Sibeliukselle liputuspäivä, arvokas aapis- ja postikorttilahjoitus Hattulan kirjastolle, nimikkosäätiö, arvopokkari, neljä runoteosta, romaani kartanoelämästä.

Jollekin jo yksi näistä on koko elämän saavutus. Kasvatustieteen tohtori, dosentti Kaija Lehmuskallio on tehnyt tämän kaiken seniorivuosinaan. Työvuotensa pedagogi omisti lapsen alkukasvatuksen ja -opetuksen tutkimiseen, josta väitteli, opetti ja kirjoitti oppikirjoja.

Oivat eväät Hämeenlinnan tyttölyseosta

Kaija Lehmuskallio (o.s. Kovanen) syntyi Hankasalmella, mutta muutti pian syntymänsä jälkeen vanhempiensa mukana ensin Uudellemaalle ja sieltä Hämeenlinnan seudulle, jossa hän aloitti kansakoulun. Talvisodan ajan Kaija oli isovanhempiensa luona Hankasalmella. Sodan jälkeen perhe muutti takaisin Hämeenlinnan seudulle. Isä oli ammatiltaan ylikarjanhoitaja, ayrshire-mies, joka vastasi suurten kantakirjakarjojen maidontuotannosta ja jalostuksesta. Kun myös äiti oli valistunut, oli itsestään selvää, että tiedonjanoinen tytär sai lähteä oppikouluun.

”Olin koulusta kovasti innostunut, vaikka alku ei ollut helppoa. Kouluun oli matkaa 11 kilometriä, minkä kuljin polkupyörällä. Koulu alkoi sodan vuoksi vasta marraskuussa, ja sinne piti mennä aamuseitsemäksi. Aina oli pimeää. Onneksi sain pian koulukortteerin Hämeenlinnasta.”

Kouluvuosiaan ja opettajiaan Kaija muistelee kiitollisena:

”Hämeenlinnan tyttölyseon opetus oli vaativaa ja perusteellista, mutta humanistista. Opettajat olivat sivistyneitä ja ymmärsivät kannustaa lahjakkuutta. Voitin koulujen välisiä lausunta- ja kirjoituskilpailuja ja olin itseoikeutettu esiintyjä koulun juhlissa. Koulun antama henkinen perintö on ollut suuri ja luovuttamaton.”

Ylioppilaaksi tultuaan Kaija opiskeli Turun opettajakorkeakoulussa opettajaksi ja Helsingin yliopistossa filosofian kandidaatiksi pääaineena psykologia, sivuaineina sosiologia ja kirjallisuus. Myöhemmin hän luki vielä historiaa, taidehistoriaa ja kasvatustieteitä, josta suoritti laudaturin. Gradunsa hän teki lapsen vapaa-ajan valintojen taustoista alkuopetukseen ohjaajanaan professori Pirkko Saarinen.

Jo tätä ennen Kaija oli avioitunut. Miehensä, Vesa Lehmuskallion, hän oli tavannut lukiolaisena Helsingin olympialaisissa vuonna 1952.

”Olin Hesperian puistoravintolassa tarjoilijana. Helsingin yliopiston voimistelulaitoksessa opiskeleva Vesa, joka oli Romanian ja Ranskan joukkueiden huoltaja, toi urheilijoita ja toimitsijoita ravintolaan syömään. Eräänä iltana hän pyysi minua tansseihin. Vastasin, etten voi lähteä, koska työ ravintolassa kestää kello yhteentoista. Mutta Vesa tiesi, että Vanhalla ylioppilastalolla tanssitaan aamuneljään. Ja niin yhteiselämämme alkoi tanssien”, Kaija muistelee silmät säteillen.

Vuonna 1955 he menivät naimisiin. Lapsia Lehmuskallioille syntyi kaksi: Tatu ja Riikka. Tatu Lehmuskallio on urheilumedian ja urheiluliiketoiminnan asiantuntija, palkittu urheilun Kultaisella Venlalla. Tytär Riikka Lehmuskallio on ruotsinkielisen kielikylvyn opettaja ja monikielisen perheen äiti: molemmat tyttäret ovat käyneet ruotsinkielisen lyseon, poika on siirtynyt Helsingin Steiner-koulusta Helsingin  normaalilyseoon.

Alkuopetuksen uranuurtajaksi

Kansakoulun opettaja, filosofian kandidaatti Kaija Lehmuskallio sai vuonna 1963 alkuopetuksen pedagogiikan lehtorin viran Oulun yliopistosta. Kun puoliso sai samasta yliopistosta liikunta- ja terveystieteen lehtorin viran, tuli Oulusta perheen pitkäaikainen kotikaupunki. Alkoivat työntäytteiset, kiintoisat vuodet. Työ täytti päivät pääksytysten, kotitöistä huolehti Helvi Lehtonen, 11 lapsen äiti.

Nuoren lehtorin ensimmäisenä työnä oli luoda luokanopettajille ja maistereille suunnattu alkuopetuksen oppimateriaali. Tieto siihen piti hankkia ulkomailta.

”Opiskelin yhden sapattilukukauden aikana Englannissa integroitua opetusta ja tein sen pohjalta oppikirjan Alkuopetuksen opetussuunnitelman integraatiomuotoja, joka ilmestyi vuonna 1977. Se on edelleen ainoa suomeksi ilmestynyt alan oppikirja. Sitä ennen 1970-luvulla olin jo kirjoittanut lääninhallituksen pyynnöstä kaksi alkuopetukseen liittyvää kirjaa ja 1983 teoksen Mitä lukeminen sisältää, mikä on ollut pitkään yliopistojen lukemista käsittelevänä kurssikirjana.”

1980-luvulla Kaija Lehmuskallio matkusti stipendiaattina merten taa Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, joissa lukemisen tutkimus oli Suomea paljon pitemmällä. Nyt tähtäimessä oli väitöskirja.

”Osallistuin professori John Downingin tohtoriseminaariin Victorian yliopistossa, ja professori Downing oli myös väitöskirjani mentori.”

Kaija Lehmuskallio väitteli vuonna 1991. Väitöskirja oli nimeltään Miks lehdet tippuu puista? Lapsi kysyjänä ja lukijana alkuopetuksen päättymisvaiheessa. Vastaväittäjänä oli professori Juhani Hytönen, jonka loppusanat väittelijä muistaa sanasta sanaan: ´Ja sitten minä sanon kauneimmaksi lopuksi: väittelijällä on harvinainen kyky ymmärtää lasta´.

Uranuurtajatyö toi myös asiantuntijakutsuja eduskuntaan sekä kansainvälistä näkyvyyttä ja sen myötä konferenssimatkoja, komiteoita ja jäsenyyksiä. Kaija Lehmuskallio koulutti opettajia muun muassa Virossa ja Ruotsissa, johti lukemissessiota Prahassa ja esitelmöi lapsen lukemisenoppimisesta ja integraatio-opetuksesta Atlantan, Lontoon ja Tukholman lukemistutkimuksen konferensseissa. Hän toimi myös useita vuosia International Reading Associationin, IRA:n, eurooppalaisena asiantuntijana ja oli naiskasvatusjärjestö The Delta Kappa Gamman jäsen.

Unelmissa ikonit, harppu ja ranska

Vuonna 1994 Kaija Lehmuskallio jäi Oulun yliopistosta yksilöllisele varhaiseläkkeelle.

”Olin ylirasittunut, tehnyt vuosikausia yötä päivää työtä, jota rakastin, mutta joka osoittautui aikaa myöten kuormittavaksi.”

Uusi koti löytyi Hattulasta, Mierolan sillan kupeesta, jonne hän muutti miehensä kanssa. Puutarhan keskellä oleva omakotitalo sai nimen Villa Sarastus.

Eläkevuosille Kaija Lehmuskalliolla oli kolme unelmaa: oppia maalaamaan ikoneita, soittamaan harppua ja puhumaan ranskaa.

Eivätkä nämä jääneet unelmiksi. Eivätkä ainoiksi seniorvuosien saavutuksiksi.

Ensimmäiseksi Kaija Lehmuskallio hakeutui Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan kerhoon ja alkoi maalata Pasi Huovisen ja Eeva-Maria Laaksosen johdolla ikoneita. Suurin ja eniten aikaa vei Pyhä Katariinan, oppia rakastavien naisten suojelupyhimyksen ikoni. Ranskaa hän oli jo yliopistovuosinaan lukenut luppotunneilla ja kuunnellut ihastuneena näyttelijä Gérard Philipea, joka luki Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssiä ranskaksi. Ranskankielen taidostaan hän toteaa, ettei itse tuota ranskaa, mutta lukee sitä ja ymmärtää jonkin verran myös puhetta.

Harppuhaaveetkin toteutuivat, kun hän syksyllä 2012 hankki Sibelius-Akatemiasta harpun ja opetteli sitä soittamaan. Opettajana toimi harpputaiteilija Päivi Severeide.

Vuotta aikaisemmin oli toteutunut Kaija Lehmuskallion seitsemän vuoden ponnistus: siniristilippu nousi 8. joulukuuta salkoihin Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin kunniaksi.

”Sibelius-liputuspäivä oli kansallinen merkityksenanto säveltäjämestarille, jota valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka on luonnehtinut suomalaisuuden kruununjalokiveksi”, hän totesi saavutuksestaan viisi vuotta myöhemmin.

Sibeliukselle oma liputuspäivä

Liputuksen Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin kunniaksi Kaija Lehmuskallio nosti areenalle Hämeenlinnan Kansallisen Kulttuuriyhdistyksen 30-vuotisjuhlassa lokakuussa 2004. Kun yhdistys näytti vihreää valoa, hän soitti sisäasiainministeriöön ja sai kutsun neuvotteluun. Mukaan lähtivät yhdistyksen puheenjohtaja Heimo Kaukiainen ja sihteeri Olavi Mäntysaari. Ministeriö suhtautui kansalaisaloitteeseen suopeasti ja pyysi seuraavana syksynä palaamaan asiaan.

”Teimme näin, hankkeen primus motor kertoo. – Saimme projektiin mukaan myös Hämeenlinnan Sibelius-opiston ja Sibelius-seuran, puolen vuoden päästä kaupunginkin. ”

Liputusta kannattivat myös Järvenpään kaupunki, useat Sibelius-seurat sekä sinfoniaorkesteri- ja säveltäjäyhdistykset.

Ensi alkuun liputuspäiväksi ehdotettiin syyskuun 25. päivää. Tuona päivänä vuonna 1907 Sibelius oli johtanut III sinfoniansa kantaesityksen. Jatkokeskusteluissa päivä vaihtui, ja seuraavana syksynä sisäasiainministeri ilmoitti esittävänsä Jean Sibeliukselle liputtamista joulukuun 8. päiväksi. Valtion laitoksissa nostettiinkin jo samana vuonna lippu salkoon. Valtakunnallisen liputuspäivän kaavailtiin alkavan vuonna 2008.

Toisin kävi

Vaikka sisäasiainministeriö kannatti liputusta, Helsingin yliopiston almanakkatoimisto vitkasteli. Vasta vuonna 2010 almanakkapäällikkö Heikki Oja ilmoitti, että Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivä on 8.12., mutta virallisesti liputus alkaa vuotta myöhemmin.

Päätökselle hurrattiin Hämeenlinnassa ja Kulttuuriyhdistyksessä. Joulukuussa 2011 yhdistys järjesti liputuspäivän kunniaksi Hämeenlinnan lyseolla juhlamatinean, jossa oli vieraita sisäasiainministeriöstä, Helsingin yliopistosta, ystäväyhdistyksistä ja luonnollisesti Sibeliuksen sukuseurasta. Yhdistyksen hallituksen jäsen Mikko von Weissenberg esitteli kirjoittamansa liputuspäivähankkeen historian, ja se luovutettiin kaupungin kulttuurisihteeri Timo Koivulle. Hymyilevin oli idean äiti, Kaija Lehmuskallio, joka kertoi saaneensa ensimmäisen, syvän kosketuksen Sibeliukseen jo 10-vuotiaana laulaessaan Finlandian kuorossa Lahdessa. Sävelen maagisuus kosketti lasta.

Lukemisen tolkku ja herkku -kokoelma

Seuraava iso työ Kaija Lehmuskalliolle oli koota lukemista koskeva tutkimus- ja opetuskirjallisuutensa, aapiset, postikortit ja luentodiat kokoelmaksi ja lahjoittaa se Hattulan kirjastoon.

”Hattulaan, koska olen aloittanut täällä kansakoulun ja koska keisari Aleksanteri II antoi vuonna 1863 Parolassa suomen kielelle oikeuden viralliseksi kieleksi.”

Kokoelma kiinnosti myös Kansalliskirjastoa.

”Professori Heikki Reenpää soitti minulle ja pyysi kokoelmaani Kansalliskirjaston lasipihaan ja lahjoittamaan sen Kansalliskirjastolle. En suostunut, sillä mielestäni kokoelma kuuluu Hattulalle ja sen kirjastolle.”

Hattula otti ilolla kokoelman vastaan. Kunnanjohtaja Martti Pura ja kirjastotoimen johtaja Heli Roisko järjestivät jopa kirjastosta apulaisen, joka auttoi kokoelman luetteloinnissa. Se oli tarpeen, sillä aapisia, postikortteja, tutkimus- ja oppikirjallisuutta sekä luentodioja oli kertynyt satoja viideltä vuosikymmeneltä.

Lukemisen Tolkku ja herkku -kokoelma sisältää myös useita satoja nimikkeitä lukemisen tutkimukseen sekä esi- ja alkuopetukseen liittyvää kotimaista ja kansainvälistä kirjallisuutta. Vanhimpia ovat Kaarlo Oskar Vikmanin teos Suomen kansan lukutaidon synty ja kehitys Ruotsin vallan aikana, joka on vuodelta 1910, sekä K. Raition Lukukirja lapsille: ensimmäisiä lukemisen ja kirjoituksen opetusta varten vuodelta 1897.

Harvinaisuuksiin kuuluu myös näköispainos Jaakko Juteinin vuonna 1816 ilmestyneestä teoksesta Lyhyt neuvo lapsen opettajalle.

Näitä maallikkoa kiinnostavampia ovat aapiset, 91 kappaletta, joiden keräilyn Kaija Lehmuskallio aloitti jo 1970-luvulla. Valtaosa niistä on suomalaisia, mutta joukossa on myös ulkomaisia, muun muassa heprean- ja lyydinkieliset aapiset. Vanhin aapisista on vuoden 1865 Kuva-aapinen, uusimmat ovat 2000-luvulta.

Huhtikuussa 2013, jolloin oli kulunut 470 vuotta Agricolan Abckirian ilmestymisestä, Kaija Lehmuskallio luovutti Lukemisen tolkku ja herkku -kokoelmansa Hattulan kunnalle sen kirjastossa säilytettäväksi. Vastineeksi hän sai kunnan kulttuuri- ja stipendirahaston yhteyteen nimikkorahaston Alkava ja kehittyvä lukija. Siitä jaetaan kirjapalkintoja ja stipendejä hattulalaisille eka- ja tokaluokkalaisille.

– Kun lapsella on oma kirja, se johdattaa hänet lukemiskulttuuriin, lukutaidolle elämänsä omistanut dosentti kertoo.

Eväitä kasvattajille

Lukutaidon lisäksi Kaija Lehmuskallio on perehtynyt syvällisesti arvoihin. Niitä valaisee hänen vuonna 2012 ilmestynyt Arvopokkari. Rajaukko ja kasvukannikka, jonka Hämeenlinnan kaupungin opetusvirasto tilasi ja jakoi kaikille alueen opettajille.

Idea arvopokkarista syntyi pedagogisesta tarpeesta. Sen pohjana ovat Kaija Lehmuskallion ja opiskelijoiden väliset arvokeskustelut Oulun ja Turun yliopistossa 1980–90-luvuilla.

”Tuolloin puhuttiin paljon arvotyhjiöstä. Pohdimme, mitä se on ja mistä peräisin. Ja päädyimme siihen, että postmodernin maailman myllerryksessä oli syntynyt suuri neuvottomuuden tila, joka koski kaikkia yhteiskunnan aloja. Totesimme kuitenkin, ettemme elä arvotyhjiössä, sillä ihmiset arvostavat edelleen terveyttä, perhettä, työtä, toimeentuloa, ystävyyttä, rakkautta, luontoa, rehellisyyttä ja hyvyyttä, nuoremmat myös luontoa, ympäristöä ja isänmaallisuutta.”

Kirjaansa varten Kaija Lehmuskallio tutki myös suomalaista kansanrunoutta ja ällistyi sen vahvasta arvomaailmasta.

”Kasvatuksen tukipylväitä ovat olleet työn, leivän ja ruoan kunnioitus, terveys, jota vaalittiin saunalla, puhtaudella ja raittiudella, hyvä käyttäytyminen, rehellisyys, hyvä mielenlaatu, aikuisuuden rajojen määrittäminen, luonto ja elämän suojelu.”

Nimensä kirja on lainannut kansatieteestä.

”Rajaukko oli entisajan kasvatukseen kuuluva henkilö, joka valvoi, etteivät lapset tehneet kiellettyjä ja vahingollisia asioita. Kasvukannikka taas tarkoittaa leivän keskustaa kohti suurenevia viipaleita, jotka annettiin aina lapselle. Lasta haluttiin suojella ja antaa hänelle parasta. Rajaukko kysyy meiltä rajoja, Kasvukannikka taas rakkautta ja kasvamaan saattamista”, Kaija Lehmuskallio avaa pokkarinsa nimet.

Esikoisromaani 85-vuotiaana

Arvoista ja toden etsimisestä kertovat myös Kaija Lehmuskallion runokokoelmat, joita on ilmestynyt tällä vuosikymmenellä neljä: Sen verran siirtyy kuu, Yön vehryt vihreä, Alaston on hämäräkin ja Granaattiomena. Parhaillaan hän viimeistelee viidettä.

Granaattiomena on julkaistuista persoonallisin, esimerkiksi runoissa, joka alkaa Olet kaukana, runoilija kertoo oman itsensä etsinnöistä näin:

Olet kaukana –

ihmiset majoissaan.

Kaukana kieli

väräjöivät otsaluut

      kaikuun mykät.

Mitä huulesi puhuisivat

minä lukisin sen

      jos ne liikkuisivat.

Runot ovat seuraus lausuntaharrastuksesta, joka alkoi jo kansakoulussa. Aikuisiällä Kaija Lehmuskallio syvensi taitojaan maamme tunnetuimman lausuntataiteilijan, professori Liisa Majapuron ohjauksella. Hän oli Kaijan ”taideäiti” samoin kuin professori Pirkko Saarinen, Kaijan gradun ja lisensiaattityön ohjaaja on ollut ”tiedeäiti”. Lausujan taitojaan Kaija Lehmuskallio on puolestaan jakanut ohjaamalla lausujia muun muassa Kajaanin Sana ja sävel -tapahtumissa ja perustamalla puhetaidon lehtorin, lausuntataiteilija Iikka Kaakisen kanssa Oulun Seudun Lausujat ja lausunta- ja puhetaiteen rahaston Suomen kulttuurirahaston Pohjanmaan rahastoon.

Runojen rinnalla Kaija Lehmuskallio kypsytteli romaania, joka vei hänet lapsuuden kartanomaisemiin. Maailmaan, jota ei enää ole. Tapoihin, jotka olivat äidillemme ja isoäidillemme tuttuja, mutta meille jo termeinä outoja.

Romaani Nokkosmadonna ilmestyi keväällä 2017. Se kertoo suuresta yhteiskunnallisesta murroksesta, jonka kartanokulttuuri koki Suomessa viime sotien myötä. Vuoden 1940-pika-asutuslain ja viisi vuotta myöhemmän maanhankintalain määräyksellä kartanoista ja suurtiloista lohkottiin maata siirtoväelle, sotainvalideille, sotaleskille ja rintamiehille. Tämä välttämätön maareformi kuihdutti kartanoita ja mullisti monen elämän. Olivathan kartanot huomattavia työnantajia maaseudun tilattomille ja muille osattomille.

Keskiössä Nokkosmadonnassa on Gentgård, Kenttilän kartano, jonka omistaa vapaaherra Willem von Genthahn puolisoineen. Heillä on kaksi tytärtä ja poika. Vastapuolella ovat palkolliset, näkyvimpänä Koroilan perhe, jonka tytär Katri – kirjan minä – nousee päähenkilöksi. Hänen ponnistelunsa tietoon ja sivistykseen kertovat kehityksestä, mikä on vienyt Suomen monella alalla kansainväliselle tasolle.

”Loin kirjan suullisten kertomusten pohjalta, mutta omien luomisprosessieni kautta, kirjailija kertoo. Kirja ei ole avainromaani vaan esikuvien pohjalta luotu faktaa ja fiktiota.”

Kirjoittaminen vei Kaija Lehmuskalliolta kymmenen vuotta ja ilmestyi kirjailijan suureksi iloksi Suomen itsenäisyyden juhlavuonna.

Saman vuoden syksyllä Kaija Lehmuskallio oli Naisliiton Hämeenlinnan yhdistyksen lukupiirin, Minnan salongin, vieraana. Yhdistyksen jäseneksi hän oli liittynyt keväällä 2015.

Sanoma- ja aikakauslehdet lukutaidon avaajia

Juuret rikkaalle, luovalle elämälle löytyvät Kaija Lehmuskallion lapsuudesta, jolloin hän asui isovanhempiensa luona Hankasalmella.

 ”Opin kirjoittamaan talvisodan aikana. Koulut oli suljettu, mutta äitini levitti eteeni Suomen Kuvalehden, kiinnitti sen sivulle voipaperin ja sanoi: ´Alahan kirjoittaa kirjaimia läpi. Niistä syntyy oikeassa järjestyksessä sanoja samoin kuin nimesi on sana´. Siitä lähtien olen pystynyt muuttamaan puhetta kirjoitetuksi.

Tätä ennen Kaija oli jo oppinut lukemaan. Niin isovanhempien kuin hänen lapsuuskotiinsa tuli paljon sanoma- ja aikakauslehtiä, joiden avulla hän teki löytöretkiä lukemisen ja kirjainten huikeaan maailmaan. Kouluvuodet Hämeenlinnan tyttölyseossa täydensivät lukemista, työvuodet Oulun ja Turun yliopistoissa perehdyttivät luovaan lukutaitoon ja kirjoittamiseen, kongressit Euroopassa ja Yhdysvalloissa syvensivät sitä.

Tästä kaikesta muistuttavat FinRa:n myöntämä Aapiskukko-palkinto, jonka Kaija Lehmuskallio sai vuonna 1993lukemisen tutkimuksen edistäjänä, ja muistomitali, jolla Turun yliopisto palkitsi hänet vuonna 1997 alansa tieteellisestä kehittämisestä.