Kouluneuvos Edla Maria Kojonen – kulttuurin ystävä, kasvattaja, naisten aseman edistäjä ja suuren perheen äiti

Lapsuudenperheen aineellisesti vaatimattomat olot, rakkaus kulttuuriin ja palo ihmisten auttamiseen

Edla Maria Kojonen o.s. Tiitinen syntyi 23.6.1879 Rautalammilla vanhimmaksi tyttäreksi perheeseen, jonka vanhemmat Otto ja Anna Liisa Tiitinen toimivat luonnonparantajina. Taito oli periytynyt sukupolvelta toiselle: Edla Marian äidinisä oli Juho Hytönen, kuuluisa lääkitsijä, ihmeparantajaksi ja poppamieheksikin nimitetty ”Vesijärven ukko” Vesannolta. Lääkäreitä oli hänen aikaansa Suomessa vähän, Edla Marian äidin kertoman mukaan tuskin parikymmentä koko maassa. Syrjämaille heitä ei liiennyt, joten taitava lääkitsijä täytti kipeän tarpeen. Juho Hytönen opetti taidon perimätietona myös vävylleen, ja Edla Marian vanhemmat Otto ja Anna Liisa Tiitinen jatkoivat työtä luonnonparantajina.

Appiukkonsa tavoin myös Otto Tiitinen tuli tunnetuksi työstään parantajana. Häntä kutsuttiin Tohtor Tiitiseksi. Tohtorilla oli noin 20 potilasta päivässä, ja hänellä oli taito hoitaa monenlaisia sairauksia, kuten mielitauteja, ihottumia ja keuhkotauteja. Perhe myös siirtyi Rautalammilta Mikkeliin Otto Tiitisen työn myötä.

Edla Marian perhe eli vaatimattomissa oloissa ja vanhempien arki oli raskaan työn täyttämää, mutta myös täynnä onnistumisia ja mielekkyyttä sairaiden parantamisessa. Edla Marian isoisä Juho Hytönen oli ollut varakas ja arvostettu talollinen, mutta Edla Marian lapsuudenperheellä varoja ei ollut paljon. Ne kuitenkin riittivät yksinkertaiseen elämään ja yhden kotiapulaisen pitämiseen. Kerran vuodessa Edla Marian äiti Anna Liisa teki myös kauppamatkan ja myi Oton valmistamia lääkkeitä useissa kaupungeissa Pietaria myöten.

Edla Marian vanhemmat olivat päätyneet yhteen järjestetyn avioliiton kautta: Juho Hytönen valitsi tyttärelleen puolison, vaikka Anna Liisa olisi halunnut mennä toisen miehen kanssa avioon (Vuorio, 1975). Isä ei kuitenkaan kelpuuttanut köyhää pappia puolisoksi, vaan järjesti liiton Otto Tiitisen kanssa. Anna Liisan molemmat vanhemmat olivat kuitenkin parin tukena monin tavoin, ja ilmeisesti myös Anna Liisa löysi lopulta elämäntehtävän luonnonparantamisesta puolisonsa rinnalla, vaikka elämänmuutos oli niin avioliiton kuin työn ja arjen osalta suuri. Myös uskonto oli keskeisellä sijalla perheen elämässä.

Edla Marian kotona arvostettiin kulttuuria ja koulutusta, ja myös isä Otto Tiitinen runoili vanhaa suomalaista runomittaa käyttäen ”rautalampilaisen koulukunnan” tyyliin, mikä tuohon aikaan oli Rautalammilla tavallista kaikkien kirjoitustaitoisten keskuudessa. Hän oli luonteeltaan enemmänkin mietiskelijä kuin käytännön ihminen. Otto Tiitinen oli ilmeisesti runollisessa ilmaisussaan tavallista kylälaulajaa parempi, sillä hänen sepittämänsä ja säveltämänsä runot kulkivat kansanlauluina pitäjästä pitäjään, ja aikanaan ne myös julkaistiin Kyläkirjaston Kuvalehdessä. Elias Lönnrot oli Otto Tiitiselle suurmies ja Kalevalan veroista ei ollut.

Edla Marian äiti puolestaan rakasti kauneutta ja loi sitä. Hänet myös tunnettiin silmäänpistävän kauniina naisena. Koska perheellä ei ollut paljon varoja, Anna Liisa kanavoi kauneudenkaipuunsa taidokkaisiin käsitöihin sekä omien ja lastensa vaatteiden neulomiseen taitavan ompelijan avustamana.

Edla Marian vanhempia kuvannee se, että he halusivat hautakiveensä tunnuslauseensa: ”Jos joku taitaa hyvää tehdä eikä tee, se on hänelle synniksi”.

Lapsilehtorista vt. varaopettajaksi

Edla Maria oli kaksitoistavuotias, kun hänet valittiin avustamaan koulun ainoaa opettajaa opetustöissä. Luokkia oli neljä, ja ”lapsilehtorin” tehtävä oli kuulustella oman luokkansa läksyt opettajan ollessa poissa. Säätytietoisten tovereittensa silmissä Edla Maria oli vain köyhä ”nurkkatohtorin” tyttö, jonka kanssa ei seurusteltu ja jonka kustannuksella laskettiin leikkiä. Edla Marian taidot kuitenkin huomattiin koulussa, ja hän pääsi jatkamaan opintojaan Mikkelin kuusiluokkaisessa Suomalaisessa Tyttökoulussa.

Vanhempiensa tavoin myös Edla Maria tottui jo varhain kovaan työhön ja ympäröivän kärsimyksen todistamiseen. Hän auttoi koulunkäynnin ohessa vanhempiaan monin tavoin: Edla Maria kävi kerran viikossa siivoamassa viiden kilometrin päässä olevan isän työhuoneen oikaisten yli kahden pienen järven ja hypellen rospuuton aikaan jäälautalta toiselle. Myös kotitöissä tarvittiin apua: pikkusiskon synnytys oli ollut vaikea ja äiti ei jaksanut tehdä kaikkia kotitöitä. Edla Maria oli apuna niin sairaiden kuin pikkusiskonkin hoidossa. Vasta myöhään illalla työt tehtyään hän pääsi lukemaan läksyjä.

Arjen taakat alkoivat näkyä oppikoulussa. Koulun johtajatar Ida Arppe ymmärsi Edla Marian vaikeudet ja sen, että suuri työmäärä kotona haittasi Edla Marian koulunkäyntiä. Johtajatar alkoi ajaa hänen asioitaan. Hän järjesti kotiin apulaisen, huolehti henkilökohtaisesti siitä, että Edla Marian syrjintä koulussa loppui, ja lainasi hänelle suomalaista, ruotsalaista ja saksalaista kaunokirjallisuutta. Ida Arppe kannusti Edla Mariaa ja omaa nuorempaa siskoaan itsekasvatukseen. Hän kertoi raadannasta ja hengen nälästä, joka maassa ja etenkin takamailla vallitsi, ja velvollisuuksista, joita jokaisella sivistyneellä suomalaisella oli veljiään  ja sisariaan kohtaan.

Edla Maria suoritti koulunsa erinomaisin arvosanoin. Koulun päätyttyä Ida Arppe toimitti hänet lukuvuodeksi 1897-1898 vt. varaopettajaksi Petäjäveden Kuivasmäen ylempään sekakansakouluun. Edla Maria oli tuolloin 18-vuotias.

Varhainen ura opettajana – kasvaminen polulla kohti elämäntehtävää

Edla Maria huomasi pian, että Kuivasmäellä riitti työsarkaa, eikä säästellyt vaivojaan tehtävänsä täyttämiseksi. Hän käytti rajattomasti aikaa etenkin koulunkäyntinsä kanssa vaikeuksissa olevien oppilaiden opettamiseen ja pyrki myös ohjaamaan heitä omalla esimerkillään. Hän ansaitsikin oppilaidensa arvostuksen, ja hänen kodistaan tuli Kuivasmäen nuorison keskuudessa paikka kulttuurille ja kehittäville kokoontumisille, samaan tapaan kuin Ida Arppen koti oli ollut hänelle. Edla Maria lausui vierailleen runoja, opetti heille lauluja, harjoitti ja tarkasti heidän töitään sekä ohjasi näytelmän ”Tohtorin vastaanottotunti”, jossa näytteli myös itse. Edla Marian tapa toimia oppilaidensa kanssa sekä herätti suurta innostusta ja iloa että edisti oppimistuloksia koulussa.

Edla Maria oli saanut Ida Arppelta neuvon tutustua myös oppilaidensa kotioloihin ja teki työtä käskettyä. Olosuhteet herättivät Edla Mariassa tyrmistystä, vaikka hän oli jo lapsuudenkodissaan karaistunut näkemään hätää. Erityisesti naisten raadanta ja kovat kohtalot näyttäytyivät kohtuuttomina ja myös yhteiskunnan kannalta järjettöminä. Edla Maria näki naisten ja talojen emäntien nääntyvän toistuvien synnytysten, raskaiden kotitöiden ja maatalon töiden alle. Äitejä menetettiin elämän ollessa kerta kaikkiaan liian raskasta. Edla Maria huomasi, että elävienkin kohdalla raadanta kivetti ja kuihdutti naiset, he lakkasivat elämästä. Usein myös lapset jäivät riittämättömälle hoidolle, kun naisten täytyi sekä osallistua maatalon töihin että hoitaa kaikki kotityöt, joiden ei katsottu vaativan aikaa eikä voimia. Tämä kaikki hoidettiin myös raskauden viime vaiheissa. Joillakin naisilla lisätaakkaa muutoinkin raskaaseen arkeen aiheuttivat väkivaltaiset ja alkoholiongelmaiset puolisot, joita he joutuivat talvipakkasellakin lapset mukanaan pakenemaan.

 Edla Maria kirjoitti ystävälleen Ida Arppelle 1.4.1898: ”Niin monen naisen elämä on aivankuin leikattu poikki. Ei ole aikaa – lopulta ei haluakaan – ottaa kirjaa käteensä, paitsi Raamattua. Ei heillä ole mainittavaa ajatuselämää, minullekin he vatvovat vain kaikenlaista mitä ovat sattuneet kylällä kuulemaan. Jos sitäkään. Sillä vähänpä kuulee, kun ei koskaan missään käy, ei pääse töiltä. Onko ihme että lopulta ei ole harrastustakaan muuhun kuin tapauksiin jotka koskevat omaa pihapiiriä.

Milloinkahan ruvetaan pitämään huolta kansamme äideistä? Ja mitenkä olisi tuo huolenpito järjestettävä? Sittenkö vasta me sen keksimme, kun meillä ei ole enää äitejä, kun vain harvat uskaltavat ottaa kannettavakseen äidin ja perheenemännän velvollisuudet?

 Vaan on minun luonani täällä koululla käynyt nuoria naisia, myös nuoria emäntiä, joiden henkinen hätä on suuri. Kaiken he ahmivat minkä heille luettavaksi annan, ja kuuntelevat kenties lapsellisiakin puheitani henkeä pidättäen. Heille täytyy voida antaa elämän leipää. Muutakin kuin mitä kirkko tarjoilee.”

Oppivuodet Helsingissä

Edla Maria pääsi Ida Arppen antaman lainan turvin aloittamaan 1898 opinnot Helsingin Suomalaisessa Jatko-opistossa. Hän opiskeli suomen kielen, luonnontieteen, maantiedon ja laulun opettajaksi.

Edla Marian äiti Anna Liisa kannusti lapsiaan ottamaan vastuun omasta elämästään varhain, kuitenkin kohtuullisin ponnistuksin: niiden kautta tuli kehittyä ja karaistua, ei murtua. Hän ompeli Edla Marialle työleninkejä Helsinkiin Oton käsissä parantuneelta pietarilaiselta kauppiaalta saaduista kankaista, ja kannusti Edla Mariaa hyödyntämään kehittymismahdollisuudet Helsingissä: ”Muista, et ole muita huonompi ja opiskelet maan sivistyskeskuksessa. Käy konserteissa, käy teatterissa, käy kaikkialla missä voit oppia ja avartaa näköalojasi. Annan sinulle riittävästi taskurahaa, mutta turhuuteen en penniäkään.”

Edla Maria hoiti opintonsa hyvin ja osallistui erilaisiin kulttuuritilaisuuksiin ja –harrastuksiin. Kenraalikuvernööri Bobrikov oli valittu tehtäväänsä tuoreeltaan, ja hänen toimiensa herättämän huolen ja kohun myötä Edla Maria kiinnostui myös politiikasta. Hän otti selvää maan perustuslaeista ja erikoisasemasta, joka Suomelle oli Venäjän taholta luvattu.

Edla Marian odotukset pääkaupungin johtavaa sivistyneistöä kohtaan olivat olleet korkeat, mutta hän joutui pettymään. Hän kohtasi enemmän oman edun tavoittelua kuin korkeiden ihanteiden ajamista, ja se sai hänet murheelliseksi. Edla Maria ei ollut unohtanut Kuivasmäen emäntien tappavaa raadantaa ja vaikeita oloja. Jotakin ratkaisevaa täytyi tehdä kansannaisen taakan keventämiseksi. Edla Maria näki, että koti oli yhteiskunnan sydän ja nainen oli kodin sydän. Jos tämä sydän oli terve, virkeä ja valistunut, se kasvatti jo esimerkillään ja vaikutti kohottavasti koko kansan elämään.

Edla Maria puhui asiasta tapaamilleen professoreille ja tohtoreille, mutta ei saanut vastakaikua pyrkimyksilleen. Naisten vaikeuksia sen enempää kuin Bobrikovin toimiakaan ei nähty ongelmana maassa, jossa rauha vallitsi, tuotanto kasvoi ja kauppa kävi.

Helmikuun manifestin myötä kansa nousi vastarintaan ja oikeustaisteluun. Edla Maria olisi halunnut lähteä keräämään nimiä julistuskirjan peruuttamista vaativaan Suureen adressiin, mutta jatko-opiston johtajatar oli sitä mieltä, että hän palvelisi isänmaataan parhaiten suorittamalla tutkintonsa ja valmistumalla opettajaksi. Edla Maria kuitenkin käytti vapaat sunnuntainsa kulkemalla valistuspuhujana Helsingin pitäjän syrjäseuduilla. Hän myös osallistui Helsingissä vastarintaan, muun muassa Aleksanteri II:n patsaan kukittamiseen.

Avioituminen, perheellistyminen ja kansanopisto – oman elämäntien valitseminen

Edla Maria Tiitinen ja Rope Kojonen tapasivat ensi kertaa Porvoon Yhteiskoulun opettajainhuoneessa. Edla Maria oli tuolloin 22-vuotias ja opetti koulussa luonnontieteitä. Maisteri Kojonen toimi päätoimisesti Uusimaa-lehden päätoimittajana ja oli sijaistamassa leikkauksesta toipuvaa venäjän kielen opettajaa.

Edlan silmissä Rope oli viimeistelty herrasmies, vaikkakin jopa ärsyttävän itsevarma. Siinä missä Edla Maria koki itse olevansa jossain määrin tuumaileva ja raskasmielinen, Rope näyttäytyi hyväntuulisena ja luonteeltaan keveänä ja valoisana, ja merkillisellä tavalla tutulta tuntuvana. Vaikka Rope oli vakaumukseltaan uskonnollinen, hänen toiminnassaan naisten kanssa oli samaa viehättävyyttä ja leikkisyyttä kuin veljellään luutnantti Villehard Kojosella.

Tutustuminen eteni hienovaraisesti ja pitkän ajan myötä, kuten tuohon aikaan oli tapana. Useiden erilaisten kohtaamisten ja jaettujen mielenkiinnon kohteiden kautta oli ilmeistä, että Edla Marialla ja Ropella oli paljon yhteistä. Niin heidän taustoissaan kuin asioissa, joita he halusivat ajaa, oli paljon samaa. Molemmat olivat vahvojen aatteiden ihmisiä, ja muun muassa valistustehtävä, työväenliike ja raittiusliike olivat heille tärkeitä.

Edla Maria oli kuitenkin hyvin harkitseva Ropen ja mahdollisen avioliiton suhteen. He päättivät kihlautua, mutta Edla Maria ei halunnut, että kihlausta julkaistaisiin heti. Vaikka Rope olisi halunnut mennä tervehtimään Edla Marian vanhempia ja pyytää virallisesti hänen kättään, salakihlauksesta oli alkuun tietoinen vain Edla Marian huonetoveri Anna Kansanen. Hän oli ollut mukana pariskunnan vaiheissa alusta asti: Rope oli tapailuaikana vieraillut heidän luonaan ja myöskin tuonut säännöllisesti huonetovereiden kirjoituspöydän kulmalle kaksi ruusua ja kirjauutuuksia.

Avioliitto ei lähtökohtaisesti ollut Edla Marian tavoitteena ja hänen avioliittonsa olikin toteutuessaan lähipiirille melkoinen yllätys. Edla Marialla oli voimakas rakkaus vapauteen ja itsenäisyyteen, ja hän halusi ensisijaisesti olla jotakin täysipainoista itsenään. Hän ei ollut kiinnostunut miehiltä saadusta kunniasta sen enempää kuin ihailustakaan, mikä ei ollut tuohon aikaan tavallista. Ropenkin taholta hän halusi tulla ensisijaisesti nähdyksi sisäisen eikä ulkoisen olemuksensa kautta. Verrattuna kauniiseen äitiinsä hän ei myöskään kokenut olevansa ulkomuodoltaan erityisen kaunis.

Useat asiat tuntuivat Edla Marian näkökulmasta haastavan ajatusta avioliitosta. Hän koki olevansa paitsi sielunelämältään arka ja ”erakkoluonne”, myös ruumiillisesti heikko – hän painoi vain 48 kiloa ja oli 165 cm pitkä. Käytännöllisyys tai kodinhoito eivät olleet hänen vahvoja puoliaan. Edla Maria rakasti työtään oppikoulussa ja oli aikeissa myös toimia oman työnsä turvin vanhempiensa huoltajana heidän vanhuudessaan. Hän halusi auttaa ja tukea sisaruksiaan niin yleisesti kuin taloudellisestikin opiskelemaan ammatteihin. Herman-veljen kanssa oli suunnitelmana toimia vain väliaikaisesti opettajana, kunnes Herman valmistuisi lääkäriksi, sitten Edla Maria opiskelisi sairaanhoitajaksi ja he yhdessä perustaisivat sairaalan, jossa hyödynnettäisiin myös perittyjä parannuskeinoja. Edla Marialla oli itsellään opintovelkaa, mutta toisaalta myös itsenäinen asema ja kohtuulliset tulot, kaikki ankarasti ponnistellen saatu. Hän oli vanhaa vihkimäkaavaa vastaan ja harrasti naisasiaa, sekä samoja asioita kuin miehet, valtiollisia pulmakysymyksiä myöten.

Edla Maria ja Rope kävivät pitkää keskustelua ja kirjeenvaihtoa avioliittoaikeisiin liittyen. Kihlaus päätettiin julkaista. Hääpäivän päättäminen kuitenkin vei aikaa: Edla Maria olisi halunnut saada opintovelkansa itse maksettua sekä hankittua kunnolliset kapiot ennen avioliittoon astumista, eikä rasittaa ketään toista kummallakaan.

Lopulta yhteiskunnallinen tilanne sekä Ropen nimittäminen kansanopiston johtoon vauhdittivat päätöstä. Rope aloitti tehtävässään 1902 haastavassa tilanteessa: kiisteltiin paikkakunnasta, johon kansanopisto rakennettaisiin. Lehdissä kirjoitettiin hyvin kriittisesti Lahden kansanopistosta, sen paikasta ja uudesta johtajasta.  Venäläiset viranomaiset vastustivat kansanvalistustyötä ja pitivät silmällä sen edistäjiä. Ropelle läheinen yhteistyökumppani, kansanopistoa sen alkuajoista asti merkittävästi tukenut ja yhteiskunnallisesti aktiivinen kapteeni August Abraham Fellman karkotettiin maasta. Maasta karkoitukset olivat jokapäiväinen ilmiö. Miehiä vietiin Siperiaan ja Krestyn vankilaan Pietariin. Koululaitos oli vaikeuksissa: ruotsinkielisiä kouluja uhkasi lakkauttaminen ja suomenkielisiä venäläistäminen.

Rope kävi viikonloppuisin palkattomilla puhujamatkoilla saadakseen kannatusta ja varoja uutta opistorakennusta varten. Hän myös toimi 1901-1905 kagaalin tehtävissä ja loi Lahden piiriin sortotoimia vastustavaa passiivisen vastarinnan verkostoa. Kagaali muun muassa tuotti kirjallisuutta, toimitti ja levitti poliittisia lentolehtisiä, harjoitti poliittista valistustyötä ja auttoi vainottuja pakenemaan. Olennaista osaa kagaalin toiminnassa hoitivat myös naiset, muun muassa varojen keruuta ja kiellettyjen lähetysten perille viemistä.

Työn epävakaus, poliittinen levottomuus ja sortotoimien uhka heijastui myös Edla Marian ja Ropen elämään. Rope pohti, ettei halua viedä Edla Mariaa mukanaan vaikeuksiin. Edla Maria puolestaan näki, että hän ei missään nimessä halua jättää Ropea yksin, vaan tukea häntä haastavassa tehtävässään. Edla Maria uskoi, että asiat järjestyvät ja työtä löytyy epävarmuuden keskellä. Edla Maria kirjoitti Ropelle keväällä 1903: ”Armas Ystävä! – – – En tahdo jättää Sinua kamppailemaan yksin kaikenlaisia hankaluuksia vastaan. – – – Ja eletään sitten niin kuin varat sallivat. Nälkään me emme pääse kuolemaan, vaikka asiat olisivat miten hullusti. Ja mitäpä muusta väliä. Oma Eijasi. PS. En mitä sitä saa päähäni että ei olisi työtä tekijälle.”

Edla Marialla oli epäilyksiä liittyen omaan rooliinsa kansanopistotyössä – hän esimerkiksi näki Ropen soveltuvan siihen luontaisesti, kun taas koki itse olevansa enemmän erakkoluonne, ja pohti omaa soveltuvuuttaan tehtävään. Myöhemmin Edla Maria kuvasi miestään tyttärelleen sanoin: ”Välkehtivää laineläikkyä aamuisella ulapalla, kun aurinko helottaa siniseltä valkohattaraiselta taivaalta ja aamutuuli alkaa voimistua puolipäivän touhuavaksi tohinaksi” ja itseään: ”Minä olen ollut sieltä pohjanpuolelta.”

Kyseisen elämänpolun valitseminen myös tarkoitti muiden tulevaisuudensuunnitelmien muuttamista. Edla Maria kuitenkin rakasti Ropea ja näki hänen tarvitsevan tukea vaativassa tehtävässään, ja näki työn myös henkilökohtaisesti hyvin tärkeänä. Tätä myötä valinta oli sisäisestä epäröinnistä huolimatta selvä.

Rope nimitettiin opiston johtajaksi vuonna 1902, ja Edla Maria ja Rope avioituivat vuonna 1903. Edla Maria opetti alkuun opistolla kirjallisuutta ja luonnontietoa, mutta hänen vastuunsa opiston toiminnassa kasvoi nopeasti. 1904 pariskunta sai esikoisensa Kauko Robertin. Vuodesta 1906 Edla Maria nimitettiin opiston johtajattareksi.

Kansanopistojen synty ja yhteiskunnallinen tehtävä

Lahden kansanopisto aloitti toimintansa vuonna 1893 yhdeksäntenä suomalaisena kansanopistona. Opiston perustamisen aikaan koulutusmahdollisuudet olivat Suomessa hyvin rajalliset. Koulutusta ja kansanvalistustyötä haluttiin edistää, sillä se nähtiin keinona kantaa ja viedä Suomea eteenpäin. Uskottiin, että kansakunnan menestyksen voisivat turvata vain aktiiviset, itsensä kehittämisestä kiinnostuneet isännät ja emännät. Taustalla vaikuttivat myöskin mm. suomalaisuusaate sekä säätyjakoisen kansakunnan eheyttämispyrkimys.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet kansanopistojen tai kansan sivistämisen tarpeellisuudesta yhtä mieltä. Lahdessakaan monet kunnanisät eivät pitäneet edes kansakoulua tarpeellisena, vaan näkivät, että työtä tekevä ihminen ei tarvitse muuta tietoa kuin sen, minkä kirkko ja papit opettavat ja minkä työ vaatii.

Yksityiset lahjoittajat olivatkin keskeisessä osassa mahdollistamassa kansanopiston perustamista. Perustusvaroja kerättiin kaikin mahdollisin keinoin. Avustuksia ja arpajaisvoittoja kerättiin talolta talolle kulkien, kirjoitettiin sanomalehtijuttuja, pidettiin iltamia ja kokouksia, käytiin esitelmämatkoilla, hankittiin edullisia lainoja sekä avustuksia valtiolta ja kunnilta. Pääasiallinen opetustila, puutalo Lahden torin laidalla, saatiin käyttöön yksityisenä lahjoituksena kapteeni Fellmanilta. Myös muita tiloja tarvittiin, ja ne saatiin käyttöön Lahden alueen talollisilta.

Lokakuussa 1891 päästiin pitämään perustava kokous. Talo ja lahjoitusvarat mahdollistivat opetuksen alkamisen, mutta pian ajankohtaisiksi tuli laajentaminen ja sopivamman tontin ja rakennuksen etsiminen. Talo oli talvipakkasilla kylmä ja vetoinen: opettajien ja oppilaiden täytyi pitää oppitunneilla päällystakit ja rukkaset yllään, ja luokkahuoneessa penkkien jalat olivat huurteessa. Heikoista puitteista huolimatta opistoon pyrki enemmän oppilaita kuin ahtaisiin tiloihin voitiin ottaa, ja tilat kävivät nopeasti opistoon pyrkijöiden määrään nähden pieniksi.

Myöskin uutta tonttia etsittäessä sekä uutta opistorakennusta rakennettaessa yksityiset lahjoitukset olivat hankkeen kannalta ratkaisevassa asemassa ja ratkaisivat lopulta myös opiston sijainnin. Paitsi tontti, myös tiiliä ja rakennusaineita saatiin lahjoituksina lahtelaisilta liikemiehiltä. Taloudelliset vaikeudet eivät kuitenkaan väistyneet opiston perustumisen toteuduttua; opistolla jouduttiin usein painimaan riittämättömien varojen kanssa ja ne työllistivät opetustehtävien ohella opiston johtoa paljon. Rope Kojonen tapasikin usein sanoa: ”Kun varoja ei ole, vastataan työllä.”

Kansanopistoja perustettaessa oli keskeistä, että niiden opetus kohdennettiin vastaamaan kansalaisten tarpeisiin. Yhtenä keskeisenä pyrkimyksenä oli edistää talonpoikaisnuorison henkisiä ja käytännöllisiä valmiuksia astua vanhempiensa ammattiin. Sivistyksen ja kotiseudun taloudellisen hyvinvoinnin nähtiin kulkevan käsi kädessä.

Kansanopiston tuli edistää oppilaiden itsenäisyyttä ja vapautta. Sen tarkoitus oli kasvattaa nuorista omatoimisia kansalaisia, joilla olisi kykyä ja mielenkiintoa arkielämän ongelmien ratkaisemiseen. Nuoriso haluttiin herättää oppimaan aktiivinen sivistyksen omaksumisen taito: heidän tuli oivaltaa, että tietoa saattoi ja tulikin hyödyntää käytännössä, ei vain ottaa vastaan. Päämääränä oli yksilö, joka osasi itse valita tavoitteensa ja tiensä.

Kansanopiston seinälle oli kirjailtuna elämänohjeeksi J.H. Erkon sitaatti: ”Elämän totuutta etsi”. Vapaan sivistystyön tavoitteena oli ihmisen kasvaminen vastuulliseksi yhteiskunnan jäseneksi. Sivistys nähtiin myöskin pyrkimysten jalostumisena, mm. siten, että ihminen tunsi elämäntehtävänsä ja elämänolonsa omikseen. Kansanopiston tehtävänä oli tanskalaista kansanopistoa mukaillen kasvattaa ihmistä inhimillisessä ja kansallisessa hengessä: kehittää ihmisen omaa persoonallisuutta, jotta hänestä tulisi hyödyllinen yhteiskunnan kansalainen ja jotta hän tuntisi itsensä hyödylliseksi ja viihtyisi siinä asemassa missä oli.

Riittävä käytännöllisyys oli tärkeää paitsi kansanopiston tavoitteiden, myöskin oppilaiden kouluun sitoutumisen kannalta. Jotta vanhemmat näkivät tarpeelliseksi lähettää nuorensa kouluun, opiskelu ei saanut olla työstä vieraannuttavaa, vaan täytyi pohtia, millaista sivistystä kansa tarvitsi. Ei haluttu kouluttaa herroja ja laiskureita, vaan niin käytännön taidot kuin laaja-alaisen sivistyksenkin omaavia aktiivisia kansalaisia. Henkinen hyvinvointi nähtiin kuitenkin vähintään yhtä tärkeänä kuin aineellinenkin.

Koulutusjärjestelmässä ei entuudestaan ollut näihin tarpeisiin vastaavaa instituutiota – oppikoulun painopiste oli eri, ja ammattikouluja oli vain vähän. Kansanopiston keskeiseksi tehtäväksi muotoutui siten kehittää monimuotoista sivistystä kansakunnan voimanlähteenä. Tämä sivistystehtävä jakautui kolmeen pääasialliseen osa-alueeseen: henkiseen sivistykseen, käytäntöön ja yhteisöllisyyteen.

Elämää suurena kansanopistoperheenä: Lahden kansanopiston käytännön toiminta ja johtajan ja johtajattaren roolit

Kansanopisto ei ollut kävijöilleen ainoastaan koulu, vaan myös koti ja perhe, eikä johtajilleen vain elämäntyö, vaan myös elämäntapa. Yhtenä opiston keskeisenä tavoitteena oli yhteiskunnallisesti aktiivinen kansalaisuus. Kansanopisto oli eräänlainen yhteiskunnan pienoisyksikkö, jossa näitä taitoja harjoiteltiin.

Edla ja Rope Kojosen aikana kansanopiston puitteissa toimi yksivuotinen kansanopisto, kaksivuotinen kansankorkeakoulu, kesäkansanopisto sekä kotitalouskoulu. Opetettavien aineiden kirjo oli laaja, laskennosta ja mehiläishoidosta retoriikkaan ja konekirjoitukseen. Varsinaisessa eli yksivuotisessa kansanopistossa opetettiin humanistisia, yhteiskunnallis-taloudellisia sekä luonnontieteellisiä aineita: uskontoa, siveysoppia, historiaa, yhteiskuntaoppia, kansantaloutta, äidinkieltä, kirjallisuutta, laskentoa, maantietoa, luonnontieteitä, terveys- ja raittiusoppia, maatalousaineita, kotitaloutta, ruoanlaittoa, lastenhoitoa, kasvatusta, veistoa, käsitöitä, kudontaa, voimistelua ja laulua. Kansankorkeakoulu laajensi ja syvensi samoja aineita: opetettiin filosofiaa ja kasvatusoppia, algebraa ja geometriaa, englantia, saksaa ja ruotsia, pianon, urkuharmoonin ja viulun soittoa, yksinlaulua ja musiikin teoriaa, kuoron ja voimistelun johtamista, kone- ja pikakirjoitusta. Kukin oppilas sai valita opiskeluaineensa omien tarpeidensa mukaan itse.

Vaikka isännän ja emännän keskeisimmät roolit nähtiin joiltain osin erilaisina, nainen ei saanut jäädä syrjään, vaan hänen tuli osallistua tasavertaisena toimeentulon turvaamiseen ja asioiden edistämiseen. Toisaalta nähtiin myös, että esimerkiksi kotitalouden tärkeys tulisi ymmärretyksi vasta, kun miehetkin ottaisivat tehtäväkseen osallistua kotitalouden hoitoon. Molempien sukupuolten tuli siis tuntea sekä maatöitä että kotitaloutta voidakseen kohottaa suomalaisen maatalouden kukoistukseensa. Kaikkia oppilaita kasvatettiin palvelemaan ympäröivää yhteiskuntaa ja jatkamaan työtä omalla kotiseudullaan.

Edla Maria näki tärkeänä puhua naisoppilaille naisen asemasta ja tehtävistä. Hän ryhtyi jo ennen opettajaksi nimittämistään opettajakunnan tukemana pitämään viikoittaisia ”naisten tunteja”. Myös naisille myönnetty äänioikeus vuonna 1906 oli opistolla suuri ilo, ja sen kunniaksi Edla Maria ja opiston naiset sytyttivät kynttilät kaikille ikkunoille. Edla Maria johti myös Marttayhdistys Kipinää. Sen ohjelma, jota Rope Kojonen kaikin tavoin tuki, ei ollut vaatimattomuudella pilattu: sen tavoitteena oli kaikkien epäkohtien poistaminen naisen asemasta kodin ja yhteiskunnan jäsenenä.

Opistolla pidettiin tärkeinä viikoittaisia keskustelukokouksia, joissa opiskelijat keskustelivat ”kaikenlaisista yleisistä ja varsinkin nuorisoa lähellä olevista kysymyksistä”. Näistä kokouksista Edla Maria totesi: ”Erityisesti tärkeiksi katson näitä kokouksia kansamme vasta vapautetuille tyttärille, joille uudet oikeudet myöskin uusia velvollisuuksia antavat. Ei sovi enää Suomen naisen unisin ajatuksin ja tuppisuuna neuvotteluissa istua. Ei sovi jättää turhan arkana lausumatta ajatus, joka aikanaan esiin tuotuna voisi lähimmäistä hyödyttää ja ratkaisevastikin asioiden käsittelyyn vaikuttaa. Henkistä valppautta, arvostelukykyä ja ajatuksen selvyyttä tarvitsee hän kuten mieskin entistä enemmän.”   

Opisto henkilöityi ajan patriarkaalisen hengen mukaan vahvimmin johtajaansa Rope Kojoseen opiston isähahmona. Edla Marian rooli opiston johtamisessa oli kuitenkin merkittävä. Jo alusta alkaen Edla Maria halusi tukea Ropea vaativassa ja työntäyteisessä tehtävässään, ja hän muun muassa osallistui opiston työjärjestysten suunnitteluun ja organisointiin. Edla nimitettiin ensin 1904 opettajaksi ja sitten 1906 johtajattareksi. Hän opetti muun muassa luonnontietoa, kirjallisuutta, emännäntaitoja ja näyttelemistä, ja opetus- ja johtotehtävien ohella johti ja toimitti opiston ylläpitoa, siivousta ja sairaanhoitoa sekä perhe-elämää. Monet näistä tehtävistä eivät olleet Edlalle lähtökohtaisesti persoonana helppoja, mutta hänen nähtiin suoriutuvan niistä hyvin. Yksi esimerkki moninaisista erilaisista vastuualueista olivat myös opiston tilukset, joilla oli puutarha marjapensaineen ja omena- ja päärynäpuineen, sekä kotieläimiä, muun muassa hevosia ja sikoja.

Rope Kojonen matkusti paljon ja piti Lahden Kansanopiston johtajaksi tulonsa jälkeen Suomessa, Skandinaviassa ja Virossa yli 3000 vierailevaa puhetta, alustusta ja esitelmää. Hän oli harvoin viikonloppuisin kotona ja joutui myös olemaan poissa omilta tunneiltaan, vaikka pyrkikin ajoittamaan matkat yöaikaan. Erityisesti Rope Kojosen tultua 1919 valituksi eduskuntaan Kansallisen Edistyspuolueen edustajana ja hänen toimiessaan useissa valtakunnallisissa luottamustehtävissä, mm. vt. kouluneuvoksena sekä sosiaaliministeriön raittiusosaston vt. päällikkönä, Edla Marian tehtävät opiston johdossa ja toiminnassa olivat laajat ja vaativat, ja hänestä tuli opiston tosiasiallinen johtaja.

Kansanopiston johtaminen elämäntapana ja kansanopisto kulttuurielämän keskuksena

Edla Maria ja Rope Kojonen saivat yhteensä seitsemän lasta. Perheen elämä kansanopistolla oli työn täyttämää. Arjessa auttoi kaksi kotiapulaista. Perhe asui virka-asunnossa keskellä kansanopiston vauhdikasta elämää, ja koti oli avoin kaikille.

Tytär Anelma Vuorio on kuvannut ovikellon soineen yhtenään ja kotona tavallisesti olleen vierailijoita tai ohikulkijoita: oppilaita, ystäviä tai isäntämiehiä, kansanedustajia ja ministereitä, torppareita ja työttömiä, pienviljelijöitä ja vierailevia luennoitsijoita. Harvoin syötiin vain perhepiirissä. Jos vieras sattui tulemaan ruoka-aikaan, hänet kutsuttiin aterialle. Pöydän ääressä usein tapasivatkin eritaustaiset ihmiset professorista pienviljelijään. Tilaa tehtiin niin monelle kuin tarve vaati, ja joskus pöydässä istui pitkälti toistakymmentä henkeä. Opistolaisille Rope ja Edla-Maria olivat ”opiston isä ja mamma”, ja heille opistolaiset olivat ”opistolapsia”, talonväki suurta opistoperhettä ja kansanopisto kokonaisuudessaan opistokoti.

Kansanopisto palveli myös kulttuurielämän keskuksena. Siellä järjestettiin erilaisia kulttuuritapahtumia sekä kansalaisjärjestöjen kokoontumisia ja juhlia. Opistolla myös vierailivat usein monet aikakauden merkittävät vaikuttajat ja kulttuurihenkilöt Toivo Kuulasta Maila Talvioon ja Eino Leinoon. Maisteri Juho Kusti Paasikivi oli kansanopiston toiminnassa etenkin sen alkuvaiheissa aktiivisesti mukana, opettajana, luennoitsijana, tilintarkastajana ja varainkerääjänä, ja säilyi opiston ystävänä ja tukijana myös myöhemmissä elämänsä vaiheissa. Hän löysi myös puolisonsa Anna Forsmanin opiston piiristä: Forsman toimi johtajattarena ennen Rope Kojosta. Eliel Saarinen piipahti opistolla usein Lahden kaupungintaloa rakennettaessa. Myös perheen virka-asunnon kalusteet olivat hänen suunnittelemiaan.

Vapaa-aika ja Tasavalta

Lukukaudet olivat työntäyteisiä ja vapaa-aikaa ei johtajapariskunnalla ollut käytännössä ollenkaan. Edla Maria on kuvannut kirjeenvaihdossaan tyttärensä Anelma Vuorion kanssa, että valtaosan aikaa vuorokaudessa olisi itse asiassa saanut olla kaikkien tehtävien hoitamiseksi tunteja puolta enemmän.

Kesäisin perheellä oli kuitenkin hiukan enemmän tilaa myös perhe-elämälle ja vapaa-ajalle, tosin Rope oli tuolloinkin paljon poissa puhujamatkoilla. Edla Maria ja Rope olivat sopineet Ropen olevan kotona ainakin jouluna ja juhannuksena, joka oli myös heidän hääpäivänsä ja Edla Marian syntymäpäivä.

Tutun kapteeni Fellmanin kuoltua vuonna 1912 Rope ja Edla Maria ostivat perikunnalta kapteenin kalamajan Lahden Vesijärven Oinassaaresta. Tästä lähtien opiston sulkiessa kevätkauden päätteeksi ovensa perhe vietti kesät pääasiassa kesäpaikassaan. Rope ja Edla Maria nimesivät talon Tasavallaksi, sillä he olivat tasavertaiset tavalla, johon ajanjakso vasta pyrki.

Oinassaaressa muun muassa kalastettiin Vesijärven suuria lahnoja, joita järvi soi runsaskätisesti ja naapureidenkin tarpeiksi, sekä hoidettiin kotipuutarhaa, jonka antimia loppukesästä myös säilöttiin. Oinassaaren laituriin pääsi myös höyrylaivalla. Perheen lapsista kuudes, Kalevi, syntyi Oinassaaren saunassa. Vanhin tytär Anelma Vuorio on vanhempiensa elämää kuvaavassa kirjassaan kertonut kokeneensa Tasavallan perheen varsinaiseksi kodiksi ja opiston yhteydessä olleet tilat perheen virka-asunnoksi.

Vuonna 1923 Tasavalta kuitenkin paloi perustuksiaan myöten. Tasavallan palossa tuhoutuivat muun ohella myös Edla Marian kirjoittaman kahden teoksen käsikirjoitukset, eikä niitä ole julkaistu. Käsikirjoitukset olivat nimeltään ”Kirja tytöille” ja ”Minun Kalevalani”. Edla Marian kädenjälki tekstien tuottajana näkyi välillisesti Ropen kirjallisessa tuotannossa, kuten sanomalehtikirjoituksissa ja puheissa, joihin Rope usein pyysi ja arvosti Edla Marian näkökulmia, ilmeisesti muun muassa hänen kielellisistä ansioistaan johtuen.

Palaneen tasavallan tilalle rakennettiin uusi talo, Terijoelta tuotu hirsihuvila, joka tuotiin perille osissa ja vesiteitse.

Perhe ja opisto näki ja eli myös useita varsin poikkeuksellisia aikoja. Tällaisia olivat vuosisadan alun suurlakko, kansalaissota, jatkosota, ja näihin limittyneet eri syistä toistuvat taloudelliset ja muunlaiset opiston toimintaan kohdistuneet uhat. Taloudelliset huolet ja niihin liittyvä työ yksinään oli toistuvaa, ja ne kuormittivat sekä johtajapariskuntaa että kansanopiston työntekijöitä ensisijaisen opetustehtävän ohella merkittävästi. ”Kun rahaa ei ole, vastataan työllä”, Ropen kerrotaan useissa tilanteissa väsymättömästi todenneen.

Sotien yhteydessä opiston ottivat vuoroin haltuunsa venäläiset, punaiset ja saksalaiset sotilaat. Kansalaissodan viime taisteluissa opisto oli suoralla tulilinjalla punaisten ja saksalaisten välisessä tulitaistelussa. Edla Maria odotti kuudetta lastaan ja koko perhe sekä opiston muutamat työntekijät suojautuivat lopulta kellariin luotien lävistäessä opistorakennuksen seinät ja huonekalut.

Myös Edla Marian omat lapset palvelivat jatkosodassa rintamalla ja vanhin lapsi Kauko oletettavasti kaatui sodassa. Hän palveli kapteenina Petsamossa, haavoittui ja jäi taistelussa Venäjän puolelle. Useista yrityksistä huolimatta hänen viime vaiheistaan ei saatu varmaa tietoa.

Leskeksi jääminen ja kansanopiston johtoon siirtyminen

Niin Edla Maria kuin Ropekin suhtautuivat työhönsä ja elämäntehtäväänsä suurella sitoumuksella. Tauoton kansanopistotyö ja lepohetkien vähyys lohkaisi suuren osan niin omilta sen ulkopuolisilta pyrkimyksiltä kuin perhe-elämältäkin. Todennäköisesti se myötävaikutti myös merkittävästi Ropen sairastumiseen ja kuolemaan. Sekä Edla Maria että Rope kantoivat huolta siitä, miten vanhempien kiire, työtaakka ja poissaolo vaikuttaisivat heidän omiin lapsiinsa. Kirjeenvaihdossa tyttärensä kanssa Edla Maria totesi jälkikäteen toivovansa, että he olisivat noina aikoina muistaneet ”ettei kukaan jaksa enempäänsä enempää”. Omalta osaltaan hän totesi: ”Ellen olisi rakastanut työtäni ja ellen olisi niin sydämen halusta halunnut olla Ropelle avuksi, jota näin hänen tarvitsevan, niin en olisi jaksanut.”

 Edla Maria olisi toivonut voivansa opiskella enemmän ja kehittää myös itseään. Hänellä oli ”syvän ja voimakkaan elämän jano ja nälkä”. Opistotyöhön astuessaan hänellä ei ollut ollut samanlaisia mahdollisuuksia opiskella kuin Ropella oli ollut, mutta mahdollisuutta opintojen jatkamiseen ei sittemmin enää muun kiireen ja moninaisten tehtävien ohella löytynyt. Edla Marialle oli suuri suru se, että opistotyö lopetti tai esti kokonaan muut hänelle rakkaat kehittymisen ja sivistyksen osa-alueet, kuten lukemis-, kirjoittamis- ja lauluharrastukset ja näihin liittyvät pyrkimykset, kulttuuritapahtumat sekä ulkoisen yhdistystoiminnan ja vastuutehtävät. Naisena hänelle nähtiin kuuluvan paitsi vastuu opistotyöstä, myös perheestä, eikä muun nähty tämän ohella olevan mahdollista, mitä se ei ajallisesti ollutkaan. Tätä Edla Maria kertoi jälkikäteen surreensa hiljaa yksin, koska ei kokenut tämän pienen asian olevan riittävän merkittävä muiden, tärkeämpien asioiden ohella; todeten kuitenkin: ”Ei ole pieni sille, jonka sisäinen elämä on kuin herkkäkielinen soitin, joka helähtää vähimmästäkin kosketuksesta.” Kuitenkin myös kutsumus, aatteet ja velvollisuudentunto opisto- sivistys- ja kasvatustyöhön sekä kansakunnan rakentamiseen olivat Edla Marialla vahvat, ja hän koki tehneensä tässä tietoisen valinnan.

Rope Kojonen oli tinkimätön aatteen mies, ja hän työskenteli kansanopiston ja ajamiensa asioiden eteen aamusta iltaan. Hän oli myös kirjailija ja kirjoitti mittavan tuotannon teoksia, mm. Nuoruus ja ihanteet (1916, WSOY) , Kansanopisto (1917, Karisto) ja Onni (1921, WSOY). Hän olisi itse toivonut kirjallisen tuotantonsa toteutuneen laajempanakin, mutta enempään eivät opistotyö ja muut vastuutehtävät jättäneet aikaa. Rauhallisemmat, kehittämistehtäviin sopivat ajat antoivat vuosi toisensa jälkeen odottaa itseään.

Ropen opistotyön ja vastuutehtäviin liittyvien matkojen yhdistelmä oli kuluttava. Usein matkoihin liittyi myös mm. pitkiä rekimatkoja sateessa, tuiskussa ja pakkasessa. Rope palasi kotiin väsyneenä ja vilustuneena ja jatkoi matkalta palattuaan suoraan ja usein puolikuntoisena opistotyöhön.  Edlan tehtäväkirjoon sisältyi käytännössä kaikki mahdollinen: paitsi omat opetus- ja vastuutehtävät, myös kaikki muu, mitä muut eivät tehneet sekä kokonaisvastuu opiston toiminnasta. Näiden lisäksi Edla Marian keskeinen rooli oli olla äiti omalle perheelle ja opistoyhteisölle.  

Rope kuoli pitkän sairastelun jälkeen vuonna 1931 ja toimi opiston johtajana kuolemaansa saakka. Hänen kuollessaan neljä perheen seitsemästä lapsesta oli vielä alaikäisiä. Edla Marialla oli heidät huollettavanaan; tämän lisäksi hän oli nainen, jolla ei ollut akateemista loppututkintoa. Näissä olosuhteissa Edla Marian valinta johtajattareksi oli epätavallinen. Johtokunta pohti valintaa ja totesi sen hirvittävän heitä, mutta päätyi kuitenkin nimittämään Edla Marian opiston johtoon, sillä se oli ollut Rope Kojosen toivomus. Edla vakuutti miehet sanomalla: ”Tätä ette tule katumaan.”

Myöhemmässä kirjeenvaihdossa tyttärensä kanssa Edla Maria kertoi tuolloin nähneensä edessään hyvin yksinäisen ja raskaan ajan, mutta näki sen silti vahvasti omaksi tehtäväkseen ja ryhtyi siihen epäröimättä. Hän astui tehtäväänsä heti miehensä kuoleman jälkeen, ja taloudellisesti hyvin vaikeassa tilanteessa: kansanopistojen valtionavustuksia leikattiin pula-ajasta johtuen rajusti, ja ison opiston kohdalla tämä asetti opiston toiminnan jatkuvuuden jälleen vaakalaudalle.

Avajaispuheessaan lokakuussa 1931 Edla Maria sanoi saavansa haastavassa tilanteessa lohtua edesmenneen miehensä sanoista: ”Vastoinkäymisten sattuessa ei ole voivoteltava, ei vihastuttava, vaan harkittava miten niistä selviää.” Samassa puheessa Edla Maria kuvasi miestään: ”Mikä valoisa usko hänellä olikaan, mikä masentumaton luottamus tulevaisuuteen ja hellittämätön uudelleen ja uudelleen yritys vastoinkäymisten voittamiseksi! Ja Jumala antoi hänelle menestystä, siunasi hänen työtään. (—) mikä into ja innostus, mikä työnrakkaus ja tarmo! Ja hän sai ihmeitä aikaan.” Edla Maria myös toimitti Lahden Kansanopiston ja Rope Kojosen muistojulkaisun vuonna 1933.

Kypsä aikuisuus ja elämäntyön jatkaminen

Edla Marian toimiessa kansanopiston johtajana oppilasmäärä nousi, talous kohentui ja opiston maine kasvoi. Opisto oli pohjoismaiden suurimpia ja lisäksi nuoren kaupungin kulttuurielämän keskus.

Edla Marian jättäytyessä opiston johdosta tehtävässä jatkoi hänen poikansa filosofian maisteri Martti Kojonen. Edla Mariasta tuli kouluneuvos vuonna 1949. Vuonna 1955, 76-vuotiaana, Edla Maria kertoi haastattelussa, ettei halua tulla vanhaksi vaan tehdä työtä, jos vain Jumala suo elonaikaa. Hän oli tuolloin myös kirjeenvaihdossa noin 2000:n entisen oppilaan kanssa saadakseen selville, minkälaisissa yhteiskunnallisissa tehtävissä he toimivat. Opiston entisten oppilaiden kirjeissä kuvastui vielä vuosikymmenten takaa lämmin ja toverillinen suhde heidän ja Edla Marian välillä. Monet oppilaista kirjoittivat kuin äidilleen ja kutsuivat häntä mammaksi. Monet kävivät myös vaikeuksiin jouduttuaan keskustelemassa rouva Kojosen kanssa luottamuksellisesti.

Kansanopiston tarkoituksena ei ollut kehittää huippuja vaan valveutuneita kansalaisia, mutta monet entiset oppilaat päätyivät toimimaan merkittävissä yhteiskunnallisissa tehtävissä, mm. hovioikeudenneuvoksena, kihlakunnantuomarina, kunnanhallitusten ja kunnanvaltuustojen puheenjohtajina, kunnallisneuvoksina, maaseutuyhteiskuntien toimi- ja johtohenkilöinä, kansanedustajina, ministereinä ja presidentin valitsijamiehinä. Entiset oppilaat myös toimivat moninaisissa yhteiskunnallisissa tehtävissä, mm. opettajina, terveyssisarina, sairaanhoitajina, päätoimittajana, professorina ja pankinjohtajana. Oppilaiden vastuutehtävät yhteiskunnassa olivat opiston jälkeen moninaiset. Monet heistä eivät olleet käyneet kuin kansanopiston saamatta muuta lisäkoulutusta, mutta kuvasivat saaneensa kansanopistosta ”tarvittavia tietoja, velvoittavan edesvastuun tunnon yhteisestä hyvästä sekä hyvän suunnan ja pohjan elämälleen”.

Jälkikäteen Edla Maria näki tekemänsä työn merkityksellisenä ja näki myös saavuttaneensa siinä tärkeitä asioita. Hän kertoi tyttärelleen, että koki tehneensä ”sangen täysipainoista työtä, jonka monipuolisuutta itsekin nyt – silloiset ajat huomioon ottaen – ihmettelen.”  

Edla Marian elämäntyön ydin kiteytyy hänen puheensa katkelmaan sekä loppusanoihin Lahden Kansanopiston työkauden alkajaisjuhlassa 16.10.1931 hänen siirryttyään miehensä kuoleman jälkeen opiston johtoon:

”Eräs kirjailija on sanonut: Todellista elämää elää vain se ihminen, joka lakkaamatta pyrkii eteenpäin. Ihmisen elämän tulee olla kuin virta, joka ei koskaan väsy; virta, joka raivaa tiensä läpi kaikkien esteitten (—) Nuoret, asettakaa päämääränne korkealle, älkää tyytykö vähään! Älkää ajatelko tehtävistänne, kuinka pääsisitte helpommalla, sillä se on viheliäisten tunnuslause. Kasvattakaa sankaria sielussanne, sankaria, joka tahtoo ja jonka ilo on ponnistaa, taistella ja voittaa! Älkää ajatelko velvollisuuksianne täyttäessänne: Tämä on pieni asia! Ei ole pieniä asioita! Kaikki on tärkeätä sille, joka tahtoo olla läpeensä rehti luonne. Ja jokainen ponnistus on talteenpantua voimaa. Etsikää elämän puhtainta iloa, täytetyn velvollisuuden iloa ja teille avautuu taivas maan päällä! (—)

Rakkaat nuoret! Lausun teidät tervetulleiksi taloon, kotiin, jossa toivon teidän viihtyvän ja jossa toivon meidän jokaisen tekevän parhaansa yhteiseksi viihtymiseksi. Lausun teidät tervetulleiksi työhön, vakavaan työhön. Toivon, että kansanopistomme voi auttaa teitä eteenpäin, voi opastaa teitä elämän syville lähteille ja osallistuttaa teidät siihen valtavaan pyrkimykseen, jonka tarkoituksena on niin yksityisen kuin kansakunnankin ajallinen ja ikuinen onni.”