Kaksi valokuvaa ja kuppaussarvi ja/tai Äidinäitini Anna Pauliina Porrassalmi

Aluksi

Äidinäitini syntyi Venäjän vallan aikana Suomen Suuriruhtinaskunnassa, pienessä sisämaan pitäjässä, Karstulassa, 14. huhtikuuta vuonna 1882. Hän sai nimekseen Anna Pauliina Eliaksentytär Hokkanen. Tuon nimitiedon mukaan hän on syntynyt avioliitossa, tai ainakin hänen isänsä Elias, on tunnustanut hänet lapsekseen. Hänen äidistään en tiedä edes nimeä.
Äidinäitini ensimmäinen lapsi, Rauha Selina, syntyi avioliiton ulkopuolella 20. huhtikuuta 1904. Avioliiton hän solmi 29. kesäkuuta vuonna 1907 Jalmari Marianpoika Porrassalmen kanssa. Jalmari on tuon nimitiedon mukaan syntynyt avioliiton ulkopuolella ja siksi hän on Marianpoika (ja sukua suurta!), eikä esimerkiksi Martinpoika.
Avioliitossa Jalmarin kanssa äidinäitini sai kuusi lasta, Eino Jalmarin 18. toukokuuta 1908, Helmi Johannan 15. joulukuuta 1909, Armaksen 8. lokakuuta 1912, Sylvi Esterin 20. toukokuuta 1915, Elvi Katrin 19. kesäkuuta 1917 ja äitini Laina Marjatan 15. toukokuuta 1921.
Hän kuoli 16. lokakuuta vuonna 1970 Kyyjärvellä, 88-vuoden ikäisenä. Kaikki hänen lapsensa ovat jo kuolleet, mutta hän elää edelleen jälkeläisissään, ja heitä on elossa on tällä hetkellä neljässä polvessa.
Minä, hänen lapsenlapsensa, Paula Marjatta, synnyin joulukuussa 1952. Pauliina oli tuolloin 70-vuoden ikäinen.
Tuohon voisin lopettaa äidinäitini elämäkertakirjoituksen, sillä mitään muuta varmaa tietoa minulla hänestä ei oikein ole. Kirjoitin nuo perustiedot Karstulan Evankelis-luterilaisen seurakunnan minulle lähettämästä virkatodistuksesta, joka on päivätty 18.11.2015. Minulla ei ole suvun arkistoja, päiväkirjoja, lehtileikkeitä tai muita muistijälkiä, joista koota elämäkerta, sellainen kunnollinen, jossa kerrotaan kuvattavan opiskelut, työt, saavutukset ja hänen jälkeensä jättämät henkiset ja aineelliset perinnöt. Kun mitään tuollaista minulla ei ole, niin miksi kummassa edes yritän kirjoittaa tätä elämäkertaa?
Mutta juuri siksi haluan kirjoittaa. Maailma kun on täynnä näitä Pauliinoita, joista ei jää mitään muuta jäljelle kuin merkinnät väestökirjoihin. Eikä aina sitäkään. Virkatodistuksen teksti on kuitenkin liian lyhyt elämäkerraksi ihmisestä, joka on tehnyt työtä, iloinnut, surrut, rakastanut ja lähettänyt matkaan uusia sukupolvia. Päätin kirjoittaa kaikkien maailman Pauliinoiden vuoksi, että hekin pääsisivät johonkin arkistoon kertomaan tuleville polville, miten ihmiskunta on aina koostunut myös heistä, joiden jäljet katoavat heti, kun kukaan heidän läheisistään ei enää ole elossa heitä muistamassa.
Jotain Pauliinan elämästä voin yrittää päätellä historian taustaa vasten. Monta asiaa voin kuvitella niistä murusista, joita olen kuullut hänestä kerrottavan. Omat pienet muistikuvani hänestä ovat lapsen muistoja, haalistuneita ja värittyneitä, joten Pauliina jää varjoksi, häivähdykseksi samean peilin kuvastimeen, mutta yritän kirjoittaa hänet niin eläväksi ja todelliseksi kuin vain osaan.
Tämmöinen tästä sitten tuli.

Lapsuus ja nuoruus

Lapsuudesta, nuoruudesta ja suvun esittelystähän kaikki kunnon elämäkerrat alkavat. Tässä on ensimmäinen suuri aukkoni. En tiedä Pauliinan suvustaan yhtään mitään; oliko tätejä, setiä, enoja? Sisaruksia? En tiedä, kun kukaan sukulaisistani ei koskaan puhunut tai kertonut heistä mitään, ja itse olen ollut liian pieni kysymään. Onko tuo puhumattomuus seurausta siitä, ettei heitä ole ollut? Vai olivatko he jo kaikki kuolleet? Tai estivätkö jotkin syvät riidat kaikenlaisen kanssakäymisen? Mukava olisi tietää omasta suvustaan enemmän, mutta en ole jaksanut etsiä vastauksia. Jos tekisin oman sukupuuni, niin eipä siihen montaa oksaa kasvaisi. Äidinäitini omista vanhemmista tiedän isän nimen, mutta isäni suvusta vain hänen omien vanhempiensa nimet.
Mutta ainakin yksi sisarus Pauliinalla on ollut, veli Edvard eli Eetu. Hänen kanssaan Pauliina eli elämäänsä ja arkeaan leskeksi jäätyään monet vuodet. He jakoivat pienen vaatimattoman mökin kaksistaan, sovussa ja toisistaan huolehtien.
Koulunkäynti on Pauliinan osalta varmaankin jäänyt vain rippikoulun tasolle. Kuka, ja missä, ja milloin opetti hänet lukemaan? Joku kotioloissa? Tuskin enää rippikoulussa on lukemista opetettu, ja sen ikäisenä lukemisen opettelu taitaa olla muutoinkin vaikeaa? Hän on joka tapauksessa osannut lukea. Minulle on moneen kertaan kerrottu, että viimeisinä elinvuosinaan hän tapasi istua kiikkustuolissa ja lukea Raamattua tyttärensä Helmin hoivissa. Äitini, joka syntyi 1921, ei hänkään saanut käydä kuin kiertokoulun, vaikka oppivelvollisuuslaki oli astunut voimaan hänen syntymävuotenaan. Köyhä, pieni Kyyjärven kunta kaukana kaikesta ei pystynyt tuota velvoitettaan muuten hoitamaan. Äitini osasi jotenkuten lukea ja kirjoittaa, laskentataito oli heikkoa, ellei jopa olematonta. Vasta me Pauliinan lapsenlapset olemme päässeet kouluihin.
Ehtiköhän pieni Pauliina koskaan leikkiä, uida, juosta vapaana niityillä ja pihoissa? Haluan kovin uskoa, että ehti, vaikka todennäköisemmin hänen on pitänyt opetella työn tekoa heti kun on siihen kyennyt. Nuoren naisen elämää ilman äidin ja vaimon velvollisuuksia hän sai kuitenkin viettää täysi-ikäisyyteen asti. Nuoruuden ihastumisia ja rakastumisia, niitä on varmasti ollut, mutta mikään niistä ei johtanut avioliittoon asti.
Kaikki muuttui, kun hänen kohdalle osui ison talon poika Kaustisilta. Tuon pojan nimeä en tiedä, tiedän vain asuinpaikkakunnan ja olen kuullut serkkujeni kertovan asiasta muutaman lauseen verran. Noista lauseenpätkistä olen muokannut seuraavan tarinan. Se ei siis perustu oikeisiin muistikuviin, vain minun omiin päätelmiini ja mielikuvitukseeni, mutta haluan sen silti kertoa.

Aikuisuuteen astuminen

Näen hänet nyt 22-vuotiaana, kauniina, nuorena naisena, joka on raskaana ensimmäistä kertaa. Hän katselee maailmaa pyöristyneen vatsansa yli, mutta mahtaako hän vielä tuntea tuon komean pojan syleilyt ja hyväilyt? Vieläkö kuulee kuinka loppukesän yö soi taustalla ja on tuoksuvat niityt, on aitat ja veräjät ja hämärän viileä ranta-aitta? Vai onko hallayöt jo tuoneet hyhmää ajatuksiin ja verenjuoksuihin? Ovatko unet vielä värillisiä ja kauniita?
Mutta nyt tuona keväänä 1904 nuori mies kulkee jo Ameriikan raittia. Ei hän Pauliinan vierelle jäänyt, ei, vaikka monin syleilyin, suudelmin ja valoin niin vannoi. Muistaako ollenkaan enää sitä iltaa ja yötä kotimaassa, juuri sitä hetkeä, kun kesä alkaa jo taittua ja on sadonkorjuun aika? Sitä en tiedä, mutta sen tiedän, ettei yksikään valkokylkinen laiva tuo häntä enää takaisin Pohjanlahden satamakaupunkiin.  
Mutta terve tyttö syntyy, syntyy kevään valoon ja muuttolintujen siipien alle. Hän saa nimekseen Rauha Selina. Olen paljon miettinyt tuota nimeä. Rakennettiinko tuolla nimellä rauha ranta-aitan ja Ameriikan välille? Vai rauha Pauliinan ja lapsen välille? Vai toisiko nimi rauhaa lapselle hänen elämänsä ajaksi, kun mitään muuta ei lapsen äidillä tainnut olla antaa?
Miten paljon onkaan näitä Pauliinoita edelleen tässä maailmassa. On edelleenkin maita, kyliä ja kaupunkeja, joissa tälläkin hetkellä moni nuori nainen, jopa lapsi, synnyttää yksin ja peloissaan. Hän kohtaa syrjintää, ylenkatsetta ja vihaa.
En tiedä saiko Pauliina tukea suvultaan vai joutuiko vain selviämään itsekseen jollakin konstilla päivästä toiseen? Kaikki äidit eivät ole jaksaneet nousta silloin eivätkä nyt, mutta kiitos sinulle Pauliina, kun nousit, ilman tuota nousemistasi minäkään en olisi tässä.
Mutta ehkä kaikki ei mennyt ollenkaan noin! Ehkä poika olisi halunnutkin vihille, vaan kotiväki ei antanut tuoda taloon alempiarvoista miniää? Niinpä häpeän tuottama poika lähetettiin valtameren taakse. Tai poika astui tästä vihastuneena laivaan ja toivoi voivansa joskus lähettää morsiamelle matkarahat, että he uudessa maassa voisivat aloittaa yhteisen elämän? Tai ehkä pojan lähtöön oli jokin muu syy ja hänen vanhempansa pitivätkin Pauliinasta huolta ja odottivat hänen kanssaan pojan paluuta?
Huomaan kuinka ajattelen yksisilmäisesti. Kuinka pidän Pauliinaa uhrina, hyväksikäytettynä ja avuttomana. Tämmöisiksi ajatusuriksi on naisen historia minulle vuosien saatossa muovautunut. Löysin nyt kuitenkin tätä kirjoittaessani ihan uuden kuvitteellisen kuvan nuoresta Pauliinasta, joka on yhtä todenperäinen ja yhtä valheellinen kuin tuo edellinenkin.

Avioliitto

Seuraava merkintä virkatodistuksessa kertoo, että kolmen vuoden kuluttua, 1907, on häät. Ei ole sulhanen Kaustisilta. Odotus hänen suhteensa on päättynyt ja sulhasena on Jalmari Saarijärveltä. Joku serkuistani on luonnehtinut Jalmaria, että hän oli ”sellainen raasu, vähän yksinkertainen ja höpsö, lisähoivattava ja huolettava Pauliinan lapsikatraassa”. Mutta oliko hän tuollainen tuona kesäkuun hääpäivänä, vai muuttuiko hän tuollaiseksi vasta sen jälkeen, kun vuoden 1918 raipat osuivat Jalmarin selkään ja jättivät sinne ikuiset, juomuiset arvet?
Minulle on kerrottu, että Jalmari joutui valkoisten pahoinpitelemäksi. En tiedä miksi noin kävi. Mutta tuskinpa hän ja vaimonsa tiesivät mitä tarkoittaa olla valkoinen tai punainen? Tuskin tiesivät mitään niistä voimista, jotka yhtä äkkiä tekivät tuollaisen julman railon pieneen kylään ja muuttivat ihmiset vihollisiksi toisilleen. Minun on vaikea kuvitella Jalmaria ase kädessä punaisen hihamerkin kanssa uhkaamassa ketään. Siihen olisi tarvittu toisenlaista miestä. Sattuiko Jalmari vain olemaan väärään aikaan väärässä paikassa? Varmaa tietoa ei ole, joten tuota syy- ja seuraussuhdetta on turha pohtia. Tämmöisen tarinansirpaleen olen kuitenkin kuullut tuosta tapahtumasta.
Pauliina oli kuullut joltain kyläläiseltä, että Jalmari makaa lyötynä ja pahoinpideltynä jonkun talon perunakuopassa kirkonkylällä. Hän sai lainaksi joltain talolliselta maitokärryt ja haki niillä Jalmarinsa kotiin. Mies löytyi selkä verisenä ja liki alastomaksi riisuttuna, nälkäisenä ja mieleltään järkkyneenä. Pauliina oli laittanut oman päähuivinsa miehensä peitoksi, muuta kun ei ollut löytynyt. Kotiin päästiin ja siellä äitiä ja isää odotti kuusi lasta, nuorin vasta hädin tuskin vuoden ikäinen Elvi. Rauha on ollut jo 14-vuotias, ehkä jo piikana jossain talossa tai peräti jo kaukana kotoa? Jalmari jäi henkiin, mutta ei hänestä tervettä miestä tullut. Kuinka olisi voinut tullakaan! Uskon tämän tarinan olevan paljolti totta. Sodissa ei mielestäni ole sankareita, on vain uhreja. Minulle Jalmari näyttäytyy kaikkien maailman sotien uhrina, entisten, nykyisten ja tulevien.
Maailmalla oli iso sota riehahtanut käyntiin vuonna 1914 ja vuoteen 1918 se loppui, mutta ei Pauliinalta sodat tähän loppuneet. Vielä niitä oli kaksi tulossa.
Jalmari kuolee 64-vuotiaana joulun eteisessä 20.12.1946 ja Pauliina elää viimeiset 24 elämänsä vuotta leskenä. Jalmarin kuollessa kaikki lapset ovat jo aikuisia, kuopus, minun äitinikin jo 25-vuotias ja kahden pojan äiti.

Elämän keskipäivää

Lopulta sodat kuitenkin ovat ohi ja Jalmarikin ehti nähdä rauhan ajan koittavan. Sodista on Kyyjärvelläkin muistona sankarihautausmaa, mutta Pauliinan pojat Eino ja Armas eivät sinne päätyneet. Kiitollisuus tuosta on varmaan ollut suurta kaikkien kauhujen jälkeen.
Noposenahon kylä säästyi kaiketi pommituksilta, kun itäraja, rintamalinjat ja kaupungit olivat kaukana, mutta pelkoa, uhkaa ja puutetta ei sieltäkään varmaan puuttunut. Kylä oli tyhjentynyt miehistä, joten naisilla, etenkin pienten lasten äideillä, kuten omalla äidilläni, jolla oli 1943 ja 1944 syntyneet pojat, ei työn touhusta ollut puutetta. Kaikki naiset varmaan auttoivat toisiaan sen minkä pystyivät. Tuo kun tuntuu olevan jokin kirjoittamaton maailmanlaki, että naiset kaiken korjaavat, parsivat ja paikkaavat mitä niin usein miesten toimet hävittävät ja tuhoavat. Naiset ovat aina uskoneet, että tästäkin selvitään. Niin me uskomme tänäänkin, sillä tietäisitpä vaan Pauliina, miten meidän maatamme nyt naiset johtavat, hoitavat ja korjaavat, kun ihmiskuntaa kohtasi tänä keväänä ennennäkemätön, täysin odottamaton ja vielä hallitsematon koronaviruksen aiheuttama panepidemia. Se hallitsee minunkin ajatuksiani tässä ja nyt kun kirjoitan tätä maaliskuun 21. päivänä 2020.
Nyt on palattava kuitenkin takaisin Noposenaholle, jos mielin saattaa tämän kirjoitukseni loppuun, ja on aika siirtyä kertomaan siitä ajasta, kun Jalmaria ei enää ollut.
Pauliina jäi siis leskeksi, eikä uutta aviomiestä Jalmarin tilalle tullut. Oliko Eetu koditon sodan jälkeen? Ehkäpä, ja siksi ainoa vaihtoehto löytää katto päänsä päälle, on ollut muuttaa sisarensa luo. Näin varmaan toimittiin monessa suvussa, niin rikkaassa kuin köyhässäkin. Ihmiset jakoivat toistensa kanssa sen mikä oli jäljelle jäänyt. Etsittiin joka ikinen sukulais- ja ystävyyssuhde, haettiin turvaa muista ihmisistä, yritettiin jatkaa elämää eteenpäin ja pitää huolta kaikista. Kaikessa koruttomassa yksinkertaisuudessaan tuo saattaa olla vastaus Pauliinan ja Eetun yhteisasumiselle.
Tämä Pauliinan elämänvaihe on niin utuinen, etten saa siitä mitään otetta. Minua ei vielä tuolloin ollut edes olemassakaan ja kun vartuin kuusikymmentäluvulla kysyväksi ja pohtivaksi nuoreksi, kukaan ei kertonut sotien jälkeisistä vuosista mitään. Eikä minua kiinnostanut kysellä. Minullahan oli rock, rauha ja rakkaus elettävänä.
Sotien jälkeen perheeni asui vielä Kyyjärvellä. Isäni selvisi sodasta kotiin, ja minä ehdin syntyä Karstulassa 1952 vuoden lopulla. Olen ollut noin parivuotias, kun perheeni muutti Jyväskylään, eikä minulle ehtinyt kertyä yhtä ainutta omakohtaista muistoa tuolta kylältä. Perheeni muuton jälkeen yhteydenpito Noposenahoon väljähtyi pitkän välimatkan vuoksi. Ei ole ollut puhelinta, omaa autoa, ei aikaa eikä rahaa matkustaa. Joulu- ja pääsiäiskortteja on lähetetty puolin ja toisin, ja ihan tärkeimmissä asioissa on kirjoitettu kirjeitä. Satunnaisia kuulumisia on äitini saanut myös serkuiltani, joista muutamat muuttivat myös Jyväskylään. Minä jäin tuossa muutossa ilman mummolaa ja mummoa, tai tummua, kuten hän on kuulemma itseään kutsunut. Tuo aukko on suuri ja pohjaton. Huomaan sen ihan vähän pienenevän, kun kirjoitan tätä.

Omat muistitietoni ja kuvajaiseni

Tuosta pienestä Pauliinan mökkipahasta minulla on pari pientä tiedonmurusta. On mustavalkoinen valokuva, jossa tuo asumus kyhjöttää ja sen porraspuulla seisoo Eetu. Hän on laiha ja hartiat ovat lysyssä. Päässä on lippalakin näköinen hattu. Jaloissa on lötköttävät pussihousut ja niiden jatkeena pitkävartiset saappaat. Eetu on yhtä pitkä kuin mökin ovi, eikä Eetu ollut pitkä mies. Hän voisi halutessaan nostaa kätensä ylös ja silloin hän ylettyisi koskettamaan katon reunaa. Niin matala tuo mökki on.
Kuva on otettu kesällä ja pihakoivut ovat täydessä lehdessä. Pärekatto näyttää ehjältä ja ikkunalaudalla on kaksi kukkapurkkia. Ovatkohan palsamikukkia? Talo on punamullalla maalattu ja siinä on valkoiset ikkunanpuitteet. Tuo ei näy kuvassa, mutta minulla on seinälläni akvarelli, joka on maalattu oikean muistitiedon mukaan. Ikkunoita on kaksi, toinen pihan puolelle, toinen maantielle päin.
Muistan käyneeni äitini kanssa tuossa mökissä kerran. Olin silloin ehkä kuusi-kahdeksanvuotias. Siinä oli vain yksi huone, huoneessa tulisija, peräseinällä mummon sänky, maantien puolen ikkunan edessä pöytä ja toinen vuoteen tapainen toisen ikkunan edessä. Kamferi ja kahvi tuoksuivat. Sellainen mummola minulla olisi ollut, jos olisimme asuneet lähempänä.
Tuo muistikuvani on niin tumma, etten saa siitä enempää irti. Vierastin mummoani, ja se varmaan johtui siitä, että hänelle puhuttiin kovaan ääneen, lähes huutamalla. Ei ollut saatavilla kuulolaitteita ja muutakaan keinoa keskustella hänen kanssaan ei ollut kuin tuo huutaminen. Tuonkin olen ymmärtänyt vasta aikuisena.  Mieluisia vieraita me äitini kanssa varmaan olimme ja taisi olla niin, että öisin äiti ja tytär eivät malttaneet nukkua ollenkaan, niin harvinaista heille oli keskinäiset tapaamiset. Minä olen uuvahtanut tuohon outoon puheenpörinään, enkä muista tuosta vierailusta yhtään enempää.
Aikuisena olen jotenkin yrittänyt ymmärtää, miten kummassa tuohon yhteen pieneen huoneeseen on voinut mahtua niin monta ihmistä olemaan, nukkumaan ja syömään, mutta ei minun ajatukseni siihen yllä, kuten se ei yllä siihenkään, että nyt miljoonat ihmiset ympäri maailmaa asuvat pakolaisleireissä, telttakankaitten suojissa talviolosuhteissa. Siellä lapset sairastavat, lääkkeitä ei ole eikä edes palsamikukkaa ruukussa. Kukahan joskus kirjoittaisi heidän elämäkertansa? Sitä Pauliina tässä nyt mietin.
Pauliina lähetti lapsensa maailmalle heti, kun vaan piian tai rengin paikka jostain löytyi. Liikkeellä piti pysyä kaikkien aamusta iltaan, oli pakko, muuten olisi Nälkä tullut ja se olisi syönyt kaikki eläviltä. Ja kerjättäväkin oli. Ei auttanut muu. Aina ei ollut mitä suuhun laittaa. Hyvä jos oli paleltuneita nauriita tai perunoita, pettuleipää ja muutamilla jauhoripauksilla keitettyä vesivelliä. Lämpö ei pysynyt hatarassa mökissä. Vesi jäätyi öisin ämpäriin, ja vaikka kaikki vaaterievut olivat käytössä niin silti Kylmyys tuli vierelle istumaan.
Sellaiset olivat ne elämän kiesit, jotka kolkkasivat laihoin hevosin Pauliinan ikkunan editse maantietä pitkin eteenpäin. Kun hän käveli talosta toiseen leipäpalan tai särpimen toivossa, samalla hän kutoi kävellessään sukkaa, jos oli lankoja mistä kutoa. Metsistä ja soilta löytyi sammalta ja varpua lankojen värjäämiseksi, illalla sauna lämpeni ja kuppasarvellasi parantuivat kyläläisten vaivat.
Ja kun minä nyt Pauliina kuljen tämän vauraan kotikaupunkini Helsingin yhtä valtakatua pitkin, ohitan joka kerran lukuisia kerjäläisiä. Kuljen heidän ohitseen, mutta sinä olisit pysähtynyt ja antanut heille vähästäsi. Tunnen sinun katseesi, ei se tuomitse, muttei se myöskään minua kiitä. Et voisi ikinä ymmärtää, miksi nyt ruokaa heitetään roskiin, miksi uusia vaatteita viedään kierrätykseen, miksi ihmiset kulkevat onnettomina ja masentuneina, vaikka jalassa on ehjät kengät, useimmilla katto pään päällä ja illalla lämmin vuode odottamassa. Meille ei tahdo Pauliina nyt oikein mikään riittää…

Kuppaussarvi on ainut aineellinen isoäitini perintö

Kuppaussarvi kulkeutui äitini kautta minulle ja nyt se kenottaa lasioven takana kirjahyllyssäni. Se on ainoa materiaalinen isoäitini perintö. Kun ystäväni esittelevät minulle isoäideiltään perimiä arvokoruja, ihastelen niitä ilolla ja aidosti. Miten toivoisinkaan, että Pauliinallakin olisi ollut kaunis sormus sormessaan tai helmet kaulallaan ja filigraanikoru leninkiä komistamassa. Tuota toivoisin siksikin, että hänkin olisi saanut kauneutta kokea.
Niin, näkiköhän Pauliina koskaan elämässään maalausta, kauniita astioita, tyylikkäitä vaatteita? Tiesikö hän, että on muitakin kirjoja kuin Raamattu? Että on musiikkia, sellaista ihan toisenlaista kuin kyläpelimannin viulun soitto? Että on eläviä kuvia, joissa kerrotaan kaikenmoisia tarinoita. Niissä kauniit ihmiset tanssivat ja ihan suutelevat toisiaan. Matkustavat suurissa kaupungeissa ja puhuvat outoa kieltä. Tiesitkö mitään tuosta? Tuskinpa. Haluan kuitenkin uskoa, että Pauliinalla oli kaikki niittyjen ja rantojen kauneudet tauluinaan, taivaan pilvet ja sinet runoinaan ja tuulten huokaukset ja laineiden lipinät musiikkinaan. Mutta ehtikö hän niitä kuunnella ja katsella? Vai oliko aina puutteen ja huolen verhot edessään? Ei, ei aina. Kyllä hän on kauneutta löytänyt ja siitä nauttinut, eihän hän muutoin olisi voinut jaksaa päivästä toiseen.
Kun otan tuon sarven käteeni, kuvittelen samalla koskettavani mummoni kättä. Mutta minun jälkeeni ei enää löydy ketään, joka tuohon sarveen koskisi, se katoaa minun mukanani, mutta ajatus siitä siirtyy tähän tekstiin, joka sekin aikanaan unohtuu. Jotenkin tuo kaikki tuntuu tätä kirjoittaessa, tässä ja nyt, hyvin lohdulliselta.
Ja mikä se on ja mistä se tulee se tunne, että olet minussa usein läsnä? Onko se tämä ikiaikainen naiseus, äitiys, se kokemus ja tieto, joka periytyy geeneissä äidiltä tyttärelle ja taas uudelleen äidiltä tyttärelle, kuin kulkevat tavut Pauliinasta Paulaan.

Muita muistikuviani

Äitini oli kuopus tuossa lapsikatraassa, kuten minäkin olen meidän perheessä. Olen iltatähti, kuten äitinikin oli, tuo kaikki on jotenkin hassua ja hauskaakin. Synnyin Karstulan sairaalassa 1952 vuoden lopulla, veljeni olivat silloin kahdeksan ja yhdeksän vuoden ikäisiä ja tuo ikäero on ollut sen verran suuri, että myös veljeni ovat jääneet minulle etäisiksi ja vieraiksi. Kun olen ollut 10-vuotias, he ovat olleet jo töissä ja minä vasta koululainen.
Kun perheeni muutti Jyväskylän liepeille, niin yhteydenpito haurastui ja harveni, mutta yhden Pauliinan vierailun Jyväskylään muistan vieläkin, ehkä se on ollutkin ainutkertainen ja siksi muistissani. Sen haluan vielä kertoa.
On eräs kesä 1950-luvulla Jyväskylän Keljonkankaalla. Isäni on rakentanut sinne meille oman talon. Pauliina on ollut tuolloin ainakin 75-77 vuotias, mutta hän kulki kuin kärppä ja tarttui milloin mihinkin toimeen tyttärensä kodissa ja minä roikuin hänen helmoissaan koko ajan. Taisin vonkua ja päästä viereenkin nukkumaan.
Muistan nuo muutamat kesäpäivät, olihan niin ihmeellistä, että meille tuli vieraita moneksi päiväksi. Eetu oli myös mukana ja eiväthän he millään huvimatkalle olleetkaan. Tärkeälle asialle heidät oli kutsuttu, sillä meidän uusi koti tarvitsi kaivon. Kaivonpaikkaa katsomaan taas tarvittiin Eetu. Hän haki ensin metsästä pajunvitsan, sellaisen kaksihaaraisen, otti sitten oksan haaroista kiinni ja lähti kulkemaan ympäri tonttia. Lopulta näin kuinka pajunvitsa taipui maata kohden ja kuinka helpottuneita kaikki aikuiset tuosta olivat. Kaivon paikka löytyi! Se merkittiin huolella kivillä ja siihen se kaivo kaivettiin. Hyvä kaivo tuli. Koskaan se ei kuivunut ja vesi oli makeaa ja hyvää. Nyt tuo kaikki on hassua ja naurettavaa. Ihan satua. Ei pajunvitsalla vettä etsitä eikä löydetä. Muistikuvani on kuitenkin totta. Ja kaivo on totta. Mutta näinkö se menee se kehitys, että vanhat totuudet saduiksi muuttuvat?
Sain lähteä mummon kanssa metsään vastoja tekemään. Sukkelasti hän siellä kulki. Jäin välillä kauas jälkeen ja pyysin odottamaan, mutta eikö mitä, hän käski vain tulla perässä, sillä ”ei tuommosella märsyymisellä mihinkään pääse, kompastuu vain lillukanvarsiin”. Ja niitä  –  lillukanvarsia  –   niitä minun pitää oppia elämässäni varomaan. Tuon hän sanoi minulle moneen kertaan. Olin varmaan yli 30-vuoden ikäinen, kun ensi kertaa vasta ymmärsin mitä tuolla sanonnalla tarkoitetaan, mutta tuon ymmärryksen jälkeen olen lillukanvarsiin sotkeutumista yrittänyt välttää.
Tuolla samaisella metsäreissulla hän kertoi, että olisi niin toivonut nimekseni Pauliinaa, muttei äitini ollut suostunut, Paulaan piti tyytyä. Ja voi että olin teini-iässä äidilleni tuosta vihainen!  Mutta Paulaksi jäin ja hyvä niin, ei minusta Pauliinan saappaisiin olisi ollutkaan.
Illalla sitten saunoimme kolmisin, mummo, äiti ja minä. Jalkapohjani olivat täynnä röhelmää (varmaan maitorupea?), olleet jo keväästä asti ja tästä syntyi aikamoinen metakka. Äitini sai kuulla kunniansa, kun röhelmää ei ollut hoidettu. Toki sitä oli hoidettu apteekin voiteilla ja salvoilla keväästä asti. Se kyllä parani, mutta tuli taas takaisin. Tuon kuultuaan mummo nappasi minua käsivarresta kiinni, katsoi tuimasti silmiini ja käski heti huomenaamusta alkaen voidella noita röhelmiä eineettömällä sylellä ja ”niin kauan voitelet, kun ne sileiksi muuttuvat”.
Eineetön sylki! Mitä se on, mistä sitä saadaan ja haiseeko se, kysyin. Selvisi, että tuo eineetön sylki on sellaista, jota on jokaisen ihmisen suussa aamuisin, kun ei ole vielä mitään syönyt eikä juonut. Äitini oli ihan hiljaa, tuhahteli vain jotain ja heitti lisää löylyä. Minä sen sijaan noudatin tiukasti tuota ohjetta, ja röhelmät lähtivät kauan ennen kuin puolukat kypsyivät, eivätkä koskaan takaisin tulleet. Satuako tuokin? Niin kai.
Oman lapseni röhelmät on lääkärit ja lääkkeet hoitaneet, ja hyvin ovat parantuneet. Haluan kuitenkin jollain tasolla uskoa, että minulla koko ikäni kestävä immuniteetti röhelmiä vastaan. Mummon lääkekaapista löytyi vielä toinenkin lääke.

Vaikka yritin kuinka aikaisin herätä, niin mummo oli jo touhuamassa. Niin sinäkin aamuna, kun tyhjässä keittiössä ei ollut ketään muuta kuin minä ja ampiainen pörräämässä ikkunaa vasten. Olin nähnyt, kun eräänä päivänä mummo oli pyydystänyt mehiläisen juomalasiin, laittanut sitten käden lasin päälle, mennyt verannalle ja päästänyt mehiläisen lentoon. Jotain mettiäisen hunajakannuista oli takaisin tullessaan mumissut. Ajattelin, että nytpä minäkin teen saman tempun. Mutta kävikin niin, että ampiainen tiukkasi pari kunnon pistosta kämmeneeni ja lensi sitten jonnekin. Kämmeneen sattui. Sitä poltti ja kirveli. Itkin ja huusin ja juoksin ulos. Mummo tuli halkoliiteriltä vastaan ja kysyi, että mikä hätänä. En pystynyt sanan sanaa sanomaan, huusin vain, kunnes minut napattiin tiukkaan syliin, käskettiin olla hiljaa ja kertoa mikä nyt näin mahotonta on. Näytin kämmentäni, kun en itkultani saanut sanoja suustani.

Kun selvisi, että ampiainen oli pistänyt, niin sitten mentiin vauhdilla sisälle, sillä ”tuohon vaivaan auttaapi  rauta ja teräs ja puukon sipaisuissa niitä on”. Repäisin itseni irti kädestäsi ja huusin vieläkin enemmän. Ajatuksissani oli vain puukko. Mummo leikkaa puukolla irti koko käteni! Mutta ei siinä mikään auttanut. Sisälle mentiin ja mummo tempasi minut uudestaan entistä tiukempaan syliinsä. Puhalteli ensin kämmeneeni, avasi oman kämmenensä ja pyyhki sitä puukon lappealla puolella, ja kertoi koko ajan, että     ” ei satu tämä, ei yhtään, ja puukon teräpuoli nukkuu koko ajan, sillä lailla puukko saa myrkyn imettyä pois ja nyt se sitten otetaan”.

Muistan kuinka laitoin silmät kiinni ja olin ihan varma, että kohta sattuu ja tulee verta ja varmaan minä kuolen, mutta kylmän raudan kosketus veikin kipua pois ja mummon kummallinen puheenmutina rauhoitti mieltäni. Aikuisena olen ajatellut, ettei mummo vain olisi tuolloin jotain loitsua lukenut? Jossain välin uskalsin avata silmäni, ja kohta tuon jälkeen ei tuntunut enää kipuakaan ja lopulta mummo sanoi, että ”nyt on myrkyt imetty pois, syöhän tuo voileipä, ja tulehan ulos auttamaan minnuu tuon porkkanapenkin kitkemisessä.”
Sellaisia olivat Pauliinan lääkkeet ja ihan varmasti niitä oli moneen kertaan käytetty ja hyväksi havaittu. Mitähän kaikkea muuta lääkettä, neuvoa, parannusta Pauliina mahtoikaan tietää? Mutta vaikka me tietäisimmekin, ei niitä enää käytettäisi. Ennen ei kaikki ollut paremmin, mutta jotain me voisimme vieläkin sieltä oppia. Ehkä se mummon iso turvallinen syli olikin se mikä tuonkin vaivan paransi?

Vanhuus

Kun oma perheeni sitten muutti Jyväskylästä Helsinkiin vuonna 1965, Pauliina katosi kokonaan elämästäni. Minä olin 12-vuotias ja täynnä elämää ja ihmetystä, että ihan Helsinkiin olen päässyt. Oli koulua ja ihan uudenlainen elämänmalli opittavana. Helsingissä asti ei Pauliinan koskaan käynyt. Olikohan tuo Jyväskylä kaukaisin paikka missä hän koskaan kävi?
Kun Pauliina kuoli vuonna 1970, minua ei jostain syystä otettu mukaan hautajaisiin. Jäin isän kanssa kotiin, kun äiti ja veljeni lähtivät matkaan. Muistan olleeni kummissani ja vihainenkin, olisin niin halunnut matkalle mukaan, mutta ehkä tuokin oli rahakysymys. Kolmen aikuisen matkat Helsingistä Kyyjärvelle ja takaisin olivat varmasti kalliita, ja meidän perheessä niin moni asia oli aina raha-asia.
Mutta juuri tuolta hautajaismatkalta äitini varmaan toi mukanaan tuon kuppaussarven, vaikken voi millään muistaa missä se Helsingin kodissamme oli ja miten kummassa se on minulle päätynyt. Olen niin iloinen siitä, että olen jotenkin vaistonvaraisesti sen itselleni ottanut siinä vaiheessa, kun vanhempieni koti siivottiin isäni kuoleman jälkeen ja äitini siirtyi hoitokotiin.
Pauliinan vanhuudesta en tiedä muuta kuin sen, että hän muutti tyttärensä Helmin hoiviin. Hän oli ainoa tytär, joka oli jäänyt samalle kylälle. Eetu oli kuollut monta aikaa sitten. Mutta sitten ei enää pärjätty Helminkään hoivissa, ja tuli muutto kunnalliskotiin kirkonkylälle. Sen verran tolkuissaan Pauliina oli loppuun asti ollut, että ei se paikka hänelle mikään kunnalliskoti ollut, vaan vaivaistalo. Osaansa tyytyväisenä hän oli siellä kuitenkin kertojien mukaan asunut ja ollut. Kiittänyt Jumalaa siitä, kun sai ruokaa joka päivä, eikä tarvinnut palella.

Oma ikääntymiseni

Taisin itse lähennellä 50 ikävuottani, kun aloin kysellä Pauliinasta serkuiltani. He muistivat hänestä vielä jotakin ja joku heistä antoi minulle toisen valokuvan.
Kuva on mustavalkoinen ja Pauliinaa seisoo maantiellä mökkinsä edustalla. En tiedä minkä ikäinen hän on tuossa kuvassa. Kukaan ei tiedä, mutta hyvä arvaus on, että mieluummin hän on jo yli 80 kuin alle. Hän katsoo suoraan kameraan. Päässä on vaalea huivi, joka on solmittu isolla solmulla leuan alle. Hänellä on yllään tumma, puoleen sääreen ulottuva mekko ja jalassa kumisaappaat. Varmaankin ne ovat hänen parhaat vaatteensa tuolla hetkellä. Lunta on maassa ja se näyttää jotenkin keväiseltä. Kasvot ovat syvillä juonteilla ja rypyillä. Ilme on vakava ja suora, etenkin suun ympäristö.  Kaikki tässä kuvassa tuntuu sanovan, että tässä minä nyt sitten olen elämä. Tämmöinen minusta tuli. Suorassa ja suorana tässä seison, vaikka kuinka yritit minut polvilleni laittaa. 
Tuota kuvaa katson usein, etenkin silloin, kun alakulo tai muu pettymys minua vaivaa. Hänen katseensa lohduttaa ja antaa uskoa, että selviän minäkin huomiseen, kun mummokin selvisi niin monesta pahasta päivästä seuraavaan.

Lopuksi

Näin ohueksi ja usvaiseksi tämä elämäkerta jää. Tuntuu, että on liian juhlallista nimetä sitä ollenkaan elämäkerraksi. Siksi otsikoinkin sen ensisijaisesti kahden valokuvan ja yhden kuppaussarven tarinaksi. Se on harsittu kokoon minun ja muutaman muun vielä elossa olevan Pauliinan jälkeläisen kanssa ikään kuin hapsulliseksi hartiahuiviksi. Voin nyt kietoa tuon huivin harteilleni, istahtaa nojatuoliini ja katsella uusin silmin kirjahyllyssäni nyökyttelevää kuppaussarvea. Nyt tuntuu myös siltä, kuin olisin täyttänyt jonkun sukuni edesmenneitten naisten minulle sälyttämän velvollisuuden. Sanoilla sanottuna, tuntuu niin hyvältä ja kevyeltä.
Kun te täysin vieraat ihmiset nyt luette tätä elämäkertaa, niin Pauliinan elämä, hänen ainutkertainen ja yksilöllinen persoonansa jäävät teille varmasti vielä enemmän sumuisemmaksi kuin minulle. Mutta tärkeintä minulle onkin ollut jakaa sitä tietoisuutta, että Pauliina ja kaikki hänen kaltaisensa ovat olleet olemassa sinä vahvana multana, josta sitten maamme tieteen, taiteen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen yksilöt ovat nousseet ja joista voimme lukea pitkiä ja monipolvisia elämäkertoja.
Ylpeänä ja kiitollisena siitä, että olen Pauliinan lapsenlapsi, ojennan tämän kirjoituksen nyt arkistojen huomaan.