloiden rakentaminen, jotta jokainen lapsi olisi päässyt kansakouluun.

Kansakoulun oppimäärän ylimenevää opetustakin kaivattiin kuhmolaislapsille. Kuhmon kirkonkylän virkakuntaan kuuluvat olivat yrittäneen perustaa yhteiskoulua jo 1920-luvun lopulla, mutta silloin hanke ei edennyt. Uusi yritys tehtiin jatkosodan jälkeen. Kuhmon keskikoulun kannatusyhdistys perustettiin joulukuussa 1945, jolloin Riihosten lapsista nuorimmatkin eli Altti ja Ritva olivat oppikouluiässä. Koska Kuhmo oli edelleen vailla keskikoulua, nämä joutuivat hakeutumaan opintielle Kajaanin kaupunkiin yli 100 km:n päähän kotoa. Ei ole epäilystä siitä, etteivätkö Laina ja/tai Akseli Riihonen olleet Kuhmon keskikouluhankkeessa mukana.

Suomessa annettiin laki kunnallisista keskikouluista 1946, ja seuraavana vuonna alettiin perustaa lain suomia kouluja. Koska Kuhmon kunnanvaltuusto otti keskikoulun perustamiseen myönteisen kannan, jo syksyllä 1946 käynnistettiin siellä kotikoulu, jossa opetettiin keskikoulun alaluokkien oppikurssien mukaisesti. Yksi opettajista oli Laina Riihonen oman toimensa ohessa. Kunnallisten keskikoulujen saamisesta pitäjiin käytiin kuntien välillä kovaa kilpaa. Kuhmon onnistui ensimmäisten joukossa saada sellainen, kun valtioneuvosto hyväksyi kunnallisen keskikoulun perustamisen Kuhmoon. Vuonna 1948 kunnallinen  keskikoulu aloitti Kuhmossa ja sen jälkeen kotikoulun toiminta lakkasi vähitellen. Keskikoulu perustettiin 5-luokkaiseksi. Sen pohjana oli neljä vuosiluokkaa kansakoulua.

Hoska

Oppikouluun pääsy edellytti oppilailta pääsykokeissa menestymistä. Kun Laina Riihosella oli opetettavanaan 4. luokka kansakoulussa, oli varmaa, että siltä luokalta pääsi moni oppikouluun, vaikka pyrkijöitä tuli pitkin pitäjää Kuhmon jopa 44 koulusta. Kuhmossa keskikouluun otettiin vuosittain Riihosen opettajavuosin nelisenkymmentä oppilasta, vaikka pitäjässä oli asukkaita noin 14 000. Aivan eläkepäiviinsä asti Laina-opettaja oli vaativa, napakka, tarmokas, hyvä opettaja ja energiapakkaus. Näin ovat häntä luonnehtineet muutamat hänen 1950-luvun puolivälissä olleet oppilaansa. Oppilaiden keskuudessa Laina Riihonen oli saanut nimen ”Hoska”. Nimi tulee sanasta Riihoska eli rouva Riihonen.

Sotien jälkeen monet asiat muuttuivat kouluissakin. Yksi kipeimmistä muutoksista saattoi opettaja Riihoselle olla se, kun välirauhan solmimisen jälkeen Neuvostoliitto velvoitti Suomessa tarkistamaan kansakoulujen oppikirjat ja poistamaan niistä sodan voittajaa loukkaavat, epäedulliset ja virheelliset kohdat. Tarkastuskomissio poistikin joukon oppikirjoja kokonaan, osasta määrättiin tietyt kohdat poistettaviksi. Kouluhallitus tähdensi kiertokirjeessään toukokuussa 1945, että sodan päätyttyä oli myös koulujen tehtävänä hälventää ja poistaa niitä epäluuloja ja sitä katkeruutta, mitä sodan olot olivat ehkä synnyttäneet Neuvostoliittoa kohtaan. Suomen kansan oli pyrittävä luottamuksellisiin ja kestäviin suhteisiin molemminpuolisen kunnioituksen ja ystävyyden pohjalta. Koulujemme tuli edelleen kasvattaa vapaata itsenäistä isänmaatamme rakastavia ja sen hyväksi kaikkensa uhraavia kansalaisia, samalla oli muistettava, että sotainen, vihan täyttämä ja muihin kansoihin halveksivasti suhtautuva kasvatus voisi  johtaa kansakuntamme tuhoon.

Tapasin Hoskan ensi kerran syksyllä 1954, jolloin aloitin kirkonkylässä keskikoulun käynnin. Meidän luokkamme oli siinä vanhassa koulurakennuksessa, jossa Hoska oli opettanut kevääseen 1950 saakka. Lienee ollut luokkahuoneemme juuri se sama, jossa Hoska oli vuosikymmenet opettanut ja kasvattanut kirkonkylän lapsia. Vuonna 1950 oli samaan pihapiiriin valmistunut uusi kivikoulu, johon kansakoulu oli muuttanut. Vanhan koulun luokkahuoneet oli tuolloin annettu keskikoulun käyttöön. Molemmilla kouluilla oli yhteinen välituntipiha, jossa Hoskakin vuorollaan valvoi välitunteja. Muistan tuon vanhaksi luokittelemani pirteän huivipäisen opettajan, Hoskan, joka välituntivalvojana tuon tuostakin vilkutti koulurakennuksen opettaja-asuntosiiven ikkunoihin päin. Siellä yläkerran ikkunassa vilkutti Hoskalle takaisin vauva, joka oli Riihosten ensimmäinen lapsenlapsi. Riihosten Ahti-poika ja Ahdin Aune-vaimo näet opettivat ja asuivat  Kirkonkylän koulussa tultuani oppikouluun. Heidän esikoisensa Pirkko oli hiljattain tehnyt Hoskasta mummon.

Koulussa Hoska  pyrki antamaan oppilailleen kaiken, minkä vain voi. Monen lapsen opintietä hän oli pyrkinyt edesauttamaan kansakoulua pidemmälle. Hän siis toimi opintojen ohjaajanakin. Lisäksi hänellä oli tarve saada oppilaansa kurkistamaan Kuhmoa kauemmaksi. Kouluretkiä hän järjesti viimeisinä työvuosinaan naapurikuntiin ja Helsinkiin sekä kerran Kymintehtaalle ja Voikkaalle, jonne kutsun esitti entinen Kuhmon opettaja neiti Luotila. Yhden luokkaretken hän teki oppilaineen Turkuun. Tällaiset luokkaretket olivat ainutlaatuisia ja vaativat opettajalta uhrautuvaisuutta. Hoskalla oli toive, että  oppilaat saisivat retkistä avartavaa maailmankatsomusta. Tuohon aikaanhan ei vielä ollut televisiotakaan avartamassa kainuulaisten maailmankuvaa. TV alkoi näkyä Kainuussa vasta vuonna 1963.

Op. Riihonen toimi tuntiopettajana Kuhmon kunnallisessa kokeilukeskikoulussa. Olen ollut hänen laulun oppilaansa lukuvuoden 1955–1956. Hoskan johdolla opettelimme mm. maakuntalaulut. Opettaja polki harmonia ja me 11–12-vuotiaat tytöt ja pojat lauloimme sydämen palosta. Ja opimme laulut ulkoa sekä myös musiikinteorian alkeet. Joulun alla 1955 oli musiikinteorian koe. Siinä oli ”jokerikysymyksenä”, kuka tunnettu suomalainen säveltäjä vietti juuri 90-vuotispäiväänsä. Muistan vastanneeni ”Jean Cipelius”. Sain täydet pisteet Hoskalta, vaikka  Sibelius-nimen kirjoitusasu menikin pieleen. Vastaukseni osoitti opettajalle, että olin ollut hänen tunneillaan tarkkaavainen kuuntelija. Samoissa musiikin kokeissa Hoska ei jaksanut pysyä toimettomana oppilaiden tuhertaessa koetehtäviään, vaan hän lähti käytävään kastelemaan kukkia. Luokassa syntyi sipinää ja supinaa, kun koetehtäviin pyrittiin löytämään nopeasti oikeita vastauksia. Kun opettajan kenkien kopina alkoi kuulua käytävästä, palasi luokkaan täysi hiljaisuus.      

Hoska jäi eläkkeelle 65-vuotiaana keväällä 1957. Jo vuosia aiemmin hän oli saavuttanut eläkeoikeuden, mutta terveenä ja työteliäänä hän jatkoi opetustyötään. Opettajavuosia hänelle kertyi kaikkiaan 43. Opettajan tehtävässään Hoskaa pidettiin tiukkana, mihin hän itse vastasi: ”Kai minä sellainen olin, mutta jos joku asia opetettiin, se myös opittiin.”

ELÄKEVUODET

Sijaisopettaja

Riihosille valmistui kirkonkylän keskustaan Rajakadulle tilava omakotitalo 1950-luvun alkupuolella (1953?), jonne Laina ja Akseli muuttivat. Heidän lapsensa olivat jo aikuisia, Ritvakin painoi noihin aikoihin valkolakin päähänsä Kajaanissa. Tyttären nimen mukaan talo sai nimekseen Ritvala.

Omakotitalo vaati työtä, mutta ennen kaikkea sen rakentamiseen oli tarvittu rahaa, jota oli Riihosten hankittava vielä eläkepäivinäkin. Akseli oli menettänyt virkansa poliisina, mutta saanut työn Korpilinna Oy:n toimitusjohtajana. Joissakin muissakin ”affääreissä” hän oli mukana. Lasten kouluttaminen kodin ulkopuolella oli niellyt ja nieli markkoja.   

Eläkkeellä Laina-rouva ei jäänyt toimettomaksi. Hänestä tuli kirkonkylässä toimivien koulujen ”vakinainen” sijaisopettaja. Lainaa pyydettiin tiuhaan opettajien sairastuttua tai muuten työstä poissaollessa sijaiseksi varsin lyhyellä varoitusajalla, ja Laina suostui, olivatpa opetettavat oppilaat kansa-, keski-, kansalaiskoululaisia tai lukiolaisia. Oppiaineillakaan ei ollut suurta väliä, koska Laina oli monitaitoinen ja -tietoinen nainen. Aina 70-vuotiaaksi asti hän oli miltei päätoimisesti sijaisena eri oppilaitoksissa. Vielä täytettyään 70 vuotta hän teki muutamia päivän, parin sijaisuuksia. Tekipä Laina-rouva  72-vuotiaana uuden aluevalloituksen, kun hän toimi serkkunsa Hanna Salmian sijaisena kansalaiskoulun oppilasasuntolan hoitajana. Sijaisuus kesti pari viikkoa.

Kerran Laina-opettaja eli Hoska sijaisti meidänkin luokassa maantiedon opettajaamme. Kansakoulupedagogiikan taitavana hän havainnollisti asioita aivan toisin kuin oppikoulunopettajamme. Kipaisipa Hoska nopsasti opettajanpöydän päälle ja selosti meille karttakeppiä pyörittäen katosta roikkuvan pallolampun ympärillä, miten maapallo pyörii auringon ympärillä. Se esitys oli vaikuttava, joskin jotkut pojankoltiaiset olivat kiinnittäneet huomionsa Hoskan alushousujen väriin, eivät karttakeppiin.

Vuokraemäntä     

Moni keskikoululainen ja lukiolainen onnistui saamaan Kuhmon kirkonkylässä Riihosten Ritvalasta koulukortteerin. Talo olikin buukattu täyteen ”asunnottomia” koululaisia. Minulla oli onnea päästä vuokralaiseksi Riihosille syksyllä 1957, jolloin en enää saanut kortteeria kunnan 120-paikkaisesta oppilasasuntolasta. Olin tuolloin 13-vuotias ja aloittamassa 4. luokkaa keskikoulussa. Tiesin, mistä kylältä voisi saada kortteerin talveksi. Menin kolkuttamaan Riihosten ovelle, jonka avasi rouva itse. Kerroin hänelle asiani. Hetken tuumittuaan rouva nyökytteli ja sanoi järjestävänsä minulle asunnon, vaikka talossa oli jo 6 koululaista asumassa. Minut sijoitettiin Riihosten makuuhuoneeseen, jossa asui kaksi tyttöä. Toinen tytöistä ”häädettiin” keittiöön nukkumaan puusohvassa, ja niin sain koulukortteerin. Yläkerran kahdessa huoneessa asui poikia. Pariskunta itse asui olohuoneessa. Keittiö ja vessa olivat kaikkien käytössä. Tosin keittiötä eivät pojat käyttäneet ja me tytötkin keittelimme harvoin. Keittiö oli kuitenkin kohtaamispaikka, olihan makuuhuoneesta keittiön kautta kulku eteiseen ja ulos.

Ensimmäinen talvi Riihosilla sujui minulta mutkattomasti ja niinpä tiedustelin jatkoa. Nuorempi sisareni Tarja asui tuon talven asuntolassa, mutta oli todennäköistä, ettei hänellekään enää seuraavana talvena sitä asumismahdollisuutta suotaisi. Lisäksi nuorin sisareni Telma pääsi oppikouluun, joten meitä Heikkisen tyttöjä oli syksyllä 1958 jo kolme asunnon kaipuussa. Kotimme oli rajan pinnassa liki 50 km:n päässä kirkolta, eikä kotiin päässyt kuin lauantai-iltana postiautossa ja pyhänä jo keskipäivällä oli palattava takaisin.

Ehkä talven 1957–1958 aikana Riihosen pariskunta oli saanut tarpeekseen olohuoneessa nukkumisesta, joten rouva esitti, että syksyllä 1958 hän vuokraisi alakerrasta olohuoneen, jos se meille tytöille passaa. Yläkerrassa asuivat edelleen pojat. Niin me kolme siskosta vietimme talven 1958–59  Riihosten olohuoneessa, joka oli vieraiden tullen talonväen käytössä. Opittiinpa siinä bonuksena seurustelemaan kylän kerman kanssa ja rouva, jota Tädiksi puhuttelimme, opasti meitä mm. siinä,  miten kahvikuppeja pidetään kädessä, miten tervehditään ja seurustellaan. Riihosten kirjahylly ja harmoni seisoivat olohuoneessa, ja niitä Täti tarvitsi tuon tuostakin, joten vuorovaikutusta syntyi talonväen kanssa luontevasti.

Kaksi vuotta Riihosilla asuttuani aloin tuntea itseni perheeseen kuuluvaksi ja kotiuduin Ritvalaan. Aloittaessani lukio-opinnot Riihosten yläkerrasta vapautuivat poikien huoneet. Me siskokset saimme niistä toisen. Kevään 1959 jälkeen Riihoset eivät enää ottaneet vuokralaisia alakertaan, vaan ”valloittivat” sen kokonaan itse. Yläkerrassa meitä koululaisia asui viisi. Päästyämme yläkertaan juutuimme Riihosille. Lukion kaikki kolme vuotta asuin Riihosen ”vintillä”, kuten oli tapamme sanoa. Tulin ylioppilaaksi keväällä 1962 ja muutin pois Kuhmosta. Sisareni kortteerasivat vielä vuoden samassa huoneessa Riihosen vintillä. Niin meitä Heikkisen siskoksia asui Riihosilla  kuuden vuoden ajan, jolloin talo ja talonväki tapoineen tulivat tutuiksi. Ei silloin tunnettu yksityisyyden suojaa, vaan mitä talossa tapahtui, oli kaikkien kuultavissa ja osin nähtävissäkin, kuten meidän siskosten kiistelyt ja tukkanuottasilla olot. Vastavuoroisesti kuulimme talonväen ja heidän vieraittensa iloja ja suruja. Aamuisin ei tarvittu herätyskellon pirinää, koska Tädin kenkien kopse, kun hän nousi kahvinkeittoon, kuului huoneeseemme.

Huoneitten vuokraaminen koululaisille oli Riihosen perheelle kätevää: vuokrarahat olivat heille tuiki tarpeen, mutta tilaakin perhe tarvitsi lomien aikana. Riihosen nuorimmaiset opiskelivat Helsingissä ja tulivat joulu- ja kesälomille kotiin Kuhmoon. Ritva opiskeli Ebeneser-seminaarissa lastentarhanopettajaksi ja Altti Kauppakorkeakoulussa kauppatieteitä. Altilla oli jo perhekin. Kun me vuokralaiset lähdimme lomille, huoneemme vapautuivat kotiin lomalle Helsingistä saapuville lapsille. Joskus sattui niin, että lomalaiset tulivat ennen kuin meillä alkoi joululoma, jolloin  talossa oli tungosta. Helsinkiläisten tulo oli kylläkin meille jännittävää vaihtelua. Kuulimme Altilta ja etenkin hänen Pirkko-vaimoltaan suuren maailman kuulumisia ja Riihosistakin sellaista, mitä muut eivät meille kertoneet. Kerran lomalaisten mukana oli Pirkko-miniän sisar, joka oli teini. Hänellä ne vasta kummalliset elämäntavat ja -tarinat olivatkin!

Vaikka maksoimme Riihosille vain huoneenvuokraa, saimme samaan hintaan huolenpidon ja kotikasvatuksen. Täti oli jäänyt juuri eläkkeelle sinä syksynä, kun menin Riihosille asumaan. Hänellä oli viimeinkin aikaa perheelle, vaikka usein päivisin hän kävikin sijaisopettajana eri kouluissa. Riihosten omat lapset olivat joutuneet käymään oppikoulunsa Nurmeksessa ja Kajaanissa, joten Tädillä oli vihdoin mahdollisuus ”kasvattaa” teini-ikäisiä. Perheekseen Täti koki meidät kodissaan asuvat koululaiset. Oli sanomatta selvää, että Riihosella asuvien tuli olla mallikoululaisia, joista ei kylille huhuja levinnyt. Erityisesti meistä tytöistä Täti huolehti, piti meille esitelmiä siveellisyydestä, valvoi iltaisin kotiinpaluitamme ja oli kiinnostunut vieraistamme, saamistamme kirjeistä ja puhelinsoitoista. Lähimmät luokka- ja koulutoverimme Täti oppi pian tuntemaan ja antoi suopeasti heidän iltaisin käydä luonamme ilakoimassa. Keksipä hän usein asiaa, jotta pääsi näkemään ja kuulemaan seurapiiriämme. Samaa säätyä olevien eli oppikoululaisten kanssa seurustelu oli meille sallittua.

Riihosilla oli kotona laajahko kirjasto, jonka kirjat olivat vapaasti vuokralaisten käytössä. Olipa kirjoja, joita Täti suositteli lukemaan. Luin Kansojen historia -teokset samoin kuin Suomen Kansan Aikakirjat. Siitä hyvästä historian ja kirkkohistorian numeroni olivat aina kiitettäviä. Tulipa yhdestä Riihosen vintin vuokralaisesta aikanaan historian professori. Tuleva näytelmäkirjailijakin kasvoi samassa vintissä. Harrastuksistamme Täti oli ylpeä: teinikunta, partio, seurakunta ja liikunta. Niissä hän kannusti jatkamaan ja kehittymään. Saipa Täti minut lähetetyksi jo 14-vuotiaana Sipooseen tyttöjen liikuntaohjaajakursseille. Itse hän oli silloin sihteerinä Kuhmon Kivattarissa, joka maksoi kahden viikon ohjaajakurssini. Tädin pettymykseksi en pystynyt lähtemään kielikursseille Saksaan. Täti oli hommannut kaikki tiedot kursseista valmiiksi, mutta taloudellisia resursseja ei minulla ollut. Lorvipäiviä ei tuohon aikaan koulusta pidetty, mutta joskus oli kuumetta niin paljon, ettei jaksanut kouluun mennä. Poissaolotodistukseen oli saatava Tädin kuittaus.

Talon isäntää Akseli Riihosta puhuttelimme Sedäksi, milloin harvoin hänen kanssaan juttusille osuimme. Setä kävi töissä, oli usein iltaisinkin Korpilinnassa, jonne hän hommasi näytettävät elokuvat. Ei Setä meille mitään puhellut, ystävällisesti vain myhäili kohdatessamme. Kerran vuodessa me muistimme häntä. Silloin oli helmikuun 25. päivä. Täti harjoitutti aina ennen tuota päivää talonsa asukkaille Jääkärimarssin, jonka me  kajautimme ennen kouluunlähtöä Sedälle, joka istui filttiin kääriytyneenä keinustuolissaan. Täti soitti marssin harmonilla ja me lauloimme ”Syvä iskumme on, viha voittamaton…”.

Sedän lempipaikka oli keinutuoli, jossa hän istui, kun Täti kutsui meidät vuokralaiset kuulemaan milloin ajankohtaisia asioita, milloin Suomen itsenäistymiseen liittyviä tapahtumia tai jotain muuta Tädille merkittäviä asioita. Setä näytti yleensä nukkuvalta tuolissaan, mutta kun Täti haki kannanotoilleen vahvistusta, hän kysäisi: ”Eikös niin, Akseli?” Puoliso raotti silmiään ja vastasi joko nyökäyttäen tai mumisten: ”Niinhän se” tai jotain yhtä lyhyesti. Täti puhui kotonakin huolitellusti yleiskieltä kuin koulussa. Hänen puheensa oli älykön terävän nasevaa puhetta, ei tunteilua eikä hymistelyjä. Poikiensa lapsillekin hän  puhui kuin opettaja koululuokan kateederilta, ainakin meidän kuullen.  

Vähitellen keksimme keinoja, miten ”narutimme” Tätiä, jotta saimme enemmän pituutta iltapoissaoloihin ja muihin Tädiltä salassapidettäviin juttuihimme. Nuorin sisareni ja yhden vuoden yläkerrassa asunut luokkatoverini Kaija olivat lahjakkaita noita kepposia keksimään. Täti oli oppinut luottamaan meihin, joten ei hän hoksannut, että tapamme muuttuivat iän karttuessa.

Tädin luottamusta, kiintymystä ja ystävällisyyttä meihin kuvastaa mm. se, että hän kutsui lakkiaispäivänäni 30.5.1962 kaikki 14 luokkatoveriani ja luokanvalvojamme kotiinsa kahveille. Ei siihen aikaan meille perukkalaisille mitään lakkiaisia pidetty, joten Tädin tarjoamat lakkiaiskahvit olivat todella TAPAHTUMA. Tädillä itsellään oli ollut hieman aiemmin omat 70-vuotispäivänsä, joilta oli jäänyt tähteeksi monenlaista kahvileipää. Olimme kiitollisia huomaavaisuudesta.

Kiitollisuus Riihosia kohtaan on valjennut minulle todenteolla vasta vuosien ja vuosikymmenten päästä Kuhmosta poislähdettyäni. Olin saanut asua sivistyneessä kodissa, kokea ja nähdä hyvin laajan kirjon asioita, joista olisin muutoin täysin tietämätön. Todennäköisesti ammatinvalintakin selvisi Riihosille asuessa, vaikka jo sinne muuttaessani olin asettanut itselleni päämäärän: tulla opettajaksi ja saada hyvää palkkaa, jolla ostaa sisävessa ja sähkövalot.  

Leskenä

Toukokuun 26. päivänä 1965 sammui Akseli Riihosen elämänliekki. Akseli haudattiin esikoispoikansa Esan viereen Kuhmon uudelle hautausmaalle. Laina-vaimosta tuli leski, joka jäi asumaan Ritvalaan. Laina oli edelleen hyväkuntoinen ja  mukana monissa harrastuksissa. On sanottu, että Lainan ”askel oli keveä, ja hammas terävä”.

Pian eläköidyttyään Laina oli keväällä 1958 perustamassa naisvoimisteluseura Kuhmon Kivattaria, jonka johtokuntaan hän kuului vuoteen 1962 saakka. Ennen Kivattaria Laina oli ollut Kuhmon Kivan Naisjaoston johtokunnan sihteerinä. Liikuntaa ei Laina jättänyt, vaikka luopui  Kivattarien johtokunnasta. Vieläpä ylitettyään reippaasti 80 ikävuoden pyykin hän ohjasi Kivattarien juhlaan naisten asentovoimisteluohjelman, saman, jonka esityksen katsominen oli vuosisadan alkupuolella kielletty niiltä miehiltä, jotka eivät olleet avioliitossa ja niiltä miehiltä, jotka olivat alle 40-vuotiaita. Lainan ohjaamasta esityksestä yleisö piti Kuhmossa. Kuhmon Kivattaret palkitsivat perustajajäsenensä Laina Riihosen SNLL:n myöntämällä kultaisella ansiomerkillä joulun alla 1978.

Vielä vuosia jälkeen 90-vuotispäivänsä Laina ajeli rollaattorilla Kuhmon katuja pitkin. Lainan viimeisiin kansakouluoppilaisiin lukeutuva Mirja Lindroos muistaa tavanneensa kadulla entisen opettajansa käydessään Kuhmossa. Tuolloin Laina tukka hulmuten kiisi rollaattorillaan pitkin Koulukatua ja huikkasi: ”Isääsikö Mirja tulit kahtomaan?” Tukkaa ei Lainalla tuolloin enää ollut, vaan peruukki. Hän siirtyi huivinkäytöstä peruukin pitämiseen joskus leskeksi jäämisensä aikoihin. Lainalla oli ohut tukka, jonka hän peitti meidän kouluvuosinamme niin kotona, koulussa kuin kylillä kulkiessa huivilla tai baskerilla. Yllättävä muutos Lainan ulkonäössä tapahtui silloin kun hän alkoi käyttää kiharaa peruukkia.

Eläkepäivinä Lainan sydäntä lähellä olivat Kivattarien lisäksi Pelastakaa lapset ry., Kalevalaiset Naiset ry ja Opettajien raamattupiiri. Käsitöitten teko puhkesi Lainalla kukkaansa sen jälkeen, kun kodin ulkopuoliset menemiset alkoivat hiipua. 90-vuotispäiväkuvassa Kainuun Sanomissa Laina virkkaa pitsiä. Syntymäpäivähaastattelussa toimittaja kertookin, että Laina Riihosen käsityöt ovat levinneet ympäri maailman sukulaisten ja tuttavien kautta. Lainalla oli aina jokin käsityö tekeillä, jouten hän ei ollut.

Sukulaisiin ja ystäviin Laina piti yhteyttä, kävipä minuakin katsomassa syksyllä 1966 Kajaanissa, miten olin elämässä päässyt jaloilleni. Odotin tuolloin toista lastani, ja entinen vuokraemäntäni oli huolissaan ”kohtalostani”. Käydessäni joskus Kuhmossa poikkesin Rajakadulle katsomaan Laina Riihosta. Viimeisen kerran tapasin hänet Ritvalassa kesällä 1987, jolloin hän oli kaupunkilainen. Kuhmosta oli edellisvuonna tullut kaupunki. Aiemmin keväällä 1987 Lainalla olivat olleet 95-vuotissyntymäpäivät. Laina oli ilahtunut käynnistäni ja toivotteli tervetulleeksi useamminkin. Hän valitteli sitä, että elämä oli yksinäistä, koska ystävät ja läheiset olivat jo maanpovessa, eikä keskustelukumppaneita juuri ollut.

Laina Riihosta on haastateltu nauhalle useammankin kerran. Tyttärensä Ritvan tekemiä nauhoituksia äitinsä nuoruusajoilta on tallella Korpelan suvulla. Kuhmon koululaitoksen 100-vuotisjulkaisua varten Mirjami Haverinen on käynyt haastattelemassa Laina Riihosta Kuhmon kouluasioista talvella 1984, jolloin  Laina on ollut  92-vuotias. Samana vuonna Laina itse on kirjoittanut Jyväskylän yliopiston arkistoon opiskelu- ja opettajamuistojaan. Kirjoittamista varten hän oli opetellut 20 vuoden tauon jälkeen kirjoituskoneen käytön, siis yli 90-vuotiaana!    

PEILAUS ELETTYYN ELÄMÄÄN

”Kenet kerran Kainuun korpihin on johtanut kohtalon tie, ei kaihoo hän konsaan etelään, hän korpien tenhoon jää” lauletaan Jussi Kukkosen sanoittamassa ”Laulu Kainuulle” -laulussa. Laina Riihosen elämässä todella tapahtui näin, minkä hän itsekin totesi muistelmissaan 92-vuotiaana: ”Kuhmo oli niin kaukana nuoruuteni kuvittelemasta kotoisesta vanhuuden viettopaikasta, etten luullut jaksavani täällä vanheta, mutta nyt en enää viihtyisi muualla. Olen täällä mielelläni. Kun tänne on tullut muualta kovin paljon erilaisiin asemiin ihmisiä, minä olen opetellut luopumisen läksyä, ja olen ilokseni nähnyt, että täällä kaikki sujuu. En ole enää ollut missään tekemisissä paikkakunnan rientojen kanssa.”

Peruutuspeiliin katsoessaan v. 1984 Laina Riihonen on analysoinut omaa toimintaansa seuraavasti: ”Paljon olen ehtinyt tehdä tällä hätiköidyllä luonteellani, mutta paljon minulle anteeksikin annettu. Jos muistelisin kaikki, mihin tällaisessa kehityskykyisessä, mutta kovia koneessa rajaseutupitäjässä olen muitten mukana heikot, mutta intoa uhkuvat voimani saanut yhdistää. Olen hyvin kiitollinen, että Luoja minua kypsytti ja johdatti, mutta varsinkin siitä, että hän tuki ja auttoi vallan ihmeellisesti vallankin sodan jälkeisen poltetun rajaseudun asukkaiden tyhjille tantereille palatessa. Olin yksi vain, mutta näin kaiken ja tein, minkä ymmärsin.” Näin vaatimattomin sanoin hän tarkasteli sitä elämäntyötään, josta tuhannet kuhmolaiset ovat olleet hänelle kiitollisia.     

Laina Riihonen eli sille vuosikymmenelle, jolloin hän olisi täyttänyt 100 vuotta, mutta ei jaksanut kuitenkaan 100-vuotispäiväänsä saakka sinnitellä. Tammikuun 4. pnä 1990 hän nukkui pois ollessaan 97 vuoden 7 kk:n ja 19 päivän ikäinen. Leskenä hän ennätti olla lähes neljännesvuosisadan. Hänet haudattiin Akseli-puolisonsa viereen Kuhmon hautausmaahan. Sanotaan, ettei kukaan ole todella kuollut niin kauan kuin on joku, joka hänet muistaa. Laina Riihosen muistavia on 2020-luvulla vielä monia, mutta tulee aika, jolloin ei ole enää ketään, joka olisi hänet henkilökohtaisesti tavannut. Tämä tarina Lainasta, valonviejästä korpikansalle, olkoon apuna, ettei 35 661 päivää tässä elämässä vaikuttanut Laina Riihonen joudu unholaan.