”Katsokaa, nuori nainen tuli.”                                                                                                                                 

Näin Suomalaisessa Naisliitossa vuodesta 1910 toiminut Hilja Vilkemaa tervehti Inkeri Savolaista, 28-vuotiasta nuorta rouvaa, joka tuli ensimmäistä kertaa Helsingin Osaston jäseniltaan. Inkeri niksautti kunnioittavasti Hiljalle, ja Hilja vastasi niiaamalla takaisin. Vuosi oli 1950.                                                                                                                                               Inkerin anoppi Fanny Savolainen oli tuonut miniänsä Aurorankadulle  kotoisista askareista tuulettumaan. Kolme pientä poikaa, joista nuorin oli parivuotias, pitivät huolen, ettei ”perheenkasvattajaksi ” itseään kutsuva äiti juuri ehtinyt kodin ulkopuolisiin rientoihin.    

Inkeri Savolaisesta (1922–2014) Suomalaisen Naisliiton ja sen Helsingin Osaston historioihin pienoiselämänkerran kirjoittanut Maijaliisa Kaistila kertoo, että Inkeri muisteli kiitollisena Naisliitossa saamaansa vastaanottoa. Sodan jälkeen sopeutuminen oli vaikeaa koko kansalle, mutta varsinkin menetetyltä Karjalan alueelta Suomeen muuttaneille. Inkeri, joka oli syntynyt Lahdenpohjan kauppalassa ja käynyt siellä kansakoulun, kertoi kotiutumisensa Naisliittoon sujuneen hyvin myös siksi, että Helsingin Osastossa toimi aktiivisesti useampiakin rajan taa jääneiden osastojen jäseniä. Lahdenpohjan naapurista Jaakkimasta olivat kotoisin muun muassa Naisliiton ensimmäinen puheenjohtaja Tekla Hultin ja diakonissa Aino Miettinen, Rinnekodin perustaja.

Naisliittolaiseen ajatusmaailmaan uuden tulokkaan opastivat entiset puheenjohtajat Hilja Vilkemaa ja Helle Kannila. Molemmat olivat koko elämänsä aktiivisia jäseniä ja Inkerin sanojen mukaan hänen Minna Canth -opistonsa.  

Valveutunut lapsuudenkoti aktiivisessa kauppalassa

Inkerin kasvaminen tasa-arvoon ja naisasiatietoisuuteen oli alkanut jo Lahdenpohjan lapsuuskodista, joka oli yhteiskunnallisesti aktiivinen. Isä, Matti Pekanpoika Kiukkonen, oli Lahdenpohjan kauppalan rakennusmestari, sosiaalidemokraatti ja kunnanvaltuuston ja -hallituksen jäsen, äiti Impi Alina (o.s. Salonen) hoiti kotia. Veljiä oli neljä, sisaria yksi.                                                                                                                                   

Vakaumukseltaan Matti Kiukkonen oli aktiivinen sosiaalidemokraatti. Hän toimi Lahdenpohjan kunnanhallituksen jäsenenä, valtuuston varapuheenjohtajana ja sota-aikana kansanhuollon johtajana. Kiukkosten valveutuneisuutta kuvaa, että perhe poistui sodan tieltä vuonna 1944 Lahdenpohjan asukkaista viimeisenä. Lahdenpohja sijaitsee Laatokan Jaakkiman salmeen laskevan Aurajoen suulla, 330 km Petroskoista länteen. 1930-luvulla elämä siellä oli toimeliasta ja kasvun aikaa, esimerkiksi asukasluku kaksinkertaistui vajaasta tuhannesta yli kahdentuhannen. Nykyään se on kaupunki Karjalan Tasavallan Venäjällä.   

Vuosikymmenten ura Naisliitossa 

Helsingin Osastossa ja Suomalaisessa Naisliitossa oli juuri Inkeri Savolaisen täytettävissä oleva aukko, sillä jo seuraavana vuonna hänet valittiin Osaston johtokuntaan. Inkeri ei ollut vaalikokouksessa, mutta aktiivinen anoppi lähetti nimitysuutisen Helsingin Sanomiin, josta valittu luki sen. Jo vuonna 1953 Inkeristä tuli Osaston  puheenjohtaja, minä hän oli kahdeksan vuotta, ja parin vuoden kuluttua, 1955, hänet valittiin myös Naisliiton keskushallitukseen.  

Menestyksellinen yhdistysura jatkui: vuonna 1974 Inkeristä tuli Suomalaisen Naisliiton puheenjohtaja, minä hän heilutteli puheenjohtajan nuijaa kuusi vuotta. Eikä ura tähän pysähtynyt: Hilja Vilkemaan Stipendissäätiön hallituksessa hän oli vuosina 1965–1976, varapuheenjohtajana 1977–1979 ja puheenjohtajana 1980–1987.  

Energiaa Inkeriltä riitti myös Hilja Vilkemaan muistokirjaa toimitettaessa; hän oli sen toimikunnan puheenjohtaja. Kirjan nimeksi tuli Vilkkari, opetusneuvos Hilja Vilkemaan muistokirja, ja se ilmestyi helmikuussa 1988 Karmela Bélingin toimittamana. Muistokirjatyön yhteydessä saatiin myös Vilkemaan arkisto kuntoon – kiitos energisen Inkerin. 

Sen sijaan yksi, fil. tohtori Maija Rajaisen jo 1950-luvulla aloittama naisasialiikkeiden historia ei Inkerin aikana eikä hänen jälkeensäkään valmistunut. Lupauksista ja rahoituksesta huolimatta. 

Perhe tuki vahvasti uutta naisliittolaista 

Naisliiton tehtävien hoitamiseen Inkeri sai anopiltaan Fanny Savolaiselta tukea muun muassa lastenhoidossa, puolisoltaan Väinö Kalevi Savolaiselta (1917–1973) taas autonkuljettajana. Perhe asui Tapiolassa, jonne julkisen liikenteen yhteydet Helsinkiin olivat tuolloin heikot. Lehtimiehenä ja Fazerin mainospäällikkönä toiminut Kalevi Savolainen oli vapaaehtoisesti sisäistänyt Naisliiton poikaosaston tärkeimmän tehtävän: kuljettaa liiton puheenjohtaja kokouspaikalle ja sieltä kotiin. Se ei ollut aivan yksinkertaista, sillä kokouspaikka vaihteli Elannon kerhohuoneesta  Kestikartanoon, Marttataloon ja Naisasialiitto Unioniin. Johtokunta kokoontui jäsentensä kodeissa.                                                                                                        

Kotiäitiyden vaihtuminen järjestönaiseuteen ei Inkerin pojan, Veli-Antti Savolaisen mukaan juuri näkynyt kotona: ”Hän oli rakastava ja huolehtiva äiti, joka piti kodin ja sen ympäristön siistinä”. 

Inkerin isä valvoi Aurorankadun kunnostustöitä

Helsingin Osaston kiertolaiselämä päättyi vuonna 1956, kun vuosikymmeniä rahastonhoitajana toiminut kirjanpitäjä Ida Väänänen testamenttasi Suomalaiselle Naisliitolle Minna Canth -opistoa varten kaksi suurta huoneistoa Aurorankatu 17:sta. Anni-sisarella, pankkineidillä, oli ylemmän kerroksen asuntoon hallintaoikeus kuolemaansa saakka. Sen jälkeen huoneisto remontoitiin ja kaksi isompaa huonetta saatiin Naisliiton ja samalla myös Helsingin Osaston käyttöön. Huoneiston kunnostamisen maksoi Helsingin Osasto, ja Inkerin isä valvoi töitä.   

Silloisen asuntosäännöstön mukaan huoneiston piti olla asuttuna, joten nykyinen kirjasto ja jonkin aikaa myös toimistohuone vuokrattiin. Kirjastossa asui vuosia Inkerin sukulaistyttö Elvi Strandman, Elmeri, joka tiesi paikkansa. Häneltä piti aina kysyä, milloin naisliittolaisten sopi kokouksiaan pitää.

Alemman kerroksen huoneiston Naisliitto myi 1990-luvulla. Nykyisin siinä asuu Pertti Salolainen, entinen ministeri ja kokoomuksen puheenjohtaja.  

Lehdistö kiinnostui Naisliitosta

Kun Inkeri Savolainen liittyi Naisliittoon, osaston jäsenet olivat melko iäkkäitä. Nuoria naisia ei juuri näkynyt. Jäsentilaisuuksia pidettiin sääntöjen mukaan kuukausittain, ja ne olivat hyvin asiapitoisia. Aiheet käsittelivät yleensä yhteiskunnallisia asioita. Sen sijaan naisasia ei sodan jälkivuosina tuntunut ensisijaiselta puheenaiheelta. Yhteiskunnan jälleenrakentaminen ja olojen vakauttaminen oli tärkeämpää. Esimerkiksi riitaisaa Naisliiton Porin osastoa Inkeri Savolainen kävi 1950-luvun puolivälissä keskushallituksen jäsenenä rauhoittelemassa useampaankin kertaan. 

Niinpä Naisliiton luentopäivä keväällä 1976 herätti laajaa kiinnostusta muidenkin kuin naisliittolaisten keskuudessa. Aihe oli provosoiva: Mitä lehdistössä ja Yleisradiossa on tapahtumassa? Puhujina oli aikansa mediakerma: päätoimittaja Veli-Antti Savolainen, viestintäpäällikkö Jalmari Torikka, Suomen Aikakauslehdentoimittajien liiton, SAL:n, puheenjohtaja Helena Vehkaoja, toimittaja Leena Pakkanen, kirjailija Matti Summanen ja fil.maisteri Karmela Bélinki.

Teema keräsi salillisen yleisöä, ja huhtikuun Me Naiset -lehdessä toimittaja Leila Kalliala referoi luentopäiviä, joiden aiheet ja esiintyjät hän totesi niin ajankohtaisiksi, että tilaisuus olisi kannattanut siirtää Hospizista isompaan tilaan. Nyt jouduttiin lisätuoleja kanniskelemaan paikalle, ja salin takaosassa vallitsi lievä sardiinipurkkitunnelma. Päivien päätteeksi 88-vuotias Hilja Vilkemaa nousi kiittämään viimeistä puhujaa ja sanoi tuntevansa samaa mielihyvää kuin aikoinaan Lucina Hagmanin ja Maikki Fribergin edessä. Lopuksi hän toivotti menestystä naisasialle uusien nuorten johtajien käsissä. 

Lehdistö kiinnostui samana vuonna myös toisesta Suomalaista Naisliittoa liippaavasta asiasta. Kun Naisasialiitto Unioni hylkäsi kokouksessaan maaliskuussa 1976 kaikkiaan 118 naisen jäsenhakemuksen – muun muassa eduskunnan toisen varapuhemies Anna-Liisa Linkolan – Suomalainen Naisliitto totesi julkilausumassaan, että perustuslakiemme mukaan jokaisella kansalaisella on oikeus kuulua niin moneen yhdistykseen kuin haluaa. Samalla liitto torjui jyrkästi väitteen, että Suomalaisen Naisliiton jäseniä olisi värvätty Unioniin poliittisia tarkoituksia varten. 

Miehen ja naisen eroottinen tasavertaisuuskin kiinnosti  

Suomalainen Naisliitto ottikin Inkeri Savolaisen puheenjohtajakaudella vahvasti kantaa tasa-arvoon ja puhui siitä myös vuosikokouksissa. Esimerkiksi vuonna 1976 liitto paheksui julkisesti, että parlamenttivaalien jälkeiseen hallitukseen oli valittu vain yksi nainen, Pirkko Työläjärvi.

Kaksi vuotta myöhemmin Naisliitto järjesti miehen ja naisen rooleista niin ajankohtaisen seminaarin, että Uusi Suomi julkaisi Sukupuolten tasa-arvo ja mies -tapahtumasta ison jutun. Seminaarin kiinnostavin esitelmä oli Miehen ja naisen eroottinen tasavertaisuus, ja puhujina muun muassa ap. professori Riitta Auvinen, dosentti Matti Luoma, kansanedustaja Seppo Tikka ja pääsihteeri Hilkka Pietilä.                             

Samana vuonna Naisliitto lähetti lehdistölle julkilausuman. Siinä todettiin, että ”miehen ja naisen välinen kanssakäyminen, olipa se ystävyyttä, työtoveruutta tai yhdessä elämistä, onnistuu ainoastaan perustuessaan tasa-arvolle… Se merkitsee velvollisuuksien ja oikeuksien tasaista jakoa perheessä, työelämässä ja julkisessa toiminnassa.” Julkilausuman lopussa todettiin, että ”Suomalainen Naisliitto pitää naisasia-nimikettä vanhentuneena käsitteenä, josta tulisi luopua nykyaikaisessa julkisessa keskustelussa”. 

Riitaisuus katkaisi puheenjohtajauran 

Vaikka Naisliitto sai 1970-luvun lopulla runsaasti julkisuutta, Inkeri Savolainen jätti puheenjohtajuuden vuosikokouksessa 1980. Uudeksi valittiin hänen työparinsa, opettaja Raija Virtanen. 

Kolme vuotta myöhemmin Inkeri ilmoitti eroavansa kaikista Naisliiton luottamustoimista terveydellisistä syistä. Todellisuudessa syynä oli liiton eripuraisuus.

Naisliitto oli jakautunut 1970-luvulla kahteen leiriin: uudistusmyönteisiin ja kaikkia muutoksia kaihtaviin. Kuohunnan keskiössä oli opetusneuvos Hilja Vilkemaa, joka ärsytti joitakin aktiiveja jyrkillä kannanotoillaan. Keskustelu oli syyttelevää ja monen henkilökohtaiset välit katkesivat lopullisesti tai viilenivät vuosikymmeniksi.                                                          

Inkeri Savolainen koki uudistusvaatimukset henkilökohtaisina hyökkäyksinä eikä – jätettyään luottamustehtävät – enää osallistunut säätiötä lukuun ottamatta Naisliiton toimintaan. Se oli valitettavaa, sillä Inkerillä oli paljon ns. hiljaista tietoa liitosta ja sen menneisyydestä. Sitä olisivat naisliittolaiset seuraavien vuosikymmenten kuohuissa usein tarvinneet.        

Hilja Vilkemaan Stipendisäätiö Inkerin idea  

Inkeri Savolainen poikkesi monesta aikansa naisesta siinä, että hän tupakoi, puhui reippaalla äänellä – tai aivan pianissimo – ja otti tilanteen kuin tilanteen haltuunsa. Inkerillä ja entisellä puheenjohtaja Ida Sarkasella oli yhteinen pahe: molemmat tupakoivat. Jostain nurkan takaa leijaileva savupilvi kertoi, että siellä Ida ja Inkeri ovat taas pahetta harjoittamassa, mutta samalla myös pohtimassa naisliittolaisten asioita. 

Inkerillä oli läheinen suhde Hilja Vilkemaahan, jota hän lähes palvoi. Hilja toimi alkuaikoina Inkerin mentorina, myöhemmin Inkerillä oli tilaisuus korvata saamansa tuki ja opastus Hiljan ystävänä ja luotettuna. Helsingin Osaston – ja luultavasti Inkerin – ideasta syntyi ajatus kunnioittaa Hilja Vilkemaan 75-vuotispäivää perustamalla hänen nimeään kantava stipendisäätiö.  

Inkeri oli myös erinomainen juhlien organisoija. Esimerkiksi Hilja Vilkemaan siunaustilaisuus Krematoriokappelissa joulukuussa 1976 oli kaunis ja mieliinpainuva. Kappeli oli täynnä vainajan ystäviä, opettajia, järjestötovereita ja entisiä oppilaita. Naisliittolaiset seisoivat arkun ympärillä lähiomaisina, tilaisuuden ainoa mies oli vainajan siunannut pappi. Jäähyväispuheessaan Inkeri Savolainen totesi muun muassa, että Hiljan elämää siivitti kolme pegasosta: naisten asema, raittius ja nuorten kasvatus. Hilja Vilkemaa haudattiin Maunulan uurnalehtoon. 

Kevään 1977 luentopäivien aiheena oli luonnollisesti Hilja Vilkemaan elämä ja sen esittely. Hänestä opettajana kertoivat filosofian maisterit Margit Borg-Sundman ja  Maini Palosuo, poliitikkona filosofian maisteri Anni Voipio ja raittiusihmisenä sosiaalineuvos Martti Voipio.                                                                                                                                            

70-vuotisjuhlat kruunasivat Inkerin uran

Samana syksynä Naisliitto ja Helsingin Osasto viettivät 70-vuotisjuhlia. Vastaanotto alkoi liiton Aurorankadun huoneistossa, jonne sisarjärjestöjen edustajat ja yksityiset ystävät saapuivat onnittelemaan ikäisekseen nuorekasta ja vireää liittoa. ”Tampuurimajuriksi” komennettu nuori naisliittolainen muistaa ihmetelleensä sitä luontaista arvokkuutta, millä Inkeri Savolainen otti onnittelijat vastaan ja löysi sopivan vastausrepliikin joskus melko vaikeaselkoisiin onnittelupuheisiin. 

Juhlaseminaari ja banketti pidettiin Hotelli Helsingin juhlahuoneistossa. Iltajuhla oli juhlava; naiset pitkissä hameissaan ja kunniapaikalla sisar Aino Miettinen valkoisessa diakonissapäähineessään. Juhlapuheen piti Naisjärjestöjen Keskusliiton puheenjohtaja, ministeri Marjatta Väänänen, oopperalaulaja Ritva Auvinen lauloi ja  taiteilija Ritva Ahonen lausui. Toinen juhlapäivä alkoi tervehdyskäynnillä hautausmailla ja jatkui lounaalla, minkä jälkeen alkoi kaksipäiväinen juhlaseminaari puhujinaan muun muassa liiton kunniajäsen Tyyni Tuulio ja apulaisprofessori Riitta Auvinen.

Vaikka Inkeri oli kokenut vuoden aikana kolme suurehkoa leikkausta, hän selviytyi juhlista hyvin. Delegointi onnistui, ja juhlat painuivat kaikkien mieliin. 

Inkeri Savolainen osallistui myös vuonna 2007 Naisliiton 100-vuotisjuhliin. 

Suomen Leijonan ritarimerkki vuonna 1975

Inkeri Savolaisen monikymmenvuotiseen toimintaan Naisliitossa liittyy paljon tarinoita ja monia tunnettuja nimiä. Esimerkiksi vuonna 1975 puheenjohtajaa painostettiin myymään Naisliiton omistamat Ada Äijälän koulun osakkeet vasemmistoliikkeelle. Inkeri ei taipunut, ei liioin Naisliitto, joten Sirola-opistoa ei tullut koulun tiloihin, vaan se jatkoi toimintaansa vielä pari vuosikymmentä Vanajalinnan kartanossa Hämeenlinnan lähelle.                                                                                        Päätöksensä ansiosta Inkeri Savolainen sai 6.12. Tasavallan Presidentin myöntämän Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ansiomerkin. 

Myöhemmin Helsingin Osasto myi omistamansa osakkeet kouluun perustettavalle stipendirahastolle ja se myöhemmin Klaukkalan koululle, jonne koulu oli muuttanut. Niistä saaduilla euroilla rahoitettiin vuonna 2015 Naisten Äänen verkkosivut.

Fredrikinkadun huoneiston vuokrakiistassa Helsingin kaupungin kanssa Inkeri teki taas ”blondit”: pukeutui parhaimpiinsa ja marssi esittämään hyvin valmistellun asiansa kaupungin herroille. Miehet ihmettelivät: ”Noin kaunis ja niin kova”. Heidät yllätti, että nuoreen, kauniiseen naiseen eivät tehonneet isämäiset jaarittelut. Asia meni oikeuteen, ja Helsingin Osasto voitti. Vuokra saatiin käyvälle tasolle, ja tilanne rauhoittui.   

Tässä ei sinänsä ole mitään ihmettelemistä, sillä sanavalmista Inkeriä kiinnosti myös politiikka. Hän oli Liberaalisen Kansanpuolueen jäsen ja osallistui Espoon kunnalliselinten toimintaan. Hänen poikansa Veli-Antti kertoo keskustelleensa äitinsä kanssa paljon politiikasta ja myös vanhustyöstä. Näitä keskusteluja hän kertoo  edelleen kaipaavansa.    

Vuosikymmenet Kukkasrahaston palvelukodin hyväksi

Inkeri Savolaisen ura Suomen Kukkasrahastossa oli Naisliittoa pitempi: 44 vuotta. Hänet nimitettiin pian Naisliittoon tulemisensa jälkeen rahaston johtokuntaan, missä hän toimi puheenjohtajana ja sen jälkeen kunniapuheenjohtajana. 

Nimensä Suomen Kukkasrahaston palvelukoti on saanut hautajais- ja merkkipäiväkukkasista, joiden käyttö yleistyi 1920-luvulla maan vaurastuessa. Ruotsin esimerkin mukaan suomenruotsalaiset perustivat Suomeen vuonna 1925 Blomsterfunden i Helsingfors -nimisen rahaston ja suomenkieliset kolme vuotta myöhemmin Suomen Kukkasrahaston. Niiden adressituotoilla haluttiin turvata sivistyneiden vanhusten asuminen.

Kukkasrahaston palvelukoti toimi ensin Katajanokalla kerrostalossa. Syksyllä 1951 rahasto osti Katajanokalta Satamakadulta suuren, yhdeksän huoneen huoneiston, johon vanhukset ja emäntä muuttivat kunnostuksen jälkeen. Helsingin kaupunki avusti palvelukotia ja, kun yksityisiä lahjoituksia tuli lähes vuosittain ja lisätuloja saatiin myyjäisistä, samasta talosta ostettiin uusia asuntoja. Vuonna 1964 kodissa asui jo 38 yli 60-vuotiasta iäkästä. 

1970-luvun alussa Helsingin kaupungin rakennustarkastusvirasto totesi talon laittomaksi ja vaille toimilupaa, joten uuden kodin hankinta oli edessä. Tässä Inkeri Savolainen oli avainasemassa. Hän oli tuolloin Kukkasrahaston johtokunnan puheenjohtaja ja päätti rahaston puheenjohtajan, konsuli Eero Helkaman kanssa rakentaa uuden palvelutalon Katajanokan itäkärkeen Merisotilaantorille, josta saatiin tontti. Suunnittelijana oli arkkitehtitoimisto Gullichsen. Palvelukoti valmistui vuonna 1982 ja toimii edelleen. Asuntoja siinä on nelisenkymmentä, joista kolme kaksiota.                                                

Kukkasrahaston palvelukoti on ollut vuosikymmenet Suomalaisen Naisliiton vapaaehtoistyön keskus. 

Muotokuvat Kukkarahastossa ja Naisliitossa 

Pitkästä luottamuskaudesta muistuttaa Kukkasrahaston palvelukodin seinällä oleva Inkeri Savolaisen muotokuva, Kaija Mustakallion maalaama.  

Myös Aurorankadun muotokuvagalleriassa on Mustakallion vuonna 1980 maalaama muotokuva Inkeristä. Sen syntyyn liittyy pieni tarina: Kaija oli ollut autokolarissa, joten hänen piti välillä levätä. Inkeriltä oli taas leikattu korva, joten lepo oli tarpeen hänellekin. Kaija maalasi muotokuvaa 15 minuuttia, sitten he menivät sänkyyn pötköttämään 10 minuutiksi, minkä jälkeen maalaaminen jatkui. Inkeri oli tyytyväinen työhön ja varsinkin siihen, että sai kuvaan lempihuivinsa.                    

Suomalaisen Naisliiton kultaisen ansiomerkin Inkeri Savolainen oli saanut jo vuonna 1967.  

Inkeri jätti jälkeensä henkisen perinnön 

Kahdeksas vuosikymmen oli alkanut Naisliitossa vuosijuhlilla ja jatkui myötätuulisena 1970-luvun lopussa ja seuraavan alussa, jolloin puheenjohtajuus vaihtui. Hilja Vilkemaan ja Helle Kannilan testamenttaamat 4 000 ja 2 000 nidettä järjestettiin Inkerin tuella kirjastoksi. Tiedotus tehostui ja Inkeri Savolainen välitti osaamistaan herätettäessä henkiin Naisliiton omaa lehteä; hän oli Naisten Äänen seuraajan, vuonna 1980 ilmestymisensä aloittaneen jäsenlehden toimituskunnan puheenjohtaja. Lehti nimettiin Minnaksi, koska sen edeltäjän nimen, Naisten Äänen, sisarjärjestö Naisasialiitto Union oli napannut itselleen. Tampereen ja Lahden osastot herätettiin henkiin. Positiivisen vuosikymmenen kruunasivat tasa-arvolaki, naispappeus ja naisen oikeus omaan sukunimeen.  

Kaikkeen tähän Inkeri Savolainen oli puheenjohtajakaudellaan vaikuttanut. Mutta oli saanut naisliittolaisilta myös paljon. Vuonna 2006 hän totesi: ”Kun mieheni kuoli vuonna 1973, minulle jäi kolme poikaa ja yksi näistä menetti jalkansa. Tuki, jota silloin Naisliitolta sain, oli ainutlaatuista. Naisliitossa on oma tunnelmansa ja sielu.” 

Vuonna 1982 Inkeri kirjoitti Minnaan: ”Keskinäinen solidaarisuus tarkoittaa, että tuemme yrittäviä ja kyvykkäitä sisariamme emmekä katkaise heiltä siipiä vaan mieluummin kannatamme heitä omilla siivillämmme”.

Inkeri Savolainen kuoli tammikuussa 2014, lähes 92 vuoden ikäisenä. Hieman ennen kuolemaansa hän luovutti ystävälleen Maijaliisa Kaistilalle Minna Canthin kuvan, jonka oli saanut Hilja Vilkemaalta. Hän taas oli saanut sen Adele Stenforsilta, jolle Lucina Hagman oli sen kuoltuaan testamentannut. Naisasian ketju jatkuu.