Isoäitini Edla Petäjän pienoiselämänkerta

Edla Petäjä (o.s. Laurila) syntyi 13.11.1877 Lammilla, Kuurikan Laurilassa. Edlan vaari oli ostanut Laurilan tilan kruunulta itsenäiseksi vuonna 1742. Edlan isän oli Jonas Kustaanpoika Laurila ja äiti Karoliina (o.s. Kuurikoukku) Laurila. Edlalla oli ollut kuusi siskoa (osa sisarpuolia) ja kolme veljeä. Nälkävuodet 1866–1868 ja taudit olivat kuitenkin vieneet sisaruksista kuusi. Sisaruksista vain 16-vuotias Sabina ja nuorempi Ida jäivät eloon, sillä ajat olivat kovia. Jonas Laurila oli ollut aikaisemmin kahdesti naimisissa. Nämä puolisot olivat kuolleet nälkään ja tauteihin. Edlan äiti oli Jonaksen kolmas vaimo.
Karoliina Kuurikoukku oli synnyttänyt useita lapsia, ja Edan odotusaikana olo oli tuntunut vaikealta. Synnytys käynnistyi niin yllättäen, ettei lapsen päästäjääkään saatu apuun. Isä otti terveen tyttö-vauvan vastaan saunassa käsivarsilleen. Karoliinan kohtu ilmeisesti repesi, sillä veri alkoi virrata saunan lattialle ja pian hän henkäisi viimeisen henkäyksensä. Jonas-isä muisti hädissään, että läheisen naapurin emännälle oli hiljattain syntynyt vauva, jota hän imetti. Jonas kantoi vauvan emännälle ja pyysi häntä imettämään myös tytärtään, sillä muutoinhan tämä olisi kuollut. Palkkioksi imettämisestä Jonas toimitti niin paljon ja hyviä elintarvikkeita/ruokaa, mitä vain oli mahdollista toimittaa.
Kun Edla varttui vähän isommaksi, ollessaan ehkä 2-3 -vuotias, isosisko (siskopuoli) Sabina joutui talon emännyyden ohella hoitamaan pikkusiskoaan Edlaa. Nuoren naisen osakaan ei ollut helppo ja ehkä siksi hän saattoi olla ilkeä, jopa pahansuopa Edlaa kohtaan.
Leipäjauhot jauhettiin onkamyllyssä, jossa jauhot tavallaan paloivat, ja makuun tuli kitkeryyttä, ja myös ruisleipä maistui kitkerältä. Naapurin emäntä kirnusi aitan rappusilla voita ja Edla kävi välillä pyytämässä emännältä jos voisi saada vähän voita leivän päälle. Emäntä antoi voita, mutta sanoi sitten: ”Menetkös siitä kerjäämästä”.

Kerran Edla oli ottanut sokeritopasta pienellä sokerikirveellä sokeria ilman lupaa. Valitettavasti Sabina näki tämän ja otti varpuluudan käteensä. Edla meni kiireesti sängyn alle piiloon, mutta Sabinan luuta yletti kuitenkin Edlan päähän. Päästä alkoi vuotaa verta. Sabina pureskeli sokeria suussaan ja asetteli sulanutta sokeria vertavuotaviin ruhjeisiin. Tämän seurauksena Edlalle tuli täitä päähän. Isä-Jonas huomasi tapahtuneen, ja vaikka Sabina oli käskenyt valehdella Edlan pudonneen kalliolta, isä ei uskonut vaan asioiden oikea laita paljastui ja Sabina sai nuhteita. Isä hoiti Edlan kuntoon.

Kun Edla oli noin 6-vuotias, hänen piti mennä paimeneen. Lehmät kävivät metsässä laitumella. Tuolloin ei ollut viljeltyjä heinäpeltoja vaan niittyjä. Pienelle paimenelle annettiin ohjeeksi; jos suuri harmaa koira lähestyy ja häiritsee lehmiä, pitää huutaa kovaa ja heiluttaa kovasti isoa kuusenkarahkaa, jotta ”koira” menee pois. Ei ilmeisesti uskallettu sanoa, että iso koira on susi, jottei lapsi pelkäisi.
Hyvin taisi pieni paimen kuitenkin pärjätä paimenessa Luojan varjeluksessa. Kenkiä tuohon aikaan ei kesäisin ollut, vaan paimenessa kuljettiin paljain jaloin. Jalat kuitenkin karaistuivat kesän mittaan.

Myös metsä tarjosi antimiaan, muun muassa ahomansikoita, mustikoita, puolukoita sekä pähkinöitä, jotka tosin olivat kovan kuorensa vuoksi hankalia syötäviä. Paimenessa ollessa mukana saattoi olla ajankuluksi myös sukankutimet. Immi Hellénin ”Paimenpoika” -laulun sanat kuvaavat hyvin paimentyttöäkin: ”On armas sunnuntaiaamu tää, se mielessä muistot herättää – nyt toiset on kirkkotiellä. Mä etsin kirjani kontistain, sen äitivainaalta muistoks sain – hän on jo tallella siellä. Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täälläi palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit, soikaa! Mun kirkkoni katto on korkeella, ja ystävä yksi on seurana, joka muistavi paimenpoikaa (tyttöä).”

Kun ikää tuli enemmän, Edla alkoi opetella käsitöiden tekemistä. Naapurin emäntä oli ilmeisen hyvä opettamaan käsityötaitoja. Siihen aikaan oli tärkeää ja välttämätöntäkin osata tehdä käsitöitä, ja Edlasta tulikin varsin taitava käsityöihminen. Vaatteiden tekeminen oli suurtöistä; ensin pellava viljeltiin, nyhdettiin, liotettiin likolammessa, kuivattiin, loukutettiin ja lihdattiin. Langat kehrättiin ja kudottiin kankaiksi ennen vaatteiksi ompelemista. Lammi onkin ollut kuuluisa pellavapitäjä. Edla osasi kehrätä rukilla langasta myös erittäin tasaista (lampaanvilla)lankaa sekä kutoa villakudonnaisia. Tästä oli hyötyä myös myöhemmin perheellisenä, jolloin perheellä oli kunnolliset vaatteet Edlan ansiosta.
Edla kävi kiertokoulua parina vuotena, jona aikana hän oppi hyvin lukemaan ja auttavasti laskemaan sekä kirjoittamaan. Rippikoulussa Edla oppi lukemaan Raamattua ja Katekismusta sekä laulamaan virsiä. Hänellä olikin hyvä lauluääni. Jos työt antoivat myöten, kirkossa 8 km päässä käytiin pyhäsin kesäisin jalkaisin ja talvisin hevosella.

Myöhemmin aviopuolisoksi löytyi Valler Petäjä, joka oli Lampuotin torpparin vanhin poika Orimattilan Mallusjoelta. Lampuoti-torpparin piti luovuttaa kartanonomistaja Aminoffille kaikkia maataloustuotteita, mitä pystyi tuottamaan, sekä lisäksi käydä auttamassa kartanon töissä.
Vaarini Valler oli kuullut Amerikan paremmista oloista, ja hän halusi lähteä sinne onneaan etsimään, kuten moni muukin 1900-luvun alussa. Valler pääsikin hyvin perille ja hän sai Amerikassa metsätöitä. Kunnes kotoa tuli kirje, jossa kerrottiin perheen joutuvan torpasta pois maantielle, koska kotiväki ei ollut pystynyt tekemään kartanonomistajalle kaikkia sovittuja töitä. Kotiväkeä olivat tuolloin iäkkäät vanhemmat, sairaalloinen sisko, hieman yksinkertainen tai kenties kehitysvammainen veli sekä nuorempi veli, joka oli Lähetyskoulussa Helsingissä ja lähdössä Ambomaalle lähetystyöhön, jossa hän tekikin 30-vuotisen lähetystyöntekijän uran.

Valler-vaarin täytyi palata Suomeen oltuaan 10 kk Amerikassa, ja tienattuaan myös matkarahat. Edessä oli uuden tilan etsiminen kotiväelle. Orimattilan Heinämaalta tarjottiin vuokralle Peltolan tilaa. Talon omistajat olivat kuolleet keuhkotautiin ja tilan omistus oli siirtynyt 22-vuotiaalle pojalle, jolla oli myös keuhkotauti. Pojan tädit pitivät tästä huolta; pojalla oli silitetyt nenäliinat ja sylkykuppi, jotta keuhkotauti ei olisi tarttunut eteenpäin. Valler vuokrasi poikamiehenä kyseisen tilan, johon asettuivat asumaan Vallerin vanhemmat, sisko ja veli. Valler-vaari lähti käymään Koskelle pestuu-markkinoille, josta saattoi löytää apulaisen taloon. Valler tapasi markkinoilla Edlan, joka oli kaunis 26-vuotias nainen. Edla tuli Heinämaalle Peltolaan apulaiseksi vuonna 1904.

Edlasta naapurit sanoivat, että: ”Nyt tuli emäntä taloon”. Edla olikin kaunis, ahkera ja taitava talousihminen. Jo seuraavana vuonna, 1905, Valler-vaari kosi Edlaa ja heidät vihittiin avioliittoon. Vuokratalossa pidettiin lehmiä, joita yritettiin jalostaa paremmiksi, jopa niin, että hyvästä karjanhoidosta tuli myös palkinto vuonna 1914. Ruoka riitti hyvin perheelle, mutta asuntona oli vain iso leivintupa. Tupa lienee ollut lämmin, sillä siinä leivottiin usein. Vallerin vanhemmat sekä sisko ja veli asuivat eri mökissä.

Vallerille ja Edlalle syntyi Väinö-poika vuonna 1906, sitä seuraavana vuonna äitini Hilja ja hänen jälkeensä Tyyne, joka kuoli vain muutaman viikon ikäisenä. Edla-mummo oli nähnyt kuinka enkeli tuli huoneen läpi, kun hänen lapsena oli kuollut. Samana vuonna Heinämaan kylällä kuolivat muutkin pikkuvauvat, ilmeisesti kulkutautiin. Perheeseen syntyi vielä vuonna 1911 poika, joka sai nimekseen Lauri. Varsinainen keuhkotauti ei tarttunut perheeseen, mutta myöhemmin äidilläni Hiljalla todettiin pintatuberkuloosi, joka hoidettiin sädetyksellä. Kuitenkin Vallerin äiti Serafina menehtyi keuhkokuumeeseen Heinämaalla asuessaan. Peltolan talon omistaja kuoli kuitenkin nuorena keuhkotautiin. Tuolloin tuberkuloosiin ei ollut vielä hoitoa. Kaikkiin tauti ei tarttunut, ja osalla oli parempi vastuskyky tautia vastaan.

Vielä vuonna 1979, jolloin tyttäreni syntyi, Suomessa synnyttävä nainen joutui ennen sairaalaan synnyttämään menoa keuhkokuvaan tuberkuloosiriskin vuoksi.
Peltolan talon omistajan kuoltua pojan suku halusi tilan viljelykseensä, ja näin Vallerin ja Edlan oli lähdettävä pois vuokratalosta. Valler-vaari oli kuullut, että Sommarnäsin kartanon tilanhoitajat Tuisku ja Hakola halusivat myydä rahanpuutteen vuoksi torppia pois kartanosta. Valler osti vuonna 1915 Orimattilan Unkerista Karstun ja Koiviston torpat, yhteensä 120 hehtaaria metsineen. Valler-vaari sai käsirahaa myymällä muutaman hyvän vasikan ja lehmän huutokaupalla. Talosta suurin osa oli kyllä velkana. Velan takaajana toimi heinämaalainen ison Pärhän isäntä, jolle Vallerin vuokratila siirtyi. Amerikasta vaari oli saanut rohkeutta nähtyään, että yrittämällä voi menestyä.

Myös Koiviston torpan väki oli kuollut keuhkotautiin, joten kyseiseen torppaan ei kannattanut asettua asumaan. Karstun torpassa oli asunut hyvin köyhä perhe, ja asunnossa oli vain 2 huonetta, yksinkertaiset ikkunat, lisäksi ulkorakennukset olivat huonokuntoiset. Asettuessaan asumaan torppaan, perheeseen kuului Valler-isä, Edla-äiti, lapset Väinö 9 vuotta, Hilja 8 v. ja Lauri 4 v., Aapeli-vaari, Vallerin Maria-Aurora –sisko sekä Roope-veli. Lisäksi perheessä oli hoidettavana kunnan orpo huutolaistyttö, siihen asti kunnes kunnalliskoti valmistui muutaman vuoden päästä ja tyttö pääsi sinne.
Ilo uudesta kodista ei kestänyt pitkään, sillä vuonna 1918 sisällissodan aikana Valler, joka oli innokas oikeistolainen, joutui useita kertoja sananmukaisesti juoksemaan vastapuolen vainoojiaan karkuun. Valler-vaari oli innokas osallistumaan yhteiskunnan kehittämiseen, osallistumalla kokouksiin ja istumalla lautakunnissa ja olemalla päättämässä pitäjänsä yhteisistä asioista. Edlalle jäi päävastuu talon töistä ja päivittäisestä koti- ja maataloudesta. Hän olikin luonteeltaan vakaa, maanläheinen ja rauhallinen.

Kalliomäen asuinolot paranivat kun Valler-vaari rakennutti 1920-luvulla uuden asuinrakennuksen puusta. Talo käsitti ison keittiön, ison tuvan ja kaksi kamaria. Kuitenkaan sähköä tai vesijohtoa ei taloon vielä tuolloin rakennettu. Kun sisällissota oli ohi ja Suomi itsenäistynyt, alkoi arki talossa vakiintua. Lapset kasvoivat ja olivat terveitä. Maataloustuotteille riitti kysyntää ja niistä myös maksettiin hyvin tuohon aikaan. Sisällissodan myötä rahan arvo puolittui ja näin myös velka talosta puolittui ja tuli kohtuullisemmaksi. Työtä tehtiin ahkerasti; hoidettiin karjaa, viljeltiin peltoa ja kohennettiin niiden kuntoa. Apuväkeä karja- ja maataloustöihin oli suhteellisen helppo saada kun piti vain hyvää huolta heistä. Varsinaista rahapalkkaa ei juuri maksettu vaan annettiin palkaksi esimerkiksi viljaa, perunoita, herneitä ja maitoa.

Valler-vaari kuoli vatsasyöpään vain 62-vuotiaana vuonna 1933. Hänelle oli kyllä annettu hoidoksi ilmeisesti röntgensäteitä Helsingissä, mutta syöpä ei parantunut. Edla-mummo jäi leskeksi vain 55-vuotiaana. Talon omistus velkoineen oli siirtynyt 22-vuotiaalle Lauri-pojalle, joka oli tottunut ahkeroimana talon töissä ja oli käynyt maatalousnormaalikoulun. Pojista Väinö oli valmistunut saksankielen maisteriksi ja harjoitteli myöhemmin Saksassa, jossa jo silloin yliopistolla saatettiin huutaa: ”Heil Hitler!”.
Elämä alkoi helpottaa Lauri-isännän talonpidon aikana. Työtä tehtiin ahkerasti, ja näin myös velka saatiin maksettua. Kunnes taas syttyi vuonna 1939 sota Suomessa sekä 2. maailmansota. Lauri astui raskain askelin sotaan Venäjää vastaan puolustamaan isänmaata. Kaikki tilan työt jäivät naisille ja vanhemmille työmiehille. Säätkin olivat ankarat; talvisodassa pakkanen paukkui jopa -40 -50 asteessa, ja moni sotilas sai paleltumisvammoja.

Sotakesänä vuonna 1942 oli niin kuivaa, ettei vilja kasvanut ja kaivostakin loppui vesi, joten vettä täytyi hakea lähteeltä hevosella ja myös pakkasella paljain, kylmettyvin käsin kauhoa ämpärillä vettä. Edla taisi monipuolisesti ruoanlaiton ja leivonnan. Hän leipoi hämäläistä ruisleipää vähintään kerran kuukaudessa. Lisäksi Edla teki piimäjuustoa. Sian teurastamisen jälkeen Edla valmisti makkaroita, sylttyä sekä veripalttua ja suolalihaa. Puolukat säilöttiin survottuna tiinuun ja mustikoita säilöttiin lasipulloilla lähteessä. Puolukoita käytettiin mm. ruispuuroon. Oman puutarhan omenat säilyivät hyvin jouluun asti. Herneitä käytettiin hernekeittoon. Toisinaan syötiin myös kalaa.

Lauri-enon raskaat aavistukset kävivät toteen kun joulukuussa vuonna 1941 hän haavoittui vatsaan ja kuoli sotasairaalassa. Suru oli suuri, eikä Edla saanut surultaan nukutuksi. Talo oli kyllä velaton, mutta jäi ilman isäntää. Hilja, äitini, alkoi välirauhan aikana seurustella naapurikylän maatalon pojan Sulon kanssa. Sulo oli 36-vuotiaana sitä ikäluokkaa, että hän sai enemmän lomaa sodasta kuin nuorempi veljensä. Hilja ja Sulo menivät kihloihin ja myöhemmin naimisiin juhannuksena vuonna 1943. Sulon piti palata vielä takaisin sotimaan. Minä, Marjatta, synnyin toukokuussa 1944, jolloin sota kävi kiivaana. Rauha tuli vasta marraskuussa 1944 ja Sulo-isäni palasi kotiin lähes terveenä, kiitos Luojan. Sulo-isä oli hyvä talon isäntä; ahkera, järjestelmällinen ja aina valmis auttamaan Hiljaa kaikissa maatalous-, karja- sekä taloustöissä. Edla-mummollekin isäni Sulo oli mieluisa vävy. Vuonna 1945 perheeseemme syntyi sisareni Irja ja vuonna 1947 syntyi sisareni Anni.

Lauri-enon kuoleman jälkeen Kalliomäen tilan omistus siirtyi äidilleni Hiljalle, josta tuli näin ollen talon emäntä. 1/3 talon omistuksesta siirtyi Väinö-enolleni. Äitini Hiljan mentyä naimisiin tilan toimeentulo alkoi taas vakiintua. Sodan jälkeen elettiin pula-aikaa, jolloin oli pulaa monesta, jopa rakentamiseen tarvittavista nauloista. Isäni oli ahkera ja myös taitava rakennusmies, korjaten mm. huonokuntoisia rakennuksia. Lisäksi oli karjanhoito ja maanviljelys. Tuolloin ei ollut vielä leikkuupuimureita eikä tarvittu kasvinsuojeluaineita. Isäni oli hevosmies ja teki hevosilla kaikki työt. Myös vanha uskollinen työmies, Vihtori Jokinen, teki hevosella kyntöjä ja heinänajoa.

Sota-aikana ihmiset sopeutuivat tiiviiseen yhteiseloon ahtaissa oloissa. Kun Väinö-enoni oli sodassa, hänen vaimonsa ja 2 pientä lastaan asuivat Edlan-mummon luona maalla, ennen äitini avioitumista. Vähän myöhemmin Karjasta tulleet siirtolaisevakot asuivat myös mummoni ja äitini luona, kunnes heille löytyi vakinaisempi asunto. Edlalle sota merkitsi raatamista raskaissa töissä ja epävarmuudessa elämistä, kun molemmat pojista olivat rintamalla.

Pian sodan jälkeen Edlalle sattui vakava tapaturma kun hän haki perunoita talon alla olevasta perunakellarista. Mummolla oli pahoja suonikohjuja jaloissaan, ja tapaturmassa laskimon seinämä rikkoutui ja siitä alkoi vuotaa runsaasti verta. Äitini ei onnistunut sitomaan jalkaa tarpeeksi hyvin verenvuodon tyrehdyttämiseksi. 8 km matka hevosella lääkäriin oli haastava. Tuolloin ei kotipitäjässä ollut saatavilla verensiirtoa, mutta verenhukka johti kuitenkin anemiaan, ja hoito jatkui Lahden Diakonissalaitoksen sairaalassa mm. maksapistoksin.

Edla pääsi jonkin ajan päästä kotiin, mutta ilmeisesti jonkinlainen heikkous tapahtuneesta jäi, ja muutaman vuoden päästä Edla menehtyi vatsasyöpään 71-vuotiaana. Hän oli kärsinyt edeltävästi vatsavaivoista, mutta tuohon aikaan syövän diagnosointi ja sen hoito olivat heikkoa. Muistan sen, että Edla pystyi vaikeimpina loppuaikoina juomaan vain piimää mukista, jota myös minä kävin täyttämässä ja vein mukin Edla-mummolle sängyn viereen. Loppuvaiheessa diakonissa kävi antamassa morfiinipistoksia tuskiin, joita lääkityskään ei kyennyt poistamaan.

Kun Edla oli kuollut, äitini pyysi naapurin vanhan emännän kanssaan auttamaan mummon ruumiin pukemisessa ja arkkuun laittamisessa. Isäni vei arkun hevoskyydillä kirkon viereiselle ruumishuoneelle. Hautajaisissa me sisarukset seisoimme vierekkäin avoimen haudan ääressä kukat kädessä. Tätimme oli ommellut meille kauniit mekot, jotka olivat väriltään valkoiset (minulla ja Annilla) ja keltainen (Irjalla). Serkkumme (Yrjö) on muistellut, että hautajaisissa laulettiin paljon virsiä.

Ensimmäinen oma lapsuusmuistoni mummostani sijoittuu kauniiseen kesäiltaan, jolloin olin n. 3 -vuotiaana leikkimässä hiekkakasalla naapurinpojan kanssa. Mummo haki minut iltapuurolle ja -pesuille ennen nukkumaan menoa. Mummo siunasi minut tutulla iltarukouksella: ”Levolle lasken Luojani..” Muistan mummoni myös kehräämässä rukilla villalankaa. Lisäksi muistan kuinka meille oli hankittu radio, josta mummo kuunteli jumalanpalvelusta sunnuntaisin, ja minä istuin mummoni sylissä. Saarnojen aiheet eivät ole jääneet mieleeni, mutta muistan erityisen pyhän ja levollisuuden tunteen noista hetkistä. Edla oli rauhallinen ja määrätietoinen, vahva nainen, jonka elämänusko ja luottamus Jumalaan säilyivät läpi elämän, arjen vaikeuksienkin keskellä.