Muistan hämärästi Harjun harmaan hirsitalon valtavan tuvan, 9 x 9 metriä. Nurkassa oli iso uuni ja hella, seinänvieriä kiersivät penkit ja tuvassa oli tietysti pitkä pöytä, varmaan sänkyjäkin, mutta niitä en muista. Tuvan päässä oli vielä monta kamaria.

Mummuni Iida syntyi neljänneksi 11-päiseen lapsiparveen tähän Harjun taloon Vesannon Horonkylässä vuonna 1900. Oli Johannes, Maria, Edla, Iida, Alma Lydia, Olga, Elsa, August, Aapeli, Veikko ja Heikki.

Ida oli 20-vuotias äitinsä kuollessa. Äiti Eeva oli ollut 17-vuotias esikoisen syntyessä ja 42-vuotias kuollessaan. Kuopus jäi muutaman vuoden ikäiseksi. Millainen onkaan ollut tuon Eevan elämä? Sitä voin vain arvella, joten kirjoitan mummusta. Siinä minua auttavat vielä elävän äitini kertomukset ja Väinö-enoni kirjaamat muistelmat.

Harjun talo oli Keitele- ja Lääminki-järvien välisellä kannaksella. Oli viljelysmaata, karjaa, yllin kyllin kalaa ja riistaa, mutta työtä piti tehdä lujasti.

Iso hirsitalo on saanut väistyä uudemman tiilitalon tieltä, mutta voin hyvin kuvitella mummuni ja suuren lapsilauman touhut valtavassa tuvassa. Iida joutui tietysti osallistumaan kaikkiin talon töihin ja monen pikkusiskon ja veljen kaitsentaan. Siitäkö hän oppi suhtautumaan lapsiin niin avarakatseisesti ja lempeästi?

Mummu ei puhunut minulle koskaan lapsuudestaan, isästään eikä äidistään. En kyllä ymmärtänyt kysyäkään. Sen tiedän, että talon ovet ovat olleet aina lukitsematta. Kulkumies on voinut tulla lattialle nukkumaan yönsä kaikessa rauhassa ja sitten jatkanut matkaansa. Sama tapa oli äidin kertoman mukaan heidänkin kotonaan.

Jo 21-vuotiaana, pian äitinsä kuoleman jälkeen, solmi Iida avioliiton itseään 6 vuotta vanhemman Närhilän kylän kantatiloihin kuuluneen Viitalan pojan Paavo Närhin kanssa Lääminki-järven toiselta rannalta. Nuoripari asui pienen ajan Paavon kotona, mutta omaa taloa alettiin heti suunnitella. Ensin kuitenkin rakennettiin pieni kahden huoneen mökki. Suunnitteilla oli iso järvelle katsova talo, jossa olisi lasiveranta ja tilaa pelargonioille.

Mummu ei haikaillut suuria. En voi kuvitella juuri vaatimattomampaa ihmistä. Ehkä isosta talosta haaveili vain Paavo. Pihassa oli jo lähes 1000 honkahirttä valmiina odottamassa rakennusmiehiä, kun Paavo kuoli lentävään keuhkotautiin. Mummu myi hirret ja päätti selvitä talonpidosta ja asumisesta pienessä mökissä 4- ja 5-vuotiaiden tyttöjensä, Kertun ja Kreetan kanssa.

Talo ei kuitenkaan selvinnyt ilman miehistä apua ja siihen tarvittiin rahaa, jota saatiin hirsien myynnistä. Talossa oli työmiehiä, sodan aikana venäläinen sotavankikin. Jonkun vuoden kuluttua löytyi uusi mies, reipas Aatu, joka oli jo pikkupoikana laulanut junttalauluja kanavan rakentajien töitä vauhdittamassa. Perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa, Väinö ja Pentti. Aatu kohteli tyttöjä reilusti ja isällisesti.

Väinö-enoni on lyhyissä muistelmissaan kirjoittanut seuraavasti:

”Olen usein pohtinut sitä, millä voimilla äitini on selvinnyt leskeytensä aikana silloin vielä kohtalaisen kokoisen tilan hoidosta? Selvisi kuitenkin, kai oli pakko. Miten isäni löysi Rantalan leskiemännän ei ole tiedossani. Isäni oli aikaisemmin työskennellyt sahoilla ja puutavarayhtiöissä, kesäisin hinaajalla, pyhäisin kirkkoväkeä Rautalammille kuljettaen. Luulisin, että jokin isäni työtehtävä tai sitten sukulaissuhteet kylällä lienevät kuljettaneet hänet kohtalokkaalle etäisyydelle. Näin se nyt on, kun ei tullut aikanaan tätäkään asiaa kysellyksi! Arvattavasti siirtyminen osaltaan talon pitoon on merkinnyt isällenikin melkoista elämänmuutosta ja uuden ammatin omaksumista.”

Mummun elämässä vieraili suru monta kertaa. Sisar Tilda kuoli nuorena ja vanhin seppäveli Johannes ajoksiin lääkäriltä saamansa arsenikin liika-annostukseen. Äiti oli kuollut jo nuorena ja isänsä mummu löysi perunakuopalle tuupertuneena. Talvisodan alettua kylän ensimmäinen kaatunut oli mummun nuorin veli, Heikki. Sedän perheestä kaatui kolme poikaa ja naapureista monta. Miten tuo kaikki on kestetty? Miten on mahdollista, että mummu ei koskaan kertonut näistä tai valittanut kohtaloaan? Aatukin joutui sotaan ja haavoittui lievästi talvisodassa. Väinö muistaa äidin varoittaneen poikia, ettei saa painia isän kanssa liikaa, kun tämä on vielä toipilas. Jatkosodassa Aatu oli jo ikänsä puolesta vapautettu rintamapalveluksesta ja osallistui Mikkelissä päämajan vartiointiin.

Väinö muistelee, kuinka mummu oli ahkera laulamaan tuutulauluja: ” Yleensä ne olivat surumielisiä perinteisiä lastenlauluja ja kansanlauluja. Monet niistä aiheuttivat hänelle murheellisen mielen ja taisi siinä kyyneleetkin tulla ennen nukahtamista. Niin herkkä olin. Rukin hurina, villojen karstaaminen ja kangaspuiden jyske olivat lapsuuden tuutulauluja ja ne eivät olleet surumielisiä. Kuitenkin sairaana ja kuumeessa ollessani rukin ääni kuului kuin ukkosen jyrinä. Äiti laittoi kylmän kääreen otsalle ja yleensä se auttoikin. Kylmään veteen kastettu kääre ja Kamferi-tipat taisivat olla silloisen kotilääkinnän perustekijöitä. Mitä nyt joskus tärpättilöylyt!”

Mummu viljeli pellavia ja niissä oli paljon työtä ennen kuin niistä saatiin kangasta. Ne nyhdettiin, kuivatettiin, liotettiin ja käsiteltiin lämpimässä saunassa. Loukuttamisessa ja lihtaamisessa oli myös ulkopuolista työvoimaa mukana. Siinä oli monta pölyistä työvaihetta.

Mummulla oli muistissa kansanuskomuksiin ja vähän kai taikauskoonkin liittyviä tarinoita ja niistä hän tapasi usein puhua. Eläinten, varsinkin lintujen käyttäytymisestä oli luettavissa ennusmerkkejä tulevasta ja yleensä ne olivat huonoja enteitä. Mummu viljeli puheessaan sananlaskuja ylen määrin.

Kesällä 1945 mummu muutti uuden perheensä kanssa kylälle toiseen pieneen Lehtolan mökkiin ja jätti talon tyttärille, isänsä perintönä. Tuosta mökistäkin piti taas muuttaa siirtolaisten tieltä ja mummu pääsi kylän kansakoululle keittäjäksi. Asuntona oli se sama keittiö, missä ruoka laitettiin. Siinä asui 4 henkilöä. Pappa ja pojat pitivät huolta luokkien lämmityksestä, siivouksesta ja perunoiden kuorimisesta. Väinö muistaa, että hänen tehtävänsä oli pilkkoa koulussa tarvittavat polttopuut metrisistä haloista. Se oli raskasta työtä nuorelle pojalle. Iltaisin oli toki luokat höyläpenkkeineen ja puolapuineen poikien käytettävissä.

Koulussa oli 60–70 oppilasta. Muistan kuinka sain mummulta hymyn, kun hän kauhoi valkoiseen sinireunaiseen emalikuppiini keittoa. Hän oli siis koulussa vielä silloin kun minä sen aloitin. Kaikki ruoka oli lusikalla syötävää, haarukoita ja veitsiä ei ollut. Itse olimme tehneet ruokaliinan, jonka kukin levitti pulpetille ruokailun ajaksi. Maitopullo ja voileivät oli tuotu kotoa.

Saihan mummun perhe sitten lopulta uuden oman rintamamiestyyppisen talon, lähelle kotiani joen rantaan. Maantie kulki vierestä ja talo ristittiin Siltalaksi. Siinä oli kaunis kulmaikkuna, jonka edessä mummu kasvatti kukkiaan. Hänellä oli isossa saavissa valkoisia amarylliksiä ja ne kukkivat vuodesta toiseen. Kun pääsin ylioppilaaksi, mummu tuli luokseni laulaen: ”Kuka toi ruusun, kuka toi liljan…” Tuo amaryllis kukki kodissani vielä monta vuotta, varmaan kymmenen kertaa. Uskomaton sipuli!

Mummu oli kylän ”puatermuori”, kätilön sijainen, jos sellaista ei ehditty saada paikalle. Hänet haettiin apuun vaikka yöllä ja todella usein. Oliko hänellä muita lääkintätaitoja, sitä ei kukaan ole kertonut eikä muista. Kerrankin jäi leipätaikina leipomatta, kun hakija tuli. Kylässä olleet sisaren tytöt saivat selviytyä Aatun avustamana leipien leipomisesta ja paistamisesta.

Mummu oli monitaitoinen ihminen, kuten emännät muutkin siihen aikaan. Muistan seuranneeni suovan tekemistä, lipeäkalan valmistamista ja pellavien liotusta, langan kehräämistä ja kankaiden kutomista. Nämä työt lienevät loppuneet sitten aika pian, koska asiat ovat enää hämärässä muistissa. Piimävelli oli yksi mummun suosimista ruuista. ”Ei sillä väliä millä suolen päätä pönkittää,” muistaa äitini hänen usein tuumanneen ruokaa laittaessaan.

Mummu ei välittänyt maallisesta mammonasta rahtuakaan. Hänellä ei ollut montaakaan vaatetta, huonekalut uuteen taloon oli ostettu kylältä muuttaneelta opettajalta, ei ollut hienoja astiastoja eikä pöytähopeita. Kultasormuksensa hän oli luovuttanut sodan aikaiseen keräykseen. Ihmeekseni huomaan nyt, että nuoruuden kihlakuvassa hänellä on kaulakello. Varmaan hän oli myynyt senkin, kun en ikinä sitä nähnyt?

Iida-mummuni oli erittäin pidetty vieras kylän taloissa ja vanhempana hän tapasikin käydä ahkerasti kylillä. Hänet tunnettiin rauhanrakentajana ja sovinnon tekijänä. Äiti ja vielä elossa oleva Väinö-veljensä muistelevat äitiään kovin lempeänä ja rauhallisena opettajana. Väinö tuumasi, että olishan se äiti voinut meitä pojankoltiaisia kovemmallakin kädellä opettaa. Kaksi kertaa tuli hieman piiskaa. Toisella kertaa pojat keksivät tervata saunan oven ja lattiaakin ja toisella kertaa rikkoa aitassa rukin, kun pojat päättelivät sen olevan jo hylättynä. ”Meillä oli hyvä äiti”, tuumasivat molemmat vielä elossa olevat mummun lapset, Kreetta ja Väinö, äitiään muistellessaan. ”Hän opetti meitä lempeästi ja viisaasti.”

Muistan mummun onnellisena kertoneen, kuinka hän vieraili Väinön perheen luona Helsingissä ja Väinö peitteli hänet illalla kauniisti sänkyyn ja toivotti hyvää yötä. Itkuhan siinä oli mummulta tirahtanut ja tirahti vielä hänen siitä puhuessaan. Hän sai siis takaisin samalla mitalla, lämmintä kohtelua.

Mummu odotti kovasti kansaneläkettä. Olihan hän ollut vuosia ilman minkäänlaista vakituloa. Toukokuussa 1965 hän olisi saanut ensimmäisen eläkkeensä. Hän kuoli 29.4. vasta 65-vuotiaana sydänkohtaukseen olematta päivääkään sairaalassa. Juuri joessa huuhdeltu yöpaita löytyi pihanarulta. Lääkäriin meno oli kyllä suunnitteilla…

Mummu oli kylällä pidetty ihminen. Hänen hautajaisiinsa äitienpäivänä osallistui koko kylä. Kuljetukseen tilattiin linja-auto, että kaikki halukkaat pääsivät paikalle. Mummu, jos kuka, on toivotettu tervetulleeksi taivaan portilla!