Kyllikki Okkonen - Ouluun kotiutunut karjalaistyttö

On talvinen iltapäivä Pitkässärannassa. Olen seitsemänvuotias. Me Uiton koulun ekaluokkalaiset harjoittelemme urheilutunnilla mäenlaskua suksilla. Huomaan osaavani. Tunti loppuu, ja muut lähtevät kotiin. Minä en malta lopettaa. Yhä uudelleen ja uudelleen kapuan mäenharjalle; sitten riemullinen lasku alas. Koska olen yksin, uskallan laulaa koulussa oppimaani laulua: ”Helei, helei mäenrinteelle vaan. Pohjolan taivas jos tummakin lie, lämmin on mieli ja kirkas on sää. Sukset ja kelkat nyt liikkeelle hei. Helei, helei, helei.” Olo on kevyt. Nautin laulusta, mäestä ja talvisesta luonnosta.

Olemme Leppäsillan mummolassa hyvästelemässä äidin sukulaisia. Lapsuuteni Karjalassa on ohi, sillä perheeni on muuttamassa Ouluun. Kun olemme lähdössä, Anni-täti vetää minut sivuun ja sanoo: ”Kun sinä Kyllikki nyt lähdet sinne Ouluun, katso, voisitko tehdä jotakin paikkakuntalaisten hyväksi.” Täti luotti minuun, seitsemänvuotiaaseen, ja uskoi, että minulla olisi kykyä ja halua vaikuttaa.

Vaikka nuo muistot ovat liki 80 vuoden takaa, ovat ne yhä elävinä mielessäni. Lapsuusvuoteni Karjalassa vaikuttivat syvästi siihen, millainen ihminen minusta tuli: valoisa usko, rakkaus luontoon ja musiikkiin, myönteisyys, terve itsetunto ja halu vaikuttaa ovat lapsuusvuosieni perua. En ole koskaan tavoitellut onnea; pyrkimykseni on ollut kasvaa kohti parempaa ihmisyyttä.

Lapsuus Karjalassa

Synnyin 1929 Pitkässärannassa: elämäni seitsemän ensimmäistä vuotta vietin Karjalassa Laatokan rannalla. Minulla oli isoveli ja pikkusisko. Isäni Aleks Turunen työskenteli Pitkäranta Oy:n sellutehtaalla. Äitini Lyyli hoiti kotia. Minun ei tarvinnut tehdä kotitöitä. Lapsuuteni oli vapaa ja huoleton. Kodin ilmapiiri oli kannustava. Sain kokea, että minut hyväksytään ja minusta välitetään. Terve itsetunto onkin paras perintö, minkä kodista sain. Tämän perinnön olen halunnut antaa myös omille lapsilleni.

Isä oli syntynyt Impilahdella 1902. Turusen suku oli asunut Karjalassa satoja vuosia. Isän koti oli isohko maatila, johon kuului paljon metsää. Talvisin tilalta vietiin jääteitse puutavaraa Pietariin. Isä ja hänen kaksi veljeään menettivät äitinsä jo varhain. Isä nai talon palvelijan ja sai tämän kanssa viisi lasta. Veljekset eivät enää viihtyneet kotona. Käytyään Viipurissa armeijan he muuttivat Pitkäänrantaan. Veljekset pitivät yhtä koko elämänsä ajan.

Itse en käynyt koskaan Impilahden mummolassa. Isänisä kyllä vieraili luonamme Pitkässärannassa. Ukki oli kova piippumies, ja hänellä oli paha tupakkayskä. Lopulta ukki kyllästyi köhimiseen. Hän tempaisi piipun suustaan ja asetti sen hyllylle. ”Katsotaan, hyppääkö se sieltä itsestään suuhun”, ukki tuumasi. Ei hypännyt. Ukki oli vanhan ajan patriarkka. Talvisin hänellä oli pitkä palttoo ja krimihattu. Meistä lapsista asu oli kovin vanhanaikainen.

Äidin koti oli Leppäsillassa. Pitkästärannasta sinne oli parisenkymmentä kilometriä. Mummola oli rakas kyläpaikka. Ukko, niin kuin me lapset häntä kutsuimme, ja mummo asuivat ukon perintötalossa. Ukon suku oli Savosta, mummon Ruotsista. Mummon suvussa kulki tarina, kuinka 30 ruotsalaista nuorta miestä oli jättänyt synnyinseutunsa ja lähtenyt Karjalaan harjoittaakseen kaivostoimintaa.

Ukko ja mummo viljelivät maata; tilalla oli myös kotieläimiä: lehmiä, sikoja ja lampaita. Pirtissä oli kahdet kangaspuut. Toisilla kudottiin hienoja liinoja, mattoja ja lakanoita, toisilla miesten vaatteisiin tarvittavaa villakangasta omien lampaiden villasta. Mummo istui rukin ääressä aina, kun muilta töiltään ehti. Ukko oli taitava puuseppä. Hänellä oli verstas pihapiirissä. Ukko teki muun muassa keinutuoleja, joista yksikään ei ehtinyt mummolan pirttiin saakka, sillä tuolit menivät heti kaupaksi.

Mummolassa asui myös Eevi-täti. Hänen tyttärensä Siiri oli paras ystäväni. Hän keksi aina uusia leikkejä. Siirin ansiosta minusta kehittyi sellainen pallotaituri, etteivät lapsenlapsenikaan koskaan jaksaneet harjoitella kaikkia pitkiä pompottelupelejä.

Mummolan vieressä oli Anni-tädin, ukon sisaren, talo. Anni oli opiskellut Sortavalassa diakonissaksi ja työskennellyt sen jälkeen monissa seurakunnissa. Avioiduttuaan hän lopetti diakonissan työt ja palasi Leppäsiltaan. Sielläkin Anni-täti teki sairaanhoitajan töitä. Joskus potilaita oli jonoksi asti. Erityisen paljon oli glaukoomapotilaita, jotka tarvitsivat silmiinsä tippoja. Joskus täti toimi myös kätilönä. Hän oli rakastettu hoivan antaja, koko pitäjän äiti-Amma.

Leppäsillan mummolaan liittyy varhainen kokemus, jolloin tajusin jotakin perustavan laatuista olemassaolosta. Muisto on edelleen kirkas: olen ehkä kolmivuotias, makaan mummolan pihanurmella, on hiljaista ja rauhallista. Katselen taivasta, joka on kovin korkealla. Yhtäkkiä säikähdän. Tajuan, että minä olen minä, ainutkertainen ihminen, vielä kovin pieni. Olen yksin ja äiti on kaukana. Alan parkua. Juoksen pirttiin ja vaadin, että minun on heti päästävä kotiin äidin luokse. Eevi-täti ymmärtää, että nyt on tosi kysymyksessä, ja lähtee viemään minua Pitkäänrantaan. Kotona äiti oli pesemässä pikkusiskoani ikkunan luona. Kirkkaassa auringonvalossa hän oli valkoisessa mekossaan kuin enkeli.

Pitkässärannassa asuimme muun muassa Nurmisaaressa, jonne Pitkäranta Oy oli rakennuttanut viehättäviä asuntoja. Tuohon aikaan yhtiö piti hyvää huolta työntekijöistään. Lähellä kohosi kallio; sieltä oli ihana katsella Laatokan aavaa, valoa välkehtivää ulappaa. Yhdellä Laatokan saarista oli Valamon luostari. Munkit olivat kehittäneet erittäin mehukkaan omenalajikkeen. Joskus he tulivat laivalla mantereen puolelle myymään omenoita.

Kerran pääsin isän kanssa ikimuistoiselle omenaretkelle. En ollut ennen nähnyt mustakaapuisia, pitkäpartaisia munkkeja. Laivalla oli myös poikia, jotka auttoivat omenien myynnissä. Välillä he ottivat omenan, haukkasivat siitä palan ja heittivät loput laiturille. Sieltä koulupojat keräsivät omenat reppuihinsa. Vuosikymmeniä myöhemmin tapasin sattumalta Oulussa yhden näistä ”omenapojista”. Hän kertoi, että heillä oli lupa syödä niin paljon omenoita kuin jaksoivat, mutta ilmaiseksi ei saanut antaa yhtään. Niinpä pojat olivat keksineet keinon, miten saattoivat harjoittaa lahjojen antamista.

Pitkässärannassa minulla oli monta hyvää ystävää. Yksi heistä oli Miila. Hän oli minua vähän vanhempi. Miila luki paljon ja vei minutkin kirjojen maailmaan. Miilan isä oli kultaseppä. Perheellä oli ollut kultasepänliike Pietarissa. Kun vallankumous puhkesi, perhe palasi Suomeen. Isä pakkasi liikkeen kultavarannon säkkiin ja laittoi sen muun muuttokuorman mukana tavaravaunuun. Hän oli varma, että säkki katoaisi matkalla. Niin ei kuitenkaan käynyt: koko muuttokuorma, myös kultasäkki, tuli perille.

Paras ystäväni oli Helastin Pirkko. Me molemmat viihdyimme luonnossa. Usein istuimme kalliolla ja ihailimme Laatokkaa. Läheisellä saarella oli taidemaalari Auerin kaunis, valkoinen huvila. Tapasin Auerin 1960-luvulla Oulussa, kun hänellä oli siellä näyttely. Kun Karjala oli menetetty, taiteilija oli alkanut viettää talvensa Caprilla. Ostimme mieheni Erkin kanssa itsellemme 10-vuotishääpäivän kunniaksi tuolla saarella maalatun taulun. Auer oli hyvin sympaattinen. Kun hän kuuli, että meillä on merkkipäivä ja minä olen lähtöisin Karjalasta, hän lahjoitti meille Laatokkaa esittävän pastellimaalauksen.

Elokuussa 1937 lapsuuteni Karjalassa oli ohi, sillä perheeni oli muuttamassa Ouluun. Insinööri Murto, joka oli ollut Pitkässärannassa tutustumassa sellutehtaaseen, pyysi isää avukseen Oulu Oy:n sellutehtaan käynnistämisessä. Uusi tehdas tarvitsi ammattitaitoista väkeä. Myös isäni veljet lähtivät Ouluun.

Äiti vastusti muuttoa, mutta isä rauhoitteli häntä ja lupasi, että jos emme viihdy Oulussa, muutamme takaisin Karjalaan. Ennen lähtöä olimme viikon verran Leppäsillan mummolassa. Kun hyvästelimme sukulaisia, Anni-täti antoi minulle läksiäislahjaksi velvoitteen: minun pitäisi tehdä jotakin uuden kotikaupunkini hyväksi. Tuolloin vähän ihmettelin, mitä täti mahtoi tarkoittaa. Mutta kun aikaa kului, huomasin, että kyllä Oulussa tekemistä riittää.

Muutto Ouluun

Ensimmäinen kotimme Oulussa oli Peltokadulla Heinäpäässä. Asunto oli rauhaton: öisin oviin ja ikkunoihin koputeltiin. Naapurit kertoivat, että ennen meitä asunto oli kuulunut tunnetulle viinatrokarille. Onneksi saimme uuden asunnon ihan läheltä.

Syyskuussa 1937 aloitin kansakoulun toisen luokan Heinätorin koulussa, joka oli lähellä kotiamme. Aluksi tunsin itseni ulkopuoliseksi. Luokkatoverit eivät juuri huomioineet minua. Onnekseni luokalle oli tullut toinenkin uusi oppilas, Kaisu, jonka perhe oli juuri muuttanut Ouluun. Minusta ja Kaisusta tuli elinikäiset ystävät. Pian pääsimme mukaan luokkatovereidemme leikkeihin. Välitunneilla pyöritimme narua ja hyppäsimme myrryä. Sopeutumistani auttoi myös se, että kaukonäköisenä isä oli opettanut meille kirjakieltä. Sain myös harrastuksia: liityin pikkumarttoihin ja aloin käydä seurakunnan tyttökerhoissa.

Äiti oli ollut Pitkässärannassa innokas yhdistysihminen. Oulussa hän liittyi marttoihin ja diakoniapiiriin. Tämä auttoi häntä kotiutumaan uusiin oloihin. Yhdistykset järjestivät usein myyjäisiä. Muistan, kuinka äiti leipoi kerran myyjäisiin pikkupullia ja karjalanpiirakoita. Kaikki pullat ostettiin, mutta ei yhtään piirakkaa. Nykyään oululaiset ovat tottuneet karjalaisiin herkkuihin, esimerkiksi karjalanpiirakat ovat nyt myyjäisten kysytyin herkku.

Koko perheemme alkoi viihtyä Oulussa; tulevaisuus näytti valoisalta. Sitten alkoi talvisota 30. marraskuuta 1939.

Sota-aika

Aamu-uutisissa kerrottiin, että Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen. Sota, jota oli kyllä osattu pelätä, oli alkanut. Olin kymmenvuotias kolmasluokkalainen. Muistan, kuinka opettaja koulussa yritti valaa uskoa siihen, että kyllä Suomi pärjää ja kykenee puolustautumaan.

Talvisodan syttyminen toi elämäämme pelon. Pimennysmääräykset astuivat voimaan ja sirpalesuojia alettiin rakentaa. Ennen pitkää niitä myös tarvittiin. Kuutamoyöt olivat pelottavia, sillä silloin varmimmin tuli pommituksia. Usein jouduimme lähtemään suojaan yöllä. Joskus istuimme tuntikausia maalattialla ja pelkäsimme. Oli suuri helpotus, kun sireenit soivat ilmoittaen, että vaara oli ohi.

Karjalaiset joutuivat jättämään kotiseutunsa. Myös Ouluun tuli evakkoja Karjalasta. Olimme onnellisia, ettemme joutuneet jättämään synnyinseutuamme sodan takia. Päinvastoin saatoimme auttaa Karjalan evakkoja asunnon etsimisessä ja uusiin oloihin sopeutumisessa. Mieleeni on erityisesti jäänyt, kuinka eräs karjalaismies iloitsi: ”Kato, ves tulloo ja männöö!” Hänen kotiseudullaan ei vielä tuolloin ollut vesijohtoja.

Talvisota päättyi maaliskuussa 1940. Emme kuitenkaan saaneet nauttia rauhasta pitkään, sillä jo 1941 maamme oli jälleen sodassa. Aluksi Suomen sotamenestys oli hyvä. Menetetyt alueet vallattiin takaisin, ja evakot saattoivat palata kotiseudulleen. Myös äitini sukulaiset palasivat Karjalaan.

Kesällä 1942 vierailin mummolassa. Leppäsillassa oli rauhallista. Tiedettiin kyllä, että alueella liikkui desantteja; öisin talojen kellareista katosi ruokatarvikkeita. Kylässä oli sotavankileiri. Muistan, kuinka eräänä kesäaamuna, kun olimme aamiaispöydässä, tupaan astui kolme miestä. Eevi-täti kertoi, että he olivat venäläisiä sotavankeja, jotka olivat tulleet auttamaan halonhakkuussa. Täti tarjosi venäläisille ruokaa ja korviketta ja lähti sitten heidän kanssaan halkometsään. Olin kauhuissani: kuinka täti uskaltaa. Pelkoni oli turha, sillä kaikki meni hyvin.

Jatkosodan alussa Oulua ei juuri pommitettu, mutta sota näkyi monin tavoin arkielämässä. Kaikesta oli pulaa. Pahimpina aikoina korttiannokset tyydyttivät vain puolet ihmisen kalorintarpeesta; jostakin oli hankittava puuttuva ravinto. Avun tarjosivat mustan pörssin kauppiaat: kaikkea sai, jos oli rahaa.

Mustan pörssin kauppa oli kiellettyä, mutta uskon, että suurin osa suomalaisista syyllistyi tähän laittomuuteen – myös oma perheeni. Naapurissamme asui mustan pörssin kauppias, jolla oli suhteita Haaparantaan. Häneltä sai esimerkiksi kahvia, sokeria ja jauhoja. Isän kanssa teimme hamstrausretkiä maaseudulle. Maalaiset myivät mielellään tuotteitaan suoraan kaupunkilaisille, sillä nämä maksoivat paremmin kuin kansanhuolto, jolle ylimääräiset elintarvikkeet olisi pitänyt luovuttaa.

Jatkosota toi Ouluun saksalaiset sotilaat. Toiset suhtautuivat heihin myönteisesti, toiset kielteisesti. Minä kuuluin jälkimmäisiin. Kotimme lähellä oli saksalaisten telttaleiri. Alppikengät kopisten sotilaat marssivat keskikaupungille. Tuo ääni oli ahdistavaa kuultavaa, sillä se muistutti siitä, että oli sota ja vierasmaalaiset sotilaat marssivat kaduillamme.

Jatkosodan loppupuolella myös Oulua alettiin pommittaa. Sodan kauhein kokemus minulle oli, kun tammikuussa 1944 sireenit alkoivat soida. Olin yksin kaupungilla. Kiiruhdin Oulun yhteislyseon kellariin, joka oli lähin pommisuoja. Hälytys kesti kauan; aina tuon tuosta korttelivahdit tulivat kertomaan, kenen talo palaa. Vaitonaisina ihmiset lähtivät katsomaan, voisiko kodista pelastaa jotakin. Puolenyön maissa hälytys oli ohi. Olin onnellinen, että koti oli säästynyt.

Sota-aikana jokaisen suomalaisen työpanosta tarvittiin. Minä liityin pikkulottiin 1942. Olin 13-vuotias. Työpaikkani oli uusi lääninsairaala, joka oli muutettu sotasairaalaksi. Meidän pikkulottien päätehtävä oli huolehtia sairaalan vieraskirjasta ja potilaskortistosta. Minä opin myös hoitamaan sairaalan puhelinkeskusta. Ikimuistoinen sotajoulu oli se, kun sain vastata yksin koko suuren sotasairaalan puhelinliikenteestä.

Jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Rauhanehdot olivat kovat, mutta eteenpäin oli mentävä.

Koulunkäynti ja työelämä

Sota-aikana koulunkäynti oli katkonaista: välillä koulut olivat kiinni, välillä koulutyötä yritettiin jatkaa. Aloitin oppikoulun, mutta se jäi kesken. Ajattelin, että pyrin seminaariin ja valmistun opettajaksi, kun sota loppuu. Tätä varten otin soitto- ja laulutunteja. Opiskelin myös konekirjoitusta ja kirjanpitoa.

Ensimmäinen työpaikkani oli osuusliike Arinan konttori, josta sain harjoittelijan paikan 14-vuotiaana 1943. Tarkistin laskuja ja kirjoitin puhtaaksi johtaja Ouran kirjeitä. Tehtäviini kuului myös Arinan liikkeistä tulevien setelien järjestäminen 100 kappaleen nippuihin. Pääkassa tarkisti niput, ja minä vein rahat lähellä olevaan pankkiin. Mietin, mitähän vastaantulijat ajattelisivat, jos tietäisivät, että salkussani on miljoona.

Arinasta siirryin vesijohtoliike Onnisen palvelukseen. Työtehtäväni vaihtelivat: toimin sihteerinä, hoidin kirjeenvaihdon ja laskutuksen sekä laskin putkimiesten tuntipalkat ja päivärahat. Töitä riitti; elettiinhän kiivaan jälleenrakentamisen aikaa.

Kun avioiduin ja perheeseeni syntyi kolme poikaa, jäin kotiin, niin kuin tuohon aikaan oli tapana. Nykyään harvalla naisella taitaa olla halua tai mahdollisuutta tähän. Kun lapset varttuivat, minulla oli mahdollisuus olla välillä ansiotyössä. Mieluisin työpaikka koko työurallani oli sisustusliike Artek.

Avioliitto ja perhe

Onnisella tapasin mieheni teknikko Erkki Okkosen. Aloimme seurustella. Meillä oli yhteisiä harrastuksia, muun muassa lentopallo. Kesäiltaisin kävimme pelaamassa NMKY:n kesäkodilla Hietasaaressa. Erkki oli innokas kalamies. Hän oli mielissään, kun kuuli, että minulla oli käytössäni vene.

Teimme yhdessä kalaretkiä. Minä soudin ja Erkki kalasti. Veneessä Erkki myös kosi. Puitteet olivat varsin romanttiset: oli elokuun ilta ja taivaalla täysikuu. Erkki katsoi kuuta ja kysyi: ”Jos minä lähtisin raketilla kuuhun, lähtisitkö mukaan?” Minä lupasin lähteä. Solmimme avioliiton 1950. Ensimmäinen kotimme oli kaksio, jonka työnantajamme vesijohtoliike Onninen meille hankki.

Perheeseemme syntyi kolme lasta, kaikki poikia. Ajan tavan mukaan minä jäin hoitamaan kotia ja poikia. En ole koskaan katunut tätä: päinvastoin olen onnellinen, että sain itse hoitaa lapset, nähdä heidän varttuvan ja vaikuttaa heidän kehitykseensä. Kun pojat menivät kouluun, heistä oli tärkeää, että äiti oli kotona, kun he palasivat koulusta. Ruokapöydässä käsiteltiin yhdessä päivän tapahtumat. Minulla on läheiset ja lämpimät suhteet kaikkiin poikiini.

Koko perheen yhteinen harrastus oli Oulunsalon kesämökillä puuhailu. Minä asuin poikien kanssa mökillä koko kesän. Erkki kävi mökiltä käsin Oulussa työssä; matkahan ei ollut pitkä. Kalastelimme ja hoidimme kasvimaata, jossa kasvoivat perunat, porkkanat, kaalikasvit, salaatit, herneet ja tietysti myös kukat. Pojilla oli omat leikkinsä. Vieraita kävi usein; poikien kaverit olivat aina tervetulleita. Uskon, että perheemme pysyi paremmin koossa, kuin jos olisimme asuneet vain kaupungissa.

Vuonna 1968 isäni kuoli yllättäen vain 66-vuotiaana. Se oli kauhea järkytys. Äitini eli lähes 90-vuotiaaksi. Elämänsä loppupuolella hän sai aivoinfarktin. Kun äiti pääsi sairaalasta, minä ryhdyin hoitamaan häntä. Näin sain tuntuman omaishoitajan arkeen. Välillä olin niin väsynyt, etten tiennyt, miten jaksan seuraavaan päivään. Arvokasta ja raskasta työtä tekevät omaishoitajat todella tarvitsevat monenlaista tukea. Äitini toipui infarktista ja vietti elämänsä viimeiset vuodet vanhainkoti Vesperissä, jossa hän viihtyi hyvin. Joka päivä hän tuli rollaattorilla luokseni päiväkahville ja minä saattelin hänet takaisin. Äiti kuoli 1997.

Mieheni oli hyvin ulospäin suuntautunut, ja hänellä oli laaja tuttavapiiri. Sotaan hän lähti 18-vuotiaana ja oli koko ajan etulinjassa. Kerran hän haavoittui sirpaleesta, mutta palasi rintamalle. Sota jätti varmasti kaikkiin rintamalla olleisiin pysyvät traumat – niin myös mieheeni: unissaan hän koki sodan kauhut yhä uudestaan ja uudestaan aina kuolemaansa saakka. Sodan traumatisoivasta puolesta on alettu puhua vasta viime vuosina, muun muassa Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet (2013) käsittelee tätä aihetta. Mieheni kuoli 2006. Meillä oli hyvä avioliitto, ja olen kiitollinen yhteisistä vuosistamme.

Eläkepäiviä vietän puu-Raksilassa Oulussa; samassa talossa asuu poikani Ilpo perheineen.

Harrastukset

Olen onnellinen, että kaikissa elämäntilanteissa minulla on ollut aikaa myös harrastaa. Lapsesta lähtien olen ollut innokas lukija. Olen myös kirjoittanut ja esittänyt runoja; olen luottanut sanan voimaan. Pikkutyttönä kävin seurakunnan tyttökerhoissa. Kun vartuin, aloin itse pitää kerhoja. Musiikki, runot ja näytelmät kuuluivat kerhojen ohjelmaan. Näytelmien käsikirjoitukset teimme itse. Kävimme esiintymässä erilaisissa tilaisuuksissa. Tytöt olivat hyvin motivoituneita.

Nykyään koulujen opetusohjelmaan halutaan lisätä draamakasvatusta, sillä tutkimuksissa on osoitettu sen hyödyt: koulunsa keskeyttäneiden määrä vähenee, työllistyminen nopeutuu ja suvaitsevuus kasvaa.

Nuorempana olin myös innokas liikkuja: pelasin tennistä ja lentopalloa, kesällä kävelin ja talvella hiihdin. Rakkain harrastukseni on kuitenkin aina ollut musiikki. Nuorena otin soittotunteja. Oli aika, jolloin kävin kuuntelemassa kaikki Oulun sinfoniaorkesterin konsertit. Vielä nykyäänkin laulan mielelläni. Lapseni ja lapsenlapseni ovat perineet musiikki-innostukseni: kaikki poikani laulavat, yksi pojantytär soittaa harppua, toinen laulaa ja on menestynyt erilaisissa laulukilpailuissa.

Äitini tavoin olen ollut innokas yhdistysihminen. Mieluisinta minulle on ollut toimiminen Oulun Ympäristön Kalevalaisissa Naisissa. Kuuluin vuosia yhdistyksen laulu- ja lausuntaryhmään, joka muun muassa kiersi usean vuoden ajan Oulun ja ympäristökuntien kirkoissa esittämässä kalevalaista messua.

Kuulun Oulun Sieniseuran perustajajäseniin ja toimin kolmisenkymmentä vuotta seuran emäntänä ja kaksi vuotta puheenjohtajana. Juuriltani karjalaisena tunnen sienet, sillä karjalaiset ovat käyttäneet aina monipuolisesti luonnon antimia – myös sieniä. Pohjalaiset taas pitivät sieniä pelkkänä lehmänruokana. Ruokasienenä oululaiset käyttivät vain kangasrouskuja. Sieniseura pyrkikin laajentamaan oululaisten sienitietoutta monin tavoin: kerhoilloissa tarjottiin sieniherkkuja ja syyslauantaisin pidettiin sieninäyttelyitä, joiden avulla haluttiin lisätä lajintuntemusta. Kun Oulun Päivät vuoteen 2012 saakka järjestettiin syyskuussa, päivien ohjelmaan kuuluivat suositut sieniretket lähimetsiin.

Harrastukset ovat tuoneet elämääni sykettä, avartaneet ajatteluani ja lisänneet tietämystäni. Ennen kaikkea ne ovat auttaneet löytämään ystäviä ja solmimaan elinikäisiä ystävyyssuhteita. Olisi hyvä, jos jokaisella olisi ainakin yksi harrastus – mielellään sellainen, jonka avulla löytäisi ystäviä ja tuntisi kuuluvansa johonkin. Ajattelen, että harrastuksista olisi apua, kun yritetään torjua ihmisten syrjäytymistä ja yksinäisyyttä.

Politiikka

Oli vuosi 1968 ja kunnallisvaalit tulossa. Liberaalisen Kansanpuolueen Oulun vaalipiirin toiminnanjohtaja oli mieheni sukulainen. Hän pyysi miestäni kunnallisvaaliehdokkaaksi, mutta Erkkiä ei politiikka kiinnostanut. Hän ehdottikin, että minä menisin mukaan vaalityöhön. Minä suostuin; siitä alkoi poliittinen toimintani. Vuosien varrella minulla oli useita luottamustoimia. Toimin muun muassa Oulun naisjaoston sihteerinä ja puheenjohtajana; tasa-arvo oli päätavoitteemme.

Poliitikkovuosinani ehdin olla monessa mukana, esimerkiksi hankkeissa, jotka pyrkivät säästämään edes osan perinteistä oululaista kaupunkimiljöötä. Suomessa, myös Oulussa, oli nimittäin 1960- ja 1970-luvuilla kova vanhojen, erityisesti puurakennusten hävittämisvimma, joka kohdistui myös hyväkuntoisiin rakennuksiin. Uuden ihannointi ja taloudellinen tehokkuus asetettiin esteettisten arvojen edelle. Kun Oulun Rantakatu oli vaarassa, keräsimme nimiä ja järjestimme arkkitehtiylioppilaiden kanssa näyttäviä tempauksia. Rantakatu säästyi.

Kun naisjaostomme kuuli virkamieshankkeesta ottaa Oulun lyseon tilat lääninhallituksen käyttöön, ryhdyimme vastatoimiin. Keräsimme nimiä teemanamme ”Lyseon tilat on säilytettävä koulukäytössä”. Monia kokousiltoja tarvittiin, mutta lyseo sai jatkaa Pokkitörmällä, ja lääninhallitus sai lisätilat muualta.

Myös lasten ja nuorten liikuntaharrastuksen tukeminen oli liberaalinaisten keskeisiä tavoitteita. Esimerkiksi Heinäpään laaja peltoaukio oli mielestämme sopiva paikka liikunnalle. Oulu Oy oli ajanut yhteen kentän nurkkaan massan teosta jäänyttä jätettä. Yhtiö olisi halunnut jatkaa jätteen ajamista alueelle ja teki asiasta anomuksen kaupungille. Me otimme yhteyttä kaupungin johtoon ja esitimme, että alue varattaisiin liikuntapaikaksi ja jo paikalla oleva jätevuori maisemoitaisiin ja muutettaisiin lasten suksi- ja pulkkamäeksi. Ehdotuksemme hyväksyttiin.

Kun yliopiston puutarha siirrettiin Hupisaarilta Linnanmaalle, jäljelle jäi kaunis puistoalue. Tein aloitteen, että sinne rakennettaisiin lasten leikkipuisto. Ehdotukseni sai kannatusta, ja nyt Hupisaarilla on leikkipuisto, joka on ahkerassa käytössä.

Poliitikkovuosinani opin, että virkamiesaloitteita voi kyseenalaistaa, yhteistyö on voimaa ja kansalaistoiminta kannattaa.

Epilogi

Vuonna 2014 täytin 85 vuotta. Olen elänyt hyvän elämän: minulla on kolme lasta, kymmenen lastenlasta ja kaksi lastenlastenlasta sekä paljon ystäviä. Kaikki haaveeni eivät ole toteutuneet; minusta ei esimerkiksi tullut opettajaa, mutta tilalle on löytynyt muuta. Jokaisen elämässä on varmasti myös vastoinkäymisiä – niin myös minun. Myönteisellä asenteella niistä on kuitenkin selvitty.

Juureni ovat Karjalassa, mutta olen viihtynyt hyvin myös Oulussa: olenhan asunut täällä melkein koko ikäni. Kun perheeni 1937 muutti Ouluun, asukkaita täällä oli noin 28 000. Nykyään Oulu on lähes 200 000 asukkaan vireä kasvukeskus. Omalta pieneltä osaltani olen vaikuttanut kaupungin kehitykseen. Uskon, että Anni-täti voisi olla tyytyväinen. Kaiken kaikkiaan me karjalaiset olemme tuoneet uusia tuulia oululaiseen elämänmenoon. Kahden heimon yhteiselo on varmasti vaatinut molemmilta osapuolilta sopeutumista ja suvaitsevuutta. Niitähän nyt tarvitaan, kun muuttajat tulevat kaikilta maailmankolkilta.

Vaikka minulla on jo ikää ja sairauksia, tunnen olevani lujasti kiinni elämässä. Otan jokaisen uuden päivän haasteena: yön ja aamun raja, kuun kuulaus enää vana, edessä uuden päivän valo.

Motto: Kohti parempaa ihmisyyttä