Hilma Sofia Paasosta, mummustani, omakohtainen muistelu

Hilma, rakas mummuni, isäni äiti syntyi 1800-luvun lopulla maalaistaloon. Perhe hankki elantonsa pientilaltaan.

Hilma avioitui miehensä Hugon kanssa 1900- luvun alkupuolella. He rakensivat talon Hugon maille muutaman kilometrin päähän, jokitörmälle. He elelivät pientilan töitä tehden. Hilma hoiti muutamaa lehmää ja Hugo viljeli maata ja teki metsätöitä. Perheeseen syntyi lapsia yhteensä seitsemän, joista kaksi kuoli  hyvin pieninä. Lapsista yksi oli tytär. Isäni oli toiseksi nuorin poika.

Isäni ja äitini avioiduttua 1950-luvun alkupuolella he asuivat mummulan peräkamarissa. Äitini toi myötäjäisinään mummulan navettaan yhden lehmän ”Punakorvan.” Minä synnyin mummulaan ja vartuin siellä kaksi vuotiaaksi. Isäni rakensi omakotitalon mummulan kujan päähän, maantien varteen, ”Pellonpäähän”. 

Lapsuudessani vierailin mummulassa päivittäin. Kuljeskelin  kujaa pitkin, nautiskellen, kukkia poimien ja mummulle ne vieden.  Pohdiskelin sitäkin, jos isä ja äiti kuolevat niin minä muutan sitten mummulaan asumaan. Kesäisin kävimme toisten kylän lasten ja pienempien sisarieni kanssa mummulan rannassa uimassa. Saatoimme viettää siellä kesäpäivää hietanahkisia pyydystellen ja kalastellen mato-ongella. Välillä pulahdimme jokeen. Ja mikä parasta kävimme mummulassa tankkaamassa välillä. Saimme nauttia mehua, voileipää ja mikä parasta pikkuleipiä myös. Muistan mummun kerran käyneen meidän kanssa uimassa. Hän ui käsipohjaa valkoinen  laamapaita päällä ja pikkuhousut jalassa. Hänellä ei ollut uimapukua. Pari kertaa viikossa oli mummun kauppa-autolla käyntipäivä. Silloin me  kaikki kylän lapset  viiletimme jonoon tienvarteen odottelemaan mummun ulostuloa kauppa-autosta. Hänellä oli antaa kaikille joko tikkari, purkka tai muuta vastaavaa karkkia. Hän oli koko kylän ”Himmu”-mummu.

Talvisin laskimme mummulan törmältä mäkeä ja välipala- tankkausasemana toimi   mummula. Voi, miten hyvältä maistuikaan pikkurieskavoileipä voilla voideltuna ja kuuma kaakao! Mummuni leipoi meille lastenlapsilleen pieniä rieskoja ja aina laittoi mukaan lämpimiä kotiinviemisiksikin. Ja voi, sitä rusinapullaa!

Iltaisin hiihdin mummulaan mustilla mäystinsuksillani, isäni, pellolle, tekemää latua pitkin. Istuin kiikkutuoliin. Kuuntelimme mummuni kanssa yhdessä iltahartauden radiosta. Oli levollinen ja rauhallinen tunnelma. Mummuni varoitti, elävin esimerkein,  elämän vaaroista ja ohjasi kulkemaan oikeaa tietä. Siten hän  neuvoi, miten tyttönä tulee olla ja naisena kasvaa, mainettaan menettämättä. Hän auttoi naapureita vieden heille leipomiaan lämpimäisiä. Muistikuvaani piirtyy mummuni istumassa leivinuunin äärellä  paistamassa leipäjuustoa, hyräillen jotakin virttä. Lehmä oli poikinut. Ternimaidosta hän valmisti myös uunijuustoa. Talkoohenki oli kylällä  voimissaan. Jos kylällä oli häät tai hautajaiset niin ne yhdessä järjestettiin. Mummukin alkoi sinne heti leipomaan. Uuden perheenjäsenen synnyttyä kotiin vietiin, saunaruuiksi, leivonnaisia. Mummuni piti kuuleman mukaan hyvän onnittelupuheenkin. 

Mummun kanssa sain osallistua kodeissa järjestettäviin leastadius-seuroihin. Ne koin ihan mukavina, koska siellä tapasin kavereita ja siellä laulettiin ihania lauluja ja herkkuja oli tarjolla kahvipöydässä. Talvisin kuljimme jäätietä pitkin joen toiselle puolelle. Se oli jännittävää ja joskus pelottavaakin. Kotiin palatessa saattoi olla ihan säkkipimeää ja siten polku meinasi mennä hukkaan. Mummuni puhui minulle hyvästä rakastavasta jumalasta. Mummuni ei tuominnut ketään. Hän ymmärsi ja puolusti ihmistä. Hän toimi myös sovittelijana.

Muistoni lapsuudenajan joulukirkkoon liittyy hevosreki-ajeluun. Setäni kuljetti meidät hevosella. Lähdimme hyvin varhain muutaman kilometrin mittaiselle kirkkotielle. Mummuni kanssa  kääriydyimme vällyihin ja  villi hevonen juoksi lujaa ja varsinkin paluumatkan se kaarsi lujaa tosi tiukan mutkan. Reki heilahteli ojanpenkkaan. Vähän pelottikin. 

Mummuni tuurasi joulupukkia muutamana vuonna. Olihan se ihana. Muistoissani ovat vieläkin uudet, ruskeat, karvakauluksiset, nahkaiset edessä vetoketjulliset, talvikengät. Voi, miten ne olivatkaan lämpimät! Muistan, kuinka usein koulumatkalla paleli jalkoja. Talvikenkiä ei aina ollut vaan monoilla ja kumisaappailla käveltiin.Muistan yhdet huopatossut omistaneeni, joiden pohjat juoksin puhki. Niissä ei ollut silloin vielä kumipohjia. Kuljin kävellen vajaan kolmen  kilometrin matkan  joskus hiihtäen tai potkuroimalla kansakoulun neljä ensimmäistä luokkaa. Joskus paukkupakkasilla äitini sai järjestettyä naapurin taksiautoilijalta minulle koulukyydin, jos autoon sattui jäämään tilaa sellaisilta, jotka saivat ilmaisen koulukuljetuksen. Se ”Topin” Popedan kyyti oli  harvinaista herkkua.

Mummuni ainoa tytär oli muuttanut miehensä kanssa Kanadaan 50-luvun alussa paremman elämän toivossa. Se oli mummulle kova paikka. Tytär kirjoitti usein äidilleen. Mummuni luki ensin itse kirjeen ja pyysi minua lukemaan sen uudellen ääneen. Hän asettui sängylleen lepäämään ja kuuntelemaan. Aina hän itki. Sitten hän keitti päiväkahvit. Nautimme ne maukkaan mummun leipoman pullan kera keittiön pöydän äärellä. Kotona en vielä juonutkaan kahvia. Sitten mummuni asettui kutomaan sukkaa. Milloin harmaassa sukkalangassa oli punaista, milloin sinistä raitaa. Riippuen siitä, oliko lahjan saaja nainen vai mies. Mummuni sai paketteja tyttäreltään. Voi, miten sitä joulupakettia odoteltiin ja aina oli meille lapsillekin sieltä jotakin mummulla jaettavana.

Vartuin murrosikään ja aloitin keskikoulun. Mummoni ymmärsi tarpeeni ja kotini niukan, mutta riittävän, taloudellisen tilanteemme. Usein hän oli tuonut minulle eteisen ikkunalaudalle muutaman kolikon ostaakseni karkkia, kun jouduin koulun jälkeen odottelemaan linja-autoa koulusta kotiin. Lisäksi sain muutaman rieskavoileivän, meetwurstilla päällystettynä, evääkseni. Äidilläni oli huoli. Hän luuli, että mummuni kosiskelee minua itselleen. Ei sellaiseen ollut mitään syytä. Kyllähän minä tiesin, missä minun kotini oli. Mummuni ja pappani olivat luovuttaneet papan isälle esikoispojan kasvamaan ja siten saamaan taloudellisesti paremmat elinolosuhteet. Tämä tapaus ehkä aiheutti äidilleni huolen.

Pari vuotta käytyäni keskikoulua meidän perhe muutti lähikaupunkiin Ouluun, isäni työn perässä. Kävin joka viikonloppu mummun luona. Siivosin hänelle ja yövyin hänen luona. Iltaisin mummuni avasi nutturansa ja kampasi pitkiä, hopeanharmaita, kauniita, hiuksiaan  rauhallisesti,  tyttärensä Kanadasta lähettämä, kaunis, yöpaita päällä. Hetki oli harras ja kiireetön. Jutusteltiin rauhallisesti. Aina ei minulla ollut rahaa paluukyytiin. Luotin siihen, että mummu antaa rahaa. Aina hän antoi. Hän sanoi minun tarvitsevan rahaa Filmstars-ripsivärin ostoon ja pääsylippuun Pyrinnön tansseihin. Niitähän minä tarvitsinkin silloin. Hän antoi minulle rahaa ensimmäisten korkokantaistenkenkien ostoon. Ihanat ensimmäiset, ruskeat, rusettikoristeiset,  nahkat kannoista repaleiseksi poljetut, muistorikkaat korkkarit koristavat minun makuuhuoneen hyllyä, muistuttaen minua mummusta.

Mummuni oli moderni nainen. Hymyillen muistelen vieläkin, kun hän esitteli minulle mekkojaan kysellen, minkä pituinen helma pitää nyt olla voidakseen uudistaa mekkoja. Hänellä oli  ompelijan tekemiä kauniita mekkoja ja myös hattuja, takkeja ja käsineitä sekä kenkiä ja käsilaukkuja. Etenkin lehmistään luovuttua mummuni liittyi erilaisiin naisjärjestöihin ja osallistui tilaisuuksiin pitäen puheita. Hauska muisto liittyy tilanteeseen, kun mummu jätti kotoalähtönsä viimetippaan ja pyysi meitä lapsia menemään linja-autopysäkille, maitolavan luo,  pysäyttämään linja-auto pyytäen kuljettajaa  odottamaan hetken mummua. Jännityksestä jäykkänä siellä odoteltiin, kerkiääkö mummu. Ja sieltä hän juoksee kujaa pitkin, popliinitakki avoimena lepattaen, harsohattu keikkuen päässä, matkalla Maatalousnaisten tilaisuuteen. Mummu kerkesi. Huh, kyllä helpotti!

Ollessani rippikouluikäinen mummuni kuoli. Harmittelen, kun en ehtinyt käydä mummuani tapaamassa hänen lyhytaikaisella vanhainkoti-jaksolla. Hän oli kaivannut minua luokseen. Surin kovasti mummua. Hautajaisten jälkeen kävin ystäväni luona Iissä, haikein mielin.

Elämäni jatkui avioliiton ja lasten myötä. Valitsin hoitajan uran. Kas kummaa koko elämäni olen hoitanut ikäihmisiä erilaisissa olosuhteissa. Jatkokoulutuksien myötä kirjalliset tuotokseni ovat liittyneet ikäihmisten hyvinvointiin. Niiden myötä olen saanut syvällisempää tutkimustietoutta ikäihmisistä ja  ura on aina auennut antoisammaksi. Uskon rakkauteni mummua kohtaan antaneen minulle myönteisen vanhuskuvan, elämäneväät ja ohjanneet minun ammatinvalintaa. Mummuni antoi vahvan, osallistuvan ja ajassaelävän, hengellisen, armollisen ja armahtavan, naisen mallin. Se antaa uskon naisen voimaan. Naisen äänen,  joka   iän karttuessa vain vahvistuu ja jatkaa kulkuaan sukupolvelta toiselle. Arvostan ja kunnioitan ikäihmistä ja hänen äänen  vaikuttavuutta toisiin ihmisiin.

Nykyisin olen samantyyppinen kuin mummuni, harmaa, pitkähiuksinen, joka koettaa ymmärtää lastenlapsia ja myötäelää heidän arkeaan. Lastenlapsille pitää puhua kauniisti ja heitä arvostaen, moittimatta ketään vaan puolustellen ja ymmärtäen. Olen oivaltanut myös sen, että pienet arjen askareet, etenkin jos ne tehdään yhdessä, ovat kullanarvoisia ja ikimuistoisia hetkiä. Pienet retket luonnossa ja ruuanlaitto sekä leipomiset ovat mukavaa touhua. Tyttärenpojan kanssa, lähes viikottainen pyhäkoulussakäyntimme on kummallekin meille tärkeää. Lapsenlapset rakastavat muisteloita ja tarinointia lapsuudestani. Teroitan itselleni, miten pienetkin asiat jäävät lastenlasten mieleen, kuten itsellenikin. Mielestäni tämän päivän hälinän keskellä kiireettömyyden ja ehdottoman hyväksytyksitulemisen kokeminen  mummulassa on tärkeää.

Eläkeläisenä vielä teen joskus keikkaa hoivakodille hyvän työilmapiirin ja etenkin ihastuttavien vanhusten vuoksi.

Astun huoneeseen hyvän päivän toivotuksen kera. Naisen ääni vuoteelta kuuluu:” Sinä olet hyvä ihminen. Silitä minua päästä!” Ihastun sängyn pohjalta kuuluvaan ääneen. Kiitän. Silittelen harmaita hiuksia  ja sen teen mielelläni. Me naiset hymyilemme toisillemme.