Oululaisessa sanomalehti Kalevassa oli 7.10.1913 uutinen: ”Kurjia perheenisiä. Kolmatta viikkoa sitten lähtivät täältä karkumatkalle Ruotsiin ja sen kautta mahdollisesti Amerikaan suutarit Abram Piuva ja Karl Oskar Tuovinen jättäen kumpikin seitsemänhenkisen perheensä peräti avuttomaan tilaan. Kumpainenkin perhe on jo kääntynyt kaupungin vaivaishoidon puoleen avunpyynnöllä. Mainitut suutarit ovat kumpikin viettäneet juopottelevaa elämää jo pitemmän ajan. Viimeksi lienee karkureita nähty Ruotsissa erään naisen seurassa. Kyllä tarvitsisivat mokomat perheenisät joutua ankaraan pakkotyöhön työllään elättämään omia perheitään.”

Karl Oskar Tuovisen ja Abram Piuvan vaimot olivat nyt amerikanleskiä. Tätä nimitystä käytettiin naisesta, jonka mies oli lähtenyt Amerikkaan ja jäänyt sille tielleen. Tuovisen ja Piuvan vaimoilla oli Suomessa lukuisia kohtalotovereita.

Karl Oskar Tuovinen (1876–) oli avioitunut Oulussa 1898 Ida Sofia Hiltusen (1876 Oulujoki–1966 Oulu) kanssa. Perheeseen syntyi neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Vanhin lapsi, Sylvia Elina, oli isänsä lähtiessä 12-vuotias ja nuorin, Aarne Iivari, vajaa parivuotias.

Ida Tuovinen kertoi 88-vuotiaana 1964 haastattelijalleen: ”Menin naimisiin 23-vuotiaana. Työtäni en jättänyt. Olin kengänpäällisten tikkaaja Kauralan kenkätehtaassa. Mieheni oli jalkinetyöntekijä toisessa liikkeessä…Mies lähti Amerikkaan. Yhteys kotiin lakkasi vähitellen. Ryyppymies oli.”

Lapsuus ja nuoruus

Jalkineteollisuus ja nahkatuotteet olivat Ida Tuoviselle tuttuja lapsesta saakka. Isä Oskari Hiltunen oli nopeasti kasvavan Veljekset Åströmin nahkatehtaiden (perustettu 1860-luvulla) hevosajuri, iloinen, reipas ja säännöllinen. Äiti Maria oli pyykkäri, joka kävi pesemässä pyykit Intiössä Tarkka-ampujien kasarmilla. Lapsia oli kuusi, kolme poikaa ja kolme tyttöä. Ida oli vanhin lapsista ja siksikin jo varhain tottunut työntekoon. Hiltusen kahdeksanhenkinen perhe asui yhdessä pienessä hellahuoneessa Oulujoella, mutta pääsi lasten kasvaessa muuttamaan kahden huoneen asuntoon kaupunkiin.

Koulunkäynti Oulujoen kansakoulussa jäi lyhyeen, koska oli mentävä työhön. Ensin Ida Hiltunen avusti lastenhoidossa Oulun Koskenniskan oluttehtaan konttoristi Björkmanin perheessä. Pian hän oli samaisen oluttehtaan myymälän myyjä.

Mutta nahka-ala kiinnosti. Olihan isäkin Åströmillä. Niinpä Ida Hiltunen aloitti harjoittelijana suutari Liuskin liikkeessä ja oppi kengänpäällisten tikkaamisen taidon. Pian hän sai työpaikan kenkätehtailija Kauralan arvostetussa liikkeessä.

Nopeasti teollistuvassa, noin 10 000 asukkaan Oulussa oli 1800-luvun lopussa liki parikymmentä nahka-alan yritystä. Laajin niistä oli Veljekset Åströmin nahkatehdas, joka vei nahkaa ja jalkineita erityisesti Pietariin. Muut olivat pienempiä jalkineliikkeitä, kenkiä valmistavia ja vanhoja korjaavia suutarinverstaita.

1800-luvun lopussa työväestön ammatillinen järjestäytyminen oli nopeaa. Vuonna 1898 Oulussa toimi jo kahdeksan eri teollisuusalan ammattiosastoa. Valtakunnallinen Jalkinetyötekijöiden liitto oli perustettu 1897. Ida Hiltunen oli Oulun Jalkinetyöntekijöiden yhdistyksen jäsen.

Avioliitto ja oma yritys

Jalkinetyöntekijöiden ammatilliset ja vapaa-ajan suhteet lienevät olleet vilkkaat. Niinpä jalkinetyöntekijät Ida Sofia Hiltunen ja Karl Oskar Tuovinen solmivat avioliiton 1898 ja perustivat oman jalkineliikkeen Oulun Asemakadulle. Parhaimmillaan siinä työskenteli Idan ja Karl Oskarin lisäksi neljä suutaria ja oppipoika. Liike menestyi hyvin, mutta Karl Oskarin alkoholinkäyttö oli kasvava ongelma.

Kun Karl Oskar Tuovinen sitten 1913, juuri ennen 1. maailmansotaa, jätti perheensä ja lähti Amerikkaan, Ida Tuovinen piti yksin jonkin aikaa liikettä toiminnassa. Mutta pian se oli lopetettava. Sota-aikakin vähensi työn ja tuotteiden kysyntää. Ida Tuovinen siirtyi työhön vanhaan tuttuun Kauralan kenkätehtaaseen. Omasta liikkeestä jäi kotiin jalkineiden neulomakone.

Yksinhuoltaja

Miehensä lähdettyä Ida Tuovinen jäi kuuden lapsen yksinhuoltajaksi. ”Piti yrittää perheen eteen. Päivät työssä, illat kotona neulomakoneen ääressä,” hän kertoi 1964. Kalevan uutisen mainitsemasta ”kääntymisestä kaupungin vaivaishoidon puoleen” hän ei kuitenkaan puhu, ehkä ei halunnut muistaa. Sen sijaan hän kertoo jo yksinhuoltajuutensa alkuvaiheessa päättäneensä: lapset pitäisi kouluttaa ja joskus pitää pystyä hankkimaan asunto-osake.

Uuteen työpaikkaan

Oulun Osuuskaupan (perustettu 1901) yhteyteen perustettiin jalkinekorjaamo 1913. Muutaman vuoden kuluttua Ida Tuovisesta tuli työntekijä Oulun Osuuskaupan jalkinekorjaamoon. Isompi työnantaja tuntui yksinhuoltajasta turvallisemmalta.  Oulun Osuuskaupan työntekijä hän oli eläkeikäänsä eli jatkosodan loppuvuosiin saakka.  Myöhemminkin kiireellisinä aikoina hän kävi auttamassa entisiä työtovereitaan muutaman tunnin päivässä.

Ida Tuovinen piti työtovereistaan, esimiehistään, työpaikastaan ja sen ilmapiiristä. Erityisesti hän muisteli haastattelijalleen työtovereiden musiikkiharrastuksia. Oulun Osuuskaupan juhlissa soitti usein erinomainen viulunsoittaja Antti Huhta ja myös haitarinsoittajat Huhtala ja Savilaakso. Huhta oli myös pienen orkesteriryhmän johtaja.

Musiikista nauttinut Ida Tuovinen on mitä ilmeisimmin ollut itsekin musikaalinen.

Sitä Ida Tuovinen kuitenkin muisteli haikeana, että hänellä jäi niin vähän aikaa ”yhteisiin rientoihin leipähuolten takia.”

Amerikanleski

Suomalaisten Amerikan siirtolaisuuden suuret vuosikymmenet olivat 1800-luvun puolivälistä ensimmäisen maailmansodan alkuun. Etenkin Pohjanmaan rannikkoalueilta lähti naimattomia naisia ja miehiä Amerikkaan, perheitäkin lähti.

Perheenisät lähtivät usein yksin, ikään kuin valmistelemaan muun perheen saapumista. Mutta silloin perhe saattoi jäädä hakematta. Jotkut miehet suorastaan hylkäsivät perheensä, pakenivat huoltajanvelvollisuuksiaan Amerikkaan. Näin myös Ida Sofia Tuovisesta ja Ida Maria Piuvasta tuli amerikanleskiä.

Amerikkaan lähteneiden aviomiesten kuolemista, sairauksista, onnettomuuksista ja avioeropyynnöistä tuli Suomeen virallisia ilmoituksia. Muttei siitä, jos mies ”unohti” perheensä Suomeen ja asui Amerikassa avoliitossa toisen naisen kanssa.

Jos amerikanleski Suomessa halusi avioeron kadonneesta miehestään, hän saattoi ilmoittaa asiasta amerikansuomalaisessa lehdessä. Avioero ei ollut virallinen, ellei vastausta saatu.

Amerikanleskiä koskevien tutkimustietojen mukaan Suomessa sosiaalinen ympäristö, yhteisöapu ja työ olivat leskille ja heidän lapsilleen suurin tuki ja turva. Viranomaiset lähinnä huolestuivat kuntien vaivaishoidon kustannusten lisääntymisestä ja kirkko yksinjääneiden vaimojen siveellisyydestä.

Tutkimukset koskevat maalaiskuntia, joissa taloudellinen ja sosiaalinen normisto on ollut tiukempi kuin kaupungeissa. Alussa lainattu Kaleva-lehden uutinen 7.10.1913 heijastaa viranomaiskantaa: amerikanlesket lisäävät kunnan kustannuksia.

Ida Tuovinen asui lapsineen kaupungissa, hän oli ”ammatti-ihminen” ja ei ilmeisesti ainakaan pysyvästi tarvinnut kaupungin tukea. Hänellä oli työpaikka ja yksityistä yritteliäisyyttä. Oulun Osuuskauppa tarjosi hänelle työn lisäksi vapaa-ajan virikkeitä. Oma asuntohaavekin toteutui ajan mittaan.

Lapset

Ida Tuovisen lapset menestyivät hyvin kohtuullisesti Oulun kansakoulussa. Yhteistä heille kaikille oli erinomaiset laulun arvosanat.

Tuovisen haave lasten kouluttamisesta toteutui. Vanhin poika, isänsä mukaan myös Karl Oskar, kouluttautui arvostettuun kirjaltajan ammattiin. ”Hän on kouluttanut omat lapsensa,” Ida Tuovinen totesi haastattelijalleen ylpeänä lapsenlapsistaankin.

Mutta surua ja tuskaakin oli. Pojista toinen, teknillisessä koulussa opiskellut kuoli Kannaksella asevelvollisuutta suorittaessaan 20-vuotiaana. Yhden mieli sairastui yliopistossa.

Tytöistään Ida Tuovinen sanoi: ”Tytöt ovat naimisissa.” Lause kertoo paljon 1900-luvun alkupuolen kaikkien yhteiskuntaluokkien asennoitumisesta tyttöjen koulutukseen. Tyttöjen kouluttaminen ei ollut niin tärkeää, ensisijaisesti heidän tuli päästä hyviin naimisiin.