Kaisu Rautio – Rautaruukin tuoma ja lasten viemä

Kaisu Raution (o.s. Siitonen) isä, koneteknikko Heikki Siitonen, sai työpaikan Raahesta, kun Rautaruukkia rakennettiin. Perhe, isä, äiti ja kolme tytärtä, muutti Hämeenlinnasta tuuliseen merikaupunkiin jouluksi 1962.

Raahessa tuulee

Siitoset saapuivat Raaheen junalla joulun alla. Saapumisen tunnelmat ovat syöpyneet Kaisun mieleen.

– Siinä oli pieni puinen rakennus, Kaisu kuvaa rautatieasemaa. Lunta ei ollut juuri nimeksikään. Kova tuuli puhalsi, ja lumi seilasi jäisten katujen pinnalla. Ensi kosketus merelliseen ilmastoon tuntui heti raa´alta sisämaan leutoon järvi-ilmaan verrattuna.

Kaupunki vaikutti kovin hiljaiselta eikä mitenkään kaupunkimaiselta. Oli matalia puutaloja. Ei ollut kerrostaloja eikä kaupungin vilinää.

Perheen ensimmäinen asunto oli Ouluntiellä, jossa oli valmiina kaksi kerrostaloa. Siitoset asettuivat taloon 12, jossa asui muitakin Rautaruukin työntekijöitä sekä Rautaruukilla työskenteleviä venäläisiä. Bykovin perheen kanssa pidettiin yhteyttä vuosikaudet.

Siitoset hajallaan

Kaisu joutui joulun jälkeen palaamaan Hämeenlinnan tyttölyseoon kevätlukukauden ajaksi. Hän asui isän työkaverin vanhempien luona. Vaikka he olivat herttaisia kuin isovanhemmat, koti-ikävä oli kova, ja todistuksen numerot laskivat.

– Ei ole tilaa, oli Iikka (rehtori Aimo Vuola) sanonut vanhemmille.

– Kuinka pieni koulu täällä on, oli Kaisu ihmetellyt, kun ei yhtä ylimääräistä pulpettia mahtunut mihinkään luokkaan.

Siitosen perhe oli hajallaan vuoden 1963 alussa. Isä lähti välittömästi vuoden alussa puolen vuoden koulutukseen Venäjälle. Kaisu opiskeli Hämeenlinnassa. Äiti jäi kahden tyttären kanssa Raaheen. Toinen tytöistä kävi Keskuskoulua ja toinen Seminaarin koulua – eivät mahtuneet samaan kouluun.

Seminaarin koulussa lienee ollut kova kuri, sillä Arja-sisko joutui jälki-istuntoon lakattujen kynsien takia. – Ei sitä kotona pidetty pahana, vaikka hän oli äidin kynsilakkapullolla käynyt, Kaisu sanoo.

Koulukuri oli yleisesti tiukempaa kuin nykyään. Tyttölyseossa Hämeenlinnassa marssittiin syömäänkin hiljaisessa, suorassa parijonossa. Se oli jo tuttu kuvio sitten Raahessa, kun järjestäydyttiin joka aamuiseen hartaushetkeen. Hiukan säpinää hiljaiseen seisomiseen toi aina silloin tällöin jonkun oppilaan pökertyminen kesken hartauden.

Kirjeitä kirjoitettiin

Siihen aikaan yhteyttä pidettiin kirjein ja postikortein, ei juuri soiteltu puhelimella, eikä ihmisillä ollut puhelimiakaan. Isän Hämeenlinnan työkaverilla oli puhelin, ja isä soitti Kaisulle syntymäpäivänä onnittelupuhelun.

– On se varmaan ollut monimutkaista soittaa Venäjältä Suomeen, Kaisu miettii.

Hän sai valita syntymäpäivälahjan: kitaran tai viulun. Isä toisi sen tullessaan, kun palaa koulutuksesta. Kaisu valitsi viulun mutta ei hänestä viulistia tullut. Soittimen tuntemus ja sävelten aikaansaaminen jäivät ihan alkeisiin. Raahessa ei ollut vielä tuolloin musiikkiopistoa. Satunnaisia viulutunteja antoivat musiikinopettajat, jotka olivat samalla myös kanttoreita.

Viimeisenä koulupäivänä Hämeenlinnassa maantiedon opettaja, joka oli opiskellut Raahen seminaarissa, otti esille Suomen kartan ja näytti, missä on Raahe.

Hän kysyi Kaisun osoitetta ja kun kuuli sen, sanoi, että se on varmasti se Ojelmus, joka vie Pattijoelle. Kaikki nauroivat, ja Kaisua hävetti.

– Mihin ihmeen peräkylään olen joutumassa? Pattijoki, se kuulosti niin oudolta ja syrjäiseltä, Kaisu muistelee miettineensä.

Syksyllä kouluun Raahessa

Kaisu aloitti koulun Raahen Yhteislyseon II D-luokalla syksyllä 1963. Yleensä kaikkia luokkia oli kolme: A, B ja C. Mutta nyt oli tullut niin paljon uusia oppilaita, että oli ylimääräinen D-luokka, jossa toisena kielenä opetettiin englantia. Kielivalinnat hoidettiin arpomalla.

– Olen ikuisesti kiitollinen, että pääsin lukemaan pitkää englantia, sanoo Kaisu nyt vuosikymmenien jälkeen. Ei hän sitä silloin osannut ajatella. Suurin osa oppilaista opiskeli pitkää saksaa.

Kesätehtävänä kaikilla oli kymmenien kasvien kerääminen ja prässääminen. Taisi olla peräti 50 kasvia/kesä ja kahtena kesänä peräkkäin. Tentissä – luokan edessä seisten – piti osata ulkomuistista kasvin nimi, suku ja heimo sekä suomeksi että latinaksi. Kasvupaikkakin ehkä piti muistaa.

– Tentti jännitti kyllä ihan kamalasti, mutta toisaalta oli polleata esittää itse keräämiä ”etelän” kasveja iso liuta. Onneksi melkein kaikkien nimet tulivat mieleen, Kaisu sanoo ja muistaa huojentuneen tunteen vieläkin.

Kurssin loputtua isä tuli kotiin ja toi Venäjältä tuliaisiksi viulun ja venäläisiä äänilevyjä. Niitä sitten soitettiin ja pidettiin ikkunaa auki, että venäläiset naapurit kuulivat.

Kaisu tunsi itsensä ylpeäksi, kun hän uskalsi lähteä yksin kaupungille. Hän käveli Ouluntietä Pekkatorille, jopa Kauppakadulle asti.

Kauppakadulla oli paljon kauppoja: apteekki, sen vieressä iso kirjakauppa, Hassinen, rautakauppa ja monta muuta kauppaa. Luovilta ostettiin vaatteet ja Laurinvaaralta kengät.

Suurin osa vaatteista tehtiin itse kotona tai ompelutettiin ompelijalla. Aune-äiti oli taitava ompelija, virkkaaja ja kutoja ja opetti taidot tyttärilleenkin, mistä Kaisu sanoo olevansa iki-kiitollinen nyt vanhempana. Sukkien kutominen on erittäin mieluinen harrastus vielä nykyäänkin.

Valion baari oli tosi hieno paikka, siellä sai joskus käydä syömässä jäätelön tai juomassa limsan. Siellä oli levyautomaattikin. Kaisu odotti, että joku laittaisi levyn soimaan, kun hänellä itsellään ei ollut rahaa tähän ylellisyyteen.

Hienoin kaikista kaupoista oli tavaratalo Centrum. Se oli yhtä hieno kuin mihin Kaisu oli Hämeenlinnassa tottunut. – Etelän sukulaisillekin se esiteltiin ensi töiksi, Kaisu toteaa. Maalta tulleille isovanhemmille jo pelkkä nimi oli niin erikoinen, että ukki lausui sen aina suomalaisittain Kentrum.

Satamakankaan kyläyhteisö

Satamakankaalle rakennettiin uusia asuntoja Rautaruukin työntekijöille. Siitoset muuttivat sinne vuonna 1964. Siellä heille ostettiin heti televisio ja puhelin. Kaisu muistaa, että aluksi puhelimeen vastattiin sanomalla oma puhelinnumero. Eikä lapsilla ollut asiaa puhelimeen ensinkään, se oli vain aikuisten tärkeitä ja kiireellisiä asioita varten.

Satamakangas oli pieni kyläyhteisö, jossa oli kolme asuinkerrostaloa, ruokakauppa, posti, pankki, kampaamo ja myöhemmin päiväkotikin. Joskus Satamakankaan pojat ottivat yhteen saloistelaisten kanssa, kuin suuren maailman jengitappeluissa ikään.

Elämä asettui uomiinsa vähitellen. Äiti oli aluksi kotona. Sitten hän oli vähän aikaa töissä Rautaruukin ruokalassa.

Kun perheeseen syntyi vielä poika, äiti jäi taas kotiin ja ryhtyi lopulta perhepäivähoitajaksi.

Siihen aikaan kerrostalojen asukkaat seurustelivat keskenään, kylässä käytiin paljon. Milloin mentiin alakertaan kahville ja porisemaan, milloin yläkertaan.

– Lainattiinpa joskus myös sokeria tai jauhoja kahvikupillinen naapurista, kun kaupat eivät olleet alvariinsa auki, Kaisu muistelee lämmöllä yhteisöllistä elämäntapaa.

Kerran, kun yhden perheen äiti joutui sairaalaan, lapset menivät naapuriin asumaan siksi aikaa.

Lasten harrastukset painottuivat ulkopeleihin: luisteltiin, pelattiin seinäpalloa, hypättiin pituutta ja korkeutta. Hyppynaru, twist ja neliska olivat varsinkin tyttöjen suosimia lajeja. Usein kyllä pelattiin ja leikittiin tytöt ja pojat yhdessä. Lapsia oli paljon.

Reilun neljän kilometrin koulumatka taittui pyöräillen. Joskus käytiin ruokatunnilla kotona syömässä tai otettiin eväät mukaan. Ruokaliput olivat niin kalliita, ettei niitä ostettu kuin sydäntalven pakkasilla.

Koulupäivän aikana saattoi olla hyppytunti, joka kulutettiin kaupungilla. – Joskus oikein hyvänä päivänä, kun oli jäänyt joku penni rahaa säästöön, saatettiin käydä Tornitalossa olevasta Osuuskaupasta ostamassa räkäpiirakka (=rahkapiirakka), Kaisu kertoo todeten, että se oli silloin parasta herkkua, mitä voi kuvitella.

Kaikki koulutarvikkeet kuten kirjat, kynät, paperit piti ostaa itse. Ensi alkuun ostettiin käteisellä ja sitten ostettiin tilille. Isä tarkisti laskun hyvin tarkkaan ennen kuin maksoi.

– Minä olen aina tykännyt koulusta. Kesäloman lopulla aina odotin, että alkaisipa jo koulu, Kaisu toteaa.

Betoniset rappukäytävät

Vuonna 1967 Siitoset muuttivat Ollinsaareen – jälleen aivan uuteen asuntoon. Talossa oli betoniset rappukäytävät talon ulkopuolella. – Me käytiin katsomassa taloja etukäteen. Olin hämmästynyt, kun huomasin, että betoniset rappukäytävät jäivät lopullisesti. Olin ajatellut niitä väliaikaisiksi, Kaisu kertoo.

Tuona ensimmäisenä kesänä 1967 Ollinsaaressa pidettiin pienet asuntomessut, joissa oli näytillä muutama kalustettu asunto sekä rivi- että kerrostaloista. Ihmiset kiertelivät uteliaina kurkistelemassa moderneja keittiöratkaisuja ja sisustuksia muun muassa Marimekon verhoja.

Ollinsaari laajeni nopeasti kokonaiseksi kaupunginosaksi. Asuintalojen lisäksi sinne tuli kauppa, posti, koulu, päiväkoti, seurakuntatalo, pankki, kirjasto ja kioski.

Kerrostalojen viereen muokattiin palstaviljelmä, missä kasvoivat potut, porkkanat ja sipulit koko talveksi. Kellarissa oli hyvät kylmävarastot säilömistä varten.

Kuljunlahden makeavesialtaalla oli isän tekemä vene, jolla käytiin kesäisin ongella koko porukalla. – Tänne lopulta kotiuduttiin ja alettiin elää sulassa sovussa kantaraahelaisten kanssa, joskin pientä etäisyyttä pitäen, kun oltiin ”Rautaruukin tuomia”, Kaisu kiteyttää.

Ohta mehtäsä

Kaikkein kummallisinta Kaisusta oli kuitenkin Raahen murre: ohta? mehtä? – mitä ne oikein ovat!! ja miten niin pyykkiä virutetaan? ei kyllä viruteta!!

Ruokasanastossa oli myös aluksi täysin käsittämättömiä sanoja kuten halakopotut, huuppa ja lappapuuro. Laatusanasta ”källi” tuli ennemmin mieleen kelmi kuin erikoisen hauska tapaus.

– No, kyllä minä nyt jo osaan ja pärjään hyvin, mutta alussa oli vaikeaa, Kaisu nauraa. Saan jopa sukulaisilta huomautuksia, että puhun ihan ”korviinpistävästi” Raahen murretta.

Kaisu jäi tänne

Vuosikymmenet ovat vierineet. Vanhemmat lepäävät ikiuntaan Haaralan mullassa. Molemmat siskot ja veli ovat löytäneet paikkansa suurkaupungeista.

Kaisu opiskeli Tampereella mutta sai sitten työtä Raahesta ja jäi tänne. Täältä löytyi elämänkumppani, täällä syntyivät lapset. Raahe on Kaisun mielestä sopivan pieni ja leppoisa kaupunki, jossa oli hyvä kasvattaa lapset, jotka aikuistuttuaan ovat muuttaneet suurkaupunkeihin.

Lasten perässä pois Raahesta

Eläkepäivät alkoivat keväällä 2015 ja tuttu opiskelukaupunki Tampere alkoi kutsua. Siellä asui jo Juha-veli perheineen. Kaisun omat tyttäret olivat myös ihan kohtuullisen matkan päässä, toinen Pirkanmaalla ja toinen Uudellamaalla. Ensimmäinen lapsenlapsi ilmoitteli tulostaan, joten se ratkaisi asian.

Tampereelta löytyi heinäkuusta 2015 alkaen sopiva koti läheltä keskustaa. Sieltä on hyvät kulkuyhteydet kaikkialle. Raahessakin Rautiot käyvät parin vuoden välein.

– Kahdeksan vuotta täällä on kulunut kuin siivillä. Eläkepäiviin kuuluu mielekästä puuhaa välillä lapsenlapsia hoitaen ja Punaisen Ristin vapaaehtoistyötä tehden. Sen piiristä on löytynyt myös uusia ystävyyssuhteita ja harrastuksia. Kirjasto, Tampere-talo ja useat teatterit ovat saaneet ainakin yhden uuden innokkaan penkinkuluttajan, Kaisu summaa lokakuussa 2023.