Inkeri Kinnunen - Esimerkillinen soroptimisti

Meillä ei ole rajoja, ellemme itse niitä laadi. Filosofian maisteri Inkeri Kinnunen oli Porin soroptimistiklubin ensimmäinen presidentti. Hän syntyi 20.9.1906 Loimaalla ja kuoli 92-vuotiaana vuonna 1998 Porissa. Porin klubi perustettiin vuonna 1960, ja seuraavana vuonna klubi järjesti Porin Suomalaiseen Yhteislyseossa lähinnä oppikoululaisille tytöille tarkoitetun yleisötilaisuuden, mihin tuli vieraaksi tyttöjen kysymyksiin vastaava Kotilieden PikkuÄiti. Tilaisuuden nimi oli Tämän päivän tyttö, huomispäivän nainen. Koulun juhlasali tuli tupaten täyteen tyttöjä, ja Inkeri Kinnunen avasi tilaisuuden esitellen samalla soroptimismia. Tämä jutun kirjoittaja oli yksi kuulijoista ja myöhemmin vuonna 1974 Porin klubiin kutsuttu soroptimisti. Inkeri Kinnusen soroptimismi esittelystä en paljoa muista, Kotilieden PikkuÄiti kiinnosti enemmän.

Inkeri oli koko elämänsä innokas soroptimisti ja uskollinen kokouksissa kävijä. Toki hän kuului moniin muihinkin yhdistyksiin ja siksi hän oli hyvin tunnettu henkilö Porissa. Kun Kemistiliitto täytti viisikymmentä vuotta, haastattelin häntä Suomen Kemistilehteen ja sain hänet kertomaan perusteellisesti mielenkiintoisesta elämästään. Muistan hyvin erään kuukausikokouksemme, missä sotilassairaalassa nuorena lottana toiminut sisaremme luki silloin kirjoittamiaan päiväkirjoja. Esitelmän jälkeen joku kysyi Inkeriltä, että sinähän olit sodan aikana jo aikuinen nainen, joten millaisia kokemuksia sinulla oli? Tähän Inkeri vastasi kyyneleet silmissä, ettei voi puhua talvisodasta eikä jatkosodasta mitään – se oli niin kauheaa. Hän ei kuulemma ollut koskaan puhunut sanaakaan sotaan liittyvää veljensäkään kanssa, joka oli sentään Mannerheimristin ritari. Mutta vuoden 1917 sotaa hän kyllä voisi muistella, koska se oli hänestä ollut jännittävää! Hänen isänsä oli ollut kauppias, ja jossain vaiheessa he olivat piiloutuneet ojaan ja paenneet turvaan ojan pohjia pitkin. Muisteluissaan Inkeri kuitenkin kertoi minulle jotakin talvisodan aikaisista vaiheistaan.

Inkeri kävi keskikoulun Loimaalla ja lukion Turussa. Ylioppilaaksi hän valmistui vuonna 1926. Isä oli sitä mieltä, että ylioppilastutkinto riittää.Jos haluaa jatkaa, pitää itse rahoittaa opintonsa. Inkeri ei oikein tiennyt, mitä opiskelisi, ja rahapulan vuoksi kotiopettajan paikka Helsingissä oli jo katsottuna. Biologia olisi kyllä kiinnostanut, mutta hän ei halunnut opettajaksi. Kun Inkeri palasi Turkuun lokakuussa yliopiston luentojen jo alettua, hän meni kuuntelemaan matematiikan, fysiikan ja kemian luentoja. Matematiikan professorina oli tällöin Yrjö Väisälä ja fysiikan professorina Kalle Väisälä.

Turun yliopisto vihittiin virallisesti käyttöön vuonna 1927, jolloin opiskelijoita oli 300. Rehtorina oli V. A. Koskenniemi, ja Inkerikin osallistui vihkiäiskulkueeseen. Kemian opiskelijana aloitti seitsemän poikaa ja Inkeri. Matematiikka jäi syrjään joksikin aikaa, mutta myöhemmin hän aiheutti pienen kohun yliopistolla suorittamalla matematiikan laudaturin parhain mahdollisin arvosanoin – vaikka oli nainen. Kemian ensimmäinen laudaturtyö ei onnistunut, koska vaadittavia reagensseja ei saanut mistään. Niinpä aihe vaihtui nykyäänkin paljon keskusteltujen dioksiinien syntetisoinniksi. Kaikki synteeseihin tarvittu kirjallisuus oli professori Herman Palomaalla, eikä Inkeri nähnyt sitä ollenkaan. Vasta kun eräässä synteesissä tapahtui paha räjähdys, professori näytti räjähdyksestä varoittavaa kirjallisuutta. Aitojen kemian opiskelijoiden tapaan tämä ei jäänyt ainoaksi paukuksi, mutta onneksi henkilövahinkoja ei sattunut. Minerologiaakin Inkeri opiskeli Åbo Akademin puolella ja tähtitiedettä yliopistolla.

Koska professori Kalle Väisälä oli vaikea luennoitsija, ja Inkeri oli valo-opista erityisen kiinnostunut, hän teki itselleen niin perusteelliset muistiinpanot, että törmäsi niihin vielä 1940-luvulla, kun ne kiersivät opiskelijoiden keskuudessa. Huvittava tapahtuma Inkerin opiskeluissa oli, kun hän mitään ennalta sopimatta matkusti Vapunpäivänä Helsinkiin tenttimään sovellettua fysiikkaa professori Wasastjärnalle, eikä hämmästyksekseen löytänyt professoria. Tentti jäi, koska matka oli pitkä eikä hänellä ollut arvosanan tarvettakaan.

Inkeri Kinnunen valmistui vuonna 1932. Oli pula-aika eikä töitä saanut mistään. Lainaa oli paljon ja sen korko kymmenen prosenttia. Hän ei halunnut opettajaksi, mutta meni kuitenkin auskultoimaan. Samalla hän haki matemaatikkona töitä muun muassa vakuutusyhtiöistä. Syksyllä 1934 löytyi laborantin paikka Lappeenrannasta Valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaasta. Palkka oli luonnollisesti laborantin palkka, mutta muuten oli mukavaa. Ruokatunnilla uitiin Saimaassa ja työmatkat pyöräiltiin tai hiihdettiin. Vuonna1936 hän sai oikean kemistin paikan Ensossa EnsoGutzeitilla.  Tuttavan kautta Inkeri tutustui Imatran kuparitehtaalla työskentelevään kemistiin Jorma Kinnuseen, josta tuli talvisodan viimeisinä päivinä hänen aviomiehensä Jääsken kirkossa, kirjaimellisesti keskellä ammuntoja ja muita sotatoimia. EnsiGutzeit menetettiin. Inkeri oli mukana, kun tehdas luovutettiin venäläisille, ja hän oli viimeinen, joka Ensosta lähti.

Välirauhan aikana aviomies hommasi Inkerin töihin Imatran kuparitehtaalle, ja sitä kautta he molemmat päätyivät Harjavaltaan ja Poriin. Jatkosodassa Inkeri oli jälleen viimeinen, joka poistui Imatran tehtaalta, koska hänen oli käsketty olla siellä loppuun asti. Hänen olisi pitänyt saada evästä poistumismatkaa varten, mutta jäljellä ei ollut enää ketään evästä antamassa. Pakomatka alkoi polkupyörällä ja jatkui kuorma-autolla. Orlovin huvilan alustassa yövyttiin, ja Ruokolahdella sai vihdoin ostaa limpun. Omaan rakkaaseen koiraansakin hän törmäsi yllättäen jossakin, ja pakomatka jatkui koiran kera Lahden kautta Loimaalle.

Sota siirteli Inkeriä ja aviomiestä tehtävästä toiseen ja aina piti opetella uutta. Lopulta aviopari oli töissä Porin Outokummussa, missä Inkeri kertoi katselleensa kultaluovutusten menoa sulatusuuniin. Sinne upposivat kaikki korut jalokivineen ja timantteineen. Vuonna 1947 Inkeri jäi äitiyslomalle, mutta totesi pian, ettei ole kotiäiti. Niinpä hän meni 1949 opettajaksi Porin tyttölyseoon ja 1957 Porin suomalaiseen yhteislyseoon . Viimeksi mainitussa koulussa hän opetti kemiaa tämän jutun kirjoittajalle. Eihän Inkeri ollut koskaan opettajaksi haaveillut. Mutta kun 1960-luvulla avautui matematiikan lehtorin virka aikuisten opettamiseksi Porin teknillisessä oppilaitoksessa, hän haki virkaa ja sai sen. Koska elämä oli niin monta kertaa pakottanut hänet opettelemaan aivan uusia asioita, hän totesi, ettei uuden oppimisessa ole mitään rajoja. Niinpä hän vielä eläkkeellä olleessaan suoritti muun muassa yliopistoarvosanan ympäristönsuojelussa sekä soutuveneen omistajana avomerilaivurin tutkinnon.

Alun perin biologiasta kiinnostuneena Inkeri keräsi huomattavan paljon kasveja muun muassa Lapin retkiltään. Osa näistä kasveista on Turun Yliopiston kokoelmissa. Biologian kiinnostus suuntasi hänet myös perustamaan Porin sieniseuraa, missä hän toimi ikänsä asiantuntijana määrittäen sienet käyttämällä mikroskooppia itiöiden tunnistukseen. Vuonna 1971 Inkeri osallistui Philadelphiassa soroptimistien kokoukseen. Hän oli myös niiden ensimmäisten suomalaisten joukossa, jotka matkustivat Siperian rataa pitkin Kiinaan. Kysyessämme häneltä, miten hän pärjäsi Siperian junan alkeellisissa oloissa, hän vastasi tyynesti, että kyllä sota oli opettanut hygienian hoitamisen pesulapulla. Polkupyörä oli Inkerin kulkuväline. Hän tuli soroptimistien kokoukseen pyörällä silloinkin, kun kaupungin jalkakäytävät olivat liian liukkaita kävelemiseen. Inkeri Kinnunen oli todella esimerkillinen soroptimisti. Meillä ei ole rajoja, ellemme itse niitä laadi.