Kaksoset Sylvi ja Raili Seppälä

Kaksoset syntyvät

Me synnyimme elokuun kahdeksantena päivänä, 1931. Sylvi syntyi ensimmäisenä, minä noin kaksi tuntia myöhemmin. Sisareni syntyi keskosena, hän ei aluksi osannut edes syödä itse, hän oli hyvin heiveröinen ja heikko. Lääkäri oli arvellut, että ei hänestä kovin pitkäikäistä tule. Minä olin normaalipainoinen pullukka vauva. Tänä päivänä on hyvin vaikeaa kuvitella sitä, että miten äitimme pärjäsi kotona näiden kahden pienen vauvan kanssa, sen aikaisissa alkeellisissa oloissa.  Vesi oli kannettava sisälle, samoin lämmittämiseen ja ruoanlaittoon tarvittavat puut. Eihän asunnoissa siihen aikaan ollut minkäänlaisia mukavuuksia. Ihmetellen olen kuunnellut hänen kertomisiaan noista vuosista. Tyynesti ja rauhallisella mielellä hän on noistakin ajoista kertonut.

Työväentalon ajan muistoja

Minulla on joitakin muistikuvia tästä ajasta. Eräs kuin unenomainen ja yöllisen hämärä muistikuva siitä, kuinka äiti kävelee vauva sylissään kamarin lattialla, isä tulee häntä vastaan ja ottaa käärön syliinsä ja jatkaa vauvan kantamista, ja minä vaivun uneen. Veljemme on meitä kaksi vuotta vanhempi, hän nukkuu sikeästi omassa sängyssään.
Sitten joku kesäinen tapahtuma, ehkä kesäjuhla, on jäänyt myös muistikuviini. Se tapahtuu työväentalon pihassa. joka oli samalla myös urheilukenttä hyppytelineineen ja hiekkakasoineen. Sinne on kokoontunut naapurustoa lapsineen, piha on täynnä erilaista liikuntaa. Ihmisiä istuskelee myös penkeillä. Eri-ikäiset lapset hyppäävät pituutta ja korkeutta, heittävät kuulaa ja kirmaisevat juoksuun välillä. Me Sylvin kanssa seuraamme kaikkea omien leikkiemme välissä, kun joku tulee ja asettaa laatikkomaisen kapineen nurmikolle, vääntää sen reunassa olevaa kampea, ja kohta tästä kapineesta kuuluu miehen ääni: Matti Jurva ja Kolumbia orkesteri esittävät jenkan Viipurin Vihtori, ja samassa laulu jo raikuu pihassa. Se oli kyllä ihmeellistä ja uskomatonta. Pihassa soi nyt sen ajan uusin keksintö, gramofoni.
Muisto vielä siitä jännittävästä tapahtumasta, kun kävimme valokuvaajalla. Seisoimme vakavina valokuvaajan pihassa, me lapset eturivissä ja vanhemmat takana. Se oli juhlallinen hetki, kun valokuvaaja piiloutui mustan kaavun taakse ja ikuisti meidät mustavalkoiseen valokuvaan. Sylvillä, ja tietysti myös minulla, oli samanlaiset pikkuruutuiset mekot päällä. Olimme ehkä neljä-viisivuotiaita. Tästä muistosta minulla on todisteeksi tallella se valokuva.

Turun matka

Kesällä 1939 lähdimme perheen kanssa käymään isän lapsuuden kodissa Tuohispaltassa, Halikossa. Sinne piti matkustaa junalla. Se olikin ensimmäinen kerta, kun pääsimme matkustamaan sillä. Me lapset olimme sitä jo edellisen yön jännittyneenä odottaneet, uni ei meinannut tulla ollenkaan. Linja-autolla menimme aluksi Jyväskylän rautatieasemalle, juna olikin jo raiteilla odottamassa matkustajia. Oli tietysti jännittävää kiivetä junan rappuset ylös vaunuun, josta valitsimme istuinpaikat. Matka Turun suuntaan tuntui pitkältä, ja kesti mielestämme ikuisuuden, ennen kuin olimme Salossa, jossa poistuimme junasta. Isä huomasi, että sieltä pääsi lyhyintä reittiä kävellen perille Tuohispalttaan. Isä muisti reitin hyvin. Kävelimme pitkien ja leveiden viljapeltojen välissä olevaa polkua melkein väsyksiin asti, onneksi oli vähän eväitä mukana. Lopulta näkyi edessämme isoja lehtipuita ja niiden siimeksessä näkyi talo, isän lapsuuden ajan kotitalo Tuohispaltta. Olimme perillä!
Perillä meitä olivat vastassa isän sisar Impi, talon emäntä, sekä talon isäntä August. Heillä oli kaksi lasta, Airi jo 14 vuotias iso tyttö ja Armas. Hän oli vielä vauva. Talon vanha isäntä Matti Vihtori asui myös siellä. Hän oli jo hyvin iäkäs. Meille siellä kaikki oli niin erilaista, kuten se murre, jota he puhuivat. Se oli niin lyhennettyä ja sen tähden kuulosti niin hauskalta. Talon pihassa kasvoi suuria komeita tammipuita ja muita reheviä pensaita. Tupa oli perinteellisen iso ja vanha maalaistupa, jonka ikkunoista kesäinen valo siilautui kauniisti sisälle. Istuuduimme syömään pitkän pöydän ympärille. Impi emäntä kantoi ruokaa pöytään, mutta minä muistan vain, että söimme piapoa ja joimme piimää, mutta se olikin pitkää piimää! Tapasimme varmaan muitakin isän sisaruksia, mutta vain Tuohispaltta ja sen erilaisuus jäivät mieleeni. Sylviin taisi jäädä jo siltä matkalta mieleen ensimmäinen ajatus siitä, että isona hän haluaa muuttaa jonnekin Turkuun. Ne laakeat peltomaisemat, pihan isot lehtipuut, lempeä kesähelle, sellaisessa ympäristössä oli isämme lapsuuden koti ollut. Siellä hän oli elänyt koko lapsuutensa ajan. Niistä sisareni jäi haaveilemaan, kun palasimme kotiin, jossa meitä odottivat meille tutut ja kotoiset mäntymetsät ja mäkiset ja mutkaiset tiet.

Sodanuhkaa ilmassa

Myöhemmin syksyllä vanhempani saivat kutsun isänisän, Tulosen suvun vanhimman Matti Vihtorin hautajaisiin. Tällä kertaa he matkustivat kahden ja viipyivät vain lyhyen ajan. Sota oli alkamassa, kaikenlaista siihen liittyvää jännitystä oli ilmassa. Vanhempani jännittivät sitä, pystyivätkö he yleensä lähtemään tälle matkalle. Äidin veli Heikki tuli meille, koska isä oli aloittamassa oman talon rakentamista, ja Antti oli tulossa siihen urakkaan. Seuraavana aamuna, kun miesten piti lähteä mökin tontille, tulikin Heikille postissa määräys lähteä välittömästi asepalvelukseen. Siihen se rakentaminen sillä kertaa jäi. Isäkin sai samanlaisen kutsun, mutta ikänsä vuoksi hän ei joutunut rintamalle, vaan hän joutui sotavankileirille Värtsilään vartijaksi, mutta palasi aika pian kotiin.

Elämää sotavuosien aikaan

Sota vaikutti kylämme elämään monella tavoin. Lähes kaikki miehet olivat rintamalla, joten naiset joutuivat lisäämään työpanostaan. Pimeinä aikoina valoa ei saanut näkyä mistään, sitä valvottiin tarkasti. Valtion ostokortit jaettiin kaikille ja niillä sai ostaa ruokaa ja vaatetta niiden määräysten mukaan. Evakoille, jotka joutuivat pakenemaan kotiseuduiltaan, piti löytää asunnot. Evakkolapset tulivat mukaan luokkiimme, heille pidettiin omat aamuhartautensa, he kokoontuivat toiseen luokkaan ja ovet suljettiin. Eikä niistä koskaan tullut minkäänlaista tietoa. Me Sylvin kanssa ainakin ihmettelimme sitä, olisimme halunneet tietää, että millainen aamunhartaus heillä oli. Me olimme täyttäneet kahdeksan vuotta, joten meidän kouluvuotemme osuivat sotavuosien aikaan. Koulussa tehtiin lääkärintarkastus, me tokaluokkalaiset odotimme tutkimusta luokissamme jonoissa ja päällämme sai olla vain pikkuhousut. Meidät mitattiin ja punnittiin, meidät myös rokotettiin. Osa lapsista sai vahvistavaa kalanmaksaöljyä. Myös Sylvi sen pullon sai, ja joskus myös kermapullon. Hän oli jossakin vaiheessa aika heikossa kunnossa ja hänen piti jäädä välillä sairaslomalle lepäämään.

Puutetta oli ihan kaikesta

Talvisodan aikana paukkuivat pakkaset, mutta meillä oli hauskaa, kun rakensimme ison lumilinnan pellolle, josta saimme veljen avustamana otettua isoja jäälevyjä. Suunnittelimme Sylvin kanssa linnaan erilaisia huoneita, teimme sinne oman kodin. Kylmyys ei meitä haitannut, mutta tuli tietystikin kova nälkä, joten myös” leipäressu” maistui silloin. Välipalana nautimme joskus Elovena kaurahiutaleita, lisäsimme niiden sekaan lusikallisen hienoa sokeria ja se maistui hyvältä. Viihdyimme Sylvin kanssa leikeissämme niin hyvin yhdessä, että niihin ei veljemme mahtunut ollenkaan. Hänellä oli omat kaverinsa.
Myöhemmin, kun ajattelin näitä aikoja, niin huomasin, että koska meillä ei Lannevedellä ollut sukulaisia tai muita läheisiä ihmisiä, niin me emme koskaan saaneet minkäänlaista apua mistään. Piti pärjätä vain korttiannoksilla. Meidän vanhempammehan olivat muuttaneet kylälle muutamia vuosia sitten, joten emme olleet vielä ehtineet tulla paikkakuntalaisiksi. Mekin olimme kuin evakot, piti vain pärjätä omillaan. Huhuja kyllä kuultiin, että jostakin sai jotakin, mutta eihän meillä ollut varaa käydä mustan pörssin ostoksillakaan. Paavonseudun myymälästä äiti taisi joskus saada jotakin ekstraa ”tiskin alta”. Esimerkiksi, kun hän ei voinut käydä kaupassa juuri silloin, kun joku erikoiserä tuli ja se loppui melkein heti, sitä ”hamstrattiin”. Äiti lähetti meidät joskus kauppaan ostoksille, kirjoitti vain ostoslistan valmiiksi. Me sovimme keskenämme sitten niin, että Sylvi tekee ostokset ja minä maksan. Rahakukkaro olikin jo taskussani.

Radio oli Telefunken

Meillä luettiin kotona aina paljon, sanomalehtiä ja kirjoja lainattiin kirjastosta. Radiota kuunneltiin päivittäin, uutiset ja muut tiedotteet, kuten toisensa talvisodassa kadottaneet ihmiset hakivat omaisiaan, ja muita tärkeitä kuulutuksia ja varoituksia. Sehän olikin ainoa päivittäinen tietolähde. Me Sylvin kanssa seurasimme Markus sedän lastentunnit säännöllisesti. Lauloimme myös paljon. Usein myös joku koulukaverimme tuli kotiimme käymään, ja harjoittelimme lauluja kaksi, tai kolmiäänisesti. Se oli innostavaa ja hauskaa.

Isä pääsi rakentamaan omaa taloa

Kuusisto, meidän kotimme valmistui pikkuhiljaa, sen mukaan, miten rakennustarvikkeita sai hankittua. Oli kuitenkin tärkeää päästä omaan taloon, koska vuokralla asuminen alkoi tuntua liian kalliilta. Pääsimme muuttamaan siihen ehkä 1941-1942. Silloinkin puuttuivat vielä ainakin sähköt, joten karbidilamppu otetiin siinä vaiheessa käyttöön. Jo seuraavana syksynä saimme sähköt ja muitakin rakennustarvikkeita tuli kauppoihin lisää, niin että hiljalleen talo valmistui. Seuraavaksi isä rakensi pihaan pienen navettaliiteri rakennuksen, sinne tuli tilat lehmälle ja porsaalle. Tontille raivattiin ja ojitettiin muutama peltosarka, niissä viljeltiin heinää ja perunaa. Sinne saatiin tilat vielä kasvimaalle. Pihaan hankittiin ruusu -ja sireenipensaita. Äiti halusi lisäksi oman ison kukkapenkin. Naapurista saimme tukkilaisen ruusun taimen, siitä tuli komea iso pensas.

Sota alkaa uudelleen

Jatkosodan aikana olimme sitten aika hyvässä asemassa, kun saimme ruokaa oman talomme tuotteista. Meille tuotiin keväisin aina myös ihana vaaleanpunainen pieni porsas, ja sitä piti tietysti kesän aikana syöttää niin paljon, että syksyllä se oli sitten iso röhkivä sika. Navettaan tuotiin Orvokki niminen lehmä. Äitimme oli aikoinaan työskennellyt karjakkona, joten hänestä oli varmaankin mukavaa tehdä töitä taas navetassa. Äidille hankittiin sähköllä toimiva separaattori, joka erotteli kerman maidosta ja kotona kirnuttiin voita. Herkkuja ne siihen aikaan olivat. Meillä asusti vielä kissa Sirre, joka saalisti hiiriä pihamaalla. Se loikoili usein uunin päällä ja hyrräsi tyytyväisenä.
Liityimme sisareni kanssa 4H-kerhoon tässä vaiheessa. Keväisin tuntui aina niin ihanalta valmistella kasvimaata, harata multaa, miettiä sitä, mitä siihen nyt tänä kesänä laittaisi. Meillä molemmilla oli aarin palstat. Valitsimme tietysti omat mieluisimmat siemenet omille palstoillemme. Palstalla tehdyt työtunnit kirjattiin ylös ja työkirja palautettiin kerhoneuvojalle syksyisin. Tuntuihan se kasvimaan hoito välillä raskaaltakin, ei ollut aina hauskaa mennä haraamaan maata sateen jälkeen, tahi kastelemaan sitä kuivan hellekauden aikana, kun uimaranta houkutteli meitä. Saimme myös palkintoja uurastamisestamme. Kerhon vetäjä kävi syksyisin pihassamme ja toi palkintoja, jotka luultavasti ratkaistiin tekemämme työmäärän mukaan. Niinpä saimme marjapensaan taimia, puutarhakirjoja ja paras palkintomme oli ihana nuori kantakirjalammas, jolle annoimme nimen Pirpa. Se mahtui vielä navettaan talveksi. Keväällä äiti keritsi sen, että sillä olisi vilpoisempaa, kun se oli lähdössä kesäksi Lamposaareen kylän muiden lampaiden kanssa. Kyllä me haikein mielin veimme se Lannevesi-järven rantaan ja laitoimme sen saareen menevään veneeseen. Emmekä todellakaan ajatelleet silloin, että emme näkisi sitä enää. Sillä kun kylän miehet menivät syksyllä hakemaan lampaita saaresta, niin Pirpaa ei siellä ollut. Sitä käytiin etsimässä vielä seuraavanakin päivänä, mutta ei sitä vain saaresta löytynyt. Jäimme vain ihmettelemään, mitä sille oli tapahtunut, ja meille jäi surullinen ja haikea mieliala.

Töihin kaupunkiin

Syyskuussa 1947 otin ensimmäisen askeleen omaan työelämääni, kun nousin linja-autoon ja lähdin Jyväskylään. Ok Mäki-Matti järjesti syyskauden kestävän myyjän kurssin, jonne olin ilmoittautunut. Olin seurannut jo Paavonseudun myymälän toimintaa ja myyjän työ tuntui minusta kiinnostavalta ja mielenkiintoiselta. Linja-auto oli ainoa kulkuneuvo siihen aikaan, ja ne olivat usein täpötäysiä, joskus piti seistä käytävälläkin, kun istuinpaikkaa ei löytynyt. Linja-autoissa oli silloin vielä takaosa, yksi penkkirivi, ehkä kaksi. Siellä istuivat tupakoitsijat ja koirat ja kissat. Etu- ja takaosan välissä oli lasiovet. Rahastaja rahasti matkan hinnan matkan aikana. Oksennuspusseja oli istuinten takaosan verkkotaskuissa, kyllä ne tarpeellisia olivat. Eihän se matkanteko aina niin hauskaa tai mukavaa ollut, se vain kuului siihen aikaan ja siihen oli totuttava. Minulla oli niin kova koti-ikävä, että halusin päästä kotona käymään aina viikonlopuksi.
Kaikkein vaikeinta oli tuohon aikaan löytää asunto. Niitä ei vain ollut. Minä asuin pitkään Tourulassa, Oskari Pellisen ja vaimonsa Idan luona. Talossa oli vain keittiö ja kamari. Tapasin siellä Tuovi Jääskeläisen ensimmäisen kerran. Hänen kotinsa oli Sumiaisissa. Totuimme toisiimme jo samana iltana, kun petasimme sängyn ja asettauduimme nukkumaan. Hänestä sain parhaan ja luotettavan ikuisen ystävän. Asuminen oli todella ahdasta. Sylvi tuli ilokseni myös kaupunkiin seuraavana syksynä. Hän hoiti vähän aikaa lapsia eräässä perheessä ja sitten häntä alkoi hoitoala kiinnostaa niin paljon, että hän otti yhteyden Yleiseen sairaalaan. Hän kävi ylihoitajan haastattelussa ja hän pääsi harjoittelijaksi Yleiseensairaalaan, ja jatkoi myöhemmin opiskeluaan Mikkelissä.

Sisarusten yhteisasunto

Valmistuttuaan Sylvi työskenteli apuhoitajana Valkeakosken jaUuudenkaupungin sairaaloissa. Minä vain viihdyin täällä keskisuomalaisessa ilmapiirissä, en halunnut muualle. Vuonna 1955 tapahtui sekä minulle, että asuinkaverilleni Tuoville suuri ja mieluinen muutos, kun pääsimme tuttavuuden kautta muuttamaan ”omaan” asuntoon. Talo oli alun perin suunniteltu kerrostalon autotalleiksi, mutta asuntopulan vuoksi niistä tehtiin 3-4 asuntoa, joten se oli kuin rivitalo. Asunnossa oli pieni keittiö ja isohko, läpi talon oleva olohuone. Vuokra oli niin korkea, että me emme kahdestaan olisi voineet ottaa sitä, mutta nyt sattuikin niin onnellisesti, että Tuovin sisar Kerttu oli myös tulossa kaupunkiin. Hän oli saanut ensimmäisen työpaikkansa täältä. Ja lisäksi myös sisareni Sylvi oli saanut viran Jyväskylän Invalidisairaalasta, ja hänkin halusi liittyä seuraamme. Joten näin me saimme kootuksi vuokraan tarvittavan rahat. Odotimme muuttoa malttamattomina, mikä ihana aika meitä odotti: oma ulko-ovi ja siihen omat avaimet ja meillä oma vapautemme.
Asettauduimme taloksi. Olimme Tuovin kanssa asuneet yhdessä jo aiemminkin, joten tunsimme toisemme hyvin. Kerttu oli meistä nuorin, hän oli nyt vasta aloittamassa työelämää. Sylvi oli asunut jo itsenäisesti ja muutti nyt tällaiseen neljän naisen kimppa-asuntoon. Häneltä se vaati ehkä eniten sopeutumista. Harvinaisen hyvin me sisarukset toistemme tapoihin opimme, pystyimme elelemään tasapainoista elämää. Minä olin tietysti onnellinen siitä, että olimme taas yhdessä sisareni kanssa. Tunsimme olevamme onnekkaita. Siihen aikaan elettiin vielä sodanjälkeistä aikaa, monenlaisia puutteita oli vieläkin. Valmisvaatteita ei ollut, vaatteet ommeltiin itse, tahi käytiin oman ompelijan luona sopimassa mallista ja kankaasta. Päällysvaatteet ostettiin vähittäismaksulla, rahasta oli aina puutetta. Kävimme joskus tansseissa ja jo sinne valmistautuminen oli oikea rituaali. Olivatko sukansaumat suorassa, hame tarpeeksi pönäkkä ja tukka hyvin. Elokuvissa käynti oli hyvin suosittua ja muodikasta. Teimme samalla kävelykierroksen Kauppakadulla ja seurasimme, oliko kiinnostavia kavereita tai tuttuja liikkeellä. Luimme paljon ja teimme käsitöitä. Radio soi yleensä samalla taustalla, oli kotoista ja viihtyisää.
Kesä 1958 toi mukanaan suuret muutokset meidän kaikkien elämään. Kesäkuun alussa Sylvi, silloin vielä onnellinen morsian, alkoi toteuttaa suurta unelmaansa. Jaakko oli jo keväällä lopettanut opiskelunsa täällä Jyväskylässä, ja muuttanut Turkuun. He olivat Jaakon kanssa suunnitelleet, että häät pidetään hänen kotonaan Loimaalla Juhannuksena, ja uusi koti perustettaisiin Turkuun. Joten Sylvi erosi virastaan täällä ja matkusti kesäkuun alussa Turkuun, jossa Jaakko häntä jo odotti. Olimme Tuovin kanssa saattamassa hänet aamujunalle. Hän oli pukeutunut uuteen vaaleansiniseen ulsteriin ja samanväriseen hattuun. Hän näytti niin onnelliselta ja tyylikkäältä noustessaan junaan. Tuntui todella haikealta, kun halasimme asemalla ja lopuksi vielä vilkutin hänelle junaan.
Tuovi oli ollut kirjeenvaihdossa Kalevin kanssa jo pidemmän aikaa. He olivat tapailleet toisiaan jo useamman kerran. Kalevi asui Skogbyssä, Etelä-Suomessa. Kirjeenvaihto oli välillä hyvinkin vilkasta, kyllä me joskus kaikki niitä kirjeitä odottelimme. He rakastuivat, kihlautuivat jo tänä samana keväänä. Tuovi ompeli omaa ihanaa valkoista morsiuspukuaan. Häät pidettiin Helluntaina Tuovin kotona Sumiaisissa ja heidät vihittiin Tuovin rippikirkossa. Olin siellä mukana, oli todella haikeaa. Nyt pitkäaikainen hyvä ystäväni matkusti uuteen kotiinsa Skogbyhyn.
Vuosi 1959 oli minun onnen vuoteni. Olin siihen aikaan myymälänhoitajana Mäki – Matin kemikaliomyymälässä. Työtoverini ehdotti kerran, että hänen miehensä tietäisi minulle sopivan miehen. Suunnitelmassa oli veneretki Päijänteelle, tuntuihan se niin kiinnostavalta ajatukselta, nähdä Päijänteen upeat maisemat, suostuin toki. Se oli syyskuun 26. päivä. Menin sitten hieman jännittyneenä sovittuun tapaamiseen satamalaiturille klo 18. Astuin veneeseen, jossa kaikki muut jo odottivat. Olli ojensi kätensä ja siinä samalla tiesin, että siinä hän nyt on, mieluiseni mies. Siitä tuli hauska ilta. Katselimme sitä, kuinka aurinko painui taivaanrannan taakse, ilta hämärtyi ja lämmitimme mökin saunan. Kesämökki oli pieni ja siinä oli kauniit nurkkaikkunat. Syksyisen illan hämärtyessä sytytimme öljylampun ja kynttilät, nautimme retkieväistämme ja nautimme mökkitunnelmasta. Palasimme aamulla kaupunkiin, yöllä oli ollut pakkasta sen verran, että puinen laituri oli jäinen ja liukas. Sen illan jälkeen en minäkään ollut enää yksin. Tapasimme toisiamme päivittäin, kaikki asiat tuntuivat niin selviltä, että menimme aika nopeasti kihloihin. Aloimme etsiä yhteistä asuntoa, ja kun sellaisen löysimme, meidät vihittiin maistraatissa joulukuun kahdestoista päivä ja muutimme samalla asuntoon. Nyt meiltä loppuivat vanhanpojan- ja piian verojen maksamiset.

Ensimmäinen oma asunto

Asuimme vuoden ajan tässä vuokra-asunnossa, onnistuimme sitten saamaan pankista Arava-lainaa ja ostimme oman asunnon kerrostalon kolmannesta kerroksesta Voinmaankadulta. Ensimmäinen lapsemme syntyi tammikuussa 1961. Minulla oli vaikea ilta myöhemmin keväällä, kun meidän kiltti esikoislapsemme alkoi itkeä, vaikka hän oli jo saanut ruokaa. Hän vain itki ja itki ja olin jo hätääntymässä, mikä tässä enää auttaa, kun ovikello soi ja sieltä astui sisälle sisareni! Hän tuli sieltä kuin pelastava enkeli, ja sanoi, että tytöllä on varmasti nälkä. Hänellähän oli jo kokemusta oman kaksi vuotiaan pikkutyttönsä kanssa. Keitin ohutta velliä hänen antamansa ohjeen mukaan, se maistui ja nyt vauva oli tyytyväinen taas. Aamulla sisareni lähti kotiinsa Turkuun. Hän kävi vain tarkistamassa miten pikkusisko pärjää ensimmäisen lapsensa kanssa. Saimme vielä toisen tyttären, ja koska siihen aikaan lastentarhoja ei ollut, jäin kotiin muutamaksi vuodeksi, palasin työelämään vuonna 1970.
Kansakoulu muuttui peruskouluksi juuri silloin, kun kuopuksemme meni ensimmäiselle luokalle, joten se kävi helposti, ja hän aloitti opiskelunsa innostuneesti. Oppilaita oli jossakin vaiheessa niin paljon, että koulua käytiin aamu -ja iltapäivävuoroissa, mikä aiheutti monia vaikeuksia lasten hoidon suhteen. Peruskoulun jälkeen molemmat tyttäremme kävivät lukion ja saivat valkolakkinsa. Leena kävi lukion viimeisen luokan iltalukiossa, koska häin ei ehtinyt istua siinä vaiheessa päiviään koulussa, pianonsoitto oli silloin tärkeintä ja se vaati paljon harjoitteluja. Hän suoritti filosofian maisterin tutkinnon Jyväskylän yliopistossa. Pirkko opiskeli vielä tietotekniikan ammattitutkinnon. Lapsemme saivat kasvaa yhdessä television kanssa, sillä se tuli meille kotiin samaan aikaan nuorimman lapsemme kanssa.

Äiti ja tyttäret

Täytin viime kesänä 88 vuotta, joten tarkastelen tässä meitä sukumme naisia, äitiä ja kaksossisartani, sekä myös omia tyttäriäni sidoksissa siihen aikaan, jossa meistä itse kukin on elänyt. Äitini on muistellut omasta lapsuudenajastaan sen verran, että hän kävi kiertävän kansakoulun, oppi siellä kuitenkin lukemaan. Venäläisiä sotilaita oli asunut hänen kotikylässään Huopanankoskella, ja että he olivat istuskelleet kylän pihoissa hyväntuulisina ja leppoisina. Olivat opettaneet leikkimielellä lapsille venäjän kielisiä lukusanoja, tarjonneet joskus karamelleja. Suomen itsenäistymisen ajoista, noista vaikeista vuosista ei meillä kotona puhuttu koskaan, vaikka äitini oli siihen aikaan 17-18 vuotias, hän oli syntynyt v1900.
Karjakkokurssin jälkeen äitini oli saanut työpaikan Nivalassa Kallion tilalla. Kylästä oli joukko nuoria ihmisiä lähdössä Amerikkaan, ”vuolemaan kultaa”, kuten silloin sanottiin. Myös Alma suunnitteli lähtöään, laivaliputkin oli jo tilattu. Lopulta kävi kuitenkin niin, että perui lähtönsä. Itse hän ei kertonut syytä siihen, mutta hän teki kuitenkin oman ratkaisunsa, ja muutti Pohjanmaalta Varsinais-Suomeen, Halikkoon. Hän sai karjakon paikan Ruskon kartanosta. Siellä hän tutustui nuoreen ja salskeaan kirvesmieheen Iisakkiin, ja he rakastuivat.
Alma äitini oli hyvin moderni ja aktiivinen nainen omassa ajassaan. Hän oli innokkaana mukana Osuuskauppa Paavonseudun Naiset-Mukaan kerhossa, siinä kylän naisia opastettiin toimimaan taloudellisesti ja käyttämään uusia apuvälineitä sodanjälkeisessä ajassa. Muistelen, että kerran kerhon naiset kokoontuivat myös meillä kotona. He taisivat silloin valmistaa jotakin ruokaa, joka oli valmistettu tietystä uudesta tuotteesta. Ja kun yleinen elintaso nousi, niin hän patisteli isän tekemään parannuksia sodan aikana rakennettuun taloon. Keittiö siirrettiin nyt talon pimeämmälle puolelle, ja olohuoneesta tuli nyt talon aurinkoisin huone, äidin kukkaset saivat nyt valoa riittävästi ja kukkivat runsaasti. Myös sisävessa oli suuri parannus verrattuna entiseen ulkohuussiin. Näillä parannuksilla he pystyivät asumaan omassa kodissaan pitkään. Isä joutui sairaalaan, kun Parkinsonin tauti alkoi vaivata, eikä äiti pystynyt häntä enää hoitamaan. Äiti jäi asumaan Kuusistoon yksin. Se oli hyvin vaikeaa. Minä asuin lähimpänä Jyväskylässä, eikä meillä ollut omaa autoa. Soitin päivittäin ja kävin vapaapäivinäni häntä katsomassa. Keväällä 1988 äiti soitti minulle työhön ja kertoi, että hän oli myynyt talon tänään. Onneksi löysimme hänelle sopivan oman asunnon Matin Linna-nimisestä kerrostalosta. Isä oli vielä tässä vaiheessa Saarijärven sairaalassa. Molemmat elivät 93-vuotiaiksi
Jos kuvailisin hiukan meitä kaksosina, niin ainakaan me emme olleet saman näköisiä. Sylvi oli saanut äidiltä kapeat kasvot ja kauniin suoran nenän. Minä taas olen saanut Tulosen suvun leveämmät kasvot ja nenäni, no se on ihan tavallinen nykerönenä. Mutta minä sain luonnonkiharat hiukset, kun Sylvin hiukset olivat taas suorat. Sylvi oli minua kaksi tuntia vanhempi, ja se riitti, minulle hän oli aina iso sisko. Sylvi oli luonteeltaan modernisti ajatteleva, halusi uudistuksia ja hän halusi olla itsenäinen. Häntä eivät voimisteluryhmät tai kielikurssit kiinnostaneet. Hän jumppasi oman ohjelmansa mukaan kotona. Minusta oli rentouttavaa ja hauskaa käydä erilaisissa harrastusryhmissä, kielikursseilla ja voimisteluryhmissä. Pääsin eläkkeelle kesällä 1993, ja jo samana syksynä ilmoittauduin Ikääntyvien yliopiston luennoille ja tietotekniikan kursseille sekä olin siellä tutorina opiskelijoiden tukena.
Sylvin kaukainen unelma toteutui silloin, kun hän avioitui Jaakon kanssa ja hän sai oman kodinTurkuun. Kävin seuraavana kesänä häntä katsomassa, ja perheeseen oli tullut jo pieni suloinen tyttövauva. He asuivat kerrostalossa vielä siinä vaiheessa. Sylvi sai vielä kaksi poikaa, ja hänkin oli kotona muutaman vuoden silloin, kun lapset olivat pieniä. Lasten hoitopaikkoja ei sieltäkään löytynyt. Hän työskenteli Turun yliopistollisen sairaalan kirurgisella teho-osastolla kolmivuorotyössä pitkään, ja jäi sieltä eläkkeelle 1995. Omakotitalo rakennettiin Poronkadulle Huhkolan kaupunginosaan. Mitenkähän me onnistuimme löytämään aviomiehiksemme tyypiltään aivan erilaiset miehet, sitä minä olen joskus itsekseni ihmetellyt. Jaakko oli rakennusmestari ja työskenteli Turun kaupungin virastossa, jossa suunniteltiin kaupungin liikenneväyliä ja siltoja,. Hänen tärkein harrastuksensa oli laulu, hän kuului turkulaiseen mieskuoroon, joten lauluharjoituksia ja esiintymisiä oli paljon, hän oli äänialaltaan tenori. Hänen lapsuudenkodissaan oli ollut kristillinen vakaumus, ja se tietysti vaikutti hänen ajatusmaailmaansa vielä aika paljon. Olli vietti nuoruutensa sodassa, rintamalla. Kun sota loppui, oli vaikeaa löytää taas oma paikkansa ja työpaikka. Lopulta hän pääsi oppisopimuksella kirjapainoon, ja se oli hänelle mieluinen työpaikka. Siitä tuli hänen ammattinsa. Hän työskenteli pitkään faktorina Gummeruksen kirjapainossa. Hänen harrastuksensa oli grafiikka. Meillä kotona oli grafiikan prässi olohuoneessa, työpöytä sekä grafiikan kaivertimet ja muut tarvittavat välineet. Hän oli Jyväskylän taiteilijaseuran jäsen ja otti osaa näyttelytoimintaan. Myöhemmin hän sai Valtion taiteilijaeläkkeen.
Kyllähän tuo kodeissamme ollut erilainen kulttuuri-ilmapiiri vaikutti osaltaan meidän perheittemme suhteisiin. Osasimme kuitenkin välttää pahimmat karikot, joten kyllä me toimeen tulimme keskenämme. Ehkä me Sylvin kanssa osasimme järjestellä tausta-asiat oikealla tavalla, ja meille olivat yhteiset tapaamiset ja menneitten muisteleminen tärkeitä. Joskus saattoivat muistot erota vähän toisistaan, mutta niistäkään ei meille kiistoja syntynyt. Meidän molempien lapset olivat lähes saman ikäisiä, joten siinä vaiheessa, kun lasten koulunkäynti ja opiskelu täyttivät aikamme, niin kesäisin tapasimme toistemme perheet mummolassa kesälomien aikaan. Nuorten ylioppilaskuvia tietysti vaihdeltiin ja kyllä me sisareni kanssa kirjeiden kautta kerroimme kuulumisemme puolin ja toisin. Meidän perhe kävi Turussa aika harvakseen, meillä ei ollut omaa autoa, joten me matkustimme junalla. Mutta sen verran harvoin lapsemme tapasivat toisiaan, että varsinaisia ystävyyssuhteita ei heidän välilleen syntynyt. Serkut ovat aika vieraita toisilleen, se on vähän surullista.

Syntymäpäivien viettoa

Elokuisia syntymäpäiviämme olemme juhlineet vasta viime vuosien aikoina. Ahvenanmaan Eckerössä me kaksoset täytimme 70 vuotta, mukana olivat myös Sylvi ja Jaakko, sekä minun uusi mieheni Allan ja tyttäreni perheineen. Viiden vuoden kuluttua juhlat olivat Nauvossa, ja isommat 80-vuotis juhlamme pidettiinkin meidän synnyinseudullamme Saarijärvellä Summassaaren lomakeskuksessa. Siellä juhlivat kanssamme kaikki lapsemme ja heidän perheensä. Oli todella ihanaa istuutua juhlapöydän ääreen, kun meitä oli koolla pöydän täydeltä. Viisi vuotta myöhemmin meidät kutsuttiin Sylvin vanhemman pojan luokse hänen taloonsa Raision Häivölänkadulle. Siellä sanottiin, että tuplat viettävät nyt yhteistä 170 vuottansa. Tyttäreni Pirkko navigoi meidät autollaan Saksassa asuvan siskonsa pojan Fransin kanssa navigaattorin avulla perille. Kauniisti katettu juhlapöytä odotti meitä syntymäpäiväsankareita ja siitä tuli tunnelmallinen ja hieno ilta. Oli hyvin kiinnostavaa tutustua myös Sylvin jälkikasvuun lähemmin, kun pääsimme keskustelemaan heidän kanssaan.

Elämänmuutos

Myös minun elämäni oli jo muuttunut, kun mieheni Olli sairastui vakavasti ja hän menehtyi syksyllä 1998. Jäin yksin, oli se suuri elämänmuutos. Tyttäreni olivat kyllä tukenani parhaansa mukaan, mutta he elivät jo omaa elämäänsä ja asuivat kauempana. Kävin kyllä vierailuilla heidän luonaan ja nautin siitä, että sain leikkiä lastenlasten kanssa. Minun kotini oli kuitenkin täällä Jyväskylässä. Oli se hyvin surullista aikaa. Elämäni sai kuitenkin uuden suunnan vuosituhannen vaihteessa, kun vanha perheystävämme Allan menetti vaimonsa ja hänkin jäi yksin. Meille tuli tavaksi keskustella puhelimessa iltaisin näistä asioista hänen kanssaan. Tuntui helpottavalta, kun pystyimme keskustelemaan vapaasti tunnoistamme ja voimme näin tukea toisiamme. Kävimme pitkillä kävelyillä ja istuimme Harjun rinteen aurinkoisilla penkeillä. Ajan kuluessa sitten vain huomasimme, miten tärkeitä olimme toisillemme. Eräänä harmaana syksyisenä iltana hänen punainen autonsa jäi talon parkkipaikalle, se tuntui silloin niin luontevalta ja hyvältä. Menimme keväällä kihloihin ja meidät vihittiin maistraatissa 16.4 2002. Tyttärenikin iloitsivat siitä, että löysin puolison, enkä ollut enää yksin. Entiset asunnot myytiin, ja me ostimme rivitaloasunnon Holstista, ja olemme asuneet tässä nyt jo lähes kaksikymmentä vuotta.
Sylvin elämä muuttui alkukesällä 2009, kun Jaakko kuoli ja nyt oli Sylvin vuoro jäädä yksin. Hän tuli tänne meidän luoksemme toipumaan, kävimme hakemassa hänet junalta. Hän oli tietenkin väsynyt ja halusi levätä ja koota voimiaan muutaman päivän ajan. Raskaat hautajaisten valmistelut olivat vielä edessä Turussa. Olimme mukana sitten vähän myöhemmin Jaakon muistotilaisuudessa. Oli hyvin vaikuttavaa kuunnella, kun mieskuoron laulajatoverit lauloivat  hänen muistokseen.
Kävimme Sylviä tapaamassa myöhemmin syksyllä, ja siitä tuli joka syksyinen tapa. Oli hauskaa kierrellä yhdessä Huhkolan katuja ja katsella talojen hyvin hoidettuja pihoja, joissa kasvoi reheviä lehtipuita, ja niissä oli vielä täysi värikäs ruskan loisto. Meidän omassa pihassamme oli syksy jo paljon pidemmällä. Meille tuli tavaksi käydä museoissa ja kävellä Aurajoen rannalla, ja ihastella kaupungin reheviä lehmuksia ja tammipuita. Luostarinmäen museosta löytyi Allanin suureksi yllätykseksi vanha kirjapaino vuosisatojen takaa. Illalla söimme hyvin Sylvin laittamaa ruokaa punaviinin kera. Sisareni kunto heikkeni kuitenkin hiljalleen, kävelymatkat lyhenivät ja lopulta jäivät pois. Niinpä me sitten lämmitimme saunan, ja saunoimme kaikki yhdessä ja pesimme toistemme selät. Sylville se oli hyvää tekevä elämys, ja sen päälle ruoka ja lasi viiniä maistui. Illan päätteeksi muistelimme taas vähän menneitä ja katselimme ehkä televisiota. Nämä tapaamiset olivat tärkeitä meille kaikille.

Sylvin sairauskohtaus

Joulukuun 2019 puolivälissä soitin taas päivittäisen puhelun sisarelleni, hän vastasi ja kuin moittien sanoi: mitä sinä nyt soitat, nythän on yö. Ihmettelin sitä, koska soitin keskipäivällä. Sanoin, että nythän on keskipäivä ja kysyin, missä hän nyt on. Hän sanoi istuvansa siinä lattialla ja että oli menossa vessaan. Minä huomautin, että onhan sinulla turvapuhelin ranteessa, paina nyt sitä. Hän sanoi vain jatkavansa vessaan menoa ja lopetti puhelun. Soitin samalla hänen pojalleen, mutta hän ei ollut paikalla, joten jätin hänelle viestin: Sylvin asiat eivät ole nyt oikein, hän istuu olohuoneen lattialla, ja luulen, että hän ei pääse sieltä ylös. Sen jälkeen soitin tyttärelle, joka vastasi työpaikaltaan. Kerroin hänelle Sylvin tilanteen. Hän pääsi Sylvin oven taakse ehkä noin tunnin kuluttua, soitti minulle sieltä ja kertoi, että koska ovi oli lukittu turvalukolla, eikä vara-avainta ollut, niin sisälle piti murtautua. Hän oli jo soittanut pelastuslaitokselle ja kutsunut myös ambulanssin. Hän ilmoitti tilanteesta myös veljelleen, joka kiiruhti myös paikalle. Sylvi löytyi sitten sekavana vessan lattialta istumasta, ja hänet autettiin ambulanssiin ja hän pääsi sairaalaan. Hän oli heikossa kunnossa, sairaalapaikat vaihtuivat välillä, mutta hän toipui kuitenkin hiljalleen. 19.1.-19 sairaalasta soitettiin, että Sylvin kunto oli yöllä romahtanut, nyt oli viimeinen hetki tavata hänet. Lapset perheineen kokoontuivat hänen luokseen, myös minä olin puhelimen välityksellä mukana heidän kanssaan siinä hetkessä, kun kaksossisareni nukahti pois. Hän oli aina ollut jollakin tavalla mukana elämässäni, syntymästäni asti. Jäin kaipaamaan häntä.

Lapset ja lastenlapset

Kun aikuistuva lapset itsenäistyvät ja alkavat etsiä omaa paikkaansa, on se vanhemmille haikea hetki. Toivomuksena on kuitenkin se, että kaikki menisi hyvin ja että he löytäisivät oman tiensä. Muistan kuitenkin sen, miten ensimmäinen puolisoni Olli suhtautui siihen, kun molemmat tyttäremme olivat tavaroineen lähteneet ja katselimme illalla kotona toisiamme silmiin. Halasimme ja hän lohdutti minua sanoen: vihdoinkin kahden! Mielestäni molemmat tyttäremme ovat saaneet meiltä vanhemmilta joitakin vahvuuksia rohkeasti kulkea omia polkujaan. Molemmilla on hyvä työpaikka ja he myös huolehtivat kunnostaan. Esikoiseni Pirkko asuu Helsingissä ja kuopukseni Leena on muuttanut Ruotsin kautta Saksaan. Tapaamme heitä harvakseltaan, mutta nykyaikanahan on niin monenlaisia muitakin mahdollisuuksia pitää yhteyksiä yllä.