Iida Keinonen o.s. Keyriläinen - "Pittäähä sitä immeistä auttaa"

Mie oon Iida. Mie oon syntynnä Ruskealassa heinäkuussa 1893. Miun lapsuuen koissa ol viis lasta ja myö olttii vähävarasii. Koului ei ollu sillon pakko käyä, niin miekkii kävin vaan viikkokoulun ja rippikoulun. Mie ossoon lukkee, mut kirjottaa tosi huonostii. Kirjottammaanki miun piti opetella vasta, kun lapset olliit aikuisia ja lähtivät mualimmalle. Töit ol pakko tehdä jo het lapsena. Mie olin kymmenen vanaha, ku alotin työt. Ei ollunna mittää lasten töitä eriksee. Kaik työt olliit myös lapsille tarkotettu.

Mie menin naimisiin Mikon kansa kesällä 1914. Hyvän miehen mie Mikosta sain ja kommeen, ai että! Ku myö olttii köyhiä, nii hiät ol siihen aikaan vuatimattomat. Mie en liitolta palajoo vaatinna. Jos oman rypypaikan saisin ja työtä, niin mie oisin tyytyväine. Sen mie tiesinni, et raskasta tulis olemmaa. Palajon töitä, niukka toimeentulo ja lapsia, palajon lapsia. Myö asuttiin Ruskealas pienessä Huapavuaran mökis ja lapsia siunaantu palajo. Mut olot ol raskaat ja se ei tietännä hyvvee pienokaisille. Mie synnytin 16 lasta ja niistä viis jäi vua elloo. Usein mie synnytin saunasa iha yksin. Ei ollunna kettää apuna. Tul paljo keskenmenoi ja synnytykset epäonnistu. Osa vauvoista ol sairaita. Kyl mie monet itkut itkin, mut etteenpäin ol mäntävä. Siihen aikkaan kuoli palajon lapsia, eikä se ollunna mitenkään ihimeellistä.

Vaik ol vaikiaa, nii silti mie autin aina immeisiä, ku pystyin. Viimeisillää outtavana saatoin lähteä heinäntekkoon viikatteella tai ojankaivuuseen lapiolla. Olin mie myös hierojana, kuppaajana ja ulosvetäjänä, ku uusia immeisiä synty. Kuolleetki miun piti pestä ja pukia. Mie myös neuloin ja ompelin palajo, iha vielä vanahempanaki. En mie palajo palakkaa ottanna. En ylleensä vilijaa, vuan otin teurasjätteitä. Niitä sai enempi. Ol siinä sian päitä, sorkkia, keuhkoja ja muita sisälmyksiä. Enkä mie sanonu koskaan, etten tulis. Aina mie autoin. Jos immeisel on avun tarve, niin pittäähä sitä männä. Keskellä yötä saatto joku tulla appuu hakemmaa, mut ei se minnuu haittanna.

Myö jouvuttiin sotien vuoksi kaks kertaa evakkoon. Ensimmäisen kerran Hartollaan ja toisen kerran Kitteelle, jonne myö sitte jäättiinki.  Meil ol muutenni vaikkeeta ja sota tek siitä vielä entistä pahemppaa. Silti mie aattelin aina, et jollai on vielä huonommin, ku meillä. Jos joku tul leipää ovelta hakemmaa, kyl mie annoin, vaikka ois myö itekki se jaksettu syyä. Ensimmäisen kerran ku myö lähettii evakkoon, ol kauhia pakkane ja kiire. Lehemä piti tietenni ottaa mukkaa ja se vauhkoontu siinä kiireessä. Sotilaan piti ampua jonkun lehemä, kun se säntäs ojjaa. Oli se kauheeta! Myö myyttii meiän lehemä ensimmäiseen talloon mikä vasttaan tuli. Sitten toisen evakkomatkan aikkaan meiltä lähti pyörä hevoskärrylöistä irti. Sotilas autto sen paikoilleen, nii piästii jatkammaa matkaa. Myöhemmi myö kuulttii, että meiän kotitalo oli poltettu. Kyllä se pisti silimännurkan kostummaa.

Nämä käet – runo Iidalle

Nämä käet, kohdusta vapautunneet,

äidin hiuksista tarttunneet.

Näillä käsillä,

sinnuu silitin, syötin, hoisin,

sinu tarpeista huolehin.

Nämä käet ovat vapisseet,

nyrkkiin menneet, levällään levänneet,

paleltunneet ja hionneet.

Nämä käet nyt,

kivusta kärsivät,

kuumottavat, jäytävät,

yhäti toimivat.

Sanottaan, että silimät ovat sielun peili.

Käet kertovat eletystä elämästä,

surusta ja ilosta. Kivusta ja helepotuksesta.

Jokkainen arpi, ryppy tai viiva,

niil on oma tarina.

Siun tarina.