Kirsti Rissanen - tilaisuuteen kannattaa tarttua

Olen onnellinen siitä, että olen saanut toimia juristina antoisissa ja monipuolisissa tehtävissä. Ne ovat tarjonneet sekä haasteita että työn iloa.

Ylioppilaskeväänä 1962 en oikein tiennyt, mihin olisin suunnistanut, joskin yhteiskunnalliset alat kiinnostivat. Akateemista kokemusta suvussani ei ollut. Sitten koulukaverini lainasi minulle horoskooppikirjan. Sen mukaan jousimiehistä tulee hyviä juristeja. No miksipäs ei, lähdin lukemaan lakia Helsingin yliopistoon.

Helvi Sipilältä Armi Ratialle

Olin lopettamassa lukujani keväällä 1965, kun Naisjuristien kunniajäsenen ja perustajan Helvi Sipilän asianajotoimistossa töissä ollut opiskelutoverini Kaarina Sarvilinna kertoi, että heille etsittiin avustajaksi opiskelijaa. Menin haastatteluun ja aloitin työt.

Ajoimme enimmäkseen asumusero- ja avioeroasioita. Poikkeuksen kohdallani teki Armi Ratian liikennejuttu. Hän oli sunnuntaina Moskovan junasta poistuessaan saanut seuraavaksi päiväksi haasteen Porvoon raastuvanoikeuteen syytettynä kuolemantuottamuksesta. Siihen hätään Helvi Sipilällä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähettää minut avustajaksi pyytämään lykkäystä. Vastavalmistuneen varmuudella pidin juttua kuitenkin selvänä ja jätin päätettäväksi. Syyte hylättiin.

Jonkin ajan kuluttua Armi kutsui minut tutustumaan Marimekkoon ja tarjosi työtä. Armin visiot yhtiön kehittämisestä olivat kiehtovia ja otin tarjouksen vastaan. Ei tosin ollut oikein selvää, mitä tehtäviä juristilla olisi. Osoittautui, että suomalaisen, menestyneen design-yrityksen toiminta tarjosi uskomattoman värikkään ja mielenkiintoisen työkentän.

Sain muun muassa olla mukana sopimusneuvotteluissa aloitettaessa lisensiointia; Suomessa trikoista raitapaitamallistoa, USA:ssa froteepyyhkeitä ja lakanakokoelmaa sekä Japanissa erilaisia kodin tekstiilejä. Reilut kaksi vuotta työni oli kokopäiväistä, mutta muuttui sitten erään saneerauksen yhteydessä sivutoimiseksi. Palasin asianajajaksi.

Yksityisoikeuden laitokselta kauppaoikeuden professoriksi

Odottaessani kolmatta lastani, aikaisempaa monipuolisempi asianajotyö usein pitkine päivineen alkoi mielenkiintoisuudestaan huolimatta tuntua raskaalta. Silloin hyvä ystäväni Naisjuristien kunniajäsen Pirkko K. Koskinen ehdotti, että hakisin Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan yksityisoikeuden laitoksella avoinna olevaa kauppaoikeuden yliassistentin toimen viransijaisuutta. Yliassistentin virkavelvollisuuksiin kuului luennoida ja se taas edellytti lisensiaatin tutkintoa. Sen olin suorittanut vuonna 1968. Tartuin tilaisuuteen ja ainoana pätevänä hakijana sain sijaisuuden ja jäin yliopistoon.

Opetimme kauppaoikeudessa EEC-oikeuden perusteita. Yhteismarkkinoiden kilpailusäännöt olivat tärkeitä. Tavaramerkit merkkitavaroiden alueellisine yksinmyyntijärjestelyineen törmäsivät tavaroiden vapaan liikkumisen periaatteeseen.

Suomessakin kilpailun edistämistä koskenutta lainsäädäntöä tehostettiin asteittain. Kun tavaramerkit olivat minulle käytännöstä tuttuja, ryhdyin kirjoittamaan väitöskirjaa aiheesta Kilpailu ja tavaramerkit. Väittelin vuonna 1978. Kirjoitettuani vielä tutkimuksen Suomen vapaakaupan häiriöistä, minusta tuli vuonna 1987 kauppaoikeuden professori.

KATTI-instituutin johtajuus

Niihin aikoihin kävi yhä ilmeisemmäksi, että EEC-oikeudella tulisi olemaan myös Suomessa suuri merkitys. Yhdessä yliopiston nykyisen kanslerin Thomas Wilhelmssonin kanssa koimme, että edessä olisi suuri haaste maamme oikeudelliselle osaamiselle. Yhdessä kollegojen kanssa arvioimme vaikutuksia ja ehdotimme tiedekunnalle Kansainvälisen talousoikeuden perustamista.

Tiedekunta empi, mutta teki kuitenkin konsistorille ehdotuksen. Konsistori empi vielä enemmän, mutta saimme KATTI-instituutin ja sille kirjaston. Thomas valittiin hallituksen puheenjohtajaksi ja minut johtajaksi. Vuoden 1991 alkaessa istuin sitten instituutin sihteerin ja kahden aloittelevan tutkijan kanssa Vuorikatu 6:n tyhjissä, maalilta haisevissa huoneissa ja mietimme, mistä saisimme tietokoneet ja puhelimet.

Voin ylpeänä todeta, että instituutista tuli menestys. Tutkimusalue kiinnosti innostuneita, energisiä ja kielitaitoisia nuoria tutkijoita, ilokseni enimmäkseen naisia. He olivat valmiita uusiin haasteisiin. Onnistuimme hankkimaan rahoitusta ja tarjoamaan kannustavan ilmapiirin. Tutkijoistamme tuli sittemmin muun muassa professoreita, asiantuntijoita EU:n instituutioihin ja hallintoon sekä yksityiselle sektorille.

Rakensimme aktiivisesti kansainvälistä tutkijaverkostoa. Vuonna 1994 järjestimme Suomessa kansainvälisen seminaarin aiheesta Principles of Justice and the Law of the European Union. Ilmassa oli historian siipien huminaa, kun seminaarin illallisella seurasimme TV:stä Suomen, Ruotsin ja Norjan EY-kansanäänestyksen tulosta.

Huomenta kansliapäällikkö

Nelivuotinen kauteni instituutin johtajana päättyi 1994. Olin saanut mahdollisuuden lähteä vierailijaksi Hampuriin. Se suunnitelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Olin Suomen Akatemian yhteiskuntatieteellisen toimikunnan puheenjohtaja, kun kokoushuoneeseen astuessani professorikollegat tervehtivät sanoin: ”Huomenta kansliapäällikkö”.

Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli, sanoo sananlasku. Jossain lehdessä oli oikein kuvan kanssa ollut juttu, että professori Rissanen on vahvoilla oikeusministeriön kansliapäälliköksi. Oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki oli löytänyt minut siitä julkisuudesta, jota puheenjohtajuus paperisten osakekirjojen poistamista ja arvopaperimarkkinoiden sääntelyä koskevissa komiteoissa oli tuonut mukanaan. Ehkä osasyynä oli ollut myös vilkastunut EY-keskustelu. Pitkään mietin, että ottaako lehtijuttua todesta. Viihdyin nimittäin hyvin yliopistolla.

Vuonna 1995 tulin sitten rikkoneeksi yhden lasikaton, kun minut nimitettiin oikeusministeriön kansliapäälliköksi, ensimmäisenä naisena valtioneuvoston piirissä. Myöhemmin ihmettelin, miten olin uskaltanut ottaa näin ison askeleen ilman aikaisempaa ministeriökokemusta.

Suomi oli juuri liittynyt EU:iin ja kaikissa ministeriöissä ryhdyttiin uudenlaiseen hallinnonalojen strategiatyöhön. Olen vakuuttunut siitä, että tutkimus- ja opetustyö oli antanut hyvän pohjan olla mukana muun muassa EU:n oikeusyhteistyön kehittämisessä.

Amsterdamin sopimus tuli voimaan Suomen ensimmäisen EU-puheenjohtajuuden kynnyksellä toukokuussa 1999. Unionin tavoitteisiin oli lisätty vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen luominen. Yhteistyö oikeusasioissa oli Suomen aloitteesta siirretty yhteisön toimivaltaan. Pääministeri Lipposen johdolla valmisteltiin Tampereelle Eurooppa-neuvoston erityiskokous, jossa onnistuttiin vahvistamaan kunnianhimoinen toimenpideohjelma alueen kehittämiseksi. Tampereen nimi tuli tutuksi EU:ssa.

Suomea edelsi Saksan puheenjohtajakausi. Saksan oikeusministeri esitti ensin epävirallisesti tunnustelevasti ja sitten Kölnissä pidetyssä seminaarissa ehdotuksen siitä, että EU:ssa olemassa olevat perusoikeudet kerättäisiin yhteen ja tehtäisiin näin kansalaisille paremmin näkyviksi. Aluksi hanketta epäiltiin yleisesti, myös Suomessa. Taisin olla lähes ainoa, jonka mielestä ajatus oli hyvä.

Olin saanut kutsun Kölnin kokoukseen ja saatoin siinä vaiheessa luvata, että Suomi olisi valmis viemään hanketta eteenpäin, jos se saisi jäsenmaissa kannatusta. Se sai. EU:n perusoikeuskirja annettiin ensin vuonna 2000 instituutioiden juhlallisena julistuksena ja otettiin sittemmin Lissabonin sopimuksessa sitovaksi osaksi unionisopimusta. Alkuvaiheen kriittisyyden syy ei ollut perus- ja ihmisoikeuksien väheksyminen, vaan se, että tavoitteena oli ollut EU:n liittyminen Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen. Liittymistä EU:n tuomioistuin ei ole vieläkään hyväksynyt.

Toisella puheenjohtajakaudellaan, syksyllä 2006 Suomi onnistui samaan aikaan sovun pitkään neuvotellusta Euroopan perusoikeusvirastosta. Asia oli oikeusministereiden vastuulla ja juuri kriittisessä poliittisessa neuvotteluvaiheessa pääkaupunkikierroksen tuoksinassa oikeusministeri Leena Luhtanen sairastui. Onneksi ministerit Englannissa, Irlannissa ja Saksassa suostuivat ottamaan vastaan virkamiessijaisen. Väitän, että yliopistotaustasta oli hyötyä. Tunnustan, että Wienissä perusoikeusviraston avajaisissa tuntui hyvältä, kun meitä Itävallan valtiosihteerin kanssa nimeltä mainiten kiitettiin panoksestamme.

Olen vilpittömän iloinen siitä, että Tiina Astola, seuraajani oikeusministeriön kansliapäällikkönä toimii nyt pääjohtajana EU:n komission oikeus- ja kuluttaja-asioiden pääosastolla. Hän on siinä tehtävässä ehdottomasti nainen paikallaan. Suomessa Tiinan nimitys ensimmäiseksi suomalaiseksi komission pääosaston pääjohtajaksi on mielestäni saanut kohtuuttoman vähän huomiota.

Jäin eläkkeelle syksyllä 2007. Ura muodostui toisiaan seuranneiden tehtävien ketjusta. Taaksepäin katsoessa nousee mieleen, miten paljon vallitseva tilanne vaikuttaa erilaisiin asioihin. Esimerkin tarjoaa Venäjä. Neuvostoliiton hajottua, hakivat niin Suomi kuin EU:kin aktiivisesti yhteistyötä Venäjän kanssa.

Me oikeusministeriöläiset tapasimme itänaapurimme oikeusministerin Euroopan neuvoston kokouksissa ja onnistuimme solmimaan ministeriöidemme välille yhteistyösopimuksen ja sen pohjalta yhteistyöohjelman maan oikeusvaltiokehityksen vauhdittamiseksi. Osallistuimme puheenjohtajakausillamme myös oikeusasioiden kehittämiseen Venäjän ja EU:n välisissä suhteissa. Nyt tunnelma on toinen. Yhteistyömme on näivettynyt. Pakolaistulvien EU:ssa ihmis- ja perusoikeudet näyttävät tuntuvan vähemmän tärkeiltä. Venäjäsuhteille taas ovat lähentymisen sijasta ominaisia ristiriidat ja pakotteet.