Synnyin Hailuodossa suurten ikäluokkien joukkoon v. 1947. Kotini oli vanha maalaistalo. Äitini Kreetta Hiltunen o.s. Laurila oli hailuotolainen s.1904 ja isäni Eino Hiltunen oli syntynyt Ilomantsissa v. 1909. Äiti oli käynyt 4-vuotisen kansakoulun ja isä oli käynyt vain kolme luokkaa silloisesta kansakoulusta, koska hänen oli pitänyt lähteä olosuhteiden pakosta elättämään itseään savottatöihin.  Isä kotiutui Hailuotoon sodan aikana oltuaan kirjeenvaihdossa äitini kanssa. He avioituivat v. 1945. Kodissani asuivat myös äitini sairaalloinen veli Kustaa Laurila ja kuuromykkä sisko Sylvi Laurila. Minulla oli v. 1945 syntynyt vanhempi sisko Terttu ja v. 1926 syntynyt velipuoli Otto Laurila. Kansakoulu oli kilometrin päässä ja kävin sen kaikki kahdeksan luokkaa.

Hailuodossa ei ollut nuorille paljon mitään elinmahdollisuuksia eikä kotini pysynyt lähettämään minua aikanaan keskikouluun mantereen puolelle.  0nnistuin hankkiutumaan 15-vuotiaana Oulussa aloittavaan nelivuotiseen Oulun Kaupallistekniseen keskikouluun. Rahoitin osittain opintoni ja asuinpaikkani kesäisin ansaituilla jäkälän nostorahoilla sekä kotini, Lionsien että Sotainvalidien Veljesliiton avustuksella.  Koulun nimi muuttui Lassinkallion yhteiskouluksi, jonka iltalinjalta pääsin ylioppilaaksi v. 1970. Lukion iltakoulun ajan oli työssä Typpi Oy:n tutkimuslaboratoriossa.

Työurani alkoi vuonna 1967 laboratorioapulaisena oululaisessa Typpi Oy:ssä ja päättyi 40 vuotta myöhemmin laboratorion esimiehenä amerikkalaisessa Arizona Chemical Oy:n leivissä Nuottasaaren tehdasalueella. Tänä aikana tekniikka ja teollisuus muuttuivat, omistajat vaihtuivat ja yritykset fuusioituivat.

Osallistuin lähes koko työurani ajan myös ammattiyhdistytoimintaan. Kouluttauduin, otin kantaa, tein vaikeita kysymyksiä, olin toisille piikki lihassa, toisille kantava voima. Luottamusmiesurani huipentui valtakunnalliseen edunvalvontaan.    

Ensimmäinen vakituinen työpaikkani Oulussa oli valtionyhtiö Typpi Oy:ssä, jossa olin laboratorioapulaisena vuosina 1967–70. Yritys oli perustanut tutkimuslaboratorion vuotta aiemmin. Sinne pääsi töihin keskikoulun todistuksella, sillä Oulun ammattioppilaitoksessa ei ollut vielä tuolloin laboranttikoulutusta. Typpi Oy aloitti toisen valtionyhtiön, Oulu Oy:n, kanssa samoihin aikoihin työn ohella suoritettavan laboranttikoulutuksen, johon osallistui pääasiassa naisia. Tutkimuslaboratoriossa työskenteli joukko maistereita, tohtoreita ja insinöörejä, jotka kehittivät uusia tuotteita lannoitetehtaalle ja yrityksen muihin tehtaisiin.

Työpaikkani oli osastolla, missä kehitettiin lastulevyliimoja. Lastulevyt olivat tuolloin suosittuja rakennustarvikkeita, mutta niiden valmistukseen käytettävät liimat saattoivat sisältää terveydelle vaarallisia kemikaaleja. Olisin päässyt yhtiön laboranttikoulutukseen, mutta esimieheni suositteli, että kävisin aloittamani iltalukion loppuun. Niin tein. Laboratoriossa opin sen työt ja tavat. Lisäksi sain muita mielenkiintoisia tehtäviä, esimerkiksi tiedonhakuja tutkijoille. Hain niitä selaamalla tutkimuskirjaston kortistoa, mistä löytyi tutkimukseen liittyviä termejä kemiallisista aineista ja reaktioista. Poimimieni korttien avulla tutkija pystyi tilaamaan haluamiaan artikkeleita kirjastoilta tai yliopistoilta.

Tuolloin oltiin työssä myös lauantaina puoli päivää. Arkipäivinä söin pikaisesti, tein koulutehtäviä puoli tuntia ja lopuksi otin päiväunet osastomme rauhallisen vaakahuoneen toimistopöydällä. Arki-illat kuluivat koulussa. Sunnuntaiaamuisin heräsin migreenin aiheuttamaan päänsärkyyn.

 Puolison työ vie Tampereelle ja Jyväskylään

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1970, ja samana keväänä mieheni valmistui Oulun teknillisestä oppilaitoksesta. Olin mennyt naimisiin vuonna 1968. Oulun tehtaat eivät kuitenkaan tarvinneet lisää teknikkoja, joten muutimme Tampereelle, josta mieheni sai työpaikan Tampellasta. En saanut vaatimattomalla ylioppilastodistuksella opiskelupaikkaa Tampereen yliopistosta, joten ilmoitin työvoimatoimistolle ottavani minkä työpaikan tahansa. Pääsin OTK:n lihanjalostustehtaalle, jossa tein töitä sekä lähettämössä että toimistossa. Opin tuolloin heräämään aikaisin, sillä lähettämöön oli mentävä samaan aikaan kuin leipomoihin. Työntekijöinä oli sekä naisia että miehiä, kaikki työnsä osaajia. Olin OTK:lla vajaan vuoden.

Kun puolisoni sai Valmetin Jyskävuoren tehtailta mieluisan paikan, muutimme Jyväskylän maalaiskuntaan. Nuoria kun olimme, muutto vähäisen irtaimiston kanssa oli helppoa.

Laboratoriokokemukseni perusteella sain äitiyslomasijaisen paikan vuonna 1970 Keski-Suomen Vesipiirin laboratoriosta Kuokkalan kartanossa. Laboratoriotöihin kuului lakisääteinen veden tarkkailu, ja opinkin siitä paljon uutta tulevaisuutta ajatellen. Samaan aikaan tapahtui mieliinpainuva Lievestuoreenjärven vesistön pilaaminen, mikä aiheutti kiirettä laboratoriossa ja valtaisan mediamyrskyn.

 Yhteiskunnallinen kiinnostus herää

Lomitukset olivat tuolloin lyhyitä, sillä äitiyslomaa oli vain kolmisen kuukautta. Siksi hain vakituista paikkaa, ja pääsinkin Jyväskylän yliopiston liikuntatieteen laitokselle laborantiksi. Odotin tuolloin esikoistani, mutta kukaan haastattelija ei puuttunut siihen.  Vannoin virkavalan Jyväskylän yliopiston rehtorille ja aloitin työt toukokuussa 1971. Esikoisemme syntyi jouluna. Vein lapsen kahden kuukauden ikäisenä päivähoitoon naapurin rouvan hyvään huomaan.

Liikuntatieteen laitoksella tein töitä kahdelle professorille, kahdelle väitöskirjan ja yhdelle lisensiaattityön tekijälle. Tutkimukset liittyivät huippu-urheilun haittoihin tai kuntourheilun hyviin puoliin. Laboratorion näytteet olivat joko koe-eläinten osia, ihmisen verta tai lihasnäytteitä. Koe-eläinten haju aiheutti minulle voimakasta pahoinvointia raskauteni aikana, muulloin totuin siihen.   

Työni laboratoriossa oli mielenkiintoista ja haastavaa. Tutkimuslaitteet olivat laadukkaita, ja niiden käyttäminen vaati osaamista. Esimerkkinä vaativasta laitteesta muistan nestetuikelaskurin, jossa reagensseina oli isotooppeja.

Jyväskylän Yliopiston henkilökunnan ja opiskelijoiden ansiosta yhteiskunnallinen kiinnostukseni heräsi. Tutustuin paikallisten aktivistien imussa ay-toimintaan, missä pääsin näkemään ja ymmärtämään poliittisesti suuntautuneiden yliopistoihmisten kamppailuja ja yhteistoimintaa. Aistin tässä kaikessa ihmisrakkautta ja yksilön tärkeyttä, sain paljon kannustusta ja kiitoksen kantavaa voimaa elämää varten. Rohkeus ja luottamus omiin kykyihini puhkesivat tässä työyhteisössä.

Ansion perässä miehiselle alalle

Reilut kaksi vuotta kuluivat Jyväskylässä, mutta sitten päätin lähteä opiskelemaan uutta ammattia, koska valtion leipää ei suotta sanottu kapeaksi. Hakeuduin vuonna 1973 miehiselle alalle, Tampereen Teknillisen oppilaitoksen, Tekun, prosessitekniikan linjalle. Kuusi muuta naista oli kolmikymmenpäisessä joukossamme. Pärjäsimme aivan mainiosti poikajoukossa, tekniikka upposi päihimme siinä missä miehilläkin.

Tietotekniikka oli tuolloin lapsen askelissa, sillä koululla oli vain yksi tietokone, jota ohjattiin reikänauhalla. Kone oli aina varattuna, sillä pojat tekivät sillä veikkausrivejä.

Arvostan Tekun aikaisia kesätyöjaksoja, joissa opin monenlaisia työhön ja työelämään liittyviä asioita. Yhden kesän olin Haarlan paperitehtaalla, toisen Nokian sellutehtaan vuorolaboratoriossa. Noilta ajoilta on mieleeni jäänyt paperipyyhkeiden valmistuksen yhteydessä syntyneet värilliset jätevedet avoaltaissa. Tässä syy, miksi en edelleenkään koskaan osta kukkakuvioitua tai koristeltua saniteettipaperia.

Teknikon paikka lottovoitto 1970-luvulla

Kun valmistuin prosessiteknikoksi keväällä 1976, pääsin töihin Raahen Rautaruukille työsuojeluteknikkojen lomittajaksi. Koska työ oli määräaikainen, lähetin hakemukset Oulu Oy:lle valkaisumestarin avoimeen toimeen. Tehtävään valittiin mies. Jälkeen päin kuulin valinnan tehneen insinöörin tuumanneen, että ”pirun hyvillä papereilla oli eräs nainenkin hakijoiden joukossa”.

Sattui kuitenkin, että kesälomien alkaessa yksi laboratorion työnjohtaja sai työpaikan Oulun kaupungin uudesta energialaitoksesta. Nyt valkaisumestarin paikkaan lähetetyt hakupaperit otettiin uudelleen esiin ja minunkin hakemukseni huomattiin. Kesken kesälomamatkani sain Oulu Oy:n pääkemistiltä mieluisan kutsun haastatteluun. Minut valittiin, ja aloitin työt heinäkuussa 1976 Klooritehtaan laboratorion työnjohtajana.

Onni potkaisi minua tuolloin totisesti, sillä vain muutama tekun kurssikavereistani oli onnistunut saamaan ammattia vastaavan työpaikan. Minut valtasi tunne, että tästä narusta on pidettävä kiinni ja uuden työpaikan eteen kannattaa satsata kaikkensa. Paljon oli kuitenkin oppimista, niin prosessissa kuin laboratorion töissä ja henkilöstön johtamisessa. Työilmapiiri oli tyystin erilainen kuin valtion leivissä. Aika pian huomasin, että siellä oli pidettävä puolensa, ja liityin Ouluyhtiön Tekniset ry:hyn. Ammattijärjestö oli miesten valtakuntaa, sillä vain muutama nainen oli sen jäsenenä.

Jäin äitiyslomalle vuoden 1980 alussa ja palasin työhön vuoden loppupuolella. Äitiysloma oli tuolloin pidentynyt jo lähes vuoden mittaiseksi. Sijaisekseni oli palkattu määräaikaisessa työsuhteessa oleva miesteknikko, työkaveri ja ay-yhdistyksen sihteeri. Töihin palattuani hän sai hoitaa muun muassa vuoroesimiesten sijaisuuksia, joita minulle ei suotu.

Oulu Oy:n tutkimus- ja tuotekehitysteknikoksi

Lähes vuoden kuluttua minulle ilmoitettiin, että minun on siirryttävä tuotekehitykseen ja entinen sijaiseni alkaa hoitaa laboratorion työnjohtotehtäviä. Olin aluksi tyytyväinen ja kiinnostunut. Mutta kun ilmeni, ettei mitään tuotekehitystehtäviä ollutkaan, vaan joudun ns. heittopussiksi, kieltäydyin ottamasta olemattomia tehtäviä. Työnantajan edustajat uhkailivat ja pelottelevat minua, enkä saanut apua ammattiliitoltakaan, vaikka olin menettämässä varsinaisen työpaikkani äitiyslomittajalle. Solidaarisuuteeni vedoten uhattiin irtisanoa lomittajani, jos en suostu esitettyyn muutokseen. Vetosi lopulta uuteen yhteistoimintalakiin. Se herätti päälliköt, koska yt-lain alaiset riita-asiat käsitellään raastuvassa eikä työtuomioistuimessa.

Kun tuotekehitystehtäviä alkoi vähitellen löytyä, luovuin työnjohtajan paikastani. Sain kuitenkin jääräpäisyydestäni ikuisen merkin otsaani, ja minut esiteltiin uusille esimiehilleni hankalana ihmisenä, jota piti varoa. Onnekseni tutkimus- ja tuotekehitystyössä oli pari tosi asiallista esimiestä, jotka arvostivat osaamistani ja omatoimisuuttani. Heidän ansiostaan koin työn mielekkääksi ja onnistuneeksi.

Tutkimuslaboratorioon hankittiin tietokoneohjattuja laitteita, jotka luotettiin käyttööni. Niitä olivat muun muassa vetolujuusmittalaite, termoanalysaattori ja massaspektrometri.

Kun jäin vielä kerran äitiyslomalle, sijaisekseni palkattiin kemisti, joka opetteli työni. Hänestä tuli myöhemmin yrityksen johtaja. Palattuani äitiyslomalta sain jatkaa entisessä tehtävässäni.

Fuusioita, liikkeen luovutuksia, karvalakkilähetystöjä

Vuonna 1986 Oulu Oy fuusioitiin Veitsiluoto Oy:hyn. Seuraavaksi perutettiin Oulu Oy:n kemianteollisuuslaitoksista ensin kaksi tulosvastuullista yksikköä ja myöhemmin kaksi osakeyhtiötä, joista toiseen, Forchem Oy:hyn, minä siirryin.

Enso Oy hankki omistukseensa Veitsiluoto Oy:n ja sen sisaryhtiöt. Forchemin se myi amerikkalaiselle International Paperille. Se taas perusti siitä ja eri puolilla maailmaa olevista tislaamoista Arizona Chemical Oy:n.

Henkilöstö yritti vaikuttaa kaikissa yhtiön rakennemuutoksissa tuleviin ratkaisuihin. Lähdimme joukolla ”kirkolle” eli Helsinkiin puolustamaan omia ja työpaikan etuja. Osallistuin useampaan karvalakkilähetystöön. Työnantaja korvasi yleensä matkan kustannukset.

Helsingissä tapasimme ministereitä, kansanedustajia ja omistajien johtoa. Koska Veitsiluoto Oy oli tuolloin valtion yhtiö, käytiin kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäisen luona keskustelemassa Enso Oy:n omistajan vaihtumisesta.  Kävin toisella matkalla myös Enson pääkonttorissa, ”sokeripalassa”. Yritimme puhua Forchemin kotimaisen omistuksen puolesta, mutta turhaan.  

Myös eduskunnassa kävimme kertomassa huolemme Oulun työpaikoista. Meidät vastaanotti oululainen kansanedustaja Marja-Leena Kemppainen. Kauppa- ja teollisuusministeriössä kävimme taas työpaikan raaka-ainetilanteen vuoksi. Mukana olivat kaikki henkilöstöryhmät ja työnantajan edustajat.

Painajaisunia 30 vuotta fuusiota myöhemmin

Omistajamuutokset vaikuttivat negatiivisesti tehtäviini, jotka hupenivat ja näyttivät loppuvan. Koin työssä turhautumista ja ahdistuin, mutta ajoin ammattiyhdistyksen jäsenten etuja. Ymmärsin, että ay-liikkeessä ajetaan aina joukkojen, ei omaa etua. 

Painajaisunet tapahtumasta alkoivat lähes kolmenkymmentä vuotta myöhemmin eläkepäivinäni. Unessa seinät olivat vastassa joka taholla, eikä kenenkään ihmisen puheille päässyt. Kerrottuani unista ystävilleni ne vähenivät. Luojan kiitos, että mieleni ei pahemmin järkkynyt silloin eikä myöhemminkään.

Työtäni aletaan arvostaa  

Tuotekehitys- ja asiakaspalvelutoiminta, missä työskentelin lähes 15 vuotta, oli lopulta haastavaa, vapaata ja mielenkiintoista. En voi sanoin kuvata, miten turhalta kaikki tuntui sinä päivänä, kun työ loppui ja toiminnot siirrettiin ulkomaille. Jouduin lähes toimettomaksi ja tunsin, että minun toivottiin häipyvän kuvioista. Työpaikkoja tuli avoimeksi Oulussa harvoin, enkä onnistunut pääsemään hakemiini paikkoihin. Kestin hammasta purren kohtaamani syrjinnän, kunnes minua taas tarvittiin.

Työelämäni viimeiset kymmenen vuotta 1995–2007 toimin laboratorioesimiehenä amerikkalaisen Arizona Chemical Oy:n leivissä saman Nuottasaaren tehtaiden aidan sisällä, minne olin tullut Oulu Oy:n palvelukseen. Oli tehtävä kovasti töitä työpaikkojen puolesta ennen kuin amerikkalaiset sisäistivät suomalaisen työelämän säännöt. Amerikkalaisjohtajat eivät pitäneet työtaistelutoimenpiteistä, joista yhdistyksen puheenjohtajana vastasin. Työtäni kuitenkin arvostettiin, joten en juuri piitannut jyrinöistä. Lopulta pääsin yrityksen yt-lain alaiseen johtoryhmään. Nyt mielipiteitäni kysyttiin, ja niillä oli vaikutusta. Vaikka oli sopeuduttava ulkomaisen yrityksen kulttuuriin, henkilöstö- ja palkkapolitiikka kehittyivät myönteisesti. 

Vuosikymmenet ay-vaikuttajana

Koko 40 vuotta kestäneen työurani ajan kirjoitin henkilöstö- ja ammattilehtiin. Ensin Oulu Oy:n Hakkeita ja Veitsiluodon Viesti -lehteen, sitten Arizona Chemicalin Kolonnin kupeessa -lehteen. Kirjoittaen sain ajatuksiani – ja samalla sanomaani – eteenpäin.

Osallistuin myös lähes koko työurani ajan ammattiyhdistytoimintaan. Kouluttauduin, otin kantaa, tein vaikeita kysymyksiä, olin toisille piikki lihassa, toisille kantava voima.

Luottamus kasvoi, ja lopulta johdin 13 vuotta työpaikan teknisten yhdistystä oltuani ensin johtokunnan jäsen ja varapuheenjohtaja.

Eikä kiinnostus ammattiyhdistystoimintaan rajoittunut vain omaan työpaikkaan, vaan Oulun ja valtakunnankin tasolle ollessani toimihenkilökeskusjärjestön aluepuheenjohtajana kahdeksan vuotta.

Aloitin palkansaajajärjestön STTK:n Oulun aluetoimikunnan puheenjohtajana vuoden 1994 alussa. Jäseniä siihen kuului noin 50 000. STTK oli uusi järjestö, johon olivat liittyneet konkurssiin menneen TVK:n liitot ja niiden lähes puoli miljoona jäsentä. Aluepuheenjohtajaksi haluttiin nainen, sillä uudet jäsenliitot olivat naisvaltaisia. Olin ottanut arvaamatta tuulisen tehtävän, sillä uudet jäsenliitot hakivat paikkaansa uudessa keskusjärjestössä. Selvisin kuitenkin monista vaikeuksista puhumalla. Minut valittiin neljästi kahdeksi vuodeksi kerrallaan tehtävään, josta omasta tahdosta lopulta erosin.

Keskusjärjestössä opin tuntemaan liki kaikki yhteiskunnan tahot. Osallistuin kutsuttuna eri tilaisuuksiin, otin tarvittaessa yhteyttä viranomaisiin ja pidin säännöllisesti yhteyttä työvoimatoimistoihin, työterveyslaitokseen, vakuutusyhtiöihin, pankkeihin, työsuojelupiiriin, maakuntaliittoihin, lääninhallitukseen, TE-keskuksiin, poliitikkoihin, kauppakamariin, kouluihin, lehdistöön…  

Suomessa kehitettiin tuolloin myös aluehallintoa. Läänit jaettiin maakuntiin, joihin perustettiin liitot. Oulussa näitä olivat Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun Liitto. Maakunnissa tehtiin kehitysohjelmia, joiden valmisteluun pääsin mukaan. Uuden keskusjärjestön aluepuheenjohtajana ensimmäisiä tehtäviäni oli neuvotella yhteistyöryhmään kahden maakunnan edustus. Kainuun maakuntaliiton onnistui heti saada paikka, Pohjois-Pohjanmaan myöhemmin.

Kuuluin vuosina 1996–2002 Pohjois-Pohjanmaan maakunnan yhteistyöryhmään eli MYR:iin.   

TE-keskuksen ennakointiprojektin ohjausryhmään

Kun Suomi liittyi vuonna 1995 EU:hun, maakuntiin tulivat uudet EU-ohjelmat ja alkoi direktiivien aika. Maakunnan liitot oli valmistettu ohjelmien tekemiseen, ja sitä kautta myös järjestömme oli mukana.

Oli uskomattoman mielenkiintoista oppia tuntemaan alueen päättäjät ja vaikuttajat. Maakunnan yhteistyöryhmässä oli laaja edustus yhteiskunnan eri aloilta ja valtionhallinnon ministeriöistä. Rahaa kertyi hankkeisiin monista virroista. Palkansaajapuolen edunvalvojan tehtävänä oli huolehdittava, että euroilla saadaan myös työpaikkoja. Huomasin, että palkansaajien edustajien kysymyksistä kehittyi aina hyvä keskustelu. Virkamiehetkin rohkenivat avata suunsa.

Seuraavaksi läänit jaettiin maakunnittain TE- eli työvoima- ja elinkeinokeskuksiin. Minut kutsuttiin maaherran johtamaan läänin koulutusneuvottelukuntaan ensin vara-, lopulta varsinaiseksi jäseneksi. Neuvottelukunnan alaisuuteen perustettiin työryhmä, joka laati aikuiskoulutuksen toimintaohjelman. Osallistun työryhmään kaikkien keskusjärjestöjen edustajana.

Vuonna 1999 sain kutsun työmarkkinajärjestöjen edustajana TE-keskuksen työvoiman ja koulutuksen ennakointiprojektin ohjausryhmään. Projekti kesti useita vuosia.

Tasa-arvolaki naisten etujen uhkana

Veitsiluodolla, Oulu Oy:llä ja Rautaruukilla oli aikoinaan sovittu naisten eläkeikä 60 vuodeksi, miesten eläkeikä oli lakisääteinen eli 65 vuotta. Työnantajat maksoivat osan alennettua eläkeikää varten, naiset omasta palkastaan.

Kun tasa-arvolaki tuli voimaan vuonna 1986, miehet alkoivat vaatia tasa-arvoista eläkeikää. Samanaikaisissa uusissa työsopimuksissa ei mainittu enää naisten 60 vuoden eläkeikää. Kävimme neuvotteluja edellä mainittujen yritysten naisvaikuttajien kanssa milloin Raahessa, milloin Veitsiluodossa peläten, että menetämme tämän eläke-etuuden. Eräänlainen ratkaisu löytyikin. Toimihenkilökeskusjärjestön lakinainen esitti, että miesten eläkeikä laskettaisiin 60 vuoteen. Työnantajapuoli hyväksyi asian. Eläkeiän alentaminen olisi kuitenkin vähentänyt huomattavasti miesten lopullista eläkettä, eikä sitä juuri kukaan ottanut käyttöön.

Tasa-arvo toteutui siis miehille, mutta vei historiaan naisten alemman eläkeiän.

Aktiivijäseneksi NYTKIS:iin ja Naisliittoon 

Oulun Ympäristön Kalevalaiset Naiset ry:n jäsenyys toi minut Oulun seudun Naisjärjestöt Yhteistyössä, NYTKIS:n, hallitukseen ja vuonna 2004 puheenjohtajaksi. Toimin edelleen sen jäsenenä ja rahastonhoitajana.

Vuonna 2006 liityin Suomalaisen Naisliiton Oulun osastoon. Kahdeksan vuotta myöhemmin Suomalainen Naisliitto valitsi minut arvokkaaseen tehtävään eli liiton puheenjohtajaksi vuosiksi 2014–15 ja 2019. Valinta on mielestäni kunnianosoitus pohjoisen naisen äänelle.

    ”Huolehdin ammattitaidostani koko työelämäni ajan. Osallistuin työnantajien järjestämille kursseille ja opin kaikki uudet ATK-taidot, joten pysyin tekniikan kehityksessä mukana. Kävin äitiysloman aikana muun muassa omatoimisen automaatio- ja hydrauliikkakurssin siltä varalta, jos työpaikka menee alta.”