Irmeli Suvelo - Tulin, näin, jäin

Rantsilan tyttö Irmeli Suvelo (s. 1945 o.s. Koukkari) rantautui Raaheen saatuaan työpaikan Härkätorin apteekista. Raahe otti hänet lämpimästi ja avosylin vastaan. Pitkän työuran jälkeen hän viettää täällä eläkepäiviään. Ransilasta Raaheen Irmelin koti, maalaistalo, on Rantsilan Kerälän kylässä Siikajoen varrella. Siellä hän harppasi opintielle kyläkouluun. Hän suoritti keskikoulun oppimäärän Rantsilassa ja kävi lukion Muhoksella. Valkolakki painettiin hänen vaaleille kutreilleen keväällä 1964. Rantsilan apteekin apteekkari Kalevi Ruuskanen oli kysynyt keväällä 1964 äidiltäni hänen asioidessaan apteekissa. – Tulisko se teidän tyttö meidän apteekkiin harjoittelemaan, hän kysyi. Ja kyllähän se meidän tyttö apteekkiin meni ja aloitti työt jo abi-aikanaan. Irmeli ei ollut koskaan suunnitellut farmaseutin uraa, mutta työharjoittelu kotipaikan apteekissa johdatti hänet hakeutumaan alan koulutukseen Helsinkiin. Hän valmistui vuonna 1967. Työ jatkui Rantsilan apteekissa – nyt ammattilaisena. Kohtalo puuttui jälleen peliin. Elettiin elokuuta vuonna 1968 ja Irmeli oli Raahessa kyläilemässä sukulaisten luona. – Meillä on täällä juuri avattu uusi apteekki, Härkätorin apteekki, täti mainosti ja kehotti Irmeliä kysymään sieltä työpaikkaa. Irmelillä ei ollut mitään suunnitelmia lähteä Rantsilan apteekista, ei ollut mukana todistuksiakaan. Hän oli Raahessa vain kyläilemässä. – Tukkakin on likainen ja huonosti, Irmeli keksi tekosyyn, ettei olisi tarvinnut lähteä työnhakureissulle. Mutta, kun täti vaati, niin mentävä oli. Siispä kampaajalle ja sieltä Härkätorin apteekkiin apteekkari Jouko Kallasvuon pakeille. Siltä istumalta apteekkari ei työpaikkaa luvannut, otti kyllä tiedot ylös ja pyysi soittamaan parin viikon päästä. Myöhemmin Irmeli sai tietää, että Raahen ja Rantsilan apteekkarit olivat kurssikavereita opiskeluajoiltaan. – Minä otan sinulta tytön, oli Kallasvuo sanonut silloiselle Rantsilan apteekkarille Kirsti Vuorelle puhelimessa. Niinhän siinä sitten kävi, että Irmeli aloitti työt Härkätorin apteekissa lokakuun alussa. – No, kun sinä katsoa tikotit suoraan silmiin, niin ajattelin, että olet rehellinen, kertoi Kallasvuo myöhemmin Irmelille. Lukkarinrakkautta ja luottamusta Eipä aikaakaan, kun Raaheen muuttaneiden rantsilalaisten keskuudessa tiedettiin, että Härkätorin apteekissa työskentelee Veijolan talon tyttö. Apteekkiasioille tultiin Rantsilan tytön palveltavaksi. Eikä siinä kaikki. Vierailukutsujakin tuli. – Pyöräilin vapaapäivinäni eri puolille kaupunkia kyläreissuille, Irmeli muistelee. Vaikka pieneen kaupunkiin oli muutenkin helppo juurtua, kotiseudun ihmiset olivat mukava linkki lapsuuteen. Tuon ajan Raahessa luotettiin ihmisiin. Vaatekaupoista sai aina vaatteita kotiin sovitettavaksi. Eikä koskaan tarvittu kuittauksia eikä ennakkomaksuja. Asiakaspalvelu Raahen kaupoissa oli loistavaa. Irmeli kertoo esimerkin. Hän asui 24 neliön yksiössä ja halusi ehdottomasti kiikkutuolin. – Karastahan niitä saa, hän ajatteli. Huonekalukaupan myyjä oli sitä mieltä, että kiikkutuoli on liian iso huonekalu pieneen yksiöön, mutta topakka tyttö ei antanut periksi. Hän tahtoi kiikkutuolin! Niinpä tuoli tuotiin hänelle. Muutaman päivän päästä hän tuli toisiin aatoksiin ja olikin samaa mieltä huonekalukauppiaan kanssa. Kauppias haki kiikkutuolin pois. Ruusuja ja hammasharjoja Paikallinen runoilija Risto Sassali tuli Irmelille tutuksi. Oli tavallista, että Risto kävi istuskelemassa apteekissa asiakastuolilla. Eräänä iltana, kun Irmeli oli iltavuorossa, tuli Risto apteekkiin ruusun kanssa. Ruusu oli peräisin Pekkatorin ruusupensaasta, mutta sehän on sivuseikka. Hän ojensi ruusun Irmelille. Apteekkari Kallasvuo näki tilanteen ja tuli paikalle kysymään, että onko kaikki hyvin. – Kuule, tämä on meijjän kahen välinen asia. Älä sinä puutu tähän, Risto näpäytti. Irmeli kertoo, että hänellä oli tapana keskustella asiakkaiden kanssa, eikä Kallasvuo sitä koskaan kieltänyt. Hyviä neuvoja hän jakoi asiakkaille, silloin kun arveli niiden olevan tarpeen. Esimerkiksi, kun hän huomasi, että erään vanhan miehen kädet olivat haavoilla, hän neuvoi tätä syömään vitamiineja. Parin viikon päästä mies tuli apteekkiin kiittämään häntä. Irmelin iltavuoron aikana tuli apteekkiin nuori mies ostamaan hammasharjaa. No, eihän siinä mitään erikoista ole. Mutta kun tämä toistui ties kuinka monta kertaa, niin Irmeli mietti, että ostaako mies hammasharjoja koko suvulle. Kerran tuo asiakas sitten pysäytti Irmelin kadulla ja sanoi: – Minulla on hammasharjoja koko loppuiäksi. Hän oli käynyt apteekissa Irmelin – ei hammasharjojen takia. Liikaa meikkiä Kauppakadulla toimi 1960-luvulla Erikkilän Ellen Kemikalio- ja Neule. Siellä oli yhtenä päivänä meikkiesittely. Kun Irmelin työvuoro alkoi vasta klo 14, niin hän päätti mennä tutustumaan uusiin tuotteisiin. Kosmetologi laittoi viimeisen päälle muodin mukaiset meikit Irmelin kasvoille. Kun hän sitten katsoi kaupan peilistä kauniisti meikattuja kasvojaan, hän kauhistui: Enhän minä voi tämän näköisenä mennä töihin! Hän hipsi laitakatuja kiireen vilkkaa kotiin, pesi kasvonsa ja meni töihin ilman meikkiä. Hernerokkasumussa saaristossa Keväthanget houkuttelivat ja vieläkin houkuttelevat Irmelin hiihtelemään jäälle. Tämä opetus tapahtui, kun Irmeli lähti jäälle kolmatta kertaa Raaheen muuttonsa jälkeen. Silloinen poikaystävä varoitteli, että joskus voi mereltä nousta tiheä sumu aivan äkkiarvaamatta. Ja on osattava suunnistaa. – Kyllä minä osaan, Irmeli ajatteli. Sumu kuitenkin yllätti hänet. Hän oli jäällä yksin, mutta pääsi Taskun saarelle onnellisesti. Takana sumussa hiihtänyt raahelainenkin tuli Taskuun. Irmeli kuvitteli saavansa kanssahiihtäjästä turvaa, mutta tämä häipyikin omille teilleen. – Jostakin näkyi puu ja sitä kohti hiihdin, hän muistelee. Sitten sumusta ilmestyi kirkontorni, jota kohti hiihtämällä hän pääsi kaupunkiin. Koettelemuksen jälkeen hän hankki saaristokartan ja opetteli tuntemaan saaret. Nyt hän uskaltaa harrastaa mieluista jäällä hiihtelyä turvallisin mielin. Ei sieltä saa poimia puolukoita Maalaistyttö Irmeli päätti yhtenä syksynä hankkia lisätienestiä puolukoita poimimalla. Oiva marikko löytyikin Lapaluodosta radan varrelta. Mättäät olivat aivan punaisenaan marjoja. – Ihme, ettei kukaan ole poiminut, hän mietti. Kotona hän huomasi, että kädet ovat aivan mustat. Kun hän sitten otti asian puheeksi töissä, hän sai tiukat ohjeet heittää marjat menemään: ei saa syödä eikä myydä! Ne ovat saastuneita. Eipä tällainen ajatus ollut tullut maalta kotoisin olevan tytön mieleen. Härkätorilta sairaalaan Jälleen kerran kohtalo puuttui peliin. Elettiin 1970-lukua. Irmeli oli työskennellyt Härkätorin apteekissa 11 vuotta. Apteekkari Kallasvuo oli muuttamassa Lauttasaareen. Sairaalan lääkekeskuksessa oli paikka auki, ja Kallasvuo yllytti Irmeliä hakemaan paikkaa. – En kai minä, hän esteli mutta teki työtä käskettyä. Ja sai paikan, josta 28 vuoden kuluttua pääsi eläkkeelle. – Täällähän sinä olet, hän sai sairaalassa kuulla monet kerrat entisiltä asiakkailtaan. Pienessä kaupungissa ihminen tunnetaan ja muistetaan.