Kun lukee tai kuulee suomalaisten naisten elämänvaiheista, voi vain ihmetellä, miten sitkeästi naiset ovat elämässä sinnitelleet ja usein vielä kannatelleet itsensä lisäksi lapsikatrasta. Jotkut näistä naisista on palkittu äitienpäivinä mitalein, moni muu olisi myös kunniamerkin arvoinen. Eräs näistä sitkeistä uurastajista on ollut isoäitini Hellin (tai Helli) Silanto.

Lapsuusaika

Hellin Aurora Helander syntyi vuonna 1908 Karjalohjalla. Hänen isänsä oli nimestään Konstantin, häntä kutsuttiin Konstaksi. Äiti oli Aurora Aqvilina, omaa sukua Eklund. Lapset kutsuivat äitiään mammaksi, aikuiset kutsuivat häntä Ruuraksi. Perhe ei ollut erityisen varakas, mutta ei aivan köyhäkään, sillä talossa työskenteli ainakin yksi piika.

Perheessä oli Hellinin syntyessä jo kaksi lasta ja myöhemmin syntyi vielä useita lapsia lisää. Kun Hellin oli kymmenvuotias, syntyivät kaksoset Kerttu ja Heikki. Kaksosten hoidosta isoäitini on kertonut, että äidin työskennellessä isompien lasten oli määrä pitää kaksosista huolta. Näistä Kerttu oli nimetty Hellinin, Heikki sisaren hoidettavaksi, ja tytöt oppivat nopeasti muiden puuhiensa keskelläkin kuulemaan kumman hoitolapsi itkee.

Lapsena Hellin oli peloton ja raisu; hän kiipeili mielellään puissa. Kerran hän putosi alas korkealta puusta ja jäi tajuttomana makaamaan puun alle. Perhe oli huolissaan, mutta tyttö virkosi eikä tapaturma jättänyt pysyviä jälkiä. Kiertokoulussa Hellin oppi lukemaan, vaikka eihän maalaisperheen tyttärellä liikoja lukuaikoja ollut. Heti kynnelle kyetessä piti olla mukana talon töissä, ainakin oppimassa.

Suomen itsenäistyminen ei kovin selvästi näkynyt maaseudun arjessa, mutta sisällissodan tapahtumat koskettivat myös kotiseutua. Hellin oli tuohon aikaan kymmenvuotias. Hän kertoi olleensa peloissaan, kun aseistetut miehet olivat käyneet talossa etsimässä erästä miestä ja uhanneet, että jos mies löytyy, myös perheen isä viedään piilottelijan suojelijana ammuttavaksi. Miestä ei onneksi ollut talon alueelta löytynyt. Isoäitini ei ollut kovin innokas muistelemaan tuon ajan tapahtumia, hän arveli, että ne oli parempi unohtaa.

Aikuinen nainen ja äiti

Aikanaan tuli käytäväksi rippikoulu, mikä tuohon aikaan merkitsi tavallaan aikuisuuteen astumista. Rippikoulun käynyt ei enää voinut odottaa elatusta vanhemmiltaan, vaan piti ryhtyä itse ansaitsemaan leipänsä. Toisaalta juuri rippikoulun käyneellä tuntui olevan koko elämä edessään haaveineen ja toiveineen.

Vuonna 1928 20-vuotias Hellin meni naimisiin häntä kaksi vuotta vanhemman Aapeli Silannon kanssa. Miehen suku oli asunut Paimiossa jo ainakin 1600-luvulta lähtien, mutta kysymyksessä ei ollut mikään varakas mahtiperhe, vaan tavallinen torppari- ja pientilallissuku. Nuori pari asettui asumaan Paimioon, ja perhe alkoi nopeasti kasvaa. Ensimmäinen lapsi syntyi marraskuussa 1929 ja sai nimekseen Helvi Helena. Kaksi seuraavaa lasta olivat poikia, Aapeli Kalevi ja Jukka Aapeli; sitten syntyi kaksi tyttöä, Irja Kaarina ja Airi Kyllikki.

Sodan sytyttyä Aapelikin joutui lähtemään. Vaimo hoiti pientilan ja viisi lasta. Talossa oli kaksi lehmää ja muutamia kanoja. Sikaa kasvatettiin kesän yli, se teurastettiin syksyllä. Hellin oli taitava käsistään, omien ja lastensa vaatteiden lisäksi hän ompeli naapureille ja tuttaville. Ompelutyöstä sai hiukan lisäansiota. Tosin joskus ansio jäi niukaksi, kun korjausten teettäjä uskoi tai oli uskovinaan näppärien sormien työskentelevän ihan vain huvikseen ja ajankulukseen.

Tulirokko vei perheen nuorimman pojan, välirauhan aikana syntyneen pikku Olavin. Puoliso palasi sodasta. Hän ei kuitenkaan ollut terve, vaan oli sairastunut tuberkuloosiin. Seuraavat vuodet olivat raskaita. Aapeli sairasti kotona, lapsista eristettynä. Aapeli menehtyi, ja Hellin jäi yksin lapsineen, joista nuorin oli pikkuvauva. Vanhimmat lapset alkoivat kuitenkin jo lähestyä aikuisuutta. Elämä antoi vielä yhden iskun Airi-tyttären sairastuessa keuhkotautiin ja kuollessa ennen kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä.

Kohti vanhuutta

Hellin oli sinnikäs ja vei perhettään eteenpäin. Kun mansikkamaa tuotti satoa, hän poimi aamulla pari ämpäriä täyteen ja lähti linja-autokyydillä Turun torille marjoja myymään. Kovin paljon ei päivän tuotoksi tullut, mutta niilläkin markoilla taas jotakin saatiin. Vaikka yltäkylläisyydessä ei eletty, nälkää ei tarvinnut nähdä.

Lapset aikuistuivat ja muuttivat pois kotoa, syntyi lapsenlapsia. Meille lapsenlapsille Hellin oli oma Mammamme. Äitienpäivänä ja muina merkkipäivinä meitä serkuksia juoksenteli kymmenkunta Mamman kodin pihamaalla. Mamma auttoi ja neuvoi, mutta tarvittaessa myös komensi.

Aikanaan piti kotitalosta muuttaa Paimion keskustaan, kerrostaloasunnossa vesi tuli ja meni eikä polttopuista tarvinnut kantaa huolta. Mamman aika ei tullut silti pitkäksi. Hän askarteli, virkkasi, maalasi − teki kaikkea sellaista, mitä ehkä aikaisemminkin olisi halunnut tehdä, mutta johon ei riittänyt aika.

Lasten lisäksi myös lapsenlapset perheineen kävivät Mammaa tervehtimässä ja myöhemmin myös auttamassa arkiaskareissa. Iän lisääntyessä Mamman kunto huononi, lopulta tuli eteen siirtyminen palvelutalosta vanhainkotiin. Hellin Silanto kuoli 12.10.2006 Paimion vanhainkodissa 98 vuoden ikäisenä.

Kun isoäitini vielä asui omassa asunnossaan, katseltiin joskus vanhoja valokuvia ja Mamma kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Mieleeni jäi se, kun hän kerran naurahtaen kertoi tuntevansa, että hänen sisimmässään elää edelleen se sama rippikoulutyttö, vaikka ikää tulee ja ulkokuori muuttuu. Tämän olen ymmärtänyt myös itse vuosi vuodelta yhä selvemmin. Mamma kertoi menneistä, mutta ei koskaan valittanut kohtaloaan. Liian paljon jäi kysymättä ja kuulematta.