Hulda Hakala syntyi vuonna 1875 Orimattilan Niinikosken kylän Hakalassa nuorimmaisena Juho Kallenpojan ja Maria Jaakontyttären neljästä lapsesta. Hän sai viettää lapsuutensa ensimmäiset vuodet muiden terveiden lasten tavoin, kunnes yhdeksän vuoden iässä menetti kuulonsa. Hänen puhekykynsä kuitenkin säilyi, ja hän oli tuolloin jo oppinut lukemaankin.

Kuurojenkouluun Porvooseen

Huldan vanhemmat laittoivat tyttärensä syksyllä 1884 Porvoon Kuurojenkouluun, jonka Carl Oscar Malm oli perustanut vuonna 1846 erityisesti kuuroille ja kuuromykille. Koulussa opetettiin viittomakielen lisäksi monia sellaisia taitoja, joiden avulla kuurojen oli mahdollista selviytyä itsenäisesti elämänsä arjessa. Huldan on mainittu olleen teräväpäinen oppilas, joka sai jatkuvasti hyviä arvosanoja. Hän pääsi ripille Porvoossa keväällä 1890 ja palasi sitten kotiinsa Niinikoskelle.

Valistustyötä ympäri Suomen

Juhannusviikolla 1902 Orimattilaan saapui Helsingin kuurojenyhdistyksen lähettämänä neiti Elma Eklund. Hän tutustui vierailunsa aikana Orimattilan, Artjärven ja Myrskylän kuuromykkiin ja heitä askarruttaviin kysymyksiin ja saarnasi heille Jumalan sanaa. Eklund oli kuurojen vanhempien kuuleva lapsi, jolle viittomakieli oli ”se todellinen äidinkieli”, kuten hän on sanonut. Hänestä tuli 24-vuotiaana ylioppilaana Helsingin kuurojenyhdistyksen innostava ja aikaansaava puheenjohtaja.

Orimattilassa pitämänsä jumalanpalveluksen ansiosta Elma Eklundista tuli Hulda Hakalan esikuva. Huldassa heräsi palava halu tehdä työtä kuurojen sisartensa ja veljiensä elämän helpottamiseksi.

Hulda Hakalan valistustyö kuurojen parissa alkoi kesällä 1904, jolloin hän Kuurojen Auttajayhdistyksen pyynnöstä opetti aikuisia kuuroja Kiteellä. Tätä seurasivat vuosina 1907–1910 koko itäisen Suomen alueelle suuntautuneet lukuisat matkat Kuurojen Liiton matka-asiamiehenä.

Matkoillaan Hulda Hakala kokosi yhteen kuuroja ja kuuromykkiä sekä heidän huoltajiaan, pyrki selvittämään heidän ongelmiaan, kertoi koulutusmahdollisuuksista ja koulutuksen tärkeydestä kuuroille. Valistustyön ohessa hän kannusti kuuroja ystäviään liittymään Kuurojen Liittoon ja tilaa­maan sen äänenkannattajaa Kuuromykkäin Lehteä. Tällä tavoin hän osallistui samalla Kuurojen Liiton varainhankintaan.

Matka-asiamiehen tehtävässään Hulda Hakala pyrki edistämään kuurojenyhdistysten perustamista ja niiden toimintamahdollisuuksia. Puhujamatkoillaan hän vieraili useissa yhdistyksissä. Läheisimmäksi – lempilapsekseen, kuten hän itse sanoi – muodostui luonnollisesti Lahden kuuromykkäin yhdistys Valon Säde.

Kuuromykkäin Lehteen lähettämässään kirjoituksessa 1913 hän harmittelee sitä, että Lahden yhdistyksen toiminta oli muihin kaupunkeihin verrattuna huomattavasti vaikeampaa, koska yhdistykseen kuuluvista vain murto-osa asui Lahdessa. Suurin osa asui ympäristöpitäjissä, joista pitkät matkat ja huonot kulkuyhteydet vaikeuttivat kuuromykkien osallistumista. Hän kuitenkin valoi toivoa tilanteen parantumiseen.

Hulda Hakalan työn arvostuksesta kertoo myös se, että hänelle myönnettiin matka-apuraha elokuussa 1907 Kööpenhaminassa pidettyyn ensimmäiseen kuuromykkäin kongressiin, johon Suomesta osallistui yhteensä 40 henkilöä. Kongressissa esille tulleista asioista hän kertoi heti palattuaan matka-asiamiehen työhönsä. Hän toimi myös useamman vuoden Kuurojen Liiton keskushallinnon varajäsenenä.

Opettajaksi Käkisalmeen

Toukokuussa 1908 Hulda Hakala teki matkan Savonlinnaan, Iisalmeen, Kajaaniin ja Käkisalmeen. Käkisalmen yhteiskoululla pidetyssä valistustilaisuudessa keskusteltiin mahdollisuuksista perustaa sinne koulu, jossa voitaisiin antaa opetusta jo aikuisikään varttuneille kuuroille ja kuuromykille.

Rovasti K. Hellen toimi hankkeen innokkaana puuhamiehenä. Tilaisuudessa perustettiinkin kannatusyhdistys valmistelemaan sääntöjä ja varainhankintaa. Hulda lahjoitti 50 markkaa rahaston pohjakassaksi. Koulu avattiin tammikuussa 1909, ja rovasti Hellen pyysi Huldaa sen opettajaksi.

”Koulua pidetään rovasti Hellenin tuparakennuksessa, jossa on kaksi huonetta sitä varten. Pukkisängyt tarjoaisivat rauhallisen levon asumalaitoksessa, kun nyt vain tulisi oppilaita”, kirjoittaa Hulda Kuuromykkäin Lehdessä 2/1909.

Aluksi oppilaita ilmoittautui vain yksi, mutta kevään mittaan saapui muutama oppilas lisää ja talvella 1910–1911 heitä oli kaikkiaan kymmenen, kaikki yli 30-vuotiaita. Opetustyön ohessa Hulda jatkoi aktiivista toimintaansa kuurojen olojen kohentamiseksi ja uusien tilaajien hankkimiseksi Kuuromykkäin Lehdelle.

Inkerinmaan Lempaalaan

Käkisalmessa toimiessaan Hulda tapasi Lempaalan kuuromykkäinkoulun opettajan Juho Hipelin. Heidän tiensä olivat itse asiassa kohdanneet jo vuonna 1888, jolloin juuri opettajaksi valmistunut Juho Hipeli oli tullut tutustumaan Porvoon kuuromykkäkoulun toimintaan. Hän kertoi myöhemmin, että tavattuaan tuolloin vasta 13-vuotiaan Huldan ei hän saanut tätä enää mielestään.

Hulda Maria Hakala ja Juho Hipeli vihittiin kesäkuun 20. päivänä 1912 morsiamen kotona Niinikoskella. Vihkimisen toimitti Jyväskylän kuuromykkäkoulun johtaja pastori E. J. K. Luoma, joka toivotti vihityille Korkeimman siunausta,

” kun he nyt yhdessä voivat samalla uralla ahertaa noitten yhteiskunnan lapsipuolten, kuuromykkäin, valistamiseksi yhteisvoimin toinen toistansa tukien ja Luojaansa luottavina, kuten tähänkin asti, siksi kunnes elon ilta joutuu ja työpäivä päättyy ijäiseen lepoon ja rauhaan Isän kodissa Ylhäällä, jonne kaikki lopulta päästä toivomme.”

Edessä oli muutto kauas Lempaalaan, Pietarin kuvernementtiin. Siellä Hulda ryhtyi avustamaan miestään Lempaalan kuuromykkäinkoulun opettajana. Kesällä 1913 syntyi perheeseen tytär Helmi.

Juho Hipeli oli syntynyt 10.4.1867 Lempaalan pitäjän Hipelinmäen kylässä, valmistunut Kolppanan seminaarista 1888 ja toiminut Venjoen kuuromykkäinkoulun opettajana 1889–1891. Kun koulu sieltä siirrettiin Lempaalaan, Hipeli siirtyi sen mukana.

Juho Hipeli toimi aktiivisesti kuuromykkien olojen parantamiseksi, mutta myös koko Inkerin kansan hyväksi. Hänet valittiin valtakunnan duuman valit­sijamieheksi 1906 ja Lempaalan pitäjän vanhimmaksi. Hän toimi myös Raittiusyhdistys Inkerin toimikunnan jäsenenä, puhujana ja luennoitsijana. Huldasta hän sai oivallisen tukijan, aktiivisen osallistujan ja vaikuttajan.

Koulun sijainnista Hulda kertoo Kuuromykkäin Lehdessä:

 ”Se sai omat huoneensa kirkon ja pappilan vieressä, mäen kukkulalla, harvinaisen kauniilla paikalla. Siitä on laaja näköala yli kauniitten suurien järvien ja metsäisten vuorien. – – Lempaala on maalla, kaukana rautatiestä. Parkalan asema Pietarin – Viipurin radalla on lähin asema. Sinne on yli 36 km.”

Kuuromykkäin Lehden ahkera avustaja

Hulda Hakala kirjoitti innokkaasti Kuuromykkäin Lehteen. Aiheet vaihtelivat herkistä joulutarinoista muistokirjoitukseen äiti-Marian poismenon johdosta, vegetarismin hyödyistä ja nautintoaineiden vahingollisuudesta pikkulinnuille rakennettavien pönttöjen pikkutarkkoihin rakennusohjeisiin. Inkerinmaa, sen historia ja kuuromykkäin koulun toiminta siellä ovat olleet hänen useamman artikkelinsa aiheina vuodesta 1912 lähtien, kun hän oli jo asettunut Lempaalaan.

Lukijan eteen piirtyy kuva uskonnollismielisestä, vaatimattomasta, mutta samalla vahvasta naisesta, jolta ei jää huomaamatta läheisten ja heikompien hätä. Hän seuraa tarkasti historian suuria käänteitä ja arvioi niiden vaikutusta.

Hulda Hakalan viimeinen kirjoitus, vuoden 1917 Kuuromykkäin Lehdessä julkaistu Kevättervehdys rakkaille Suomen kuuromykille on kuin pakahtuneen onnen purkauma, kun helmikuun 1917 vallankumouksen seurauksena ”kaikki Venäjän kansat ovat tasa-arvoisia. Jokainen maan asukas, niin mies kuin nainen on vapaa. – – Näin ollen suokoon Jumala, että me kuuromykätkin elämässä ja toiminnassa oppisimme käyttäytymään vapauden arvon mukaisesti.”

Vainottuna mutta uskossaan lujana

Haave Inkerin kansan vapaudesta vaihtui moninkertaiseen pettymykseen ja kärsimykseen bolshe­vikkien lokakuun vallankumouksen myötä.

”Syyttömiä ihmisiä ajettiin pois kodeistaan, ja kuolema uhkasi niitä, jotka eivät voineet taipua kommunistien oppeihin. Näitä kauhun, raakuuden, jumalattomuuden ja uhkausten aikoja ei opettaja Hipeli enää jaksanut kestää, vaan sai hän sydänhalvauksen ja kuoli ennen kuin murhaajan kivääri ennätti lävistää hänet. Sitten tulivat kommunistit, etsivät käsiinsä koululta kaikki uskonnon oppikirjat, raamatut ja virsikirjat, rukouskirjat ja kaikki uskonnolliset kuvat koulun seiniltä ja polttivat ne.

Rouva Hipeli olisi saanut jäädä asumaan koulutalolle, jos hän olisi luvannut olla opettamatta uskontoa oppilaille. Mutta Hulda-rouva oli rohkea ja jumalanpelkäävä ja sanoi: ”Minä tahdon aina opettaa kuuroille jumalansanaa, sillä sitä he tarvitsevat.” Tämän rohkeutensa tähden hänet ajettiin pois koululta ja koulu muutettiin kommunistien kokoushuoneeksi. Hulda muutti pienen tyttärensä Helmin kanssa lähelle koulua omaan pikku rakennukseen, jonka hänen miehensä oli joskus rakennuttanut.”

Inkeriläisistä tuli Neuvostoliiton kansalaisia. Rajat sulkeutuivat, kirjeitä ei uskaltanut enää kirjoittaa. Viestejä Inkerinmaalta Kuuromykkäin Lehteen ei enää tullut. Hulda Hakalan tiedetään päässeen käymään rakkaalla synnyinseudullaan Niinikoskella vielä kerran, todennäköisesti aivan 1920-luvun lopulla, jolloin hän oli kertonut läheisilleen olleensa usein kuolemanvaarassa.

”Kerrankin asetettiin hänet seisomaan lattialle ja kommunisti piti kivääriä hänen rintansa edessä. Kommunistipäällikkö kysyi: ”Oletko valkoinen vai punainen?” Siinä oli kuolema lähellä. Mutta Hulda vastasi rauhallisesti: ”Minä olen vain kuuromykkä, enkä minä ymmärrä valkoista enkä punaista.” Ampuja hämmästyi ja laski kiväärinsä alas:” Saat mennä, kun olet vain kuuromykkä.”

Hän kertoi myös, miten hänestä oli sittemmin tullut sairaiden parantaja, kaikki lääkärit kun olivat paenneet henkensä edestä Inkerinmaalta. Hulda, joka oli nuoruudessaan oppinut lääkitsemään omaa terveyttään kasvispitoisella ruolla ja Kuhne-kylvyillä, sai hoidettavakseen paljon sairaita ja pystyikin heitä auttamaan opeillaan. Näin hän ansaitsi elantonsa.

Viimeinen leposija

Hulda Hipelin viimeisistä vaiheista ja tarkasta kuolinpäivästä ei ole tietoa. Hänen Lahdessa asunut veljensä Hjalmar Hakala oli kuitenkin vahvistanut syksyllä 1933 Kuuromykkäin Lehdelle sisarensa kuolleen kyseisen vuoden alussa. Viimeiset hautaukset Lempaalan kirkkomaahan tiedetään suoritetun juuri kyseisenä vuonna. On siis todennäköistä, että Hulda ja Juho Hipeli ovat saaneet viimeisen leposijansa heille rakkaalta paikalta