Lailan iloisen nuoruuden varasti sota, ja vanhuuden mukavat päivät vei Alzheimerin tauti. Siinä välissä hän kasvatti kuusi lasta ja eli täyden elämän. Vähän menestystä ja iloja, liian paljon menetyksiä ja suruja.

Laila Lyyli Lemmikki Lyttinen syntyi Kemissä kahdeksan kuukautta isänsä tapaturmaisen kuoleman jälkeen 11.5.1921. Lydia äiti lohdutti itseään sanomalla, että Laila on Isakin viimeinen lahja hänelle. Lailasta oli mukava olla isän viimeinen lahja, vaikka hän ei sen merkitystä äidilleen oikein ymmärtänytkään. Lailalla ja hänen sisaruksillaan ei koskaan ollut isää, mutta Kuivaniemellä olivat äidin vanhemmat vanhaisä ja vanhaäiti, joiden luona Laila, Allan, Sirkka ja Vieno viettivät monia kesäisiä viikkoja. Maalla olivat myös vanha Janne-eno ja nuoret enot Eemeli, Hannes ja Väinö. Tätejä olivat Jenni ja Ella. Mari-täti oli Amerikassa ja lähetti sieltä kirjeitä ja paketteja. Kaikki sukulaiset kävivät usein Lailan kotona Kemin kaupungissa. Lailan äiti, Lydia Lyttinen, oli kauppias ja leipuri. Kun Laila oli pieni, he asuivat isossa puutalossa Maantiekadun (myöh. Valtakatu) varrella, jossa oli myös pieni myymälä. Sitä hoiti myymäläapulainen, kun äiti kulki myymässä leivonnaisia torilla, markkinoilla ja Veitsiluodon ja Kuusiluodon sahasaarilla. Kun Laila oli kymmenvuotias, hänen paras kaverinsa Terttu perheineen katosi yllättäen eräänä yönä. Myöhemmin Terttu kirjoitti Lailalle kirjeitä Petroskoista. Toinen Lailan elämää mullistava asia oli se, että äiti joutui myymään heidän talonsa ja kaikki kauniit huonekalutkin. He muuttivat Ruutinrannalle vuokrataloon, eikä heille enää otettu kotiapulaista.

Nuoruusikä

Laila kävi kansakoulun loppuun, eikä suostunut äidin ja Allanin houkutuksesta huolimatta menemään oppikouluun. Rippikoulun käytyään Laila lähti äidin avuksi Veitsiluodon tilikopperolle ja talvella Rovaniemen markkinoille. Laila oli aina ollut mielellään tiskin takana, ja hänestä kehittyi näppärä myyjä. Pian hän sai työpaikan Suhosen konditorian myyjättärenä. Sieltä hänet löysi konttoriinsa Pohjois-Suomen tukkukaupan johtajatar. Lailasta varttui kaunis nainen; suuret harmaat silmät, ystävällinen hymy ja hoikka, sopusuhtainen vartalo. Ja ne sääret, niihin miesten huomio helposti kiinnittyi, kun Laila käveli aina korkeakorkoisilla kengillä. Laila rakasti kauniita vaatteita, kenkiä ja laukkuja ja tuhlasi aluksi kaikki palkkarahansa ylellisyyksiin, joihin hänen äidillään ei ollut varaa. Laila tanssi mielellään. Hän pääsi Allan-veljen mukana tansseihin kuusitoistavuotiaana. Kemin Pirtillä hän tapasi tulevan puolisonsa, Erkki Erikssonin. He rakastuivat tulisesti. Laila ajatteli komeaa Erkkiä koko ajan, kun ei voinut olla tämän kanssa. Hän haaveili omasta kodista ja lapsista Erkin kanssa. Erkki lähti armeijaan syyskuussa 1938.

Rakkaus eli ja vahvistui kirjeissä

Kirjeet kulkivat, ja lyhyet lomat Erkki vietti Lailansa kanssa. Erkki palasi Kemiin asepalveluksesta elokuussa 1939. Rakastavaiset ehtivät olla yhdessä vain kaksi viikkoa, kun Erkki kutsuttiin takaisin armeijan palvelukseen ja lähetettiin Viipuriin rakentamaan linnoituksia. Suomi valmistautui sotaan. Tyttöystävät, morsiamet ja vaimot alkoivat pitkään jatkuvan odotuksen. Talvisota alkoi, ja Erkki lähetettiin rintamalle puolustamaan maatamme. Kun se sota oli sodittu, Erkki Vilhelm Eriksson ja Laila Lyyli Lemmikki Lyttinen vihittiin avioliittoon Kemissä heinäkuussa 1940. Laila oli onnellinen vaimo ja odotti jo esikoistaan. Seija Sinikka syntyi tammikuussa 1941. Laila oli äiti koko sydämestään, hän oli aina rakastanut lapsia.  Nuori perhe ei ennättänyt kovin pitkään perhe-elämää viettää, kun Erkille tuli kutsu kertausharjoituksiin kesäkuun alussa 1941. Lomia oli vähän, joten molemmat ikävöivät toisiaan ja kirjoittivat kirjeitä. Laila oli juuri täyttänyt 20 vuotta. Hän meni pian takaisin työhönsä. Sisar hoiti vauvaa kotona. Erkki oli äärettömän mustasukkainen kauniista vaimostaan, kun saksalaiset sotilaat miehittivät Kemin kaupunkia ja omat miehet olivat rintamalla. Laila toimi Lottana, eikä vilkuillut vieraita miehiä. Siitä huolimatta Erkki oli huolissaan. Sodan jatkuessa Erkki käytti yhä enemmän alkoholia, ja lomille tullessaan hän oli usein ärtynyt ja riidanhaluinen.

Lapsia syntyi tasaiseen tahtiin

Seuraava lapsi, Pirkko Anneli, syntyi maaliskuussa 1943.  Sitten tuli ensimmäinen poika ja rauhanajan lapsi, joka kuitenkin menehtyi seuraavana päivänä kesäkuussa 1945. Laila ja Erkki järkyttyivät kotona syntyneen lapsensa kuolemasta ja surivat poikaa. Päätettiin yrittää uudelleen. Eeva-Liisa syntyi elokuussa 1946 ja kauan odotettu poika, Seppo Allan, marraskuussa 1947. Erkki kävi työssä Kemi-yhtiön tehtailla. Laila hoiti kotia ja lapsia huolellisesti. Hän taisteli ikuisen rahapulan kanssa, sillä tehtaan työläisen ansiot eivät riittäneet perheen menoihin. Erkki rakasti Lailaa ja lapsiaan, mutta oli pettynyt itseensä, kun ei pystynyt parempiin ansioihin. Viina soi lohdutuksen, ja joskus Erkille tuli pitkiä ryyppykausia. Köyhyys johti riitoihin. Erkin pinna paloi helposti, ja hän oli väkivaltainen.

Yksinhuoltaja  

Laila ymmärsi jo poikavauvan kuoleman jälkeen, että heidän elämänsä ei korjaantuisi. Erkki ryyppäsi ja oli ilkeä ja väkivaltainen juovuksissa. Laila lähti Seijan ja Pirkon kanssa äitinsä luo. Erkki itki heidän peräänsä, vannoi rakkauttaan ja nouti heidät takaisin kotiin, ja lupasi taas jättää viinan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kun lapsia oli neljä, ja Laila mustelmilla Erkin lyönneistä, tuli apuun sisarenmies Martti. Hän auttoi Lailaa muuttamaan lastensa kanssa perheelleen juuri rakentamansa talon vinttihuoneisiin. Sieltä Laila ponnisti työelämään, myyjättäreksi kaupungin liikkeisiin. Avioero oli raskas ja häpeällinen, siitä oli vaikea toipua. Lapset, joiden vuoksi hän oli viipynyt niin kauan väkivaltaisessa liitossa, voivat aivan hyvin ja sopeutuivat pian Hepolahden omakotialueelle.

Rakkauden kaipuu

Erotessaan Erkistä Laila oli vasta 27-vuotias. Erkki kävi katsomassa lapsia ja vannoi vielä rakkauttaan Lailalle. Eihän Lailankaan sydän sille hyvälle Erkille ollut kylmennyt, mutta takaisin yhteiseen kotiin hän ei enää lähtenyt. Vähitellen he alkoivat elää omaa elämäänsä. Erkki löysi pian lohduttajansa ja perusti uuden perheen. Laila seurusteli vuosia oululaisen puusepän, Erkki Heiskasen kanssa. Laila koki syyllisyyttä ja häpeää ja piti suhteen salassa vuosikausia. Kun hän tuli raskaaksi, he menivät naimisiin. Koko perhe muutti Ouluun. Tällä Erkillä oli Keijo-niminen poika edellisestä avioliitostaan. Uusi vauva syntyi 20.2.1957 ja sai nimen Kari-Pekka. Lailalle alkoi uusi elämä Oulussa kuuden lapsen äitinä. Toimeentulo oli edelleen niukkaa, mutta rakennuksilla työskentelevä Erkki ei tuhlannut palkkaansa viinaan. Lapset kävivät koulua ja Laila hoiti kuopusta ja kotia. Elettiin onnellista työläisperheen elämää.

Yrittäjinä ja yhteiskunnan vaikuttajina

Erkki perusti puusepänverstaan Iskon teollisuusalueelle. Samalle tontille rakennettiin myöhemmin oma talo. Erkki ja Laila olivat Sosiaalidemokraattisen puolueen jäseniä ja mukana paikallistoiminnassa. Työväen ja etenkin lasten hyvinvointi olivat Lailalle tärkeitä asioita. Hänestä tuli Nuorten Kotkien kerhonjohtaja. Kari-Pekka oli kasvanut kouluikään ja isommat lapset kävivät kotona vain opiskelujen lomassa. Seija ja Pirkko olivat perustaneet jo perheet. Laila lähestyi 50 vuoden ikää, ja elämä tuntui hyvältä. Sitten verstaan työt vähenivät ja lopulta yritys teki konkurssin. Laila piti kesäkahvilaa Kuusisaaressa muutamana kesänä ja sai pätkätöitä muotiliikkeistä talvisin, mutta myyjän pienellä palkalla asiat eivät paljoa korjaantuneet. Pitkäaikaisen stressin seurauksena Erkki sairastui vakavaan sydän- ja verenpainetautiin, johon haki apua liian myöhään. Hän sai sairauseläkkeen ja oli kotona kun Laila kävi työssä. Laila sai vakituisen työpaikan Sokoksen tavaratalon myyjänä, jossa oli eläkkeelle asti.

Onnettomuus

Lailan ja Erkin kuopus, Kari-Pekka, oli 17-vuotias koululainen ja ajeli kaikki matkansa polkupyörällä. Huhtikuun 17 päivänä 1974 Kari-Pekka lähti kotoaan huolettomasti keltaisella Jopolla. Meni vain kymmenen minuuttia, kun poliisit olivat ovella. Erkki tajusi heti, että jotain peruuttamatonta oli sattunut. Hän sai sydänkohtauksen, kun kuuli poikansa jääneen auton alle kahdensadan metrin päässä kotoaan. Mitään ei ollut tehtävissä Kari-Pekan pelastamiseksi, mutta Erkki vietiin sairaalaan. Poliisit hakivat Lailan Sokokselta kesken työpäivän. He kertoivat pojan kuolleen ja veivät Lailan sairaalaan Erkin luo. Maailma pysähtyi, koko elämä tuntui romahtavan. Laila soitti tyttärelleen. Hänen kolme lastaan tulivat sairaalaan ja hakivat osastoa, jossa pikkuveli olisi. Kari-Pekka oli kaikille rakas, eivätkä he heti ymmärtäneet, että kuolleita ei tuoda sairaalaan. Ystävällinen lääkäri ohjasi Lailan aikuiset lapset osastolle, jossa Laila oli miehensä vuoteen äärellä. Erkki pääsi kotihoitoon, mutta suru ja katkeruus pojan menettämisestä heikensivät hänen terveyttään. Erkki Heiskanen menehtyi 8.12.1974. Lailan suru oli niin suuri möykky hänen sisällään, ettei hän voinut edes puhua siitä. Hän jähmettyi työhönsä, asiakaspalvelijan ystävälliseen rooliin, jossa ei muistettu omia asioita. Se auttoi häntä selviytymään, pysymään hengissä ja jatkamaan elämäänsä taas uusista lähtökohdista. Laila ehti olla Osuusliike Arinan Sokoksen tavaratalon palveluksessa noin viisitoista vuotta ja toimi siellä pitkään myös luottamusmiehenä.

Suru silmissään

Laila oli 53-vuotiaana menettänyt ensin perheen koko omaisuuden, sitten nuoruusikäisen poikansa ja samana vuonna vielä aviomiehensä, joka oli vasta 51-vuotias. Laila muutti konkurssissa menetetystä talosta aravayksiöön. Elämä jatkui työssä ja lasten perheiden elämää seuratessa. Vähitellen Laila sai säästetyksi rahaa isomman asunnon hankkimista varten. Kaksio Oulun keskustassa oli hänen haaveensa kaikkina Kaukovainion yksiössä viettäminään vuosina. Laila kalusti asuntonsa kauniiksi ”prinsessan kodiksi”. Lapsista, heidän puolisoistaan ja seitsemästä lastenlapsesta oli iloa, mutta myös murhetta. Pojan vaimo kuoli nuorena syöpään ja vanhimman tyttären poika menehtyi auto-onnettomuudessa 19-vuotiaana. Jokainen uusi suru muistutti Lailaa Kari-Pekan kuolemasta. Hän suri omia ja lastensa menetyksiä ja kaipasi miestään, kun vanhuus alkoi lähestyä ja yksinäisyys masensi mieltä.

Unohduksen tauti

Oltuaan kymmenen vuotta eläkkeellä Lailan muisti alkoi pettää, ja hän eksyi kaupungilla. Aivan heti hän ei hiiskunut asiasta lapsilleen, mutta sitten tytöt veivät hänet lääkäriin. Lailalla todettiin Alzheimerin tauti. Se ei edennyt kovin nopeasti, mutta oli hänelle ja hänen läheisilleen ikävä kokemus. Lailasta tuli pelokas ja epäluuloinen, ja se aiheutti paljon ongelmia. Koska Laila oli fyysisesti terve ja hyväkuntoinen, hän ei koskaan saanut laitoshoitopaikkaa, vaikka koki elämänsä uhanalaiseksi ja yksinäiseksi kauniissa kodissaan. Lapset pitivät yhteyttä ja huolehtivat äidistään parhaan kykynsä mukaan. Laila eli 84-vuotiaaksi ja ehti isomummiksi neljälle lapselle. Vauvoista vietiin valokuvia Laila-mummin kirjahyllylle. Hän oli aina rakastanut lapsia. Laila Heiskanen kuoli Oulussa 12.9.2005 neljän lapsensa saattelemana.