Hilma Wilkmanin karjakkokoulun aikoja

Ihminen on luotu maailmaan tekemään työtä ja ansaitsemaan sillä toimeentulonsa, sen vuoksi on jokaisella vähänkin ajattelevalla ihmisellä pyrkimys päästä jollakin tavalla eteenpäin. Toiset pyrkivät vaan ilman kouluja, itsekseen etsien sitä tienpäätä, jota myöden heidän tulisi alkaa elämän uransa maanpäällä. Toiset taas pyrkivät kaikenlaisiin ammattikouluihin, saadakseen niissä opastusta elämän monimutkaisella taipaleella. Melkein poikkeuksetta ovat ihmiset siksi itsekkäitä, että he ajattelevat vaan omaa toimeentuloansa ja tietysti täytyykin sitä ajatella, sillä harva taitaa olla siinä asemassa, että ilman minkäänlaista työtä – olkoonpa se työ sitten mitä laatua tahansa – tulee toimeen maailmassa. Monet haparoivat sinne ja tänne tahtomatta löytää sitä oikeata uraa, vaan toiset löytävät sen jo aivan nuorena ja ovat kuin luodut toimeensa.

Vuosikausia minäkin jo haudoin mielessäni tuumaa lähteä pois kotoa. Monenlaisia työaloja pyöri ajatuksissani, mutta en vaan päässyt varmuuteen, mikä niistä olisi paras ja suurempana syynä oli myös se, kun kotoa ei olisi päästetty pois, enkä voinut lähteä vastoin vanhempaini tahtoa. Sitten Pääsiäisten pyhinä vv. 1910 tuli eräs hyvä ystäväni luokseni käymään ja hän kertoi olevansa aikeessa hakea Orismalan yhd. karjanhoito- ja meijerikouluun ja kehoitti minua myös hakemaan sinne. Rupesin vähän sitä asijaa ajattelemaan ja kun eivät kotoväetkään enää niin jyrkästi kieltäneet, kun koetin selittää, ettei minulla kuitenkaan olisi tilaisuutta koko ikääni kotonakaan olla ja että sittekös sitä vasta vanhana lähtisin. Päätin siis kuitenkin hakea Orismalaan.

Minulla ei ollut minkäänlaisia todistuksia käytännöllisestä työstä karjanhoitoalalla ja sellaisilla olisi ollut parempi pääsyn mahdollisuus. Menin sen vuoksi lähipaikalla olevan tunnetun karjatalonomistajan kunnallisneuvos Kiipulan puheille, sillä luulin hänen siksi paljon tuntevan kotiolojani, että olisi voinut antaa jonkinlaisen todistuksen siitä, että olin jonkun verran lehmiä hoitanut, vaikkakin vaan kotonani- pientä karjaa. Eikö h:ra Kiipula tuntenut kotoani, tai eikö hän tahtonut antaa sellaista lappua, siitä en tiedä, mutta kuitenkaan ei hän sanonut voivansa mitään sellaista antaa. Hän kehoitti minua käytäntöön tulleen uudemman koulujärjestelmän avulla pyrkimään karja-alalle, sano sen tulevan ehkä helpommaksikin ja olevan paljon käytännöllisemmän. Mitä omiin tietoihini siitä harjottelutavasta ja tarkoituksesta tuli, niin olin aina ollut siinä luulossa, että se tarkoitti vaan todistusten saantia pääsyä varten käytännöllistietop. kouluihin ja pidin sen vallan tarpeettomana; mutta kun h:ra Kiipula selitti oikein harjoittelun tarkoituksen ja mihin se edellyttää, niin aloin itsekin ajatella asijaa ja hankin todistukset kuntoon ja nähtyäni sitte vielä sanomissa ilmoituksen – lähetin hakupaperit Hämeenläänin maanviljelysseuralle ja jouduin harjoittelijaksi Akaan Kurvolaan.

Mitä siihen toveriini tulee, niin hän jäi nuoruutensa tähden pois, eikä ole sen paremmin karja-alalle lähtenyt. Kun sitten syksyllä läksin kotoa harjoittelupaikkaani, kuvittelin mielessäni ja melkeinpä pelkäsin näkeväni suuria kirjavia, tahi ehkä tumman punaisia lehmiä ja suuria vihaisia sonnia, kuten yleensä suurissa kartanoissa on. Suuresti ihastuin sen tähden nähdessäni samanlaisia vaaleanruskeita pieniä lehmiä, joita olin kotonanikin hoitanut. Navetta tuntui niin valoisalta ja hauskalta, eikä työkään kovin rasittanut syksytalvesta. Vuoden kuluessa lisääntyi työkin ja syksyllä oli työtä mielestäni liian paljon. Sen työn jaksoi kyllä tehdä, mutta ei ehtinyt tehdä sitä kunnollisesti ja työnteko muodostui sellaiseksi konemaiseksi. Ja sen vuoksi oli paljosta työstä se haitta, ettei siinä ehtinyt minkäänlaista huomiota heittämään sivullepäin, eikä siis tarkemmin tutustumaan eri yksilöihin. Oli siinä hyväkin puolensa, kun piti väkistenkin oppia järjestämään työnsä niin, ettei olisi tullut yhtään hukka-askelta, sillä pienikin hukkaan mennyt aika saattoi pian myöhästymään kaikki työt.

Opetusta karjanhoidossa olin tilaisuudessa jossain määrin saamaan karjakolta ja etenkin kartanon omistajalta Agron. Saviolta, joka itse on karjanhoitoon hyvin perehtynyt ja mielellään neuvoi kun vaan tilaisuus sattui. Sitten oli vielä se hyvä puoli, että harjoittelupaikassani usein kävivät tietop. koulun opettajat ja olin siis tilaisuudessa heiltä saamaan hyödyllisiä neuvoja. Valvojana oli ensin Hämeen läänin maanviljelysseuran konsulentti Agr. Koljonen, mutta hän ei monien toimiensa ohella ehtinyt harjoittelijoiden töitä seuraamaan. Ei siis ollut juuri mitään tietoa tarkastuksesta, kunnes tämä toimi siirtyi Tietop. koulun opettajattarelle n:ti Ilvoselle. Hän sitten paremmin järjesti vuorot navetassa ja valvoi kirjanpitoa. Kun tiesi ettei se ollut vaan siinä, että paperit tuli täysi numeroita, vaan että ne myös joutui tarkastettavaksi, onko laskettu oikein, niin tietysti täytyi yrittää parhaansa jälkeen. Vaikka kyllä harjoitteluvuonna sai oppia käytännöllisessä työssä ja jonkun verran kirjanpitoakin, niin minun mielestäni sentään puuttuu vielä paljon, ennenkö luulen kykeneväni järkiperäisesti karjaa hoitamaan. Pidän sen vuoksi tarpeellisena käydä tietop. kurssin.

Jouluaatto v.1911

Muistan erään talvisen päivän. Taivas oli ohuen pilven peitossa ja putoilipa toisinaan vähän lumihiutaleitakin ennestään melkein lumettomaan maahan. Se oli jouluaatto v. 1911. Kaikkialla oli kiirettä ja hälinää ollut jo usean päivän, eikä ihmekään, sillä valmistuttiinhan vastaanottamaan kristikunnan suurinta juhlaa, joulua, jota vietetään ihmiskunnan vapahtajan syntymän muistoksi. Jouluaattoaamuna nousin varhain, vaikka olinkin valvonut edellisenä iltana valmistaessani erästä pukua. Ensiksi menin navettaan, sillä olin lomapäivinäni päättänyt hoitaa kotini lehmät, että äiti sai edes jonkun päivän olla siitä huolesta vapaa. Loppupäivä kului kaikellaisissa pienemmissä hommissa, sillä suuremmat työt oli tehty edellisinä päivinä syystä, että yllämainittu päivä sattui olemaan sunnuntai. Veljeni toi kuusen , jonka laitoin sellaiseksi kuin osasin ja näyttipä siihen pikku-sisko, jota varten juuri sen laitoinkin, olevan kovin ihastunut. Kun sitte oli syöty illallinen, niin siirryimme kaikessa rauhassa kukin omiin hommiimme; luimme ja katselimme, kun eräs kotini läheisen naapurin renki, joka sattui tulemaan silloin kotiini, leikki pikku-siskon kanssa kuusen ympärillä. Mériä (se on siskon nimi) huvitti niin kovin, että oli aivan nauruunsa tukehtua, kun tuo mies oli pelkäävinänsä ja juoksi piiloon kuusen taakse Mérin peloitellessa sellaisella jäniksellä. Kun muistelen jouluaattoiltaa vuosi takaperin, jolloin olin ensimmäistä joulua poissa kotoa, niin kyllä se teki aivan toisen vaikutuksen. En viime vuonna joulusta mitään tietänyt; navetassa sentään joulukynttilät kuusessa loistivat muistuttamassa meillekin, että oli joulu, mutta mitään muuta tietoa ei meillä joulusta ollut ja kun illalla pääsimme asuntoomme, nukuimme paikalla, nauttimatta sen enempää jouluillantuottamista juhlatunnelmista. Kotiinsa joulua viettämään melkein jokainen pyrkii, jos suinkin on pääsyn mahdollisuus ja eipä suotta, sillä ei missään sentään joulu tunnu siltä, kuin sen pitäisi tuntua, kuin juuri kodissa.

Se vaan oli ikävää minun kodissani, kun isä oli sairas eikä voinut olla muualla, kuin sängyssä ja äidinkin oli pää kipeä koko jouluaaton, mutta olinhan kotona ja siinä on jo hyvin paljon, vaikka näin poissa ollen vasta tulee kodin arvon oikein ymmärtämään, Kuten ylepänä olevasta näkyy, kului minun jouluaattoni kaikessa hiljaisuudessa kodin lämpimien seinien sisällä, jossa sain rauhassa kerätä uusia voimia taas heti joulun jälkeen alkaneita koulutöitä varten.

Toijala 12.12.1911, Hyvä Veli! Tervehdys taas täältä Toijalasta! – Täällähän sitä olen taas aikaa kuluttanut muutaman viikon ja olen voinut oikein hyvin. Kuinka sinä olet voinut; kuinka isä, äiti ja pikkusisko? Kerron tässä vähän miten matkani tänne sujui. Tulin aivan yksinäni L:koskelle ja saavuin asemalle vähän liijan aikaisin ja kun ei siellä näkynyt ketään tuttuja, niin en viitsinyt asemalla odottaa, vaan menin A:lle ja odotin siellä junan tuloa. Tultuani asemalle takaisin, oli siellä pari tuttavaa, jotka matkustivat H:linnaan. Oli tavattoman hauska matkustaa edes vähän matkaa heidän kanssaan; sainhan jutella yhtä ja toista. En ollut heitä tavannutkaan sen jälkeen, kun kotoa läksin harjoittelijaksi. He pyysivät minua jäämään siksi päiväksi H:linnaan, mutta eihän minun sopinut, sillä silloin en olisi ehtinyt ajallaan kouluun. He jäivät siis H:linnan asemalle ja minä jatkoin matkaani Toijalaan.

Toijalan asemalla odotin vähän aikaa pohjoisesta tulevaa junaa, jossa tuli yksi harjoittelutoverini ja toinen toverini oli erään tuttavani kanssa tullut asemalle vastaan. Niin me sitte lähdettiin ensiksi kortteeriin ja sitte kiireesti koululle. Sitä ensimäistä koulupäivää en niin tarkoin muista, siitä kun on jo niin pitkä aika. Sen verran toki muistan, että tervehdittyämme johtajaa ja opettajatarta, sekä tulevia tovereita, alettiin ensimmäinen koulupäivä laululla ja sitte kirjoitettiin kaikkien nimet ja koottiin samalla kurssimaksut. Lopuksi myös laulettiin ja sitte siirryttiin ruokasaliin. Ruokasalissa oli kaksi pitkää pöytää katettu valmiiksi, odottamassa uusia ystäviänsä ja hyvällä ruokahalulla sitä sitte alettiin syömään. Johtaja istui toisen ja opettajatar toisen pöydän päässä. Me, Kurvolaiset, jouduimme ensiksi pöytäjärjestäjiksi, kun olemme vähän tutumpia, kuten opettajatar sanoi.

Syötyämme menimme kortteeriimme Kottilaan. Emme sitte olleet koululla, paitsi illallisella kello 7. Asuntomme on oikein hauska ja isäntäväkemme näyttävät sivistyneiltä ja hyvänlaisilta. Kyllä alku siis näyttää hauskalta, jos vaan muuten onnistaa ja jaksaa painaa kaikki opetukset mieleensä, kun ei ole tottunut läksyjä lukemaan. Tuonnempana kirjoitan uusia kuulumisia. Sanon siis hyvästit ja parhainta vointia kaikille kotiväelle toivon! Sen muistan iso-äidin kertoneen että hänellä ja Tikulla (veljellä) oli läheiset välit. Siihen aikaan kun koulu aloitettiin vasta 9 vuotiaana ja muistaakseni Hilma ja hänen veljensä kävivät koulua Leppäkoskella koska Tanttalassa ei ollut koulua. Matka oli pitkä ja synkkää kuusikkoa. Silloin kun Riku jo oli koulussa mutta Hilma ei vielä ollut, Hilma saattoi Rikun puoleen väliin matkaa ja sitten molemmat juoksivat loppumatkan, Riku kouluun ja Hilma kotiin. Näin ei Rikun tarvinnut mennä aamupimeällä yksin koko matkaa. Myös sen iso-äiti kertoi, että kun hän oli käynyt kansakoulun, opettaja tuli kotiin asti puhumaan että Hilman kannattaisi jatkaa opiskelua, mutta eihän nyt torpan tyttö siihen aikaan kouluja käynyt kun ei moni talollisenkaan lapsi. Ei yksinkertaisesti ollut rahaa ja mahdollisuuksia.

Veli jäi pitämään kotitaloa ja jossain vaiheessa se oli mahdollista lunastaa vapaaksi, jonka hän tekikin. Veljen leski myi talon koska ei yksin kahden pienen lapsen kanssa sitä pystynyt pitämään. Se oli Hilmalle kova paikka, vaikka Hilma oli jo silloin karjakkona muualla. Mutta aatteiltaan Hilma ainakin oli työväen aatteen puolella. Tässä yksi kirjoitus josta huokuu juuri tämä työläisen (tai harjoittelijan) oikeuksien puolustaminen: Mitkä työt kuuluvat harjoittelijalle? Karjanhoitoharjoittelijoille tietysti kuuluu vakituisena työnä navetassa ja siihen kuuluvissa aloissa työskenteleminen. Muutamissa harjoittelupakoissa käytetään harjoittelijoita kaikkiin taloudessa esiintyviin töihin sekä sisällä, että ulkona. Kysymykseen olisiko sopivata näin menetellä tahtoisin ainakin minä puolestani esittää, että harjoittelijalle pitäisi kuulua ainoastaan karjanhoitoalaan kuuluvat työt. Luulen että harjoittelijaksi mennään tarkoituksella saada perehtyä järkiperäiseen karjanhoitoon sitävarten valituilla tiloilla ja kun suurimmaksi osaksi maanviljelysseurat ovat ne, jotka harjoittelijoille palkan maksavat, niin pitäisi harjoittelijoita olla vaan sen verran taloissa, kuin niissä löytyvää karjaa varten tarvitaan hoitajia. Jos talossa tarvitaan palvelijoita muihin töihin, niin palkatkoon talo ne itse. Harvassa paikassa sentään lienee niinpaljon harjoittelijoita, että heille karjan sisällä ollessa jäisi aikaa liijaksi. Se väliaika, jonka saa olla navetasta pois on kyllä tarpeellinen itsensä ja vaatteensa puhtaana pitoon, sekä raporttien tekoon y.m. Sitäpaitsi sanotaanhan laulussakin:”Kenkään meistä ei raataa saada juhtana väliin täytyvi poltteen laata otsalta.”

Onhan tunnettua että navettatyöt täytyy alkaa aikaisin aamulla ja illalla ei myöskään ole hyvä tulla aikaisin pois navetasta, sillä ilta- ja aamulypsyn väli tulisi silloin liian pitkäksi. Jos nyt ei yhtään saisi päivällä levähtää, niin luulen, ettei se innostusta kovinkaan paljoa lisäisi. Kesällä kun useissa paikoissa on koko karjat ulkona, eikä ole niistä niin suurta vaivaa, kuin talvella, niin kun on ensin kunnollisesti tehty vakinaiset karjanhoitoon kuuluvat työt, jos sitte jää aikaa siksi paljon niin ei suinkaan ole vahingoksi tutustua muihinkin töihin ja oikeastaan pitäisikin esim. ohjata harjoittelijat havainnollisestikin tietämään, mistä ja millä keinolla saadaan karjalle tarvittavat rehut, mutta vakituisen-pakollisen-sivutöiden teon ei pitäisi tulla päiväjärjestykseen karjanhoitoharjoittelijoiden töitä määrättäessä. Sellaisesta n.k. ulkotöiden teosta usein johtuu sellaista, että saattaa joskus jäädä karjanhoito sivuasijaksi, välttämättömimmät työt vaan hosutaan tehdä, että ehdittäisiin näihin töihin. Sellaiseen tottuneista harjoittelijoista tulleille karjakoille voipi joskus tulla mieleen, että saattaahan sen työn vähemmälläkin sivuuttaa, kunhan vaan päälimmiten tulee silitettyä, kun ei sitä harjoittelupaikassakaan vaadittu, vaan asetettiin muut toimet edelle. Toisissa paikoissa kyllä vaaditaan sentään täsmällisyyttä navettatöissäkin, mutta vaaditaan niin paljon sivutöitä, ettei harjoittelijat ehdi esim. raporttiansa laskemaan, eikä pyykkiänsä pesemään, paitsi yöllä. On kyllä määrä antaa vapaapäiviä, mutta on paikkoja, joissa ei harjoittelijalla ole tietoakaan vapaapäivistä, jos ei itse tietä säännöistä eikä siis osaa vaatiakaan niitä vapaapäiviä. Sellainen ei ole mitään toivottavaa kohtelua, niin eiköhän olisi parempi teettää yksinomaan niitä töitä, kun karjanhoitoharjoittelijan nimikin osoittaa.