Elina Rutanen - Juoksutytöstä näköalapaikalle MTK:oon

Elina

Elina Rutanen syntyi Saarijärvellä maanviljelijä Aatto Rutasen ja emäntä Linnea os. Lunttilan perheen ensimmäiseksi tyttäreksi. Linnea Lunttila oli koulutukseltaan merkonomi. Hän ehti olla vain vähän aikaa töissä, ennen kuin tapasi tulevan miehensä ja tuli talon emännäksi.

Elina vietti lapsuutensa perheen ainoana lapsena, sillä hän sai sisaren vasta ollessaan lähes 13-vuotias. Elina oli isän tyttö, lemmikki. ”Isän kanssa kalastin ja kuljin metsässä. Isä oli innokas metsäihminen, hän sai Tapion ansiomerkin. Tilamme oli kohtalaisen kokoinen, metsäpainotteinen. Metsä on aina ollut turva. Siinä mielessä lähtökohta on hyvä, että metsäasioista oltiin kiinnostuneita, metsää myytiin ja metsässä kuljettiin.”

Elinan lapsuuteen kuului sota-aika. Silloin tilan hoito ja työnteko oli pitkälti voimakastahtoisen ja määrätietoisen äidin ja muiden naisten varassa. Äiti teetti myös tyttärellään töitä. ”Minusta se oli ihan hyvä. Tietysti ”juoksutyttönä olo” harmitti, piti viedä pellolle kahvia ja sen semmoista. Siitä tuli lapsen mieleen, eikö nyt kukaan muu voisi näitä tehdä. Hoidin lehmiäkin, kun karjanhoitaja oli lomalla. Ylipäätänsä opin tekemään töitä, mistä jälkeenpäin olen ollut kiitollinen. Jokainenhan meistä töissään on jonkun juoksutyttö.

Mieleeni tuli vasta yhteiskoulun kahdeksannella luokalla, että voisin ryhtyä metsänhoitajaksi. Siihen saakka oli ollut ihan selvää, että minusta tulee kotitalousopettaja. Pidin ruoanlaitosta, ja siinä olin ollut jo keskikoulussa hyvä, kiitos kannustavan opettajan.

Jo talvella olisi pitänyt hakea talouskouluun Helsinkiin. Se olisi alkanut elokuussa, mutta äiti sanoi. etteihän nyt kukaan kesällä lähde kotoa pois. Jotenkin se homma katkesi siihen.

Jostain metsäala nousi esille. Se olikin ajatuksissa voimakkaana koko kevään ja niinpä hain metsätalolle. Kun vastausta ei alkanut kuulua, ajattelin että sittenpähän haen jotain muuta. Sillä tavalla tämä ala ei ollut mikään päähänpinttymä. Uran valinta ei ollut minkään pitkän ja syvällisen harkinnan tulos, vaan enemmänkin sattumasta kiinni. Lopputulokseen olen ollut ihan tyytyväinen, enkä muita vaihtoehtoja ole haikaillut.”

Elinaa kiinnostivat talousasiat enemmän kuin perinteiseen metsänhoitoon ja tekniikkaan liittyvät kysymykset. Siinä syy hakeutua puukaupalliselle linjalle. ”Saattoi olla niinkin, että kaupalliselle puolelle pääsi vähemmillä pisteillä. Minullahan ei ollut harjoittelupisteitä ollenkaan.”

Alan kiinnostavuuden ja käytännönläheisen tutkinnon lisäksi ammatinvalintaan vaikutti ammatin sosiaalinen arvostus. ”Ylioppilaskeväänä mielessäni pyöri pinnalla metsänhoitajan ammatti. Mitä minä siihen ammattiin kytkin, mitä mielikuvia?

Meidän naapurinamme oli maatila, joka oli alun perin Kymi-yhtiön metsänhoitajan kesäresidenssi. Siellä oli ympärivuoden henkilökunta, joka hoiti ketut, lehmät ja hevoset. Metsänhoitajalla oli iso perhe ja autonkuljettaja. Kesällä seuraelämä oli vilkasta. Sillä ihmisellä oli minun silmissäni nykytermein ilmaistuna ’statusta’. Silloin kesällä ajattelin, että sellainen on metsänhoitaja. Myöhemmin useiden vaiheiden jälkeen osa Kymi-yhtiön omistamasta tilasta siirtyi minulle.”

Lady valiojoukoissa

Sosiaalistuminen omaan ammattiin ja metsänhoitajaidentiteetin omaksuminen tuntui alusta alkaen helpolta, sillä metsämieshenkeä luotiin Metsätalolla ensimmäisestä forstien kokoontumisesta alkaen. ”Meille annettiin sellainen kuva, että me olemme ihan erityisporukkaa tämän taivaankannen alla. Metsämiehet ovat ihan eri joukkoa kuin muut – kuten agraarit, emmekähän me heidän kanssaan paljon oltukaan tekemisissä. Näin jälkeenpäin asiaa ajatellen tämä suhtautuminen ei ollut kovin viisasta. Ne jäljet näkyvät valitettavasti metsämieskunnassa.

Mieleeni ei jäänyt, että kurssin ainoana tyttönä olo olisi elämääni häirinnyt. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, että miten siihen niin hyvin sopeuduinkin. Olin paljon omissa oloissani. Opiskelutoverini suhtautuivat asiallisesti, minun mielestäni tasa-arvoisesti. Mieleeni ei ole jäänyt esimerkiksi kiusaamista. Toisaalta itse olen kyllä pitänyt etäisyyttä toisiin ihmisiin, ’ettei ihan heti tulla nokille hyppimään’.

Mieleeni on jäänyt hyvin harvoja ’sattumuksia’. Yksi niistä on seuraava:

Talviharjoittelussa yksi poika yritti kampittaa tai heitteli lumipallolla. Kun hän oli minua pienempi, niinpä pesin hänen naamansa perusteellisesti. Siitä aiheutui, että pojat – näin olen muistavinani – edellyttivät, että minun tulee pyytää anteeksi. Minusta siinä ei ollut mitään anteeksipyydettävää. Hän aloitti kiusaamisen ja minä vastasin.”

Elina aloitti opintonsa 1954 päästyään keväällä ylioppilaaksi Viitasaaren yhteiskoulusta. Hyytiälään hän meni kesällä 1956 suoritettuaan vaaditut perusaineet. Hän asui ruokalan päädyssä Peitsa Mikolan, silloisen Hyytiälän esimiehen, sihteerin kanssa samassa huoneessa.

”Silloin metsämiehen taidot piti osoittaa suoriutumalla muutaman motin hakkuu-urakasta. Aloitin sen ihan urhoollisesti, ajattelin että tämä kuuluu minulle. Yhtenä iltana pojat sitten järjestivät talkoot ja tekivät mottiurakkani loppuun. Tuskinpa siitä itse olisin selvinnytkään – enhän ollut tehnyt metsätöitä.

En ollut mikään juoksijatyyppi, joten kävelin Pilkotun maratonin. Seurassani käveli pari kurssitoveria, jotka olivat sairaana. Kaipa kävely tulkittiin jonkinlaiseksi niskuroinniksi, sillä rangaistuksena tästä minun piti eräänä lauantaina kitkeä pihamaan kukkapenkit.”

Berkeleyn campukselta näköalapaikalle MTK:oon

Elina Rutanen valmistui metsänhoitajaksi puukaupalliselta linjalta vuonna 1959. Hänellä ei ollut täsmällisiä urahaaveita. Siihen aikaan oli vaikea saada töitä, joten lievealoille lähdettiin paljon. Elinakin mietti pankinjohtajan uraa. Opintojen päätyttyä hän kuitenkin lähti kesällä lähes vuodeksi Englantiin kielikouluun ja perheeseen au pairiksi. Vaikka kielen opiskelu oli tavoitteellista, hän toisaalta arveli halunneensa myös lisäaikaa ennen työelämään astumista.

”Hain valmistumiseni jälkeen kyllä Rosenlewille – vihjeen paikasta sain Naismetsänhoitajien kautta. Paikan sai kuitenkin mies, kurssitoverini Martti Vainio. Seuraavaksi sain vihjeen Naismetsänhoitajilta Ahlströmillä olevasta paikasta, jossa olinkin vuoden Englannista palattuani. Hain jo samana syksynä Asla-stipendiä, joten Ahlströmillä olossa oli alusta alkaen väliaikaisuuden tunne.

Ahlströmillä ollessani Samuli Kaurinkoski, joka oli silloin MTK:ssa, soitti minulle ja kysyi, mitä tykkäisin MTK:sta työpaikkana. Sanoin hänelle, että lähden nyt Amerikkaan, katsotaan kun tulen sieltä takaisin. Palattuani Kalifornian yliopistosta otin yhteyttä MTK:n silloiseen metsäjohtajaan Yrjö Hassiin, ja työpaikka luvattiin puolen vuoden päästä. Odottelin työn alkamista Metsäntutkimuslaitoksessa. Maaliskuussa 1963 menin MTK:oon, jossa olen viihtynyt hyvin. Keskusliitto on hyvä näköalapaikka asioiden seuraamiseen ja vaikuttamiseen. Kahta paikkaa olen hakenut sillä ollessani. METLA:n tiedottajan paikkaa haettuani sain nopeasti viestin ’eihän sinne naista oteta’. Toinen paikka oli verohallituksessa. En saanut paikkaa, nimitys oli ilmeisesti poliittinen.

 Asla-stipendiaattiaika oli hyvää, avartavaa aikaa. Vuosi Berkeleyn campuksella jäi pitkäksi aikaa elämäni kohokohdaksi. Opiskelin mm. metsien monikäyttöä, metsäekonomiaa ja tilastotiedettä. Amerikassa ollessani ajattelin yhtenä mahdollisuutena myös kansainvälisiä tehtäviä. Kaliforniasta käsin lähetin hakemukseni ECE:n puutavarakomitean toimistoon Genevessä. Palattuani kesällä Suomeen sain kutsun haastatteluun Geneveen. En saanut hakemaani paikkaa, joka olikin alustavasti luvattu toiselle. Sen sijaan olisin saanut toisen paikan. Asiaa harkittuani ja kun Genevessä oli silloin huono asuntotilanne, päätin jäädä Suomeen. Näin siitäkin huolimatta, että ’kaikki Suomessa näytti niin pieneltä ja surkealta ja kesäkin poikkeuksellisen sateiselta’. Äkkiä sitä kuitenkin putosi maan pinnalle – sopeutui olevaan tilanteeseen.

Oltuani muutaman kuukauden MTK:ssa minulle tarjottiin paikkaa New Yorkissa, mutta siinä vaiheessa olin jo niin kotiutunut, etten tahtonut enää lähteä Suomesta. Ihmisen elämä on aika lailla sattumasta kiinni, siitä mille asialle kulloinkin antaa painoa. Ihan hyvä, etten ole lähtenyt mihinkään ’hömpöttelemään’.

Mieluiten taustalla asiantuntijana

”Työelämään siirtyessäni en kokenut yllätyksiä. Minulla ei ollut korkeita tavoitteita, ei ainakaan sillä tavoin, että niiden johdosta olisin joutunut ristiriitaan kulloisessakin työtehtävässä. Kun mietin, olenko menestynyt vai en ja millä lailla, niin tulen siihen johtopäätökseen, että itsestä se menestyminen on loppujen lopuksi kiinni, vaikka hyvä onnikaan ei ole pahaksi. Olen saanut kaiken sen ’menestyksen’, minkä olen halunnut, niitä tehtäviä, joita olen halunnut ja olla niin näkyvä kuin olen halunnut. En ole välttämättä halunnut olla eturivissä, vaan mieluummin taustalla asiantuntijana. Olen ollut mielestäni työyhteisössämme tasa-arvoinen – myös palkan osalta, niin oletan.

Tehtävät ovat vuosikymmenien kuluessa vaihdelleet. Olen ollut viime vuosia lukuun ottamatta aika paljon mukana puukauppaan liittyvissä tehtävissä. Olen ollut pitkään mukana pohjoismaisessa metsänomistajajärjestöjen yhteistyössä. Veroasioiden noustua eri muodoissa voimakkaasti esille erityisesti 1980-luvun lopusta lähtien, olen ollut niiden kanssa tekemisissä lähes päätoimisesti. Metsäjohtokunnan sihteerinä hoidan myös juoksevia asioita, hallintoasiat ovat aina kiinnostaneet minua. Metsäala on edelleen kovin miesvaltainen, joskin vuosien varrella työtehtäviin on tullut mukaan joitakin naisia, luottamustehtävissä naisia ei vieläkään ole kuin muutamia harvoja. Tämä on kovin valitettavaa.”

Aika avaa portit naisten maailmaan

”Liityin 70-luvun loppupuolella Zonta-toimintaan. Kyseessä on naisten kansainvälinen palvelujärjestö. Olen vuosien myötä alkanut yhä enemmän arvostaa naisjärjestöjen toimintaa. Se tuo vaihtelua muutoin kovin miehiseen ympäristööni, jota tämä metsäsektori vielä on. Nuorempana naisten asiat eivät minua niinkään kiinnostaneet, ilmeisesti silloin oli tärkeää ’olla niin kuin mies’. Ei saanut poiketa ammattiroolista – piti olla niin kuin mies, asiallinen. Ei se ole minulle ollut kovin vaikeata, olen aika jäykkä. Alkuaikoina sitä yritti supistaa luonnettaan. Välttämättä se ei ollut hyvä, mutta toisaalta sillä, että on ’pysynyt asiassa’, on kuitenkin ehkä saattanut saada tietyn arvostuksen.”

Elina ei usko tuoneensa mitään erityistä naisellista työympäristöönsä, asioiden käsittelytapaan tai työrooliin. ”Myönnän olevani aika byrokraatti ja tiukkapipo. Helposti vedän melko tiukkaa ja vaativaa linjaa työtovereihinkin nähden. Jos jotakin tyypillistä naisellista on, niin se on pikkuasioista huolehtiminen.

Naiseudesta ei ole ollut työelämässä välttämättä haittaakaan. Mies ei koe naista kilpailijakseen, hän uskaltaa paljon herkemmin puhua ja keskustella asioista naisen kanssa. Minulla on ollut sellaisia keskustelusuhteita, joissa miehet ovat uskaltaneet näyttää oman epävarmuutensa ja peilata ajatuksiaan kasvojaan menettämättä. Tätä luottamusta olen arvostanut.”