Ulla Mannonen - kansanperinteen suurkerääjä

Ulla Mannonen (1895−1958) on ollut eräs Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanperinnearkiston uutterimmista perinteenkerääjistä. Hänen keräämänsä valtavat aineistot kuuluvat suurimpiin yksittäisen henkilön keräämiin. Mutta mikä sai tavallisen kansannaisen keräämään tuollaisen valtavan määrän kansanperinneaineistoa? Ulla Mannosen syntyessä Suomi oli Nikolai II:n hallitsema suuriruhtinaskunta. Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan lisäksi Mannosen lapsuuden ja nuoruuden vuosiin ajoittuu modernisaatio monissa muodoissaan, mikä vaikutti elämäntavan täydelliseen muuttumiseen erityisesti maaseudulla. Ulla Mannonen seurasi tätä muutosta, hän myös dokumentoi sitä jälkipolville monin tavoin, ehkä selvimmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle lähettämässään 145 sivua käsittävässä vastauksessa ”Miten kansa vastaanotti uudet elämänmuodot” -kyselyyn. Kysely julkaistiin Kansantieto-lehdessä vuonna 1939 ja siihen tuli 84 vastausta, joista Mannosen kirjoitus on laajin. Ulla Mannonen on kuvannut omia elämänvaiheitaan useissa teksteissä. Hän lähetti elämäkertatietojaan Sanakirjasäätiölle vuonna 1947; noin 18-sivuinen käsinkirjoitettu teksti on nykyään Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen arkistossa. Mannosen omasta elämästä kertoo myös 12-sivuinen koneella kirjoitettu ”Maalaiskodin tarina”, jonka Mannonen lähetti vuonna 1952 Karjalaisten heimoseuran kilpailuun ja josta hän jo samalla lähetti kopion Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Myös esimerkiksi jo aikaisemmin mainittu ”Miten kansa vastaanotti uudet elämänmuodot” -keruuvastaus sisältää muun materiaalin lisäksi Mannosen omia muistoja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajalta. Yksityiskohtia Mannosen omasta elämästä nousee esille monissa hänen lähettämissään perinneaineistolähetyksissä. Varsinaisten perinnetekstien lisäksi Mannosen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran väliseen kirjeenvaihtoon kuuluu pitkälti yli 300 Mannosen lähettämää kirjettä – näistä osa on aivan lyhyitä saatekirjeitä, osassa on myös tietoja Mannosen omasta elämästä ja ajatuksista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanperinnearkiston lisäksi Seuran kirjallisuusarkistossa on satoja sivuja Mannosen tekstiä, mm. fiktiivinen, Kannakselle sijoittuva romaanikäsikirjoitus. Lisätietoja ovat tarjonneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansatieteen valiokunnan pöytäkirjat. Virallista tietoa Mannosen elämänvaiheista olen saanut myös muista arkistolähteistä, kuten kirkonkirjoista. Ulla Mannosen lapsuus Ulla Mannonen syntyi Viipurin läänin Uudenkirkon pitäjän Neuvolan kylässä syyskuun 17. päivänä vuonna 1895. Tällöin Uusikirkko kuului Suomen suuriruhtinaskuntaan, jota hallitsi Nikolai II. Suomessa oli asukkaita alle kaksi ja puoli miljoonaa, suurimpien kaupunkien, Helsingin ja Viipurin asukasluvut olivat muutamia kymmeniä tuhansia. Ulla Mannosen syntymän aikoihin Uudenkirkon pitäjässä oli hiukan yli kymmenentuhatta asukasta, se oli väkiluvultaan Kannaksen suurimpia maaseutupitäjiä. Mannosen kotikylä Neuvola oli muodostunut Neuvolanmäen ympärille. Noin sata metriä merenpinnan yläpuolelle kohoavalta Neuvolanmäeltä saattoi aikoinaan nähdä seitsemän kirkon tornit, Kronstadtin saaren Suomenlahdella sekä Pietarin valojen kajastuksen. Kylän rakennukset sijoittuivat maantien ja siitä erkanevien pikkuteiden varsille parin kilometrin matkalle, viljelysmaat olivat kauempana. Pitäjän kirkonkylään oli Neuvolasta matkaa viitisentoista kilometriä, Suomenlahden rantaan hiukan enemmän. Ulla Mannonen on kirjoittanut isoisänsä, Samuli-äijän, kertoneen heille lapsille, että Uudenkirkon Mannoset olivat alkujaan kotoisin Koivistolta, josta he lähtivät ison vihan aikaan ja päätyivät lopulta Uudellekirkolle. Siellä he elivät vuosia Lääväsaaren suolle rakennetussa piilopirtissä. Sodan päätyttyä Mannosen perhe ei palannut enää Koivistolle, vaan jäi asumaan Uudenkirkon Neuvolaan, vaikka kylä oli sodan aikana hävitetty maan tasalle. Ulla Mannonen oli vanhempiensa Juhanan ja tämän vaimon, Kivennavalta syntyisin olevan Annin, ensimmäinen lapsi. Ullan äiti oli 21-vuotias esikoisensa syntyessä, avioliitto oli solmittu puolitoista vuotta aikaisemmin. Myöhemmin perhe kasvoi viidellä muulla lapsella: Ullan sisaruksia olivat Maija, Antti, Mari, Jooseppi ja Joel; lisäksi ainakin yksi poika kuoli heti syntymänsä jälkeen. Ullan lapsuudessa kotitalossa asui monta sukupolvea, nimittäin Ullan isänpuoleiset isovanhemmat Samuli ja Helena sekä Ullan isän isoäiti Justiina, Samulin äiti. Lisäksi talossa asui Ullan isän veli Juones vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Ullan syntymän aikaan talossa asui vielä myös Ullan isän 18-vuotias Maija-sisar, mutta tämä meni seuraavana syksynä naimisiin naapurikylään. Ulla Mannonen kasvoi pienviljelystilalla, jossa pelloilla kasvatettiin kauraa ja ruista. Isomummo Justiinan pojat Samuli ja Taavetti olivat aikoinaan naineet sisarukset, Helenan ja Katriinan; tässä vaiheessa Taavetille ja Katriinalle oli rakennettu oma talo tilan toiseen laitaan. Samuli ja Helena jäivät Justiinan kanssa asumaan vanhaan taloon, jossa sitten aikanaan asuivat myös heidän molemmat poikansa Juhana ja Juones perheineen. Vanhusten kuoltua tila jaettiin jälleen kahtia Juhanalle ja Juonekselle. Ullan syntymän aikoina tilaan oli kuulunut kymmenisen hehtaaria peltoa, joten veljesten tilat jäivät varsin pieniksi. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin poikkeuksellista, sillä Uudellakirkolla vuonna 1908 suurimmalla osalla tiloista viljelypinta-ala oli alle viisi hehtaaria ja näistä kaksi kolmasosaa oli viljelysalaltaan alle kolmen hehtaarin tiloja. Ulla Mannosen lapsuudenkodissa hallitsi matriarkka, leskimummo Justiina. Hän eli yli yhdeksänkymmenvuotiaaksi ja piti emännyyttä käsissään koko elämänsä ajan. Ulla Mannonen kirjoittaa Justiina-mummonsa olleen oivallinen emäntä ja perinteiden vaalija, joka osasi loputtoman määrän vanhoja runoja ja tarinoita. Mummo käytti kesäisin tuohivirsuja ja pukeutui koko ikänsä vanhaan äyrämöisten kansallispukuun; hän oli puvussaan lasten mielestä kuin nukke. Mummo ei ollut koskaan sairaana ja hänellä oli vielä kuollessaankin täydet hampaat. Vielä viimeisenä kesänään hän kävi paimenessa ja toi aina tullessaan metsästä selkäkopallisen sieniä tai marjoja, joita puhdistaessaan hän lauloi vanhoja lauluja. Ulla Mannosen nuoruusvuodet Ulla Mannonen aloitti koulunkäynnin kahdeksanvuotiaana kiertokoulussa. Koulua pidettiin parin kilometrin päässä Kirjavalan kylässä syksyisin kuusi viikkoa kerrallaan. Hiljaa istuminen ja lukemaan oppiminen tuntui kovin vaikealta. Ulla ei pitänyt koulusta eikä opettajasta, ”joka pani nurkkaan vähäisestäkin rikkeestä ja löi viivottimella näpeille nauramisesta. [–] Vihasin koulua, kirjoja ja hiljaa istumista, sanoin aina kotiin tullessani, että kun minä saan lapsia, niiden ei tarvitse käydä koulua eikä lukea.” Ulla Mannosen Helena-mummo yritti houkutella kouluintoa kyselemällä: ”Mutta mitäpäs sitten jos I tulee kelkalla tiellä vastaasi ja sie et tunne häntä?” Johon pikku Ulla vastasi:” Kun en tuntene, niin ajakoon ohi kelkkoineen.” Myös uhkauksia käytettiin kasvatusta tehostamassa: ”Jos et opi lukemaan Jumala pudottaa suuren kiven päähän tai viskajaa tuliseen järveen.” Vaikka Ulla ei ollut erityisen innostunut koulunkäynnistä, hänen vanhempansa lähettivät kuitenkin kymmenvuotiaan esikoistyttärensä kansakouluun naapurikylään Sykiälään, sillä kotikylässä ei tällöin vielä kansakoulua ollut. Koulumatka oli kuitenkin kohtuullinen, sillä koulu oli noin kahden kilometrin päässä kotoa. Kylän vanhat ihmiset päivittelivät tytön kouluunmenoa ja arvelivat, että ”laiskaksi se ainakin oppii”. Tytön koulunkäynti oli monen mielestä turhaa, sillä tytöt ”osajaat lapsia tehä ja lehmiä hoitaa ilman kouluttakin.” Ulla Mannosen aikaan Sykiälän kansakoulun opettajana oli Karl Fredrik Enberg. Ulla piti kovasti uudesta opettajastaan ja hän alkoi rakastaa lukemista ja koulunkäyntiä muutenkin. Ulla Mannonen kertoo opettajastaan: ”hauska lihava ukkeli Kalle Enberg, joka osasi kertoa maantieteestä sekä historiasta hauskoja kaskuja”. Enberg ei myöskään harrastanut oppilaitten ruumiillista kurittamista niin kuin monet muut opettajat. Opettaja Enbergillä oli myös tapana muistuttaa oppilaita, että nämä ovat suomalaisia, vaikka koulun seinällä on pakko pitää keisarin kuvaa. Kansakoulussa Ullasta kehittyi ”himolukija”. Hän luki aluksi kirjoja koulun kirjastosta, ja kun koulun kirjasto oli käytetty, Mannonen alkoi lainata kirjoja muualta, kenellä vain oli jotain lainata. Vuonna 1947 laatimassaan tekstissä hän mainitsee nimeltä useita muistamiaan romanttisia, historiallisia viihderomaaneja, joita hän oli lukenut nuoruudessaan. Viihteeksi luetussa kirjallisuudessa suosittiin tuohon aikaan erityisesti jännittäviä ja sensaatiomaisia tekstejä, minkä Mannosen kirjaluettelokin osoittaa: hän oli lukenut esimerkiksi Heinrich Büttnerin Cléo de Méroden uhri eli Belgian kuninkaan tytär hullujenhuoneessa sekä pseudonyymi Victor von Folkin Kuningatar Dragan Rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin Onneton Kohtalo. Molemmat ovat porilaisen Otto Andersinin kustantamia vuosina 1904 ja 1903. Mannonen kertoi myös lukeneensa Kustannusliike Vellamon vuonna 1910 julkaiseman Demetrius ja hänen Lottansa eli mestauskirveen alla vihityt, jossa ei ole kirjoittajatietoja, sekä ruotsalaisen Carl Blinkin Sten Sture-romaaneja, jotka ilmestyivät Otavan kustantamina vuosina 1911 ja 1912. Nämä romaanit ovat kaikki paitsi hyvin dramaattisia ja romanttisia myös varsin laajoja, 700-sivuisista lähes tuhatsivuisiin. Kun Ulla Mannonen päätti kansakoulunsa 14-vuotiaana, hänen oli aika ryhtyä ansaitsemaan itse leipänsä.  Neljätoistavuotias tyttö oli peloissaan, kun hän lähti ensimmäiseen palveluspaikkaansa sisäkön apulaiseksi venäläiseen Botkinin kartanoon eli hoviin vajaan kymmenen kilometrin päähän kotoaan. Lähtöä edeltävänä iltana hän itki, koska hänestä tuntui, ettei kotona riittänyt isolle tytölle enää rakkautta, jos ei leipääkään. Seuraavan kahden vuoden aikana nuori tyttö oppi paljon ja sen jälkeen hän olikin valmis pestautumaan uuteen paikkaan: venäläiseen kirjailijaperheeseen, joka vei hänet mukaansa Pietariin. Kirjailija Chirikovin palveluksessa ollessaan Ulla Mannonen oli keskellä vilkasta taiteilijaelämää. Chirikovin kirjalliseen ystäväpiiriin kuuluivat tuohon aikaan mm. kirjailijat Ivan Bunin (joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1933), Leonid Andrejev ja Maksim Gorki. Chirikovin Valentina-rouva puolestaan oli näyttelijä, joka esiintyi mm. Pietarin Mariinski-teatterissa. Ulla Mannonen ei ole kirjoittanut paljon ajasta, jonka hän vietti Pietarissa, mutta toteamus, ”noista kahdesta vuodesta saisi kokonaisen romaanin” kertoo, että maalaistytön maailmankuva varmasti avartui. Kesän 1914 jälkeen Ulla Mannonen ei enää palannut Pietariin, vaan jäi kotiseudulleen. Hän on kirjoittanut palanneensa kotiin, koska kaipasi Suomeen, mutta ei kerro, vaikuttiko Pietarin olojen levottomuus hänen päätökseensä. Ensimmäinen maailmansota alkoi syksyllä 1914. Venäjä oli sodassa mukana, Pietarista (Sankt Peterburg) tuli Petrograd. Pietarista palattuaan Ulla Mannonen lähti opiskelemaan Uudenkirkon maamieskoulussa. Hänellä oli itsellään säästöjä ja isäkin lupasi hiukan auttaa. Naisena hänen olisi ollut ehkä luontevampaa valita opinahjokseen kansanopisto tai kotitalouskoulu, sillä maamieskoulu valmisti oppilaitaan lähinnä pienviljelystilan isänniksi. Maamieskoulussa oli kuitenkin ensimmäisistä vuosista lähtien vuosittain myös joitakin naispuolisia oppilaita. Mannosen opiskeluaikana lukuvuonna 1914–1915 maamieskoulussa oli oppilaita 22, joista tyttöjä oli kuusi. Opiskelun ja lukemisen lisäksi Mannonen kirjoitti ahkerasti toverikunnan lehteen Kiiskilän Sanomiin ja oli mukana toimittamassa lehteä. Useita vuosia sisäkkönä työskennelleelle tytölle kotitalouskoulu ei olisi tarjonnut kovin paljon uutta eikä kotitaloustyö missään tapauksessa ollut Ulla Mannosen unelma-ammatti. Hän ei myöskään mainitse teksteissään haaveilleensa koskaan maatalon emännän paikasta, vaan nuorena hänen ammattihaaveensa oli Kotikasvatusyhdistyksen kiertävä puhuja. Oppikoulun käymiseen ei ollut mahdollisuuksia, mutta Mannonen arveli toiveikkaana maamieskoulun kurssin vastaavan neljää luokkaa oppikoulua. Mannonen haaveili myös opiskelun jatkamisesta Kurkijoen maanviljelyskoulussa ja lähtemisestä maatalousharjoittelijaksi Tanskaan, mutta taloudellisten syiden vuoksi nämä haaveet eivät koskaan toteutuneet. Mannosen kiinnostus nimenomaan Kurkijoen maanviljelyskouluun selittyy sillä, että yksi hänen kurssinsa tytöistä lähti sinne jatkamaan opintojaan. Aihetta on varmaan pohdittu tyttöjen kesken jo maamieskoulun aikana. Maatalousharjoittelua Tanskassa oli suorittanut ainakin yksi Uudenkirkon maamieskoulun aikaisempi oppilas, joten tästäkin mahdollisuudesta on todennäköisesti oppilaiden kesken ollut puhetta. Maamieskoulun jälkeen Ulla Mannonen ei enää taloudellisista syistä pystynyt jatkamaan opintojaan missään oppilaitoksessa. Hän kertoo kuitenkin opiskelleensa omin päin Kotikasvatusyhdistyksen avulla. Vuonna 1907 perustetun Kotikasvatusyhdistyksen ensisijaisena tavoitteena oli tukea vanhempia lasten kotikasvatuksessa mm. lähettämällä puhujia, toimittamalla julkaisuja ja toimeenpanemalla oppi- ja harjoituskursseja kotikasvattajille.  Vuonna 1913 yhdistys alkoi järjestää kotiopintoja koulunsa päättäneille nuorille ja vanhemmillekin tiedonhaluisille henkilöille. Ensimmäisten vuosien ohjelmassa oli mm. kansantaloutta ja historiaa ja opinnoissa oli tuhansia lukijoita. Maamieskoulun päätettyään Ulla Mannonen työskenteli monenlaisissa tehtävissä. Yhden lukukauden hän toimi kiertokoulunopettajana. Sen jälkeen hän työskenteli kaupan myyjänä, sahalla ja maanviljelysapulaisena, pesi pyykkiä ja nosti suolta turvetta. Mannonen oli kolmen lapsen yksinhuoltaja eikä hän epäröinyt tarttua työhön, jolla hän saattoi elättää itsensä ja perheensä. Kansanperinteen keruu Ulla Mannonen keräsi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle muutamassa vuodessa uskomattoman suuren määrän kansanperinneaineistoa. On vaikea tietää, mikä sai Ulla Mannosen alun perin aloittamaan keruutyön. Voi olla, että Mannonen sai jonkinlaisen kipinän opettajana toimiessaan, ehkä hän sai silloin tietää tällaisesta keruutoiminnasta ja tarttui siihen joitakin vuosia myöhemmin. Mahdollisesti myös tuotteliaan kirjailijan palveluksessa työskenteleminen herätti hänen kiinnostuksensa kieleen ja kansanperinteeseen. Mannonen on kirjoittanut kirjailija Chirikovin olleen kiinnostunut Kalevalasta, mikä varmaan oli omiaan vahvistamaan Mannosen mielessä ajatusta, että suomalaisella kansanperinteellä on erityistä arvoa ja merkitystä. Joka tapauksessa Ulla Mannonen lähetti Sanakirjasäätiölle tietoja kotipaikkakuntansa Uudenkirkon murteesta jo vuodesta 1928 lähtien ja oli siten Kalevalan riemuvuoden kilpakeräyksen postituslistalla keväällä 1935. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura nimesi vuoden 1935 Kalevalan riemuvuodeksi ja pani toimeen suuren kilpakeräyksen. Keräyksessä tarjottiin varsin suuria palkintoja. Jokaisen maakunnan parhaalle kerääjälle oli luvassa 1500 markan palkinto. Maakunnallisten palkintojen lisäksi koko maan paras kerääjä luvattiin palkita 2500 markan lisäpalkkiolla eli hän saisi yhteensä 4000 markkaa. Tämä oli tavalliselle kansalaiselle tavoittelemisen arvoinen summa. Esimerkiksi kansanrunousarkiston toimistoapulainen, joka työskenteli kuusi tuntia päivässä, sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansatieteen valiokunnan pöytäkirjojen mukaan palkkaa 900 markkaa kuukaudessa. Ulla Mannonen lähetti keräykseen 1115 numeroa perinneaineistoa ja sai Karjalan maakuntasarjan neljäntenä palkintona 250 markkaa ja lisäksi vanhojen runojen ja loitsujen lähettäjien erikoispalkinnoista viidennen palkinnon, mikä oli myös 250 markkaa, yhteensä siis 500 markkaa, tuntuva summa sekin. Riemuvuoden keruun osallistujia houkuttelemaan tarkoitetut suuret rahapalkinnot eivät varmaan olleet merkityksettömiä Mannoselle, joka oli kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti. Kilpakeruun jälkeen Mannonen liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aktiiviseen kerääjäverkostoon. Hän osallistui myöhemmin vielä muihinkin keruukilpailuihin, esimerkiksi vuoden 1938 paikallistarina-aiheiseen kilpakeruuseen hän lähetti 400 arkkia paikallistarinoita ja sijoittui jaetulle toiselle sijalle. Ulla Mannonen keräsi perinneaineistoa asuinseuduillaan Koivistolla, mutta myös lapsuudenmaisemissaan Uudellakirkolla sekä muiltakin lähipaikkakunnilta. Suurin osa hänen keräämästään kansanperinneaineistosta on peräisin Karjalankannaksen alueelta. Kansanrunousarkiston listauksen mukaan Mannosen aineistosta on Koivistolta kerättyä lähes seitsemäntuhatta perinneyksikköä ja Uudeltakirkoltakin yli kaksituhatta. Varsin paljon (yli 500 perinneyksikköä) kansanperinneaineistoa hän on saanut talteen Hiitolasta, Kivennavalta, Kuolemajärveltä, Säkkijärveltä, Salmista ja Valkeasaaresta. Satoja merkintöjä on myös Johanneksesta, Kanneljärveltä, Terijoelta, Valkjärveltä, samoin myös Aunuksesta ja Soikkolasta sekä Kuhmoisista ja Lappeenrannasta.  Lisäksi listalla on kuusitoista muuta paikkakuntaa, joilta Mannonen on tallettanut jonkun verran kansanperinnettä, alle sata perinneyksikköä. Ulla Mannonen kierteli keruumatkoilla lähipaikkakunnilla, mutta hän haastatteli ahkerasti myös muualta Koivistolle muuttaneita ja paikkakunnalla käymässä olevia. Esimerkiksi Helena Hasko, jolta Mannonen talletti muistiin paljon perinneaineistoa, oli syntyjään lähipitäjästä Valkjärveltä ja asunut ajuri-miehensä kanssa Pietarissa, mutta muuttanut leskenä Koivistolle Ulla Mannosen naapurustoon. Helena Haskolta tallennettu aineisto on kansanrunousarkistossa toisinaan kirjattu valkjärveläiseksi, toisinaan koivistolaiseksi. Haastattelutilanteessa Ulla Mannonen teki muistiinpanoja, jotka hän sitten kirjoitti kotona puhtaaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettämälle paperille. Kun paperi ja postituskuoret olivat vähissä, hän pyysi niitä lisää. Kirjoituspaperi ei ollut 1900-luvun alkupuoliskon maaseutukodissa itsestäänselvyys ja pienikin lisäkulu saattoi olla tiukassa taloudessa liikaa. Lisäksi Mannonen tietenkin halusi lähettää aineistonsa juuri sellaisella paperilla, jota Seura piti parhaana, jolloin Seuran lähettämä paperi – tavallista viivattua kirjoituspaperia – oli varma valinta. Ulla Mannosen lähettämä aineisto sisältää kutakuinkin kaikkia perinteenlajeja kalevalamittaisesta kansanrunoudesta lähtien. Hän on tallentanut satuja, tarinoita ja legendoja, leikkejä ja lauluja, loitsuja, taikoja ja enteitä, arvoituksia, sanontoja ja sananlaskuja, jopa itkuvirsiä. Aktiivisimmassa vaiheessa hän postitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle perinnelähetyksen joka arkipäivä. Perinnemateriaalin lisäksi mukana oli tavallisesti saatekirje. Kirjeessä Mannonen saattoi vain lyhyesti todeta lähettävänsä lisää aineistoa, mutta joskus hän myös kertoi jotain elämästään ja ajatuksistaan. Kirjeet kansanrunousarkistolle sai lähettää vapaakirjeinä, joten postimaksuista ei tarvinnut huolehtia. Keruuverkoston kerääjille korostettiin isänmaallisen tehtävän lisäksi myös oman pitäjän, maakunnan tai heimon kunniaa. Mannonen oli henkeen ja vereen karjalainen ja kotiseututarinoiden kilpakeruun yhteydessä hän kirjoitti: Kun ihmisen pitääkin olla niin köyhä ja on sitten kuitenkin joutunut elämään sellaisella aikakaudella, jolloin kaikki suuret asiat tehdään rahan voimalla! Olen siis kulkenut ainoastaan niissä paikoissa, joihin olen päässyt suksilla ja potkurilla, enkä nyt voi mitään, jos Karjalan kannas lie tässä kilpailussa hävinnyt. Olisin halunnut näyttää, että Karjalan kannaksen kansa pitää pyhänä esivanhempiensa henkistä perintöä, sen kansantietoutta ja runoutta, huolimatta kaikista kärsimyksistään, mitä se on kokenut sodan jaloissa vuosisatojen kuluessa ja vieraan vallan orjana. Kannaksen kansa on kuitenkin aina pysynyt suomalaisena ja isänmaalleen uskollisena, moittikoot muut meitä miten paljon haluavat. Haluaisin koko maailmalle tehdä tiettäväksi, että Karjalan kansa on maailman eniten kärsinyttä ja kestänyttä kansaa, ja olen ylpeä, että kuulun karjalaiseen heimoon. Mutta eihän sääsken ääni kuulu taivaaseen. Kansanrunousarkistolle lähettämissään kirjeissä Mannonen korostaa usein karjalaisten erityislaatuisuutta. Hän näki kansanperinneaineiston keruun omana osanaan kansallisesta tehtävästä, koska ”köyhä ei pysty kovin paljon muuta tekemään maansa ja heimonsa hyväksi”. Lehtikirjoitukset Ulla Mannonen on kirjoittanut julkaisseensa ”novelleja, pakinoita ja kirjoituksia sadoittain monissa kymmenissä eri lehdissä.” Koska Ulla Mannosen elinaikana lehtiartikkeleja ei kerätty internetiin eikä muihinkaan tietokantoihin, hänen kirjoittamiensa tekstien löytäminen nykyään on varsin sattumanvaraista, eikä kaikkia Mannosen julkaistuja tekstejä enää pysty mitenkään jäljittämään. Hän on kuitenkin kertonut toimineensa erityisesti sanomalehti Karjalan ja paikallislehti Rannan Sanomien pakinoitsijana, joten olen lähtenyt liikkeelle näistä lehdistä ja sen jälkeen ryhtynyt etsimään muita Mannosen kirjoituksia. Mannonen kirjoitti oman kertomansa mukaan ensimmäisen juttunsa sanomalehti Karjalaan vuonna 1934, kertomus oli nimeltään ”Eljaksen Taavetin Viipurin reissu”. Hän meni henkilökohtaisesti viemään kirjoitustaan toimitukseen, mutta arkaili ja oli jo lähtemässä pois, kun lehden päätoimittaja O. J. Brummer osui tulemaan ovesta ja kysyi hänen asiaansa. Mannonen selitti, että hän oli aikonut tarjota kirjoitustaan, mutta ei taida vasta-alkajana kuitenkaan uskaltaa sitä jättää. Brummer oli katsonut käsikirjoitusta ja ottanut sen haltuunsa; muutaman päivän kuluttua kertomus ilmestyi lehdessä. Mannonen on kirjoittanut, että jutun ilmestyttyä hän oli niin iloissaan, ettei saanut edes nukutuksi, katseli vain lehteä, jossa oli hänen kirjoituksensa. Tämän jälkeen Mannonen kirjoitti ahkerasti Karjalaan; erityisen aktiivinen hän oli 1940-luvun aikana, jolloin häneltä ilmestyi usein kolme, neljäkin pakinaa kuukaudessa. Mannosen pakinat käsittelivät sekä kansanperinnettä että Kannaksen (ja myöhemmin siirtokarjalaisten) oloja ja arkisia tapahtumia. Hän jatkoi aktiivista kirjoittamista Karjalaan myös muutettuaan takaisin Kannakselle jatkosodan aikaan keväällä 1943. Mannosen kirjoitusten kaksi keskeistä aihepiiriä olivat toisaalta kansanperinne, erityisesti vuotuis- ja tapaperinne, toisaalta ajankohtaiset tavallista karjalaista koskettavat asiat, joiden käsittely saattoi välillä olla varsin poleemista. Ulla Mannonen kirjoitti sekä omista kokemuksistaan että epäkohdista lähiympäristössään. Usein hän nosti esille vanhusten ja sotaleskien tilanteen ja kannusti auttamaan näitä sellaisissa töissä, joissa apua tarvittiin. Toisen evakkomatkan jälkeen kesällä Mannonen kirjoitti mm. karjalaisten asunto-oloista. Kun rauhansopimuksen ehdot tulivat tietoon, Mannonen kirjoitti mm. otsikoilla ”Pää pystyyn karjalaiset” ja ”Meidän on uskottava tulevaisuuteen”. Ajankohtaisten asioiden ja perinnepakinoiden lisäksi Mannonen kirjoitti satunnaisesti joitakin haastatteluja ja henkilöjuttuja. Parhaimmillaan Karjala-lehdessä saattoi olla jopa kuusi Mannosen kirjoitusta saman kuukauden aikana. Ulla Mannonen menetti tapaturmaisesti toisen silmänsä vuonna 1955, mutta hän jatkoi kirjoittamista, vaikka ”hankalaahan se nyt ensin on yhdellä silmällä, mutta ehkäpä siihen tottuu”, kuten hän kirjoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 29.3.1955.  Häneltä ilmestyi muutamia tekstejä Karjalassa vielä vuonna 1956. Karjalan ja Rannan Sanomien lisäksi Mannosen kirjoituksia julkaistiin monessa muussakin lehdessä. Hänen oma arvionsa ”novelleja, pakinoita ja kirjoituksia sadoittain monissa kymmenissä eri lehdissä” tuntui aluksi hiukan liioitellulta, mutta yksin 1940-luvun Karjala-lehdistä olen löytänyt yli sata Mannosen tekstiä, joten useampia satoja niitä varmasti kaiken kaikkiaan on. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa on tallessa kotelo Ulla Mannosen kirjoituksia. Arkiston luettelon mukaan tekstit ovat vuosilta 1949–1954 ja ne on lahjoitettu arkistoon vuonna 1954. Kotelossa on kolmenlaisia kirjoituksia, joista suurin ryhmä on otsikoitu ”Karjalaispakinoiksi”, joihin kuuluu 95 Mannosen tekstiä. Näiden lisäksi kotelossa on mukana 13 runoa tai runopakinaa sekä kymmenen lehtijuttua ja tiedotetta karjalaisseurojen tilaisuuksista. ”Karjalaispakinat” ovat koneella kirjoitettuja ja pituudeltaan yhdestä viiteen liuskaan. Monet teksteistä käsittelevät karjalaista kansanperinnettä tai kannakselaisia henkilöitä, mutta aivan kaikki tekstit eivät ole suorastaan karjalaispakinoita, sillä aiheista löytyy myös mm. Tapio Rautavaara, Kyllikki Saaren murha, Olympiakylä ja Sointula. Juttujen joukossa on muutama, jossa lähes sama teksti on otsikoitu eri tavoin, ilmeisesti eri lehteä varten, mutta vain ani harvassa tekstissä on merkintä, missä lehdissä ne ovat ilmestyneet tai minne niitä on tarjottu. Varsin laajalle ne ovat joka tapauksessa levinneet, sillä toisaalla kirjallisuusarkistossa säilytettävien Mannosen kirjeiden joukossa on mm. torontolaisen Vapaa sana -lehden helmikuussa 1948 päivätty Mannoselle osoitettu kirje, jossa ilmoitetaan: ”lähettämänne kirjoituksen julkaisemme mielellämme”. Oma kirja: Muistojen muruja  Ulla Mannonen lähestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa useita kertoja toivoen Seuran julkaisevan hänen tekstejään. Seura ei kuitenkaan ole ollut kiinnostunut kansankirjoittajien teksteistä, vaan julkaisuohjelmaan ovat kuuluneet tutkimukset, kansanperinnejulkaisut ja kotimaisen kaunokirjallisuuden klassikot, kuten esimerkiksi Aleksis Kivi tai Zachris Topelius. Emme tiedä, tarjosiko Mannonen tekstejään myös jonnekin muualle, mutta viimein vuonna 1952 hänen kirjansa Muistojen muruja ilmestyi Karjalan Kirja -kustannusyhtiön julkaisemana. Kirja on noin satasivuinen ja pehmeäkantinen, ei siis mitenkään kovin paksu tai näyttävä opus.  Karjalan Kirja -kustannusyhtiötä ei ole enää olemassa eikä kustannussopimusta tai muita kirjan julkaisuun liittyviä asiapapereita ole jäljellä. Esimerkiksi kirjan painosmäärästä tai siitä mahdollisesti maksetusta palkkiosta ei siten ole tietoa. Voi kuitenkin olettaa, ettei Muistojen muruja ole ollut kirjoittajalleen taloudellisesti mikään suurmenestys. Mannonen oli kuitenkin jo 1930-luvulta lähtien yrittänyt saada tekstejään julki, ja vaikka hänen kirjoituksiaan julkaistiin jatkuvasti lehdissä, oma kirja on varmasti ollut hänelle suuriarvoinen asia. Muistojen muruja sisältää 47 pakinatyyppistä kertomusta, jotka keskittyvät erikoisiin sattumuksiin tai persoonallisiin henkilöhahmoihin. Useimmat kertomuksista paikantuvat selkeästi Karjalankannakselle tai Pietariin. Muistojen muruja kuvaa nimenomaan mennyttä aikaa ja tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan kirjoittajan kannalta ole kovin kaukaisia. Mukana ei ole yhtään Mannosen kansanperinnepakinaa, ei edes paikallistarinoita, vaan kirjassa kuvatut sattumukset ovat tapahtuneet tai niistä on kerrottu Mannosen oman lapsuuden ja nuoruuden aikana. Suurin osa tapahtumista sijoittuu autonomian aikaan; monissa kertomuksissa käsitellään Pietarin kaupankäyntiä tai sattumuksia venäläisten kesäasukkaiden kanssa. Muutama kertomus pohjautuu Mannosen omiin kokemuksiin, esimerkiksi kuvaus karbidilampusta. Joistakin tapauksista ja henkilöistä Mannonen on kirjoittanut aikaisemminkin esimerkiksi Karjala-lehdessä, mutta tekstit eivät ole täsmälleen samoja, joten ilmeisesti hän on kirjoittanut Muistojen muruja -kirjan tekstit uudelleen nimenomaan kirjaa varten. Todennäköisesti hänellä ei vanhemmista kirjoituksistaan ole ollutkaan kopioita itsellään, vaan hän on kirjoittanut tunnetuista tapahtumista muistinsa mukaan. Nimimerkki P.M. kirjoitti Mannosen Muistojen muruja -kirjasta arvostelun Karjalan aamu -lehteen. Hän kuvaili Mannosen kansanperinteen keruuta ja totesi: ”Kenelläpä muulla olisi näin ollen ollut paremmat mahdollisuudet saattaa julkisuuteen niitä rikkaita tarina-aarteita, joita Kannaksella kiersi suusta suuhun.”  Hän käsittelee myös kirjan sisältöä ja toteaa, että ”ainakin länsikannakselaiselle tämä kokoelma tarjoaa rattoisan hetken ja ei se ole vailla mielenkiintoa ei-karjalaisellekaan.” Kirja arvioitiin myös Karjala-lehdessä. Arvioija, nimimerkki E. P:nen, piti kirjan parhaana antina aitoa kannakselaista kansanhuumoria, jota kirjoittaja tosin hänen mielestään vähän liikaakin selittelee tai puolustelee. Molemmat arvioijat nostavat vahvasti esille Ulla Mannosen ansiot kansanperinteen kerääjänä, Karjalan kriitikko mainitsee myös Mannosen muun toiminnan karjalaisuuden vaalijana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa säilytetään muutamien Ulla Mannosen muiden tekstien lisäksi myös julkaisematonta romaanikäsikirjoitusta nimeltä Hely. Alaotsikkona on Kuvaus erään koivistolaisperheen vaiheista sotavuosina 1939–1941. Käsin kirjoitettu teksti sisältää kahdeksan ruudullista lehtiötä, yhteensä 420 sivua.  Käsikirjoitukseen liitetty saatekirje on päivätty marraskuulle 1948. Todennäköisesti Mannosen toiveena oli käsikirjoituksen julkaiseminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi toimintansa alusta lähtien sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, ja useampikin perinneaineistojen lähettäjä, myös Mannonen, on seuralta tiedustellut kustannushalukkuutta käsikirjoituksilleen. Seurassa ei näihin kuitenkaan innostuttu, vaan käsikirjoitukset tallennettiin arkistoon. Avioton äiti Ulla Mannonen oli aikanaan varsin poikkeuksellinen nainen, sillä hän ei koskaan mennyt naimisiin, mutta synnytti viisi lasta, joista kaksi kuoli aivan pieninä. Nykyään ei pidetä mitenkään kovin erikoisena, että eletään avoliitossa ja että lapsia voi olla monesta eri suhteesta. Ulla Mannosen nuoruudessa asia oli toisin. Vihkimätöntä paria sanottiin susipariksi, ja avosuhteessa elävää naista nimitettiin esimerkiksi leipäsudeksi, pullahiireksi tai suorastaan huoraksi. Avioton lapsi oli naiselle ja koko hänen suvulleen suuri häpeä. Lain mukaan kaikki avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet olivat kiellettyjä, sitä nimitettiin salavuoteudeksi ja asiasta seurasi sakkorangaistus ja lisäksi mahdolliset kirkkokuritoimenpiteet. Vaikka julkiset häpeärangaistukset seurakunnissa lopetettiin 1800-luvun puolella, vielä 1900-luvulla rippikirjoissa näkyy merkintöjä salavuoteudesta ja aviottomista lapsista annetuista nuhteista ja puhutteluista. Toisaalta varsinkin maaseudulla ikivanhaan kansan tapakulttuuriin kuului, että kihloihin meno, siis sopimus avioliitosta, merkitsi lupaa yhdyselämän aloittamiseen. Ongelma syntyi vain silloin, jos tyttö tuli raskaaksi ja avioliitto ei jostain syystä toteutunutkaan. Mannonen esittäytyi elämäkertakirjoituksissaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle ja muille vastaaville tahoille leskenä. Kuin ohimennen hän kertoi olleensa naimisissa miehen kanssa, joka oli hänelle sukua ja jolla siten oli sama sukunimi. Esimerkiksi kansanrunousarkistolle osoitetuissa lähetyksissä Ulla Mannonen merkitsi toisinaan itsensä rouvaksi tai joskus leskirouvaksi, mutta asia ei ollut korostetusti esillä. Kirkonkirjojen mukaan Ulla Mannonen ei kuitenkaan koskaan ollut naimisissa. Helsingissä tätä ei tiedetty, eikä se ollut kansanperinteen lähettämisen kannalta millään tavoin oleellistakaan. Sen sijaan asuinpaikkakunnalla asia kyllä tunnettiin – tällaiset seikathan ovat usein naapuruston tiedossa ja kiinnostavana puheenaiheena. Mannonen muutti kolmen lapsensa kanssa Uudenkirkon Neuvolasta Koivistolle, Makslahden Römpöttiin. Siellä häntä ei pidetty tunnettuna ja arvostettuna kulttuurihenkilönä, vaan häneen suhtauduttiin aluksi varsin varauksellisesti. Aviottomana äitinä hänen maineensa oli kyseenalainen. Tähän toi oman lisänsä vielä se, että Mannonen ansaitsi elantonsa pitämällä täysihoitolaisia, satamassa työskenteleviä perheettömiä miehiä. Kansanperinteen keräämistä pidettiin kummallisena touhuna ja Mannonen on maininnut, että jatkuva kirjeenvaihto Helsingin suuntaan herätti kummastuksen lisäksi epäluulojakin. Mannosen menestys perinnekeruissa ei hänen kotiseudullaan herättänyt juurikaan huomiota, hänen nimeään ei esimerkiksi näy paikkakunnan lehden Rannan Sanomien raportoimien Kalevala-juhlien tai vastaavien tilaisuuksien puhujien joukossa. Kovin laajalti Mannosen keruuharrastuksesta ei ilmeisesti tiedettykään, vaikka esimerkiksi Rannan Sanomat uutisoi pikku-uutisena 12.4.1938 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Mannoselle myöntämän palkkion ja saman vuoden toukokuussa lehti julkaisi Ulla Mannosen haastattelun otsikolla ”Kansantietous, esivanhempain entisyyttä”. Evakkoon Talvisodan syttyessä Ulla Mannonen asui Koivistolla kolmen lapsensa kanssa. Mannosen vanhempi tytär oli tuolloin 17-vuotias oppikoululainen, poika oli 14-vuotias ja nuorempi tytär oli juuri täyttänyt kahdeksan vuotta. Perheen oli lähdettävä kotiseudulta evakkoon kuten kaikkien muidenkin. Ulla Mannonen kirjoitti 15.3.1940: Meillä on nyt siis rauha, mutta ei ole enää Koivistoa, eikä ole Karjalan Kannasta, eikä Wiipuria, kaikki siis mennyttä, mikä karjalaiselle lienee kallista ollut; Mutta ne elävät kuitenkin, ne elävät meidän sieluissamme, ne elävät siellä niin kauvan kuin itsekin elämme ja sieltä ei niitä kukaan voi ryöstää. Jokaisen karjalaisen sydän on tällä kertaa niin raskas, että sitä ei osaa sanoin kuvailla. Mutta sittenkin olemme ylpeitä siitä, että olemme voineet antaa sellaisen uhrin Isänmaallemme, joka on pelastanut sen itsenäisyyden. Me olemme nyt köyhiä ja kodittomia. Mutta me uskomme sittenkin viellä tulevaisuuteen, ja jokainen karjalainen on valmis alkamaan kaiken alusta ja tekemään työtä Isänmaan onnen hyväksi. Kuinka monelle olenkaan täällä siirtoväen joukossa saanut vakuuttaa, että karjala elää, se ei voi kuolla, sillä tiedän että yksikään Suomen heimoista ei niin rakasta Isänmaataan kuin karjalainen, ja siksi olen ylpeä karjalaisesta heimostani. Kaikukohon karjalaisten laulu! Soittakaamme nyt Suomen suruja, mutta kun kerran taas onnen päivä koittaa, silloin soitamme Suomen riemuja Karjalassa, joka ei katoa. Monen muun lailla Mannonen palasi Koivistolle jatkosodan aikana.  Erään kirjeensä mukaan Ulla Mannonen suunnitteli paluuta Koivistolle jo kesällä 1942. Voi olla, ettei hän saanut heti muuttolupaa, sillä hän pääsi palaamaan Kannakselle vasta vuoden 1943 puolella. Ulla Mannosen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle lähettämästä toisen evakkomatkan kuvauksesta on hävinnyt yksi sivu, jossa hän kertoo paluustaan. Ensimmäisen sivun lopussa hän kuitenkin kuvailee, miten karjalaisia ”kutsuivat kotiseutujemme kunnaat aurinkoisine ahoineen ja lempeine lehtoineen”. Paluun lähestyessä ja toteutuessa Karjala tuntui erityisen läheiseltä ja rakkaalta. Ulla Mannonen on kirjoittanut riemuinneensa paluustaan, vaikka ensimmäiset yöt piti nukkua autovajassa, jossa ei ollut kunnon kattoa, ja ensimmäiset ateriat täytyi valmistaa raunioituneen rakennuksen tulisijalla. Mannonen kunnosti kotiaan omin käsin sekä viljeli peltoa ja kasvimaata. Hän vei Kannakselle mukanaan kaksi välirauhan aikana ostettua lehmää, lisäksi hänellä oli porsas. Kaiken tämän aherruksen lisäksi Ulla Mannonen löysi myös aikaa kirjoittamiselle. Jo muutaman päivän kuluttua paluusta sanomalehti Karjalassa oli kotiinpaluusta kertova pakina, ja sen jälkeen Mannosen kirjoituksia löytyy lehdestä useita joka kuukausi. Mannonen kirjoitti myös romaania, jonka käsikirjoitus kuitenkin jäi Koivistolle hänen joutuessaan toisen kerran lähtemään kotoaan. Muiden tavoin myös Ulla Mannonen oli palannut kotiin jäädäkseen. Sanomalehti Karjalassa julkaistussa kirjoituksessaan hän arveli, että sodan jälleenrakennukseen kuluu yksi sukupolvi, mutta sen jälkeen nuoremmat saavat jo nauttia vauraasta ja hyvinvoivasta Karjalasta. Elämä jatkui koko ajan: välirauhan ja jatkosodan aikana vanhin tytär tuli ylioppilaaksi ja lähti opiskelemaan kieliä Helsingin yliopistoon; kesällä 1946 hän meni naimisiin ja muutti Jyväskylään. Myös Ulla Mannosen 19-vuotias poika joutui jatkosodan aikana rintamalle. Tietenkin taisteluissa oli koko ajan ollut mukana sukulaismiehiä, naapureita ja tuttuja, joista osa oli haavoittunut tai kaatunut. Toinen evakkomatka Maailmantilanne muuttui, suomalaisten sotaonni kääntyi ja Karjalankannasta ryhdyttiin tyhjentämään kiireellä uudelleen joukkojen vetäytyessä kesällä 1944. Vuonna 1955 Ulla Mannonen lähetti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle kuvauksen toisesta evakkomatkastaan otsikolla ”Karjalan kansaa kohtalon kourissa eli toinen evakko-matkamme”. Hän aloittaa kuvailemalla paluuta Karjalaan jatkosodan aikaan ja sitä iloa, mitä tunsi saadessaan taas työskennellä kotiseudulla. Onnea ei kuitenkaan jatkunut pitkään. Mannonen kertoo: Koko kesäkuun alkupäivät oli kovin rauhatonta, mutta mepäs vain yritimme laittaa viimeisiä viljojamme maahan ja kunnostaa puutarhojamme, itse kylvimme juuri lähtömme edellisenä päivänä salpietarit vehnälle, sillä kesäkuun 10 päivä taistelut sillä lohkolla taas puhkesivat ilmiliekkiin ja vihollisen koneita oli siitä lähtien joka päivä kymmenittäin yllämme, 11 päivä kesäkuuta saapui vanhin tyttäremme kotiin Helsingistä, jossa oli ollut Yliopistossa lukujaan jatkamassa, mutta se loma kesti vain yhden vuorokauden, sillä seuraavana yönä istuimme koko yön kellarissa, maan hyllyessä ympärillämme, ja vihollisen konekivääreillään rapisutellessa kellarin kattoa. Aamulla kellarista tullessamme olivat seinustalle jätetyt maitoastiat ammuttu puhki, samoin oli naapurimme Marjamäen talon uusi katto ammuttu seulaksi, eikä ihmekään, olimmehan niin lähellä Makslahden lentokenttää kuin kilometrin päässä, sehän oli jo sotilaallinen kohde. Tilanne näytti niin vaaralliselta, että Mannonen pakkasi tyttärilleen mukaan hiukan varusteita ja lähetti heidät junalla Helsinkiin sukulaisten luokse. Tytöt pääsivät onnellisesti perille, mutta jo seuraavana päivänä rata pommitettiin poikki. Mannonen sai puhelinyhteyden Uudellekirkolle äidilleen, joka kertoi hädissään kuulleensa vihollisen olevan jo Raivolassa [vajaan kymmenen kilometrin päässä] ja että he joutuisivat lähtemään pois kotoaan. Seuraavana päivänä puhelimeen vastasi yksi perääntymässä olevista suomalaissotilaista ja vielä sitä seuraavanakin päivänä puhelin toimi, mutta silloin puhelimeen vastannut puhui jo venäjää. Lähtökäsky tuli lähestyvistä sotatoimista huolimatta Kannaksen asukkaille yllätyksenä. Sanomalehti Karjala kertoo, että moni muukin Mannosen lailla oli vielä lähtöä edeltäneenä päivänä työskennellyt pelloillaan ja kasvimaillaan. Vaikka tilanne oli vaikuttanut huolestuttavalta, oli toivottu kuitenkin parasta. Kesäkuun kuudentenatoista Ulla Mannonen joutui lähtemään kotoaan. Sika oli annettu sotilaitten teurastettaviksi ja kissat oli lopetettu. Mukaan sai ohjeiden mukaan ottaa vain evästä, tavaroita luvattiin lähettää valtion toimesta perästäpäin, mitä ei tosin ehditty tehdä. Lehmät oli käsketty viedä tietylle laitumelle, josta ne kuljetettaisiin yhteiskuljetuksessa. Ulla Mannonen oli ostanut lehmänsä välirauhan aikana ja antanut niille nimeksi Evakon-ilo ja Karjalan-muisto. Hän oli naapurin Helena-emännän kanssa päättänyt, että he eivät anna lehmiään yhteiskuljetukseen, vaan vievät ne itse mukanaan. Mukaan liittyi vielä kolmaskin emäntä. Mannonen kertoo, että kun lähtökäsky tuli, ”laitoimme kiireesti evästä reppuun, reppu selkään, ja ämpäri käsivarrelle, ja aloimme painaltaa pitkin metsiä lehminemme.” Matkaa kertyi noin kaksisataa kilometriä ja se kesti noin kaksi viikkoa. Joka päivä satoi. Matkalla yövyttiin milloin navetassa, milloin saunassa, varsinkin alkumatkasta piti vähän väliä varoa pommituksia ja heittäytyä maastoon suojaan. Tie oli täynnä ihmisiä, ja hevosia, lehmiä, niitä oli tien täydeltä kilometri kaupalla, tuhansittain, ja taas tuhansia, kenen kärryillä olevissa säkeissä oli räntättynä Muolaa, kenellä Antrea, Jääski, Valkjärvi, Uusikirkko, aivan kuin jokainen olisi halunnut kotipaikkansa nimen mukana viedä koko kodin. Matkalla sattui monenlaista. Mannonen kuvaa, miten erään puun juurella vesisateessa syntyi viipurilaiselle rouvalle vauva. Apuna oli kaksi nuorta lottaa, mutta heille asia oli niin outo, että toinen heistä pyörtyi. Onneksi lähellä oli vanhempia naisia, jotka osasivat auttaa. Äiti ja vastasyntynyt lähetettiin sitten sairaalaan Lappeenrantaan. Mannonen kertoo myös, miten hänen reppunsa hiersi olkapäät verille, joten hän heitteli sieltä matkan aikana kaiken ylimääräisen tienposkeen. Myös kärryiltä ihmiset jättivät tavaroitaan tielle, kun väsyneet hevoset eivät enää jaksaneet vetää. Tien varressa saattoi jopa nähdä teurastettavan lehmää, jonka sorkat olivat niin kuluneet, ettei se pystynyt jatkamaan matkaa. Juhannusaattona Mannonen pääsi lehmineen Kaipiaisiin ”Wiipurin hoitokunnan asuttamaan huvilaan”. Sieltä hän sai puhelinyhteyden Helsinkiin ja sai sitten kuorma-autokyydin itselleen ja lehmilleen. Mannosella, kuten muillakin lehmien kuljettajilla, oli ollut evakkomatkalla ämpäri mukana lypsämistä varten, muuten lehmät olisivat ehtyneet, mutta kun ei ollut kirnua eikä säilytystarvikkeita, piti ylimääräinen maito kaataa maahan. Kun Mannonen oli päässyt lehmineen Helsinkiin, tilanne oli jo toinen: ”Meillä riitti Helenan kanssa ystäviä, kun jokainen kysyi: myyvätkö rouvat maitoa.” Evakkona Sodan jälkeen Ulla Mannonen rakensi itselleen ja nuorimmalle tyttärelleen omakotitalon Oulunkylään. Vanhemmat lapset olivat jo lähteneet kotoa, poika tosin asui melko lähellä. Ulla Mannonen oli perustamassa uudelle kotipaikkakunnalleen Karjala-seuraa jo vuonna 1940 ja hän jatkoi seurassa jatkosodan jälkeen. Hän toimi pitkään seuran sihteerinä ja hallituksen jäsenenä. Seurassa toimivat 1950-luvulla aktiivisesti myös Mannosen jo aikuistuneet lapset. Karjala-seurojen yhteistyöelimenä Karjalan Liiton suojissa toimi vuosina 1941–1943 Karjala-seurojen neuvottelukunta, jonka jäsenenä Ulla Mannonen oli vuosina 1942–1943. Neuvottelukunnassa oli sen toiminnan aikana kaikkiaan kuusitoista jäsentä, joista kaikki muut olivat miehiä, Ulla Mannonen oli ainoa naisedustaja. Ulla Mannonen oli 1950-luvulla valittuna myös Uudenmaan karjalaisseurapiiri ry:n johtokuntaan, hän oli vuosia piirin johtokunnan sihteerinä. Lisäksi Mannonen toimi kesän 1950 ajan Karjalan Liiton ”Rahankeräys-, adressi- yms. asiain” hoitajana. Ulla Mannosen kiinnostus kansanperinteeseen liittyi vahvasti kotiseuturakkauteen. Hän kirjoitti vuonna 1947: ”Rakkaus Karjalaan ja sen menneisyyteen sai minut myös ensi kerran lähettämään Sanastajaan vastauksia.” Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keruissa korostettiin maakuntahenkeä ja eräänlaista kilpailua alueiden välillä ja Mannonenkin kirjoitti toisinaan hyvin suoraan haluavansa perinteenkeruullaan tuottaa kunniaa Kannakselle ja sen asukkaille. Ulla Mannonen ei niinkään osallistunut lähimuistojen tallentamiseen (vaikka hän jonkun verran kirjoitti muistiin niitäkin), mutta häntä kiinnostivat vanhemmat kannakselaistarinat, joita hän myöhemmin julkaisi Muistojen muruja -teoksessaan, sekä kannakselainen kansanperinne. Monissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpakeruissa korostettiin eräänlaista perinteentallennuksen kilpailua maakuntien välillä ja myös Ulla Mannoselle kansanperinteen keruu oli nimenomaan karjalaisen perinteen keruuta. Hän korosti usein karjalaisuutta myönteisenä voimana. Esimerkiksi talvisodan jälkeen evakossa Mannonen kirjoitti karjalaisten elämän olevan raskasta, kun on huonot asunnot, ruokaa vähän ja paljon pakkasta.  ”Mutta karjalan heimo on uljasta [—] ei sitä vähällä masenneta.” Hän kirjoitti: ”— nuo kansan runot ja tarinat ovat meille karjalaisille tällä kertaa ainoa perintö mitä Karjalasta olemme tuoneet ja saaneet; niin siksi pidämme niitä niin suuressa arvossa, vaikka se muista tuntuukin naurettavalta.” Vuosien perinteenkeruutyön jälkeen Ulla Mannonen tunsi Kannaksen kansanperinteen erittäin hyvin. Hän oli tutustunut myös muiden keräämiin aineistoihin lukemalla esimerkiksi Suomen Kansan Vanhoja Runoja, jossa oli paljon hänen itsensäkin lähettämää aineistoa. Mannonen kirjoitti lehtiin pakinoita kannakselaisesta kansanperinteestä, lisäksi hän itse esitti yleisölle tätä perinneaineistoa, erityisesti karjalaista kansanhuumoria. Karjala-lehdessä mainitaan Ulla Mannonen esiintyjänä jo 1940-luvulla erilaisissa Karjala-juhlissa ja mm. keväällä 1944 Kannaksella pidetyssä Makslahden Marttojen juhlatilaisuudessa. Suomen nainen -lehden haastattelussa vuonna 1956 Ulla Mannonen kertoi esiintyneensä peräti 154 eri paikkakunnalla. Tilaisuudet ovat olleet pääasiassa monenlaisia kotiseutu- ja kesäjuhlia sekä Martta-järjestön tilaisuuksia.  Mannonen toimi viisikymmenluvulla myös Suomen nainen -lehden toimituskunnassa sekä kerran kuukaudessa ilmestyneen Muistojen Karjala -lehden toimitusvaliokunnassa. Vuoden 1952 kesäolympialaiset järjestettiin Helsingissä. Ulkomaisia kisaturisteja varten koulutettiin olympiaoppaita, joiden joukossa oli myös venäjänkielentaitoinen Ulla Mannonen, silloin 57-vuotias. Samana vuonna ilmestyi hänen kirjansa Muistojen muruja. Mannonen haaveili 1950-luvulla, että Karjala liitetään vielä kerran Suomeen ja evakot pääsevät muuttamaan takaisin kotiseudulleen; siihen aikaan tämä lienee ollut hyvin monen siirtokarjalaisen unelmissa. Hän toivoi itse myös saavansa aikanaan levätä Karjalan mullassa, mutta tämäkään toive ei toteutunut. Ulla Mannonen kuoli toukokuussa 1958, vain 62-vuotiaana.