ISOÄITINI AUNE LAITINEN INKERINMAALTA

Isoäitini Aune Laitinen, omaa sukua Tatti, oli syntynyt Pohjois-Inkerissä Lempaalan seurakunnan Perämäen kylässä. Hänen syntymävuodekseen on virheellisesti merkitty vuosi 1874. Aunen ja hänen samannimisen serkkunsa tiedot olivat vaihtuneet Inkerinmaalla heidän hakiessaan itselleen uutta passia. Tämän vuoksi hänet merkittiin virallisiin asiakirjoihin useita vuosia vanhemmaksi kuin hän oikeastaan olikaan. Tietoja ei koskaan korjattu ja myös hänen hautakivessään on väärä syntymäaika.

Lempaala sijaitsi aivan liki Suomen vanhaa rajaa, Neuvostoliiton puolella. Vuonna 1928 Lempaalassa oli 6400 asukasta ja 86 kylää. Sen rajakyliä Suomen puolella olivat Kivennapa ja Rautu. Inkerinmaata asuttivat 1600-luvulta Savosta (savakot) ja Karjalan Äyräpäästä (äyrämöiset) muuttaneet suomenheimoiset, jotka olivat uskonnoltaan luterilaisia. Lempaalan asukkaista yli puolet olivat heimoltaan äyrämöisiä. Inkerinmaata asuttivat myös inkeroiset, joiden uskotaan saapuneen Inkerinmaalle idästä.

Syntymäkoti

Aune syntyi talonpojan tyttärenä. Tattien suku oli myös tullut Inkerinmaalle noin 1600-luvulla. He olivat äyrämöisiä, jotka olivat hiukan konservatiivisia ja puhuivat äyrämöismurretta. Jopa 1900-luvulle saakka oli pääteltävissä, kuka oli äyrämöinen tai savakko. Äyrämöisnaiset tunnettiin yleensä värikkäästä ja vauraasta pukeutumistyylistä.

Aunen vanhemmat Matti ja Anna Tatti olivat talonpoikia ja heillä oli neljä lasta, Mari, Liisa, Juhana, ja Aune, joka oli lapsista nuorin. Talonpidossa riitti työtä kaikille. Maaorjuus Venäjällä oli päättynyt ja perheet saivat perustaa itsellisiä tiloja. Aunekin oli kuullut paljon tarinoita julmasta maaorjuuden ajasta.

Pietari Suuren perustama Pietarin kaupunki (Petrograd) sijaitsi noin 50 kilometrin päässä heidän kotikylästään. Inkeriläiset talonpojat tuottivat monenlaisia elintarvikkeita, joita he möivät päivittäin kaupungin torilla. Tällä tavoin inkeriläiset talolliset elättivät miljoonakaupungin asukkaita, näin teki myös Tattien perhe.

Lapsuusaika

Aune kävi koulua sen verran, että oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Perämäen kylässä hän kulki paimenessa laulellen kauniilla äänellä. Larin Parasken laulumailla laulettiin paljon arkisen työn ohessa. Tämä suuri runolaulaja asui heidän kotikylänsä lähellä Mäkiinkylässä, ja voihan olla, että jossain paimenpolulla he ovat saattaneet tavatakin toisensa.

Aune oli rohkea tyttö kiipeillen puissa oravanpesiä etsien, koska oravannahkoista maksettiin hyvä hinta. Hänellä oli muistona arvet sormissa, joihin oravaemo oli kerran iskenyt terävät hampaansa. Mukavinta Aunesta oli kulkea äidin ja isän mukana torimyynnissä linnassa (Inkeriläisittäin kaupunki). Hänen Liisa siskonsa oli hyvä tekemään monenlaisia käsitöitä ja Mari sisko topakkana hoiti perheen kotitaloustyöt. Aune ei näistä töistä välittänyt, häntä kiinnosti torimyynti. Näin lapsuusvuodet kuluivat leppoisasti. Kirkko ja uskonto olivat hyvin voimallisesti mukana inkeriläisten arjessa. Aunella oli kaunis lauluääni, jolla hän aloitti virsien esilaulamisen. Perheet vierailivat monissa kesäjuhlissa ja kuorotapahtumissa sekä sukulaisissa, jolloin pukeuduttiin kauniisiin kansallispukuihin.

Tattien perheessä, kuten muissakin inkeriläisperheissä, kasvatettiin ns. linnalapsia. He olivat kaupungin orpolapsia. Perheet saivat lisätuloja lasten kasvatuksesta. Inkeriläisperheet tiedettiin siisteiksi, ahkeriksi sekä luotettaviksi ja heille uskottiin lasten kasvatusvastuu. Isoäiti kertoi, että heidän perheessään oli myös ollut kasvatettavana tsaarin hovineidon isätön lapsi. Muutaman vuoden päästä lapsi oli haettu äitinsä luokse, komealla tsaarin hevostroikalla. Lapsen itku oli kuulunut kasvattikotiin vielä pitkän matkan päästä.

Nuoruus

Vuodet kuluivat ja nuoret kulkivat keinumäellä ja tapaamassa toisiaan. Aunea ei paljon kiinnostanut käydä noissa riennoissa. Hänelle riitti torimyynti, hevosten ja lehmien hoito, lypsäminen sekä maidon käsittely. Kotikirkossa käynti sunnuntaisin ja virrenveisuu toivat hänen päiviinsä iloa ja lohtua.

Lempaalan talonpojat tekivät usein myös tapaamisia tsaarin luokse, hakien sieltä neuvoa viljelijöiden erilaisiin ongelmiin. Talonpoikien delegaatio oli joskus pyytänyt myös Aunen mukaan, koska hän osasi hyvin venäjää ja oli rohkea esiintyjä. Tuossa tapaamisessa tsaari oli kiittänyt inkeriläisiä talonpoikia, jotka olivat ahkerasti huolehtineet Pietarin asukkaiden ruokahuollosta. Hän oli myös samalla kertonut heille vaikeasta ajasta ja pelostaan; ”Niin kuin miekka olisi katossa ja se voi pudota päälleni, milloin vain”, oli hän sanonut heille. Verinen vallankumous läheni, hajottaen Venäjän maan ja tsaari syöstiin vallasta. Tuohon aikaan Inkerinmaallekin yritettiin saada oma autonomia, siinä onnistumatta. Venäjällä vaihtui hallitsija ja vuonna 1922 maa sai nimekseen Neuvostoliitto. Maassa alkoi kommunistinen aika.

Aune asui vielä kotonaan Perämäen kodissaan, jota hallinnoi nyt Juhana veli perheineen. Äiti ja isä oli saatettu tuonpuoleisiin ja siskot olivat avioituneet ja muuttaneet kaupunkiin. Aune auttoi veljensä perheessä tehden kotitöitä ja hoitamalla heidän lapsiaan. Muutaman vuoden päästä Juhana-veljen vaimo menehtyi ja Aune-tädille tuli äidin rooli veljen perheessä. Aune oli lapsirakas ja hänellä riitti rakkautta veljensä lapsille. Veljen talossa riitti paljon työtä ja lisäksi oli torimyyntiä kaupungissa. Lapset kasvoivat ja leskeksi jäänyt veli avioitui uudelleen, naapurin nuoren Sofian kanssa. He saivat useita lapsia, joita Aune myös hoiti sekä auttoi perhettä kotitöissä.

Kosinta

Aune oli asunut jo pitkään veljensä taloudessa hoitaen heidän lapsensa isoiksi. Hehkeä nuoruusaika oli jo kaukana takana, mutta Aune oli edelleen tarmokas ja ahkera tekemään töitä. Elettiin vuotta 1923 ja yllättäen Lempaalan Mustilan kylältä saapui kummallisia vieraita Aunen luokse. Vanha puhemies alkoi käydä Aunen luona kehumassa Mustilan kylässä asuvaa leskimiestä, jolla oli neljä lasta. Hänen vaimonsa oli vasta kuollut rintatulehdukseen. Puhemies kulki ahkerasti muutaman viikon ajan Aunen luona. Jo viimein saapui itse kosiomieskin Aunen luokse, tuoden kauniin silkkihuivin mukanaan ja kehuen itseään. Monta kertaa sai talonpoika Matti Laitinen käydä Aunea taivuttelemassa. ”Leskimies ja neljä lasta, joista pienin ihan vauva vielä,” ajatteli Aune, miettiessään pitkään lesken kosintapyyntöä. Aunea kuitenkin säälitti nämä äidittömät lapset ja veljen taloudessa asuminenkin oli hankalaa, joten hän suostui avioliittoon.

Muutto Mustilan kylään

Leskimies, talonpoika Matti Laitinen ja talon tytär Aune Tatti vihittiin avioliittoon vuonna 1924. Matti Laitinen oli itsellinen talonpoika, jonka kotitilaa oli viljelty Lempaalassa jo 1600-luvulta saakka. Laitiset olivat savakkoja, jotka herkemmin kuin äyrämöiset omaksuivat uusia tapoja ja vaikutteita. Matin veli Juho oli kauppias ja sisar Anna oli jo avioitunut muualle.

”Matti oli ollut veljensä Juhon kanssa viitisen vuotta paossa Karjalan Kannaksella. He olivat paenneet sinne vuonna 1918 vangitsemisen pelossa, koska Juho oli osallistunut Inkerin vapaustaisteluun. Veljeksillä oli ollut tuolla pakopaikassaan lehmät mukanaan ja Matti oli kulkenut sieltä öisin salaa Lempaalan kodissaan. Rajanseutu ei ollut tuolloin niin tarkkaan vartioitu. Vaimo oli hoitanut kotona yksin heidän lapsensa ja perheen. Matti oli joutunut palaamaan paostaan kotiin vuonna 1923, koska vaimo oli juuri synnyttänyt ja sairastunut vakavasti.”

Tämän tarinan kertoi aviomies Matti vaimolleen, heidän matkatessaan hevosella Perämäestä kohti Mustilan kylää. Aunesta oli ollut ikävää jättää syntymäkotinsa ja veljensä perhe sekä lapset, joita hän oli hoitanut pitkään. Onneksi välimatka veljen kotiin ei ollut pitkä ja heitä saattoi tavata usein.

Aune ei tullut tyhjin käsin uuteen kotiinsa. Hän oli torimyynnillä hankkinut itselleen monenlaista tavaraa, joille oli käyttöä hänen uudessa kodissaan. Kodista huomasi heti, että siellä tarvittiin naista huolehtijaksi. Kotiin täytyi hankkia kankaita, mattoja sekä monenlaisia taloustavaroita, ja lapset tarvitsivat parempia vaatteita. Työtä riitti paljon, oli ruuanlaittoa, leipomista, pyykinpesua sekä lisäksi navettatyöt. Pienimmällä vauvalla oli hoidon puutteesta ja likaisuudesta johtuen paha, rupinen ihottuma. Vauva oli itkuinen ja kärttyinen, mutta pesuilla ja puhtailla vaatteilla Aune sai vauvan ihon paranemaan. Koti alkoi pian näyttää kauniilta ja lapset alkoivat tottua uuteen äitiinsä.

Arki alkaa

Vanhin Matin pojista oli jo rippikouluikäinen ja auttoi isäänsä pelto- ja karjatöissä. Tytöt olivat iältään 8-, 5-, ja vajaa 1-vuotiaita. Aune huolehti aina lypsämisen ja maidon käsittelyn. Tytöt olivat jo hiukan apuna, hoitaen pienintä siskoa ja ruokkien eläimiä. Aune rakasti jokaista lasta yhtä paljon ja antoi heille hellyyttä ja lämpöä. Hän halusi olla heille kaikille kuin oikea äiti. Hän halusi myös jatkaa edelleen torimyyntiä kaupungissa. Matti-isä huolehti sillä aikaa lapsista. Useasti viikossa hän valjasti hevosen ja laittoi kärryyn maidot, voit, kermat ja rahkat. Hän ajoi muutaman kilometrin matkan Vaskelan aseman lähelle, jättäen hevosen tutun perheen luokse. Asemalta hän nousi tuotteineen sähköjunaan kohti kaupunkia, joka oli nyt Leningrad nimeltään. Torilla häntä odottivat ostajat, joita oli jo kolmannessa polvessa. Aviopuoliso Matti ei oikein suvainnut vaimoltaan tämän torimyyntiä ja linnassa kulkemista. Kuitenkin Aunen palatessa iltapäivällä kotiin rahoineen ja ostoksineen, odotti Matti aina veräjän luona suu hymyssä ja napsautti torimyynnin rahat kukkaroonsa. Ajan myötä Aune huomasikin naineensa oikean saita-Matin.

Maitoämmät

Ennen vanhaan Inkerinmaalla äiti ja lehmä olivat suuressa arvossa. He totisesti ansaitsisivat patsaan. Lehmä oli tärkeä perheenjäsen, jolle annettiin hellät ja herttaiset nimet. Paimenen työpäivä oli erittäin pitkä, aamusta iltaan saakka. Auringon laskettua odotettiin karjaa kotiin. Kylän lapset huomasivat sen ensimmäisinä. Juosten pitkin kylän tietä he huusivat: ”Karja tulloo, karja tulloo !” Sen kuultua talon emännät avasivat portit ja odottelivat lehmiään, jotka astelivat taitavasti pienessä pölypilvessä kotipihalle. Kun lehmä oli lypsetty ja kissa osansa saanut, sitten se maito laskettiin läpi seulan kuksinaan, josta osan sai perheenjäsenet ja toinen osa laskettiin kuksinassa nuoran otsassa kaivoon, siellä se jäähtyi hyvin.

Lyhyet yöt olivat Inkerin naisilla, kukonlaulusta alkoivat aamutyöt. Täytyi lehmä lypsää, karjaa saattaa, venäjän uuni lämmittää, perheelle ruokaa päiväksi laittaa, kissa ja koira syöttää ja kanoja ei saanut unohtaa. Vesi kaivosta hakea, sekin oli naisen tehtävä. Jos oli hyvä aviopuoliso, onnellinen oli se nainen. Suuret ja raskaat maitosalkut täytyi selässä kantaa rautatieasemalle, johon oli 4-7 kilometriä huonoa tietä kulkien. Sitten vasta junanvaunussa sai hiukan nukahtaa ja sen jälkeen pitkin linnaa tranvailla matkustaa. Viimeksi vaunuista astuivat maitoämmät suuret salkut selässä. Olihan niitä joka kylästä: kirkonkylästä, Haposista, Tuomalasta, Olosista, Montilasta, Leppälästä ja Venjoen kylistä. Kaikki ne herttaiset Inkerin naiset olivat kauniit, siisteissä puhtaissa vaatteissa ja kauniissa esiliinoissa. Se tuntuvasti erotti heidät toisista kansoista. Enemmistöllä oli tuttavat talot linnassa, johon vuosittain maitotavarat myytiin. Usein nämä hyvät suhteet säilyivät polvesta polveen.

Kun se maito oli myyty, sitten täytyi ostaa perheelle ruoka-aineita; seltiä, sokeria, suolaa, monenlaisia suurimoja, miehelle mahorkkaa, lapsille tuomisia, tyynynmuotoisia karamelleja, halvaa, prjäniiköitä, rinkeleitä, juustoa, kalaa, hyvää lihaa, vehnäjauhoja piirakoita varten, valkeaa votkaa ja punaista portviiniä vieraita varten. Aseman edustalla oli aina myytävänä monenlaisia herkkuja, joista äitini osti usein jäätelöä. Kylläpä se kuumana kesäpäivänä ulkoilmassa maistuikin hyvin. Tämmöiset vaatimattomat ostokset tehtiin aina, vuodesta toiseen. Päiväjunalla maitoämmät saapuivat omille rautatieasemilleen. Näitä maitoämmiä maitosalkkuineen oli joka vaunussa. Vaikka edessä oli pitkä matka kotikylään, he olivat onnellisia. Maito oli myyty, ruokatarpeet oli ostettu perheelle moneksi päiväksi. Eihän se heitä pelottanut, että kotona iltaan asti oli vielä työtä ja hommaa. Näin elettiin Inkerissä ennen vanhaan ja lehmä oli perheen elättäjä.

Kursivoitu teksti: Eemeli Vunukaisen muistelmista/ Inkeri-lehti Tartto, maaliskuu 2001

Yllätysraskaus

Elämä ja arki aviopuolisona sujui ahkerasti arkipäivän töitä tehden ja perhettä hoitaen. Kotitila tuotti hyvin ja mistään ei ollut puutetta. Joskus Aunen toripäivä saattoi venyä pitkäksi ja Mattia suututti jouduttuaan odottamaan pienten lasten kanssa kotona. Aune tuli aina kaupungista kotiin suurien ostosten kanssa. Tuomisena oli monenlaisia ruokatarvikkeita, sekä jokaiselle lapselle jotain tuomisia. Aviomies ei tykännyt vaimonsa tuhlaamisesta ja moitti tästä vaimoaan. ”Mie viis veisaan siun sanomisestais” sanoi Aune topakasti miehelleen, jatkaen tekemättömiä kotitöitä.

Laitisen perheessä luettiin paljon sanomalehtiä ja seurattiin tarkkaan maailman tilannetta. Aune ja Matti perheineen olivat ahkeria kirkossa kävijöitä, jossa Aune aloitti aina kauniilla äänellä virrenveisuun. Sunnuntait vietettiin perheessä rauhallisen hartaasti, tehden vain pakolliset koti- ja navettatyöt. Samovaari oli pöydällä, josta tarjottiin teetä ja luettiin yhdessä Raamattua.

Aune oli ihmetellyt pitkään vatsan pyöristymistä ja outoa oloaan. Hän oli oikealta iältään jo pitkästi yli neljäkymmentä vuotta ja voisiko hän mitenkään olla raskaana, vanhalla iällä? Hän kertoi tuntemuksistaan kylän naisille ja totta se oli, hän odotti lasta. Pieni tytär syntyi talon saunassa, maaliskuussa 1925 kylän naisten avustamana. ”Tämä tyttö on niin pieni ja heikko että hän ei tule poimimaan sinulle marjan marjaa” naiset sanoivat tuoreelle äidille. Aune äiti oli onnea täynnä saadessaan näin suuren lahjan, oman lapsen. Vauva käärittiin kapaloihin ja tuotiin tupaan, isän sekä sisarusten ihasteltavaksi. Tyttö kastettiin Tyyneksi ja hän kasvoi nopeasti terveeksi lapseksi. Siskot hoitivat häntä vuorotellen ja kiikuttivat häntä kehdossa. Nuorimmasta 2-vuotiaasta siskosta tuli leikkikaveri Tyynelle. Pian nuorimmainen kulki siskojen mukana ulkoleikeissä ja lasten touhuissa. Hän oli äidin silmäterä, joka sai tahtonsa läpi vaatimalla ja polkemalla jalkaa. Kerran hän oli karannut sähköjunalla kaupunkiin ja kyläläiset olivat etsineet häntä. Hän oli viimein löytynyt kaupungissa asuvien tätiensä luota, ja silloin tytär oli saanut äidiltään ankarat torumiset.

Hyvä aika

Inkerinmaan talonpojilla oli 1920-luvun alussa hyvä aika ja omat maatilat, jotka olivat kooltaan noin 10 ha. Ne tuottivat hyvin viljaa, monenlaisia juureksia sekä vihanneksia. Omenapuita oli jokaisessa pihassa. Lehmät lypsivät hyvin ja maitotuotteiden myynnistä perheet saivat torilla vielä lisätuloja.

Laitisen tytöt kasvoivat ja olivat ahkeroimassa äidin ja isän apuna. Puutarhassa kasvoi monenlaista säilöttävää ja metsät olivat täynnä marjoja, joita Aune tyttärineen kävi poimimassa. Innokkaat marjastajat olivat joskus käyneet vahingossa Suomenkin puolella marjassa. Vanha raja oli tuolloin aika avoin ja sen pystyi jopa huomaamatta ylittämään. Perhe keräsi paljon sieniä, joita säilöttiin ja kaalinpäistä tehtiin suuret saavilliset hapankaalia. Omenat hillottiin ja niitä myös kuivattiin. Juurekset kerättiin syksyllä talteen kellariin, jonka hyllyille kertyi talveksi pitkät rivit monenlaista säilömistä. Aitan laareissa oli paljon viljaa. Tytöt kävivät suomalaista kansakoulua, jossa opetettiin myös venäjän alkeita. Vanhin poika oli jo avioitunut ja hänen lapsensa vierailivat paljon mummolassa. Elämä oli tuolloin rauhallista ja onnellista.

Talonpoikien vainot alkavat

Stalinin kauden uudistuksissa otettiin käyttöön viisivuotissuunnitelmat 1920-luvun lopulla ja siihen kuului maatalouden kollektivointi. Se aiheutti talonpojille suuret menetykset, sillä heidän tilojaan ja karjaa alettiin liittämään yhteisomistukseen valtion perustamiin kolhooseihin. Talonpoikia alettiin nujertamaan laittamalla heille ensin suuret verot ja heitä alettiin vainoamaan. Inkeriläiset talonpojat vastustivat ankarasti tätä muutosta ja he saivat kärsiä tästä vankeuksilla ja karkotuksilla. Heidän itsenäisyyttään rajoitettiin ottamalla väkisin heidän maansa ja karja kolhoosiin. Talonpojat saivat omistaa maata enää noin 10 aaria sekä yhden lehmän. Tällä yhdellä lehmällä Laitisen perhe turvasi toimeentulon, Aunen myydessä maitoa torilla.

Elämä Laitisten kotona muuttui pelottavaksi. Rajan pinnassa asuvia inkeriläisiä kohtaan alkoivat suuret vainot, kirkkoja suljettiin ja papit vangittiin ja teloitettiin. Sanomalehdet lakkautettiin ja myös opettajia vangittiin ja karkotettiin kodeistaan. Laitisen lapset tulivat kiukuissaan koulusta kotiin, koska oma opettaja oli poissa ja hänen tilallaan oli nyt venäläinen opettaja sekä venäjänkieliset kirjat. Puolueen nimissä tehtiin ihmisistä olemattomia kanteluita ja syytteitä sekä valehteluja. Yhä enemmän alkoi öisin kadota tuttuja kyläläisiä pelottavien mustien autojen kyytiin. Myös Matin veli Juho oli vangittujen joukossa ja hänet vietiin pakkotöihin Hiipinän kaivoksille. Enää ei uskallettu nukkua öisin, pelon vuoksi. Oltiin hyvin hiljaa ja rukoiltiin.

Karkotus kotiseudulta

Vangitsemiset, teloitukset ja kidutukset jatkuivat aiheuttaen ahdistusta. Pian Lempaalan kylään tuotiin ankara käsky. Kaikki rajanpinnat asukkaat 18 kilometrin matkalla saivat karkotusmääräyksen kodeistaan. Tuhannet ihmiset saivat tämän julman määräyksen. Pakoon ei enää päässyt. Laitisen perhe lapsineen joutui lähtemään kodistaan toukokuussa 1936 heille ennakkoon määrättyyn karkotuspaikkaan. Paikka oli Tserepovetzin lähellä oleva Rybinskin kaupungin alue. Se sijaitsi noin 600 kilometrin päässä heidän kotipaikastaan. He pakkasivat matkalle mukaan tavaroita, käyttövaatteita, makuuvaatteita sekä ruuanlaittovälineitä ja tekivät eväitä matkalle. He yrittivät saada mahtumaan paljon tavaroita mukaan. Vanha Raamattu ja virsikirja käärittiin piiloon vaatteiden sekaan. Osa kotiin jääneistä tavaroista kaivettiin kätköön maan alle, kotiinpaluun toiveessa. He kävivät vielä hyvästelemässä tutut kotipellot, kalmiston ja suljetun kotikirkon, joiden ikkunat oli rumasti naulattu umpeen. Heidän kaunis kotikirkkonsa oli ilkeästi häpäisty ja venäläiset pitivät siellä tansseja. Pitkä saattue surullisia ihmisiä matkasi kylätiellä kohti kylän rautatieasemaa.

Matkalla

Aunelle oli annettu matkalla vastuu lapsista, vanhuksista ja heikommista. Matkalla heille sattui monenlaisia kommelluksia ja usein Aune tuskastui ja väsyi näihin huollettaviin, kun oli lisäksi omakin perhe huollettavana. Juna, johon heidät karkotetut sullottiin tavaroineen, oli pitkä ja täynnä pelkääviä ihmisiä. Miehet matkasivat lehmien kanssa härkävaunuissa. Junassa avattiin nyyttejä ja syötiin eväitä, joista jaettiin toisille. Lapset itkivät ja vanhukset valittivat ja kaikilla oli suuri pelottava huoli tulevaisuudesta. Laitisen perheen onni karkotusmatkalla oli se, että heidän lapsensa olivat jo aika isoja. Nuorin lapsi Tyyne oli jo 11-vuotias sekä Aunen aviopuoliso oli turvana perheen mukana. Junassa oli paljon nuoria perheitä ja äitejä, joiden aviopuolisot, isät sekä veljet oli vangittu tai teloitettu. Nämä nuoret äidit pienten lasten ja vanhuksien kanssa olivat hyvin turvattomia.

Uusi kotiseutu

Pitkän junamatkan jälkeen jatkettiin vaellusta vielä laivalla Volga jokea pitkin. Volga joesta haarautuva yläjuoksun Seksnajoki, oli matkan viimeinen taival Rybinskin kaupunkiin. Täällä sijaitsi myös Stalinin vankien suuri tuhoamisleiri, jossa vangit rakensivat patoa ja tekojärveä Moskovan sähköntuotantoa varten. Lempaalasta karkotetuista kyläläisistä usea perhe määrättiin asumaan erään viljakauppiaan autioituneeseen taloon. Laitisen perhekin sai sieltä yhden huoneen asuttavaksi.

Aune ei jäänyt siellä suremaan, vaan alkoi heti miettiä perheen toimeentuloa uudella paikkakunnalla. Aviopuoliso sairasteli ja oli järkyttynyt menetyksistä ja karkotuksesta, mutta hän oli aina säästäväinen ja hänellä oli rahaa mukanaan ja nyt se oli tarpeen. Aune kävi ostamassa kyläläisiltä elintarvikkeita ja vaihtoi myös usein omia vaatteita elintarvikkeisiin. Näin pärjäiltiin viikosta toiseen. Aune rupesi hankkimaan lisää elintarvikkeita lähistön ihmisiltä. Hän alkoi kulkea viikoittain karkotuspaikastaan saakka Leningradin torille myymään maitotuotteita sekä elintarvikkeita. Näin Aune elätti koko perheen sen vuoden ajan, jonka he olivat karkotuspaikassaan.

Taas uusi koti ja töihin kolhoosiin

Vuoden päästä vuonna 1937 Laitisen perhe pakeni karkotuspaikastaan. Matkalle lähdettiin yöllä muutaman muun perheen kanssa. Miehet lähtivät jalkaisin matkaan kuljettaen näin perheiden lehmät mukanaan. Lehmä oli tuolloin hyvin arvokas ja siitä pidettiin hyvin huolta. Miehet joutuivat kulkemaan öisin ja päivisin oli piileskeltävä varoen ilmiantajia. Muu perhe matkasi laivalla ja junalla Aune äidin turvassa, kohti Länsi-Inkeriä Viron rajalle. Tuolle alueelle oli jo paennut paljon inkeriläisiä. Seutu oli kaunista kumpuilevaa maastoa ja siellä oli paljon kaupunkilaisten kesähuviloita. Sieltä pääsi nopeasti sähköjunalla Leningradiin.

Viikkojen päästä perhe oli jälleen yhdessä. Uusi kotipaikka oli nimeltään Spankkova, Valerjanovkan kylä. Täällä perhe aloitti työt kolhoosissa, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. Nuorin Tyyne oli vasta 12-vuotias ja hän sai vielä leikkiä kotona. Aune kulki Leningradin torilla myymässä kaiken ylimääräisen maidon, jota perheeltä jäi. Perheen ainoa lehmä oli tarpeellinen. Matka kaupungin torille oli lyhyt ja sinne pääsi nopeasti sähköjunalla. Muu perhe, isä ja siskot olivat töissä kolhoosissa. Matti isä osti keskeneräisen talon venäläiseltä pariskunnalta ja rakennutti perheelleen uuden kodin. Maatakin he saivat 25 aaria viljeltäväksi. Perhe oli hyvin ahkera tekemään töitä kolhoosissa, ja he ylittivät annetut normit moninkertaisesti. Tyynekin kyllästyi käymään venäläistä keskikoulua siirtyen pian kolhoosin taimitarhalle töihin.

Kolhoosissa työtä tehtiin paljon mutta silti palkat jäivät pieneksi. Valtio otti kolhoosista osansa ja loppu jaettiin työntekijöille. Jaettavaa ei jäänyt useinkaan paljoa. Monesti kolhoosissa tuli yhteenottoja sosialistien ja maanomistajien välille. Talonpoikien oli usein hillittävä itsensä nähdessään omat lehmät kolhoosin navetassa sekä heidän hevosensa raatamassa pelloilla.

Talvisota päättyy ja uusi sota alkaa

Suomen ja Neuvostoliton välinen talvisota päättyi maaliskuussa 1940 ja inkeriläiset iloitsivat muiden mukana. Laitisenkin perhe matkusti käymään kotiseudullaan Lempaalassa, elättäen toiveita sinne kotiinpaluusta. Pettymys oli ollut suuri, kylästä ei ollut mitään jäljellä. Siellä oli ollut vain pelkkiä raunioita, purettuja taloja, autiota ja hyvin hiljaista. Pettyneenä Aune palasi miehensä kanssa takaisin, aavistaen että kotiseutu oli menetetty lopullisesti.

Länsi-Inkerissä, uudessa kotipaikassa asuminen oli hyvää ja rauhallista usean vuoden ajan. Käytiin kolhoosissa töissä ja viljeltiin omaa maapalstaa. Ruokaa oli riittävästi ja pelloilta saatiin hyviä satoja. Aune oli onnellinen perheestään ja risti aina kätensä iltaisin. Elämä oli jälleen rauhallista ja turvallista. Vuoden 1941 kesän alku oli ollut lämmin, viljat kasvoivat ja samoin perunat olivat jo hyvässä kasvussa niin kuin monet juurikasvitkin. Luonto oli kauneimmillaan. Kaiken tämän rauhallisuuden rikkoi uusi tuleva sota. Kohta kaikki nuoret kutsuttiin maanpuolustustöihin rakentamaan tankkiesteitä lähelle Leningradia. Päivät olivat raskaita lapiotöissä, suuria ojia kaivaen, josta pääsi kotiin vasta iltaisin. Tykkien jylinääkin alkoi jo kuulua kaukaa ja kylän väki alkoi viettää yönsä pommisuojissa.

Saksan armeija lähestyy

Perheen tytöt olivat jälleen kaivamassa tankkiesteitä kaukana kotoaan, kun saksalaiset aloittivat suuret pommitukset. Pommit tuhosivat heidän kylän asemarakennuksen ja kylän tehtaita. Aune odotti kauhunsekaisin tuntein tyttäriään kaivaustöistä kotiin. Pommitukset jatkuivat ja pian alkoi tulla venäläisiä sotilaita kylään kantaen haavoittuneita mukanaan. ”Paetkaa nopeasti, sillä saksalaiset ovat aamulla jo täällä kylässä” he varoittivat paetessaan rintaman edestä. Aune oli varma, että hänen tyttärensä olivat menehtyneet noissa pommituksissa. Puolenyön aikaan tytöt kuitenkin saapuivat kotiin väsyneinä. Kaikki itkivät yhdessä ja pakenivat yöksi pommisuojaan. Juna, jolla tytöt olivat lähteneet kotiin kaivaustöistä, oli saanut pommiosuman. Vain se vaunu, jossa he olivat olleet, säästyi ehjänä. Haavoittuneita ja kuolleita oli ollut paljon heidän ympärillään. Tytöt olivat lähteneet sieltä pakenemaan kohti kotia kulkien kymmeniä kilometrejä yön pimeydessä metsiä pitkin. Pakenevia venäläisiä sotilaita oli tullut heitä vastaan varoittaen heitä heti kääntymään takaisin. Mukana oli paljon äitejä ja naisia, jotka eivät päässeet enää koteihinsa ja matkalla vallitsi kauhu ja sekasorto. Tytöt olivat silti jatkaneet sitkeästi matkaa kotiinsa perheen luokse.

Heidän kylänsä asukkaat päättivät jäädä kylään eivätkä paeta armeijan edestä. He siirtyivät muutaman kilometrin päähän metsään, jossa oli Ruotsin sodan aikaisia suuria pommisuojia. Kolhoosin lehmät päästettiin navetoista ulos, sioille ja lampaille jätettiin ruokaa eteen. Noihin pommisuojiin kyläläiset matkasivat aamuyöstä. Piilopaikat olivat niin isoja, että jokainen perhe sai oman poteron ja hevosetkin mahtuivat sinne. He viettivät siellä muutaman yön, kuunnellen pommituksia, joita osui heidänkin lähelleen. He makasivat kuoppien pohjalla ja rukoilivat, kun suurin taistelu käytiin siinä heidän ympärillään.

Saksalaiset hyökkäsivät rajusti kohti Leningradia ja kaikki inkeriläiset kylät siviileineen jäivät sodan jalkoihin. Saksan armeija juuttui Leningradin lähelle ja pian siviilit olivat miehittäjän vallan alla. Kyläläistenkin oli viimein pakko tulla esiin piiloistaan ja huomata että saksalaiset olivat vallanneet heidänkin kylänsä.

Miehittäjän mahti

Inkeriläiset kylät siviileineen miehitettiin, niin myös se kylä, jossa Laitiset asuivat. Heidän kylänsä  parhaasta talosta saksalaiset tekivät komentokeskuksen armeijalle. Sen viereen oli pystytetty hirsipuu, jossa pian nähtiin ensimmäiset uhrit. Monet talot olivat vaurioituneet pommituksissa ja niitä korjailtiin asumuskuntoon. Aunen perheen kodin seinälle oli ilmestynyt Hitlerin kuva, jonka alla luki,” Vapauttajamme Adolf Hitler.” Kuva oli heille tuttu sanomalehtien pilakuvista.

Kaupat oli suljettu ja suolasta oli kova puute. Aune kaivoi kaupan raunioista suolaa toisten kyläläisten kanssa. Alkoi tottuminen elämään miehittäjän alaisuudessa, jossa kuri oli kovaa. Kyläläisten yhteishenki oli lujaa, jota lujittivat yhteiset kärsimykset. Heillä oli jokapäiväinen suuri huoli ruuan hankkimisesta. Lohdutusta inkeriläisille toi se, että kymmenen vuotta suljettuna ollut kirkko jälleen avattiin. Väki tungeksi kirkkoon, jossa oli vain maallikkosaarnaaja, eikä ollut kanttoriakaan. Laitisen kolme tytärtä yhdessä muiden nuorten kanssa, konfirmoitiin tuona kesänä, kun kirkko oli jälleen avattu. Kirkossa kaikui taas Aunen kaunis lauluääni.  

Syyskesällä viljan puintien alkaessa kolhoosin pelloilla, saksalaiset ajoivat omat kuormurinsa pelloille ja keräsivät kaiken viljan itselleen. Kyläläiset saivat varkain hiukan puitua itselleen viljaa, joka ei riittäisi talveksi. Juurikasvit ja perunat katosivat myös Saksan armeijan käyttöön. Samoin saksalaiset teurastivat itselleen kylän lampaat, vasikat ja siat.

Talvi tuo mukanaan nälän

Saksalaisten rintama juuttui lähelle Leningradia liki kolmeksi vuodeksi. Armeija tarvitsi paljon elintarvikkeita ja siviilit alkoivat kärsiä nälästä. Kaupungista tuli lisää nälkäisiä siviilejä, vetäen perässään kelkkaa, jossa oli heidän omaisuutensa. Monet uupuivat ja kuolivat jo matkalle. He tulivat kerjäämään ruokaa ja leipäpalastakin he maksoivat suuren hinnan. Siviilit jäivät sodan jalkoihin ja he saivat kuolla nälkään, kenenkään piittaamatta.

Pitkä talvi kului nälkäisenä ja miettien päivittäin, mistä saisi ruokaa. Keväällä nälkä oli suurimmillaan ja vahvimmat lähtivät kulkemaan kohti Viroa, jossa tiedettiin olevan ruokaa. Aunekin laittoi kaksi vanhinta tytärtään matkalle, leipoen viimeisistä jauhoista heille eväsleipiä. Matkaa oli toista sataa kilometriä, jonka he kulkivat jalkaisin. Viimein he saapuivat vähäisten hankintojen kanssa kotiin.

Nälissään kyläläisten kanssa Aune tyttärineen keräsi pelloilta sinne syksyllä tippuneita tähkiä. Ne kuivattiin ja jauhettiin käsikivillä jauhoiksi. Taikinaan lisättiin suolaheinää mukaan ja ne paistettiin lätyiksi ja syötiin maidon kanssa. Lehmä oli tuolloin pelastus heidän perheessään. Tähkät oli pian kerätty loppuun pelloilta, mutta onneksi pian marjat kypsyivät metsässä ja syötiin voikukan juuria, nokkoskeittoa ja koivunlehtiä. Jatkuvasti oli suuri nälkä ja ihmisiä kuoli vatsapöhöön. Aune käänsi kuokalla tyttärien kanssa maata, johon vähäiset viljansiemenet ja perunanpalat istutettiin odottamaan satoa. Aviopuoliso oli niin sairas, että hänestä ei ollut apua työntekoon

Pakkotyöleirit nuorille

Saksalaiset alkoivat koota nuorisoa pakkotyöleireihin. Aunenkin tytöt vietiin sinne töihin. Nuorin tytöistä oli joutunut ensimmäiselle pakkotyöleirille 16-vuotiaana. Nuoret miehet oli jo otettu Saksan armeijaan. Pakkotyöleirit olivat piikkilanka-aitauksen sisällä, jota vartioivat sotilaat aseineen ja koirineen. Työleirejä oli monenlaisia, lentokentän rakentaminen, työt sahalaitoksella, talvella lumen auraukset ja kesällä kasvitarhan työt. Yöt nuoret viettivät kolhoosin suuressa, kylmässä navetassa, kuin lehmät parressa. Vartioinnista huolimatta eräs nuori poika pääsi yrittämään karkuun ja hänet ammuttiin. Aamuisin leiriläiset marssitettiin parijonossa työleireille. Joukossa oli suomalaisia, virolaisia, venäläisiä, romaaneja ja juutalaisia. Nuoret numeroitiin ja heille annettiin kortti käteen. Heitä kutsuttiin aina numerolla, ei koskaan sukunimellä. Ruokana oli raakaa ruisvelliä kahdesti päivässä.

Heikoimmat menehtyivät ja heitä varten oli suuri yhteishauta jo valmiina. Aunen nuorimman tyttären sairastuttua kuumeeseen, sotilaat hakivat hänet sängystä väkisin töihin. Tytär ehti siepata vain takin päälleen ja hoiperrella auton lavalle. Aune oli kauhuissaan näkemästään ja pelkäsi tyttärensä puolesta. Pian hänet päästettiin kuitenkin kotiin, koska hän oli hyvin sairas. Hän joutui olemaan pitkään vuoteenomana, sillä raskas työ ja heikko ravinto olivat heikentäneet hänet. Ihmiset olivat voimattomia sotilasmahdin edessä.

Aune vangitaan

Keväällä 1942 nälänhätä lisääntyi entisestään ja ihmisiä kuoli joukoittain. Saksalaiset alkoivat avustamaan paikallista väestöä. Henkilöä kohden sai 200 grammaa sahanpuruilla jatkettuja jauhoja. Aunen perhe ja kaksi muuta perhettä oli jostakin syystä jätetty ilman tätä avustusta.

Aune ihmetteli tätä näiden äitien kanssa, ja yhdessä he lähtivät saksalaisten virastoon kysymään syytä. Aune oli rohkea hoitamaan asioita ja hän esitti asian komendantille. Komendantin luona tulkkina oli ”kylänvanhin” entinen kommunistisen puolueen aktivisti. Hän oli ”takinkääntäjä”, joka mielisteli nyt saksalaisia oman henkensä pelastamiseksi. Tulkki käänsi Aune puheen, ja yhtäkkiä komendantti hyppäsi pystyyn ja löi nyrkkiä pöytään. ”Te tulette pyytämään avustusta, vaikka teillä on viljaa kotona kätkettynä ja tuhannet kuolevat nälkään”, hän raivosi punaisena ja kiroili. Aune puolusti itseään ja sanoi että heidän vähäinen viljansa on jo syöty talven aikana. Häntä ei uskottu, vaan hänet julistettiin heti vangituksi ja vietiin vankikoppiin.

Ulkona odottavat naiset kauhistuivat ja pakenivat. Aune lukittiin vankikoppiin toisten vankien joukkoon. Perhe eli kauhun vallassa ja he näkivät jo mielessään äidin riippuvan hirsipuussa. Tytöt saivat käydä katsomassa äitiään kerran päivässä. Aune oli ihmeen rauhallinen ja kertoi, että joskushan täältä on lähdettävä. Sotilaat tulivat perheen kotiin tekemään kotitarkastuksen, he repivät seiniä ja lattioita auki ja tutkivat tarkasti ulkovarastot. Aunea ei vieläkään päästetty kotiin, vaikka mitään kätköä ei löytynytkään. Aunea kuulusteltiin vielä ankarasti ja häntä pyydettiin tunnustamaan.

Perhe oli valvonut ja itkenyt monta päivää ja yötä, miettien Aune-äidin kohtaloa. He olivat juuri lähdössä katsomaan äitiään, kun ovi yhtäkkiä aukaistiin ja äiti tuli kotiin. Häntä oli kuulusteltu vielä aamulla ja pian komendantti oli pyytänyt vanhalta äidiltä anteeksi. ”Teidät vapautetaan kaikista syytteistä, kantelut ovat olleet perättömiä ” hän oli sanonut nyt ystävällisesti. Aunen hirttäminen oli tipalla, koska useita syyttömiä menetti henkensä tuona aikana. Ehkä suomalaisuus pelasti hänen henkensä. Pelko ja kauhu asettuivat pysyvästi heidän kotiinsa.

Rauhallinen aika

Vuoden 1943 talvi meni vähissä ruuissa ja osittaisessa nälässä heikkokuntoisina. Rintamalla oli hiljaista ja Saksan armeijalla oli suuri työ ruokkia isoa armeijaansa ja myös siviilit tarvitsivat päivittäiset jauhoannoksensa.

Suomi ja Saksa olivat yhdessä sopineet jo aikaisemmin inkeriläisten siviilien siirtämisestä Suomeen. Tuon jälkeen olikin lähtenyt jo paljon nuoria vapaaehtoisia Suomeen, pakoon pakkotyöleirejä. Jäljelle jääneille nuorille armeija teetätti paljon töitä. Kevättalvella Aunenkin tytär vietiin eturintamalle vaaralliseen työhön lumenluontiin. Sotilaat vahtivat heitä siellä kiväärein. Noilla työmailla kuoli paljon nuoria nälkään ja heikkouteen. Aune sai viimein oman uupuneen tyttärensä elävänä kotiin. Kodittomat, nälkäiset vaeltavat ihmiset oli kerätty keskitysleireihin, joiden takana oli valmiina avoin joukkohauta menehtyneille. Kylässä oli kuitenkin rauhallista ja pommituksia ei ollut ja olisi luullut, että on rauhan aika, mutta ympärillä oleskelevat saksalaiset sotilaat muistuttivat sodan olemassaolosta.

Suomeen evakuointi

Vuoden 1943 kesän sato antoi parastaan. Marjat ja sienet kypsyivät metsissä ja ensimmäiset vihannekset ja juurikasvit voitiin jo kerätä. Jauhojakin oli saatu jo lisää leivän tekoon. Ruokaa oli niukasti, mutta suurimmasta nälästä oli selvitty. Ruoka oli nyt suuressa arvossa jokaisessa perheessä. Saksalaisten ryöstelykin oli vähentynyt ja he alkoivat itsekin viljellä kartanon maita, teettäen siviileillä kaikki työt.

Rintama oli jäänyt paikoilleen ja armeija teetätti koko kesän nuorilla pakkotöitä omilla työleireillään. Aunen tyttäret työskentelivät työleireillä päivisin ja he saivat nyt viettää yöt kotona. Aune oli hyvillään saadessaan pitää perheensä lähellään ja turvassa.

Pappien ja lottien vieraillessa Suomesta saivat inkeriläiset siviilit lisätietoa Suomeen siirron mahdollisuuksista. Saksan armeija alkoi perääntyä ja siviilit oli saatava pois armeijan tieltä. Aunen perhe oli heti valmis lähtemään, jos lupa siirtoon saataisiin. Suomi oli heille entuudestaan tuttu maa, hehän olivat ikänsä asuneet Suomen rajalla ja vierailleet usein Suomessa. Vuodet miehittäjän vallan alla olivat uuvuttaneet siviilit ja suurin osa inkeriläisistä oli halukkaita lähtemään Suomeen.

Kesän kääntyessä kohti syksyä inkeriläiset kylät alkoivat vauhdilla tyhjentyä asukkaista. Siviileitä aloitettiin kuljettamaan kokoomaleireille, odottamaan laivamatkaa Suomeen. Saksalaisten huomatessa jääneensä sodassa häviölle alkoivat he perääntyessään tuhoamaan kyliä. He purkivat taloja, irrottivat ikkunoita ja ovia sekä purkivat uuneja. He sahasivat kartanoiden vanhat tammipuistot lankuiksi ja lastasivat kaikki tavarat Saksaan meneviin juniin. Kylän nuoret oli pakotettu töihin heidän avukseen. Aunenkin nuorin tytär joutui tekemään pitkät työpäivät näissä saksalaisten sahaus- ja lastaustöissä.

”Kun täältä lähdemme, tänne ei jää kuin musta maa ja sininen taivas” saksalaiset uhosivat. Mutta kaikesta huomasi, että poissa oli jo saksalaisen armeijan ylpeys ja mahti.

Lähtöpäivä

Lokakuussa, vuonna 1943 Aunen perheelle tuotiin tieto siitä, että aamulla klo 10.00 heidän tulee olla rautatieasemalla valmiina evakuointimatkaan. Koko yön he pakkasivat tavaroita ja laittoivat eväitä matkaa varten. He eivät nukkuneet lainkaan, sillä oli paljon valmistelua ja muistettavaa. Taas oli jätettävä koti ja kotiseutu. Näihin sotavuosiin jäi niin paljon surua, pelkoa ja kauhua muistoksi, että täältä alueelta he lähtivät mielellään pois.

Seuraava aamu asemalla oli yhtä kaaosta. Asemalaituri oli täynnä ihmisiä ja tavaroita sekä monenlaisia nyyttejä ja säkkejä. Hevoset kuljettivat sinne lisää perheitä. Asemalla hyvästeltiin läheiset, jotka eivät halunneet lähteä evakkoon. Kukaan ei tiennyt nähdäänkö enää koskaan. Aunen sydämeen koski nähdessään nuorimman tyttärensä surun ja itkun, kun hän hyvästeli asemalla Antti rakkaansa. Nuoret olivat seurustelleet vuoden ajan ja Antti oli otettu Saksan armeijaan ja hänen oli jäätävä tänne. He aikoivat kirjoittaa toisilleen ja tavata Suomessa.

Ympärillä kuului lasten itkua ja aikuisten riitelyä, kun kaikki taistelivat vaunupaikoista ja vahtivat omia tavaroitaan. Kaikista oli tullut yhtäkkiä ahneita ja itsekkäitä. Jokainen halusi nopeasti junaan ja pois täältä. Saksalaiset sotilaat, yhdessä Suomen lottien kanssa auttoivat junan lastauksessa ja pitivät yllä järjestystä. Aune perheineen oli jälleen rattailla, matkalla kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Kloogan leiri

Laitisen perhe joutui odottamaan laivamatkaa Kloogan leirille. Leiri oli kauttakulkupaikka Suomeen. Lääkärit tekivät siellä tarkastuksia ja rokottivat leiriläisiä. Asuinparakit olivat pahvisia, kylmiä rakennuksia. Taudit levisivät siellä helposti ja vuosia kestävän evakuointiajan aikana siellä menehtyi tuhansia ihmisiä, odottaessaan siirtoa Suomeen. Ruokaa oli niukasti saatavilla ja ihmiset olivat siellä heikossa kunnossa.

Aune oli kertonut oman leirin lähellä olevasta juutalaisten kokoamisleiristä, jonne inkeriläiset olivat vieneet nälkäisille vangeille leipää omista annoksistaan. Hän oli myös nähnyt vierestä, kuinka tuon leirin sisällä saksalainen sotilas oli repinyt pientä lasta irti äidistään. Lapsi oli kiljunut ja rimpuillut niin, että hänen kenkänsä olivat lentäneet piikkilanka-aidan yli. Aunen perheen piti odottaa tuolla surkealla Kloogan leirillä muutama viikko, ennen kuin he pääsivät Paldiskin satamaan, odottamaan laivaan siirtymistä.

Matka Suomeen

Runsaat 63 000 inkeriläistä siviiliä siirrettiin laivoilla Itämeren yli Suomeen. Laivamatkat tehtiin aina öiseen aikaan, koska päivällä oli varottava lentopommituksia. Merimiinat olivat suuri vaara ja siksi miinalaiva kulki laivan edellä. Aune perheineen ja tuttuineen oli viimein päässyt laivamatkalle. Laivassa Suomen lotat tarjoilivat matkustajille ruokaa ja se maistui hyvältä. Lotat myös rauhoittivat pelkääviä matkustajia, jotka istuivat hiljaisina, lähellä toisiaan. Aune rukoili hiljaa itsekseen siitä, että hänen perheensä oli säilynyt yhdessä tänne saakka. Pian näkyi Suomi ja Hangon kallioiset rannat. ”Suomi on kaunis maa, mutta kovin karu ja täällä on leipä otettava lujasta”, oli Matti isä sanonut tyttärilleen. Aune perheineen vietti Hangon karanteenileirillä muutaman viikon ajan. Täälläkin oli lääkärintarkastuksia ja heidät kirjattiin papereihin. He saivat viimein peseytyä ja pestä pyykkiä. Hangosta Aunen perhe jatkoi vielä matkaa kohti Pohjois-Suomea, Ouluun saakka.

Ouluun ja sieltä maalle evakkotaloon

Juna lähti kohti pohjoista ja hiljaisuus ja rauha ympärillä oli perheestä erikoista. Missään ei näkynyt törröttäviä savupiippuja eikä kuulunut tykkien ammuntaa. Tultaessa Oulua kohti ilma muuttui kylmemmäksi, olihan jo joulukuu. He saapuivat perille keskellä yötä, ja vastassa olleet lotat ohjasivat heidät asemalta lyseon tiloihin. Kävellessään kaupungin läpi lyseolle huomasivat he Oulun myös kärsineen sodan pommituksista. Lyseon tiloissa he viettivät kolmen viikon karanteeniajan. Iltaisin lyseon aitauksen ohi kulkeneet kaupunkilaiset olivat ääneen todenneet ”inkeriläisten olleen ihan ihmisten näköisiä.” Kaikille inkeriläisille perheille oli etukäteen määrätty tuleva sijoituspaikka. Aune olisi halunnut perheineen jäädä Etelä-Suomeen, mutta täällä heille oli jo hankittu evakkopaikka maalaistalosta.

Maalla oli kova pula työvoimasta ja pian he matkasivat junalla kohti maalaiskylää. Oli tammikuun alku vuonna 1944 ja siinä he seisoivat pienen kylän asemalla nyytteineen. Pian näkyi tumma mies tulevan hevosella heitä hakemaan, toivottaen heidät ystävällisesti tervetulleiksi. Kaikki kiipesivät hevosen rekeen ja matkasivat kohti evakkotaloa.

Maalaistalon omisti etelästä muuttanut perhe, ja asemalta heidät hakenut mies oli heidän poikansa. Aune perheineen toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi heille. Evakkotalo oli maalaistalo, jossa oli karjaa ja viljelyksiä. Talon nuori isäntä antoi Aunen ja Matin asuttavaksi oman poikamiestalonsa, joka sijaitsi lähellä evakkotaloa. Perheen tytöt jäivät asumaan evakkotaloon, josta he aina iltaisin kävivät vanhempiensa luona. Myös evakkotalon 36-vuotias poikamies isäntä tuli usein tyttärien mukaan, sillä hän oli ihastunut perheen nuorimpaan tyttäreen.

Arki uudessa kotipaikassa

Aune ja koko perhe tutustuivat nopeasti paikalliseen kylänväkeen. Kunnassa oli jo evakkoina saapunut suuri karjalaisyhteisö, joten uusi perhe sulautui nopeasti joukkoon. Aune alkoi kulkea kehräämässä kyläläisille ja häntä pyydettiin jo moneen kyläpaikkaan. He kävivät kirkossa ja seuroissa kuuntelemassa Jumalan sanaa. Perheen tytöt tekivät töitä evakkotalossa navetalla ja sisätiloissa, autellen talon emäntää. Usein kylän isännät saattoivat tuoda teurastuksesta lihakimpaleen tuomisina Aunen ja Matin mökille. Laitisen perhe otettiin lämpimästi vastaan tänne kylälle. Samovaari oli pöydällä ja juotiin teetä ja syötiin piirakoita. Naapureita kävi kylässä ja elämä uudessa kotimaassa oli rauhallista ja mukavaa. Kuitenkin heillä oli ikävä Neuvostoliittoon jääneitä läheisiä sukulaisia ja tuttujaan.

Joudummeko Neuvostoliittoon

Keväällä Aunen kolme vanhinta tytärtä muuttivat pois evakkotalosta. He lähtivät eri puolelle Suomea töihin. Nuorin tytär jäi vanhempiensa turvaksi, hoitaen päivisin kylän opettajan lapsia. Iltaisin tytär viihtyi vanhempiensa luona, odottaen Antin kirjeitä sotarintamalta. Nuoret olivat suunnitelleet naimisiinmenoa ja Antin Suomeen tuloa. Kirjeiden tulo alkoi kuitenkin harventua ja tyttären lähettämät kirjeet palautuivat takaisin. Viimeisin Antilta saapunut kirje tuli Italian rintamalta. Viimein oli tyydyttävä siihen kohtaloon, että sodan takia nuoret eivät enää näkisi toisiaan. Evakkotalon nuoresta isännästä tuli Aunen tyttärelle läheinen tuki ja lohduttaja.

Syyskuussa vuonna 1944 Suomi ja Neuvostoliitto solmivat rauhan, kovin ehdoin. Yksi ehdoista oli, että kaikki inkeriläiset tulee palauttaa Neuvostoliittoon. Venäläisiä virkailijoita kulki jo marraskuussa nimismiespiireissä värväämässä inkeriläisiä paluumuuttoon. Paluu oli vapaaehtoista, mutta pelolla uhkaillen moni lähti paluumatkalle. Värväyksen aikana inkeriläisiä pakeni hyvin paljon Ruotsiin. Aunen perhe päätti, että pakon edessä lähdetään takaisin, mutta vapaaehtoisesti haluamme jäädä Suomeen.  Aune perheineen oli kokenut jo liikaa menetyksiä ja kurjuutta. Evakkotalon omistajat myös pyysivät heitä jäämään Suomeen, koska ei ollut pakko lähteä. Oli myös saatu tietoa siitä, että inkeriläiset eivät saisikaan palata omille kotiseuduilleen.

Aunen nuorin tytär pyydettiin venäläisen kirjurin avuksi täyttämään anomuksia. Anomukset täytettiin venäjänkielellä, jonka hän hallitsi. Virastossa heidän ympärillään olivat poliisit ja paikkakunnan viranomaiset vahtimassa. Venäläinen virkailija kuulusteli tarkkaan jokaisen lähtijän. Kaikki paikkakunnan inkeriläiset olivat saapuneet paikalle. Lähtijöiden joukossa oli myös henkilö, jonka takia Aune äiti oli ollut vangittuna. Nyt tämä entinen saksalaisten apuri, ”Juudas”, pyysi ehdottomasti kirjoittamaan anomukseensa: ”Kommunistisen puolueen jäsen”. Tämä tieto takasi hänelle turvan Neuvostoliitossa, jonne hän halusi innokkaasti palata.

Aunen perhe ei täyttänyt anomusta, koska he eivät olleet lähdössä Suomesta. Perhettä kuulusteltiin, mutta isän sairastelun vuoksi perhe ei halunnut vielä lähteä matkalle. Virkailija jäi siihen luuloon, että perhe palaa myöhemmin Neuvostoliittoon. Talon poikamiesisäntä tuli Tyyneä vastaan hevoselle, koska he kaikki olivat olleet huolissaan, ettei tytärtä vain ole vangittu. Nuori isäntä oli syvästi rakastunut tähän inkeriläistyttöön.

Hyvästelyt Oulun asemalla

Joulukuun puoliväli vuonna 1944 oli merkitty inkeriläisten paluupäiväksi. Pohjois-Suomen inkeriläiset koottiin Ouluun, josta heidät koottiin junaan.  Aune perheineen oli myös pakannut kaikki tavarat valmiiksi, luullen että heidät tullaan palauttamaan. He olivat hankkineet myös lehmän ja lampaita matkaa varten. Lähtöpäivä läheni, eikä heille tullut lähtömääräystä eikä kukaan tullut heitä noutamaan.

Aune ja Tyyne matkustivat Oulun asemalle tapaamaan ja hyvästelemään Neuvostoliittoon palaavia ystäviään ja läheisiään. Siellä oli myös Antin veli ja sisko sekä heidän äitinsä lähdössä paluumatkalle, äiti halusi löytää poikansa. Oli monenlaisia kohtaloita. Monella olivat lapset jääneet rajan toiselle puolelle. Joku lähti rakastettunsa perään, joku taas lähti pelossa, ettei väkisin vietäisi, peläten vankeutta. Oma kotiseutu oli rakas, jonka takia myös lähdettiin paluumatkalle.

Aamuyöllä juna oli valmiina lähtemään poliisien vartioidessa junaa. Asemalla oli paljon saattoväkeä, tuttuja, sukulaisia ja paljon kaupunkilaisia. Äiti ja tytär seisoivat laiturilla vilkuttamassa ja hyvästelemässä lähtevää heimokansaansa. Näiden kanssa he olivat kokeneet niin paljon yhteistä, nyt he eroaisivat ikiajoiksi. Varuskunta soitti ”Jumala ompi linnamme” virren, johon kaikki yhtyivät ja niin lähti pitkä kyynelvaunu hiljalleen matkaan, vieden kovia kokenutta Inkerin kansaa tuntemattomaan.  Viimeiset kortit ja kirjeet Aunen perhe sai lähtijöiltä Vainikkalan raja-asemalta.

Tulevaisuus Suomessa

Hiljaisena ja surullisena Aune palasi aamulla tyttärensä kanssa takaisin evakkotaloonsa. Talon nuori isäntä oli asemalla heitä vastassa. Liikuttuneena ja surusta uupuneena Tyyne tarttui häneen kiinni ja itkusta ei tullut loppua. Matti isä odotti levottomana heitä kotiin, kysellen palaajilta tarkkaan lähtijöiden kuulumiset. Hänen vanhin poikansa oli myös lähtenyt perheineen paluumatkalle, isän estelyistä huolimatta. Se toi suuren surun isälle, joka ei tavannut pojan perhettä enää koskaan.

Arki kului hiljaiseen rauhalliseen tahtiin. Aune touhusi asioiden kylällä kaupoissa ja virastoissa sekä tehden lisää tuttavuutta paikallisiin ihmisiin. Täällä he saivat vapaasti liikkua ja kuunnella Jumalan sanaa sekä käydä kirkossa. Heidän luonaan vieraili kyläläisiä, joita kaikkia kiinnostivat tarinat Inkerinmaalta sekä Neuvostoliiton asiat.

Talon isäntä ja Aunen tytär viipyivät yhä enemmän yhdessä kulkien nuorten riennoissa sekä tehden yhdessä monenlaisia maalaistalon töitä. Nuori isäntä kosi Tyyneä, joka oli epävarma miehen kosinnasta, koska uusi kotimaakin tuntui vielä vieraalta. Jo Pääsiäisen aikaan nuoret kihlautuivat ja kesällä vietettiin evakkotalossa suuret häät. Aune oli tykästynyt tulevaan vävyynsä, joka oli ahkera ja ystävällinen.

Nuoripari asui miehen vanhempien kotona. Nuorella isännällä oli monenlaista yritystoimintaa viljelyn lisäksi. Anopin kanssa tuli joskus yhteydenottoja mutta uusi miniä topakkana luonteena piti puolensa. Yhdessä anopin kanssa he hoitivat talon töitä.

Vuoden päästä häistä heille syntyi poikavauva. Anoppi ei tykännyt paljon lapsista, mutta Aune hoiti ja helli tätä vauvaa. Vauva oli usein mummon ja papan hoidossa, kun nuoripari teki yhdessä talon töitä. Matti pappa alkoi parantua saadessaan seurata lapsen kehitystä ja lapsenlapsi toi isovanhemmille paljon iloa. Isoäiti Aune kylvetti usein vauvaa ja lauloi tälle monenlaiset laulut ja lorut. Poika kasvoi ja oli usein mummun ja papan luona kuunnellen mielellään heidän tarinoitaan Inkerinmaalta. Vanha Raamattu oli aina auki heidän pöydällään ja sieltä poika oppi ensimmäiset koukeroiset aakkoset.

Muutto toiselle paikkakunnalle

Evakkotalo myytiin vuonna 1948 ja appivanhemmat muuttivat asumaan toisen poikansa luokse Itä-Suomeen. Aunen tyttären perhe osti kesällä naapurikylästä pienen viljelystilan. Perheeseen oli syntynyt keväällä tyttövauva. Nuoripari joutui tekemään ostettuun taloon ison remontin ja aikaa vierähti tovin, jona aikana isovanhemmat hoitivat lapsia. Näin päästiin syksyyn ja vävypoika myi poikamiesmökin, jossa hänen appivanhempansa olivat saaneet asua. Aune ja Matti muuttivat asumaan tyttären perheen luokse uudelle paikkakunnalle.

Aune oli onnellinen tyttärensä puolesta, joka sai nyt asua ja tehdä töitä omassa kodissaan. Avioituminen suomalaisen miehen kanssa toi tyttärelle Suomen kansalaisuuden. Hänen ei tarvinnut enää pelätä pakkopalautusta Neuvostoliittoon. Aune ja Mattikin saivat äänestää jo ensimmäisissä virallisissa vaaleissa, joka oli tuntunut heistä oudolta. Perhe sai lukea lehdistä monia tarinoita, joissa inkeriläisiä etsittiin Valpon toimesta ja heitä oli paennut paljon Ruotsiin.

Aune ja Matti auttoivat nuorta perhettä talon töissä ja asuivat heidän kanssaan. He vierailivat useasti myös toisten tyttäriensä perheiden luona. Yksi heidän tyttäristään oli paennut Ruotsiin asumaan. Pojan perheeltä Neuvostoliitosta odotettiin kauan ensimmäistä kirjettä. Sen saavuttua sensuroituna ja mustattuna luettiin rivien välistä selväksi, että heidät oli viety asumaan kauas kotiseudultaan.

Aune ja Matti muuttavat

Aunesta alkoi tuntua, että olisi mukavampaa asua omassa kodissa. He saivat kunnalta vuokra-asunnon, jonka toisen päädyn kamariin he muuttivat. Talo oli lähellä tyttären kotia ja sieltä oli nopea pistäytyä tyttären luokse avuksi. Omassa asunnossaan heidän aikansa kului kaksistaan ja iloa heille toi, kun tyttäret perheineen vierailivat usein heidän luonaan. Usein kuului virrenveisuu pihalle saakka, Aunen innostuessa veisaamaan. Aune puhui aina lapsistaan, ei koskaan lapsipuolistaan. He kaikki olivat hänelle yhtä tärkeitä. Samoin miehen lapset kunnioittivat äitipuoltaan, kutsuen häntä äidikseen.

Aune ja Matti poimivat syksyisin isot määrät marjoja, joita vävypoika kuljetti saaveissa ja säkeissä kylän kauppaan. Aunen selkä oli painunut vuosien aikana kumaraan, ja hän kulki lähes kaksin kerroin. Nuoruuden maitojen raahaamiset selässä torille, olivat jättäneet selkään muiston. Hän oli silti ketterä liikkumaan, eikä hän valittanut kipuja tai väsymistä.

Matti sairasteli paljon ja vietti aikaansa sängyssä. Kerran Aune huomasi ikkunasta miehensä kahlaamassa joessa, hänen painuessa jo syvemmälle. Aune pyysi nopeasti naapurin miehen apuun, joka pelasti hänen miehensä hukkumasta. Yhä enemmän Mattia painoivat kaikki koetut murheet ja vääryydet entisessä kotimaassa. Hän, itsellinen talonpoika asui nyt vieraassa maassa, toisten armoilla kuin kunnan hoidokki. Hän oli menettänyt elämässään liian paljon ja nämä asiat koettelivat myös hänen mielenterveyttään. Hän vihasi Stalinia ja teki hänestä monia pilkkarunoja ja oli hyvillään kuultuaan tämän kuolemasta.

Aune jää yksin

Marraskuussa vuonna 1957 Aunen naapuri toi tyttären kotiin suruviestin, että Matti-isä oli kuollut kotonaan. Hän oli jo sairastellut pitkään.  Aunella oli suuri suru miehensä menetyksestä. He olivat yhdessä kokeneet raskaan elämän, jota ei toivoisi kenellekään. Aune halusi itse pestä ja pukea miehensä arkkuun, ja lähes päivittäin hän kävi katsomassa miestään ruumishuoneella. Tyttäret perheineen saapuivat äitinsä tueksi ja hautajaisjärjestelyihin. Heidän poikansa perhe ei saanut matkustuslupaa Neuvostoliitosta Suomeen isänsä hautajaisiin. Hautajaisten jälkeen moni kyläläinen näki Aunen usein itkemässä miehensä haudalla. Hän oli kumartuneena haudalla kertoen ikävää ja surua miehelleen, niin kuin Inkerissä oli tapana puhutella vainajia.

Tytär ei halunnut jättää äitiään yksin asumaan ja Aune muutti tyttärensä luokse. Vävypoika rakensi talon vintille anopille oman huoneen. Lapsenlapset olivat mukana rakentamassa ja kantamassa rakennuslevyjä isän apuna. Samalla seurattiin Sputnikin lentoa iltataivaalla, jota Aunekin ihmetellen katseli. Lapsenlapsista oli mukavaa, kun isoäiti muuttaisi heille asumaan. Samovaari, vanha Raamattu ja virsikirja, pajuarkku astioineen, sekä seinäkello ja vaatteet mukanaan isoäiti muutti asumaan tyttärensä perheeseen. Siinä olivat kaikki tavarat, mitä Aunella oli mukanaan. Tyttäret olivat jakaneet isänsä perintöosuudet hautajaisten jälkeen. Aune ei ollut ahne maallisen omaisuuden perään.

Suurperheen elämää

Aune auttoi tytärtään, joka oli nyt suuren perheen äiti, jolla oli myös hoidettavanaan navettatyöt ja lypsämiset. Vävypoika kulki traktorin kanssa päivisin töissä kylällä. Aune auttoi keittiötöissä tiskaten sekä pesten pyykkiä ja hoitaen pienempiä lapsia. Isommat lapset auttoivat töissä, heti koulusta saapuessaan. Aune ei ollut tavallinen sukkaa kutova isoäiti, eikä kovin ruuanlaittotaitoinenkaan, mutta hän oli suurena apuna perheessä. Hän oli tehnyt koko elämäntyönsä torimyyjänä, ja kaupankäynnin hän osasi.

Lapsista oli mukavaa olla isoäidin kanssa, joka ei koskaan komentanut heitä. Jos hän suuttui, niin hän myös leppyi pian. Omaa äitiä lasten piti varoa, koska hänestä oli tullut väsynyt ja kiukkuinen työn paljoudesta. Lapset viettivät usein illat vintillä isoäidin huoneessa juoden teetä ja syöden voileipäkeksejä marmeladin kera. Isoäiti kertoi lapsille monia tarinoita Inkerinmaalta ja usein laulettiin yhdessä virsiä.

Aune ei viihtynyt pitkiä aikoja kotona, vaan hänen oli välillä päästävä kaupunkeihin ja tutustumaan uusiin ihmisiin, kauppiaisiin ja herrasväen perheisiin. Hän sai yöpyä noissa perheissä ja autella heitä kotitöissä. Perheet saattoivat antaa hänelle monet kassilliset tuomisia. Hän tuli näiltä matkoiltaan mukanaan kankaita ja lapsille vaatteita sekä monenlaisia tarpeellisia asusteita. Aune osasi kaupanteon ja tinkimisen sekä tiesi aina mistä löytyy myös halvin kauppa ja uusimmat tuotteet. Aune tuli touhuisana noilta matkoilta kotiin, mustat pitkät hameenhelmat heiluen. Aune oli luonteeltaan suorapuheinen ja auttavainen eikä koskaan teeskennellyt, ja hän hyväksyi monenlaiset ihmiset. Siksi hänellä oli paljon ystäviä ja tuttuja.

Vaikeaa yhdessä asumista

”Taasko sie oot raskaana,” Aune sanoi topakasti tyttärelleen, joka odotti jo yhdeksättä lastaan. Riitahan siitä taas syntyi heidän välilleen ja he riitelivät aikansa, kaksi vahvaa naista, kunnes taas kohta leppyivät. Aune suri tytärtään, jolla oli nyt jo uuvuksiin asti liikaa töitä. Tyttärensä laitoksella oloajan Aune hoiti perheen lapset, huolehti ruuat ja lypsi lehmät. Kun äiti ja vauva saapuivat viimein kotiin, Aune oli täynnä hellyyttä uutta vauvaa kohtaan. Näin hän teki jokaisen syntyneen lapsenlapsen kohdalla. Mielellään hän hoiti tätä uuttakin tulokasta.

Suuri perhe kulutti paljon ja perheenisän työkoneiden hankintaan jouduttiin ottamaan velkaa. Rahat alkoivat olla tiukassa, ja siitä syntyi perheessä aviopuolisoille jatkuvasti riitoja. Aune auttoi myös tyttären perhettä pienellä eläkkeellä. Yhdessä marjoja poimimalla saatiin syksyllä lisätuloja perheeseen. Isän ja äidin riidellessä lapset kiipesivät piiloon isoäidin luokse vinttikamariin. Siellä oli turvallista olla juoden teetä ja syöden voileipäkeksejä marmeladihillolla.

Aune alkoi väsyä asumaan suuren perheen keskellä, jossa oli jatkuva hälinä ja riitojakin, ja hän alkoi jo kaivata oman kodin rauhaan.

Oma mökki

Aune muutti pieneen mökkiin, jonka toista huonetta asutti yksinäinen nainen. Hänen vähäiset tavaransa siirrettiin nyt tähän uuteen paikkaan. Aune lähti heti tutustumaan uusiin naapureihin. Linja-autolla hän matkusti lähes päivittäin kaupunkiin, käyden siellä tapaamassa kaupunkituttujaan. Usein hän viipyi kyläilemässä useita öitäkin. Joka sunnuntai tyttären perhe kävi vierailulla isoäidin luona. Hän oli kattanut pöydän täyteen herkkuja, odottaessaan kylään saapuvia. Kaupungista tuomisina lapsenlapset olivat taas saaneet monenlaisia ostamisia. Kyläillessä vaihdettiin iloiset kuulumiset ja isoäiti jäi aina vilkuttamaan portaille. Joskus lapset saivat olla yötä isoäidin luona. Silloin oli mentävä aikaisin nukkumaan ja luettava iltarukous. Usein lauantaisin isoäiti haettiin saunomaan tyttären kotiin.

Isoäiti sairastuu

Aune käveli usein mökiltään tyttärensä kotiin vierailulle. Hän oli nopea liikkumaan ja ketteräjalkainen. Nyt näillä lyhyillä matkoilla hänen oli usein pysähdyttävä istumaan ojanpientareelle levähtämään. Hän alkoi valittamaan tyttärelleen jatkuvia vatsakipuja. Usein Aune jäi yöksi tyttären perheeseen, koska ei jaksanut enää lähteä kotiinsa. Kivut alkoivat olla jatkuvia ja lapset toimitettiin päivittäin mökille katsomaan hänen vointiaan. Kohta tytär haki äitinsä kotiinsa asumaan ja terveyssisar kävi antamassa hänelle kipupiikkejä. Kivunlievitystä piti pyytää joka päivä ja Aunea toimitettiin lääkäriin. Hän vastusti eikä halunnut lähteä, koska pelkäsi että hänet viedään vanhainkotiin. Usein myöhään illallakin piti lähteä hakemaan terveyssisarta avuksi. Lapsenlapset hieroivat hänen kipeää selkäänsä.

Hyvästi isoäiti

Viimein Aune taipui lähtemään lääkäriin joutuen heti leikkauspöydälle. Leikkaus onnistui ja hänellä todettiin suolentukos. Hän menehtyi silti pian leikkauksen jälkeen, koska hän oli menettänyt paljon nestettä ja hänen elimistönsä oli ehtinyt viikkojen aikana pahasti kuivua. Lääkäri kertoi, että Aunen sydän oli ollut vahva kuin nuorella tytöllä ja hänellä olisi ollut paljon elinvuosia jäljellä. Hän sai kuitenkin elää yli 80-vuotiaaksi.

Helmikuussa vuonna 1962 Aune haudattiin miehensä viereen pienelle kirkkomaalle. Isämme huolehti arkun hankkimisen ja yhdessä äidin kanssa he hoitivat hautajaisjärjestelyt sekä pakolliset virastoasiat. Aunen ja Matin tyttäret perheineen tulivat hautajaisiin. Meillä kaikilla oli valtavan ikävä rakasta mummoamme, joka pyyteettä hoiti ja huolehti meistä kaikista. Äitimme menetti oman äidin, joka oli ollut hänen elämänsä tuki ja turva.

Aunea ei ollut unohdettu muuallakaan. Kuolemaansa saakka puolivuosittain, hänen olinpaikkansa ja tietonsa oli tarkkaan kirjattu Suomessa Inkerin siirtoväen väestökorttiin, monen kymmenen vuoden ajan. Vielä vuosi hänen kuolemastaan, karhuttiin siirtoväen virastosta hänen muukalaispassiaan. Miten pieni ihminen onkaan, joutuessaan suuren valtakoneiston rattaisiin.

Minun mummoni.

Jos taivaasta alas astuisit, sinut kylyssä kylvettäisin, pehmeästi pesisin, keinutuolissa keinuttaisin, parasta pöytään pistäisin. Illat istuisin ihmetellen, kuulostellen, tarinoita taivaallisia, ihmeellisestä Inkerinmaasta.