Kastehelmi Karjalainen - lausuntataiteilija ja karjalainen

Nuoruus ja opinnot

Kastehelmi Karjalainen syntyi 1911 Helsingissä. Äitinsä puolelta hän oli suoraan alenevassa polvessa sukua Elias Lönnrotin Kesälahden Hummovaarassa laulattamalle Juhana Kainulaiselle.

Lapsena Kastehelmi vietti kesiään Käkisalmessa, jossa hänen äitinsä isä, myöskin nimeltään Juhana Kainulainen, Vuoksen vesillä soudettaessa lauloi runoja kalevalaisella mitalla. Oman arvionsa mukaan Kastehelmi Karjalainen omaksui kalevalaisen runomitan ja oppi ensimmäiset runonsa jo tässä vaiheessa.

Kastehelmi Karjalainen valmistui Helsingin tyttölukiosta ylioppilaaksi toukokuussa 1931 ja aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa samana syksynä. Hän oli kirjoilla Viipurilaisessa osakunnassa ja opiskeli pääaineenaan suomen kieltä. Lisäksi hän suoritti opintoja suomen sukukielissä, kansatieteessä, suomalais-ugrilaisten kansain muinaisuskonnossa ja kansanrunoudessa.

1930-luvun kesinä ennen avioitumistaan Kastehelmi Karjalainen kierteli Karjalaa, Kuusamoa ja Kainuuta etsien vielä eläviä runonlaulajia. Erityisen rakkaaksi isäntäväeksi hänelle tulivat Suojärvellä asuneet Pedois ja Vasili Smura, joiden luona hän vieraili useana kesänä. Näille matkoille jatkeeksi hänelle avautui mahdollisuus tehdä tutustumismatka Itä-Karjalaan kesällä 1942 Alfred Kordelinin säätiön apurahalla. Opintojensa ohella hän toimi 1932–1938 konttoristina Sosiaalihallituksessa.  Opinnot jäivät kesken, kun taiteellinen työ kutsui.

Lausuntataide ja suullinen esitystaito

Kastehelmi Karjalaisen ura esiintyvänä taiteilijana alkoi ylioppilaskuntien akateemisista lausuntamestaruuskisoista, jotka hän voitti vuosina 1932 ja 1933. Vuonna 1933 hän pääsi koenäytökseen Kansallisteatteriin Kersti Bergrothin näytelmään Anu ja Mikko. Hänellä oli myös Ylioppilasteatterissa rooleja, muun muassa Maija Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmässä ja Tiila Akkola Eino Leinon Maan parhaat -näytelmässä. Lausuntataide oli kuitenkin hänen lajinsa. Suullista esitystaitoa hän opiskeli 1930-luvun alkuvuosina Kerttu Särkkä-Kallion, Eero Salolan ja Kaarlo Marjasen oppilaana.

Kastehelmi Karjalainen piti ensimmäisen lausuntailtansa helmikuussa 1935 Konservatorion salissa. Sen ohjelmassa oli katkelma Aino Kallaksen Reigin papista, kansanrunoja, Mika Waltarin Kissa kiihkeä ja katkelma Kersti Bergrothin Anu ja Mikko -näytelmästä. Yleisö oli runsaslukuinen ja innokas, koska paikalla oli suuri joukko Karjalaisen opiskelu- ja osakuntatovereita. Arvostelut olivat positiivisia ja kannustavia. Hän esiintyi samalla ohjelmalla myös lokakuussa 1935 Viipurin vastavalmistuneessa kirjastotalossa, Joensuussa ja Kuopiossa.

Kastehelmi Karjalainen valmisteli omat lausuntailtansa itse. Kiertueet alkoivat yleensä Helsingin Konservatorion salista, josta ne etenivät toisiin kaupunkeihin ja maaseutupaikkakunnille. Kansanrunouteen perustuvia iltoja näistä olivat Karjalainen nainen (1942-1943), Karjalaiset runovanhukset (1945, 1949), Viimeiset runonlaulajat (1949), Kalevalan juhlavuoden kansanrunoilta (1951), Kansanrunon ilta (1953), jossa myös Karjalaisen tyttäret esiintyivät – samoin kuin kahdessa seuraavassakin: Karjalan ja kansanrunon ilta (1956) sekä Lapsi ja äiti (1958). Viimeiset kansanrunousaiheiset lausuntaillat olivat Lähe miun kanssain Karjalaan (1963) ja 30-vuotistaiteilijajuhla 30 vuotta kansanrunoja ja Karjalan kuvia (1965) sekä Karjalaisen kaikkein viimeiseksi jäänyt lausuntailta Laulurikkaat sydämet vuonna 1973.

Ei olekaan yllättävää, että Kastehelmi Karjalainen profiloitui kansanrunouden taitajana, johon tietenkin hänen sukujuurensa ja opintonsakin viittasivat. Hän oli kuitenkin myös erinomainen modernin runouden, proosan ja satujen tulkitsija. Esimerkiksi satuihin perustuivat hänen vuoden 1937 Anni Swanin satuiltansa, 1946–1947 Tarinailtansa ja 1955 lausuntakiertueensa Satukuningas, elämä ja tarinat, joka juhlisti H.C. Andersenin syntymän 150-vuotisjuhlavuotta.

Vuonna 1964 Kastehelmi Karjalainen teki tyttärensä Tertun kanssa useamman kuukauden mittaisen esiintymismatkan Pohjois-Amerikan suomalaisten yhteisöjen keskuuteen. Matkaan lähettäjänä toimi Helsingin Kalevalaisten naisten taidekerho. Matka ulottui suurten järvien seudun, Floridan ja Yhdysvaltain itärannikon suomalaispaikkakunnille. Karjalainen raportoi matkastaan Uusi Aura ja Karjala -lehdille.

Omien kiertueidensa lisäksi Kastehelmi Karjalainen oli suosittu kutsuttuna esiintyjänä monenlaisissa tilaisuuksissa. Yksi ensimmäisistä oli esiintyminen rouva Ellen Svinhufvudin teekutsuilla kalevalaisen naisen muistomerkkitoimikunnalle vuonna 1936. Samana vuonna ja seuraavana hän esiintyi myös Itäkarjalaisten heimojuhlilla Tampereella ja Kajaanissa.

Näissä tilaisuuksissa esitykset koostuivat kansanrunoudesta. Arvosteluissa häntä pidettiin kansanrunouden henkilöitymänä vaaleine hiuksineen ja kauniine kansanpukuineen. Sodan aikana hän kävi useampaan otteeseen esiintymässä joukoille. Sodan jälkeen erityisesti eri paikkakuntien siirtokarjalaiset mielellään kutsuivat häntä tapahtumiinsa. Lisäksi hän esiintyi lukemattomissa Suomen kouluissa eri-ikäisille oppilaille.

Radioesiintymisiä Kastehelmi Karjalaisella oli tavan takaa jo 1930-luvulta alkaen. Hän oli tuttu radioääni niin lausuntataiteilijana kuin lasten satutätinäkin. Elokuvaesiintymisiä olivat muun muassa pieni sivurooli Vaimoke-elokuvan (1936) piikana, Sydämeni laulun (1948) yhtenä kertojaäänenä, Kuparsaare Antin (1963) hieroja Lyytinä ja Ihania isoäitejä -dokumentissa (1966) itsenään. Televisiossa Karjalainen esiintyi ainakin ohjelmassa Nuppu, Jussi ja Maammo, joka esitettiin TV1:ssä kalevalanpäivänä vuonna 1967. Siinä Karjalainen kertoo kansansatuja kahdelle lapsenlapselleen.

Suullista esitystaitoa Kastehelmi Karjalainen opetti muun muassa Sivistysjärjestöjen Kansankonservatoriossa (Helsinki), Suomen Näyttämöopistossa, Kymenlaakson Musiikkiopistossa (Kotka), Kotkan Suomalaisessa Työväenopistossa, Turun Suomalaisessa Työväenopistossa, Turun väliaikaisessa Opettajakorkeakoulussa, Turun oppikouluissa ja Turun konservatoriossa. Lisäksi hänellä oli yksityisoppilaita.

Kastehelmi Karjalaiselle myönnettiin ansioistaan lausuntataiteilijana Suomen Leijonan Ritarikunnan Pro Finlandia -mitali vuonna 1973.

Kirjallinen tuotanto

Kastehelmi Karjalainen kirjoitti kaksi omaelämäkerrallista kirjaa Olaanpas vaan (kuvaus perheestä sodan jaloissa ja evakkotiellä, 1966) sekä Maammo oleks historiaa? (kuvaus karjalaisesta perheestä uusilla asuinsijoilla, 1967). Näistä otettiin useita uusintapainoksia. Hänen toimituksiaan ovat Kuin kukat ja linnut, valikoima Mirjami Lähteenkorvan runoja (1968) ja Kimmeltävä päivä, valikoima harrasta runoutta (1970).

Kastehelmi Karjalainen oli tuottelias artikkelien ja pakinoiden kirjoittaja. Jo vuonna 1933 hän kynäili Karjala-lehden kesätoimittajana Viipurissa. Hänen kirjallista tuotantoaan löytyy monista aikakausi- ja sanomalehdistä, mm. Kotiliesi, Kätilölehti, Suomen Kuvalehti, Uusi Aura ja Karjala 1930-luvulta aina 1970-luvulle saakka.

Perhe ja yksityiselämä

Taiteellisen ilmaisukyvyn Kastehelmi Karjalainen oli saanut suvunperintönä. Äidin Iida Kainulaisen veljet olivat laulaja Iivari Kainulainen ja kirjailija Ruupert Kainulainen. Myös Karjalaisen äidillä oli hyvä lauluääni. Isä oli räätälimestari Otto Karjalainen – tiettävästi vienankarjalaista sukujuurta – ja muistelujen mukaan taitava tenori. Vanhemmat olivat tavanneet toisensa raittiusyhdistys Koiton sekakuorossa Helsingissä. Kastehelmella oli kolme veljeä, jo lapsena kuollut Toivo, talvisodassa kaatunut Armas ja Väinö. Isä Otto kuoli Karjalaisen vielä ollessa opiskelija, vuonna 1933.

Kastehelmi Karjalainen avioitui toukokuussa 1938 arkkitehti Heimo Riihimäen (1907–1962) kanssa. Häämatkansa nuoripari teki Viroon, tavaten matkallaan myös kirjailija Aino Kallaksen, jonka tuotantoa Karjalainen oli jo esittänyt julkisesti. Karjalainen säilyi Kastehelmi Karjalaisen taiteilijanimenä, vaikka yksityisasioissa hän oli rouva Riihimäki.

Pariskunnalle syntyi neljä lasta: Marjatta, Sirkku, Juhana ja Terttu. Perhe muutti Heimo Riihimäen työuran takia Helsingistä Käkisalmen kautta Kotkaan ja sieltä lopuksi Turkuun, jossa Kastehelmi Karjalainen asui suuren osan aktiivista uraansa. Arkkitehti-isä rakennutti perheelle oman talon osoitteeseen Sirkankuja 2. Karjalainen jäi leskeksi hyvin varhain, 51-vuotiaana.

Turussa 1960-luvulla Kastehelmi Karjalaisella oli aikaa keskittyä nuorimman tyttärensä koulun Turun Normaalilyseon vanhempainneuvoston toimintaan. Näihin aikoihin, vähän Pohjois-Amerikan kiertueen jälkeen, hän matkusteli runsaasti. Matkoja kertyi esimerkiksi Italiaan tapamaan kirjailija Kersti Bergrothia ja Ruotsin Halstahammariin, jossa Karjalaisella oli ystäviä.

1960-luvun puolivälissä Kastehelmi Karjalainen rakennutti pienen karjalaistyylisen kesähuvilan Turun saaristoon Rymättylään, jossa hän viihtyi kesäisin. Näiden vuosien uusia tuttavuuksia, joiden elämänkohtaloista hän oli syvästi vaikuttunut, olivat Turussa asunut inkeriläinen Katri Peräläinen, jonka vaiherikkaita ja surullisiakin tarinoita Karjalainen kuunteli päiväkausia, ja Somerolla asunut, halvaantunut karjalaistaustainen runoilija Tyyne Määttänen (1921–1968), jota Karjalainen pyrki auttamaan tekemällä hänen tuotantoaan tunnetuksi.

Runsaasti erilaisia karjalaisia tavanneena ja osan ahdingosta tietoisena Kastehelmi Karjalainen oli mukana ideoimassa Karjalaisten vanhusten tuki -yhdistystä (1969–2008), jonka alkuperäisenä tarkoituksena oli tuottaa virkistystoimintaa varattomille ja yksinäisille karjalaisvanhuksille. 1960–1970-luvuilla Karjalainen antoi paljon aikaa rakkaille lapsenlapsilleen, jotka kutsuivat häntä karjalaisittain Maammoksi. Karjalaiselle oli mieluisaa valokuvata ja äänittää kelanauhurilla lasten puuhia.

Kastehelmi Karjalainen nukkui pois 1973 ankaran sairauden murtamana vain 62 vuoden ikäisenä. Hänet on haudattu Turun Vanhalle hautausmaalle. Karjalaisvaikutteinen hautamuistomerkki vuodelta 1975 on taiteilija Nina Sailon suunnittelema. Muistomerkkiä koristavat pronssiset, yhteen liitetyt vanhan naisen kädet, joiden mallina toimi Katri Peräläinen, Inkerin-Ämmö. Sen rahoittivat karjalaisten järjestöt ja sadat yksityishenkilöt eli heimokansa, kuten muistomerkissä lukee.