Kaija Virta - Maailmanpolitiikan syväluotaaja

Aatos Erkko patisti Helsingin Sanomia lähettämään naisia ulkomaankirjeenvaihtajiksi

Uutisreportterina palaneen parlamenttitalon edessä Moskovassa, lakkolaisten piirittämänä Gdanskin laivatelakalla, jakkupukunaisten ja kravattimiesten seurassa EU:n ja Naton huippukokouksissa milloin Madridissa, milloin Brysselissä.

Nuo ovat välähdyksiä ulkomaanjournalisti Kaija Virran uralta. Hän on pyörinyt kriisien keskellä ja vallan saleissa. Omimmillaan hän silti kokee olevansa kirjoittaessaan syvällisiä analyysejä maailman tapahtumista.

Maailmanpolitiikan syväluotaus ei ole hellittänyt eläkkeelläkään. Kaija Virta ojentaa katsottavaksi ajankohtaisen Venäjä-kirjan, Catherine Beltonin Putin’s People -teoksen, referoi sitä seikkaperäisesti ja aikoo laatia kirjasta päivityksen Facebookiin.

Kaija Virta on tehnyt pitkän ja monipuolisen työuran Helsingin Sanomissa. Hän on ollut kirjeenvaihtajana, ulkomaantoimituksen kakkosesimiehenä ja pääkirjoitustoimittajana. Monessa hän on ollut pioneeri, lasikattojen murtaja ja raivaamassa tietä nuoremmille naisjournalisteille. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2012.

Helsingin Sanomien omistajalla Aatos Erkolla oli toki sormet pelissä Kaija Virran uran käänteissä, mutta urapolku tuskin olisi edennyt ilman Kaija Virran omaa palavaa kiinnostusta ja vankkaa perehtymistä ulkomaanuutisiin.

Kaija Virta on kotoisen Raumalta ja käynyt siellä tyttölyseonsa. Raumlaissi jaarituksii ei hänen huolitellussa puheessaan kuitenkaan kuule. Työläistaustaiset vanhemmat arvostivat lukemista, koulutusta ja kannustivat Kaijan ja hänen veljensä opintielle.

Maailma kiinnosti jo varhain

Kiinnostus kansainvälisiin tapahtumiin ja lähihistoriaan heräsi varhain. Kiitos kodin ja kaupungin kirjastojen hän luki jo koululaisena Auschwitzin keskitysleiristä ja Itä-Euroopan näytösoikeudenkäynneistä. Kuuskytlukulaisten tavoin hän seurasi Prahan kevään tapahtumia, mutta harva koululainen tilasi Kaija Virran tavoin kotiinsa brittilehti Daily Mirroria saadakseen tietää enemmän. Journalismi kiinnosti: hän piti koulussa esitelmän toimittajan ammatista.

Toimittajatutkintoa Kaija Virta ei kuitenkaan lähtenyt opiskelemaan vaan valitsi Tampereen yliopistosta kansainvälisen politiikan pääaineekseen. Lehdistöopista tuli kelpo sivuaine.

Kielenkääntäjän ammatti kävi mielessä, mutta sanomalehtitoimittajan työ vei voiton. ”Kirjoittaminen on minulle ollut helppoa, se on hauskaa ja luovaa”, hän perustelee.

Toimittajan ammattiin Kaija Virta haki tuntumaa kesätoimittajan pesteillään Etelä-Suomen Sanomissa ja Aamulehdessä. Töihin pääsi hyvin, sillä 1970-luvulla maakuntalehdissäkin oli vielä omat ulkomaantoimitukset. Opinnot jäivät viittä vaille kesken, kun Turun Sanomista järjestyi vakituinen ulkomaantoimittajan työpaikka.

Turusta Kaija Virta siirtyi Suomen suurimman lehden ulkomaantoimitukseen, Helsingin Sanomiin. Uutistyö päivä-, ilta- ja yövuoroineen oli kiinnostavaa ja hauskaa. Vaikka rutiinia oli paljon, kotitoimituksesta käytiin myös uutismatkoilla ulkomailla.

 ”Toimituksessa oltiin yhtä porukkaa”

Helsingin Sanomissa elettiin 1970- ja 1980-luvuilla vielä itsenäisten osastojen aikaa. Ulkomaantoimitus päätti itse aiheensa ja iltavuoron vetäjä määritteli yleensä uutispainotukset. Uutistyö oli mitä suurimmassa määrin tiimityötä: vuorossa olleet pitivät kunnia-asianaan tuottaa luotettavia ja luettavia uutisia sekä saada lehden sivut kiinni aikataulussa.

”Kuuskytluvun yhteiskunnallinen ilmapiiri vaikutti toimituksen henkeen: oltiin yhtä porukkaa, ei naisia eikä miehiä.”

Kaija Virta nautti siitä, että sai itse valita aiheet, joista kirjoittaa. Se onnistui, kun itsellä oli hyviä ehdotuksia. Euroopan maiden historia ja politiikka kiinnostivat ja Euroopan mullistukset tarjosivat runsaasti ainesta juttuihin.

Hyvästä kielipäästä on ollut hyötyä jutunteossa. Tavanomaisten eurooppalaisten kielten, englannin, saksan, ruotsin, ranskan, espanjan, venäjän lisäksi hän on opetellut myös puolaa ja viroa. Noilla taidoilla pystyy käyttämään hyväksi alkuperäislähteitä.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimitus oli haluttu työpaikka ja kirjeenvaihtajat eräänlaista eliittiä. Ulkomaantoimitus oli Kaija Virran aloittaessa miesten valtakuntaa. Kaikki kirjeenvaihtajat olivat miehiä ja suuri enemmistö toimituksestakin. Naisia oli vain kourallinen. Mutta muutos oli vireillä.

Kirjeenvaihtajaksi Länsi-Saksaan

Sanomissakin haisteltiin uuden ajan olevan käsillä 1980-luvun lopulla, kirjoittaa historiantutkija Reetta Hänninen Suomen suurin -kirjassa. Helsingin Sanomien pääomistaja Aatos Erkko patisteli kirjan mukaan tasapuolisuuteen rekrytoinneissa. Oli tullut aika nimittää nainen kirjeenvaihtajaksi – 15 vuotta sen jälkeen, kun edellinen naiskirjeenvaihtaja Maija-Liisa Heini lopetti Tukholmassa.

Kaija Virta kertoo ulkomaantoimituksen esimiehen Olli Kivisen rohkaisseen häntä hakemaan Länsi-Saksaan kirjeenvaihtajaksi.

”Epäilen, etten olisi tullut hakeneeksi Bonniin ilman Ollin kannustusta.”

Vaakakupissa painoivat varmastikin Kaija Virran näytöt, hyvät jutut, onnistuneet juttumatkat, itsenäinen persoona ja laaja kielitaito.

Kun Kaija Virran nimitys julkistettiin, mieskollega kommentoi hänelle Aatos Erkon halunneen Saksan-kirjeenvaihtajaksi naisen.

Helsingin Sanomissa oli tapana, että kirjeenvaihtajat kävivät nimityksen jälkeen audienssilla Aatos Erkon luona. Niin Kaija Virtakin. Erkko teki sinunkaupat Kaijan kanssa ja keskusteli yleisluontoisesti Länsi-Saksan oloista. Tarkkoja neuvoja tai ohjeita Erkolta ei tihkunut.

Myöskään pukeutumisneuvoja Erkko ei Kaija Virralle antanut. Mieskollegat sen sijaan ovat kertoneet, että Erkko saattoi muistuttaa tapaamisissa, että kirjeenvaihtajan on hyvä pukeutua pikkutakkiin ja kauluspaitaan.

Ulkomailta esimieheksi

Saksa oli jakaantunut kahtia Kaija Virran kirjeenvaihtajapestin aikaan 1985–1989 eikä kukaan uskonut Berliinin muurin kaatumiseen ja Saksojen yhdistymiseen. Paitsi muuan vanha mies, jota Kaija Virta haastatteli Bonnissa.

”Neuvostoliiton silloinen johtaja Mihail Gorbatshov oli kesäkuussa 1989 Bonnissa vierailulla. Raatihuoneen torilla tein juttua vierailun tiimoilta, ja eräs vanha mies sanoi uskovansa, että Saksat yhdistyvät. Kirjoitin sen lehteen, mutta ajattelin, että onpas ukolla haaveet”, Kaija Virta nauraa.

Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989 ja Saksat yhdistyivät seuraavana vuonna. Silloin Kaija Virta oli jo palannut Helsinkiin Saksan kauden päätyttyä.

Eipä aikaakaan, kun Kaija Virtaa alettiin houkutella ulkomaantoimituksen kakkosesimieheksi. Hän suostui sillä ehdolla, että pesti on vain kolmivuotinen. ”Uutispäällikön työssä pitää suunnitella ja komentaa. Kivempaa on tehdä omia hommia”, hän perustelee.

Esimiestehtävässä hän mursi ulkomaantoimituksen lasikaton. Kun tie oli raivattu, muita naistoimittajia tuli perässä ja 2010-luvulla päätoimittajaksi nousi ensi kertaa nainen.

Monena kesänä Kaija Virta vieraili pääkirjoitustoimituksessa vakituisten kirjoittajien lomien aikaan. Pääkirjoitustoimitus oli Janne Virkkusen aikaan päätoimittajan ”oma toimitus”, jota hän suoraan johti. Virkkunen poimi kirjoittajakaartiin mieleisensä toimittajat, myös Kaija Virran. Virta ”viisasteli” Helsingin Sanomien paraatipaikalla työuransa viimeiset neljä vuotta 2008–2012. Hän pääsi itselleen mieluisimpaan hommaan, perehtymään syvällisesti politiikkaan ja historiaan, ja laatimaan kokonaiskuvaa lukijoille.

Naisten palkka laahasi perässä

Palkka nousi Helsingin Sanomien tavan mukaan aina Kaija Virran siirtyessä uusiin tehtäviin. Sanomain toimitusosaston kyselyjen mukaan naisten palkat laahasivat miesten palkkojen perässä.

Naisten ja miesten palkkaero paljastui Kaija Virralle hieman yllättäen pääkirjoitustoimituksessa, jossa naiset ja miehet tekevät samaa työtä. Naisille ja miehille ryhdyttiin maksamaan samaa palkkaa vasta 2010-luvun alussa, kun päätoimittaja Mikael Pentikäinen päätti käyttää tessin järjestelyvaraa siihen, että naisten palkat nostettiin miesten palkkojen tasolle.

Uran kohokohta sosialistisessa Puolassa

Ulkomaantoimittajan työn hienouksia on, että saa olla läsnä todistamassa historiallisia muutoksia. Kaija Virta nostaa uransa kohokohdaksi reportterimatkan Puolaan Gdanskin lakkotelakalle elokuussa 1980. Tilanne oli poikkeuksellisen jännittynyt, sillä sosialistimaissa ei tavattu lakkoilla. Kymmenen vuotta aiemmin Gdanskissa oli ammuttu telakkatyöläisiä.

Telakkatyöntekijät olivat päättäneet miehittää laivatelakan ja mennä lakkoon, kun trukinkuljettajalle oli annettu potkut. He vaativat mm. vapaita ammattiyhdistyksiä. Telakan yhteydet muuhun maailmaan oli katkaistu eikä sisään päästetty ketään. Kaija Virta onnistui ensimmäisten joukossa pääsemään telakalle ja haastattelemaan lakkolaisia. Tunnelma oli tiheä, lakkolaiset ympäröivät Kaija Virran ja hänen tulkkinsa.

”Lakkolaiset lauloivat Puolan kansallislaulua ja samaan aikaan lakkojohtajiin kuulunut Lech Walesa neuvotteli suljettujen ovien takana.”

Gdanskin lakko oli alkusysäys Puolan riippumattomalle ammattiyhdistysliikkeelle, Solidaarisuudelle, ja myöhemmin olojen vapautumiselle. Lech Walesa nousi sittemmin Puolan presidentiksi ja palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla.

Kotiväki oli Kaija Virran työurasta ylpeä. Pitkään elänyt äiti leikkasi lehdistä talteen kaikki Kaija Virran omalla nimellään kirjoittamat jutut.