Hilma Kilkkinen - 14 vuotta sotavankina Siperiassa

Kansakoulunopettaja Hilma Pilvikki Kilkkinen syntyi Taipalsaarella 23.12.1897. Äiti Regina o.s. Hietamies ja isä Adam Kilkkinen muuttivat Taipalsaarelta vuonna 1911 Lappeenrantaan. Perheessä oli yhdeksän lasta, joista kolme kuoli aivan pieninä. Sisaruksista vanhin Anders eli Antti ja veli Evert muuttivat 1903 Yhdysvaltoihin. Iida jäi Lappeenrantaan, August lähti merille ja nuorin veli Väinö valmistui Hilma-siskonsa tavoin kansakoulunopettajaksi.

Hilma ei ollut varakkaasta kodista. Heti kansakoulun jälkeen hän meni serkkunsa Savonlinnassa sijaitsevaan sähköliikkeeseen töihin ja opiskeli kauppakoulun iltalinjalla. Kahdeksantoistavuotiaana Hilma pääsi Sortavalan seminaariin. Sota keväällä 1918 vaikeutti seminaarin opetusta, josta osa siirrettiin Jyväskylään. Töiden lomassa opiskelu jatkui ja Hilma Kilkkinen valmistui Sortavalasta kansakoulunopettajaksi vuonna 1922.

Kansakoulunopettajana

Ensimmäinen työ opettajana heti valmistumisen jälkeen oli Karjalohjan Saaren kansakoulussa. Sieltä parin vuoden kuluttua vuonna 1926 muutto Inarin Kaamaseen. Jälleen parin vuoden kuluttua siirto Porvooseen Suomenkylän kouluun. Vuosina 1930-1937 Hilma Kilkkinen toimi Kaarlelassa ja hoiti vuosien ajan sijaisuuksia Kokkolan suomalaisessa kansakoulussa.
Hilman teki mieli muuttaa veljiensä tavoin Yhdysvaltoihin, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Yhdysvalloissa oli lama ja Evert-veli kielsi tulemasta. Sitä vastoin Hilma opiskeli englannin kieltä piikomisen lomassa Englannissa vuosina 1933 ja 1937. Ensimmäisen matkan tuloksena valmistui omatekoinen kuvakirja Neidinä ja vähän leidinä Lontoossa.
Kieliopinnot jatkuivat myös kotimaassa samoin kasvatusopin opinnot. Kohentaakseen taloudellista asemaansa Hilma alkoi hankkia arvosanoja ja meni Turun kesäyliopistoon, jossa suoritti kasvatusopin approbaturin. Opiskeli kiinnosti. 18.9.1939 Hilma suoritti kasvatusopin cum lauden professori Hollolle Helsingissä.

Petsamoon

Hilma Kilkkinen sai Petsamosta Pummangin kansakoulusta viransijaisuuden syksyllä 1939. Petsamon kansakoulusta huolehti valtio, ei kunta kuten yleensä oli tapana. Neuvostoliiton rajalle oli matkaa vain muutama kilometri. Pohjoinen ei suinkaan ollut vieras alue 41-vuotiaalle Hilma Kilkkiselle. Olihan hän jo ollut aikaisemmin Inarissa, käynyt Ruijassakin vuonna 1928 ja parempi palkka oli myös luvassa. Lämpimien vaatteiden haku Kokkolasta ja Rovaniemeltä postiautolla Liinahammariin. Sieltä kalastaja-aluksella Petsamon ja Pummangin vuonojen ylitys. Pummangin suomalaiskylään ei ollut tietä Suomen puolelta, vaan matka taitettiin meritse.
Pummangin kylän ja Suomen pohjoisin kansakoulu oli saanut uuden opettajan. Kylän asukkaat olivat muualta Suomesta muuttaneita lähinnä kalastajia, joita Jäämeren runsaat kalansaaliit olivat houkutelleet syrjäiseen ympäristöön.
Marraskuun 28. päivänä muuttui Pummangin kylän elämä kertaheitolla. Venäläiset ylittivät Suomen rajan ilman lupaa. Kylä miehitettiin. Hilma Kilkkisen kaksi kuukautta pitkä oleskelu suomalaisessa kalastajakylässä loppui. Seuraukset olivat karmivat.

Kohti tuntematonta

Pummangin kylä evakoitiin 10.2.1940 Muurmanskiin. Mukaan sai ottaa vain välttämättömät tavarat, karja piti jättää. Hilmalle uskottiin osuuskaupan kassa. Venäläiset tosin takavarikoivat sen Muurmanskissa. Takavarikosta sai leimasimella varustetun kuitin. Muut pummankilaiset saivat jatkaa matkaa Muurmanskista eteenpäin Suomeen, mutta Hilman piti jäädä luetteloimaan miehitetylle alueelle Petsamosta tuotuja osuuskaupan tavaroita, näin määräsivät venäläiset. Hilma Kilkkinen oli melkein kielitaidoton ja aivan yksin venäläisten valloittajien kanssa asioidessaan. Hän oli tosin Lappeenrannassa opiskellut koulussa sen ajan mukaisesti vähän venäjää, mutta kuulustelutilanteissa heikko kielitaito ei auttanut.
Hilma KIlkkinen pidätettiin 11.3.1940. Kuulusteluja jatkettiin useita kertoja kuukausien ajan. Asiakirjat olivat venäjänkielisiä, olot pidätyssellissä karmivat. Vaatetus oli niukkaa, koska ei edes matkalaukkuakaan Hilma saanut matkustajakodista ottaa mukaansa. Elo-syyskuun vaihteessa 1940 tuli Moskovasta tuomio. Kahdeksan vuotta vankeutta Novo-Siperian vankileirille SOÊ:n mukaan (Sosialistiselle Neuvostoliitolle vaarallinen henkilö). Siirto Leningradiin ja siitä junalla siirtovankilaan Novo-Sibirskiin ilman toteen näytettyä syytä.

Vankileirien saaristo

Ensin Hilma siirrettiin Siperiaan Novo-Ivanovnan vankileirille poliittisena vankina v. 1940. Vankileirien saariston gulagit tulivat tutuiksi: Jajan leiri, Kemerovan invalidileiri v. 1943, Komin vankileiri, Tserbakovin leiri 1953. Kirjeitä ei saanut lähettää ei varsinkaan ulkomaille. Omaiset eivät tienneet mitään Hilman kohtalosta, luulivat aluksi kuolleeksi. Hilman veli Väinö Kilkkinen mm. pyysi Punaista Ristiä selvittämään sisarensa kohtaloa jo vuonna 1950. Ei mitään tietoa kadonneesta.
Elämä työleirillä oli taistelua olosuhteita ja epärehellisiä ihmisiä vastaan. Kaikki varastettiin mikä saatiin. Ruoka oli ala-arvoista, sitä oli vähän ja syöpäläiset levisivät tiheään asutuissa parakeissa. Leipäannokset jaettiin suhteessa työmäärään. Hilma oppi vähitellen pitämään puoliaan. Itsesäilytysvietti auttoi ruuan hankinnassa. Keittiövuorot olivat haluttuja. Saihan lämpimässä keittiössä jotain ylimääräistä suuhunsa. Puuroannokset olivat suurempia ja päällä kellui kasvisöljyä. Ruoka-annokset eivät koskaan olleet riittäviä. Osasyynä oli varastaminen. Joka jakelupistessä joku otti vangin lautasesta oman osuutensa aina raaka-aineista lähtien. Vain pilaantunut ruoka ei kelvannut varkaille. Maitoa ja parempaa sai vain sairaat. Leirielämän laki tuli tutuksi: Saaduista eduista oli suoritettava korvaus tavalla tai toisella.

Hilma joutui Jajan leirille, jossa tehtiin sarjatyönä armeijalle asusteita. Urakalla! Vaatetustehtaan piti täyttää valtiolle määrätyt normit. Jokainen vanki yritti parhaansa, koska muuten oli tiedossa pienempi leipäannos. Mutta Hilman voimat ehtyivät. Struuma kaulassa kasvoi, jalat pöhöttyivät, rintaan ja kainaloiden alle ilmestyi kuhmu. Paino putosi 38 kiloon. Kyllä leireillä oli lääkäreitä, vankeja hekin, lääkevarastot olivat alkeelliset, hygienista puhumattakaan.

Vankeja siirrettiin Kemerovan keskusleirin ympäristön leireille ilman sen kummempia selityksiä. Hilma pääsi mm. vankisairaalaan töihin, sairaanhoitajaksi. Miten se on mahdollista? Kielitaito oli parantunut, edellisellä leirillä oli sairaalatyö tullut tutuksi. Olihan Hilma käynyt seminaarissa opiskeltuaan terveysoppitunneilla ja oli suorittanut ensiapukurssin v. 1918. Tämä riitti. Opinhaluinen ”sairaanhoitaja” oppi lisää, työ tekijäänsä neuvoi.

Kahdeksan vuoden vankeus päättyy

Vapaus koitti 11.3.1948. Viranomaiset eivät voineet lähettää ulkomaalaisia vankeja heidän kotimaahansa, ainoastaan Neuvostoliiton rajojen sisäpuolelle. Hilma toivoi Leningradia, ainakin se oli lähellä kotimaataan Suomea. Toive ei toteutunut. Määränpää oli sata kilometriä Leningradista, Oredeštan kylä. Matka vapauteen junalla Novosibirsk-Moskova. Ensimmäisenä piti saada passi Moskovan Suomen lähetystöstä ja sitten viisumi kotimaahan. Suomen lähetystössä sai entinen vanki syödä kunnon ruokaa katetun pöydän ääressä ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen. Suomen passi oli vihdoinkin taskussa, vain viisumi puuttui.
Tuolloin Suomen lähettiläänä Moskovassa toimi Cay Sundström. Hänen kykyynsä hoitaa tehtäviään ei saanut Urho Kekkoselta kovin hyvää arvosanaa yleensäkään. Tästä löytyy maininta Paasikiven päiväkirjoissa 1944-1956, osassa 2. Pelkäsikö Sundström venäläisiä ulkoasiainhallinnon virkamiehiä? Miksi lähettiläs ei puoltanut Kilkkisen kotiuttamista?
Hilma jätti viisumianomuksen passin ohella OVIR-nimiseen virastoon Leningradissa. Enää kuukausi odotusta, näin luvattiin, tosin Suomen passi oli takavarikoitu. Ne lupaukset eivät pitäneet. Eivät alkuunkaan!

Kouluhallitus esitti opetusministeriölle 13.10.1948 päivätyssä kirjeessä toiveen Hilma Kilkkisen palauttamisesta sotavankeudesta. Vangitsemisen aikana Hilma Kilkkinen  oli ollut valtion palveluksessa ja hänet oli vangittu työpaikaltaan. Kouluhallituksessa oli tiedossa Hilman oleskelu Leningradin piirikunnassa, josta hän oli lähettänyt Väinö-veljelleen kortin, joten olinpaikka oli selvillä.

Mutta kuukauden kuluivat. Maastapoistumisviisumia ei myönnetty. Jopa opinnot Englannissa yhdistettiin vakoiluun. Monta kuulustelua miliisin luona, virastosta virastoon, matkustelua Leningradin ja Suomen Moskovan lähetystön välillä, koska Hilman lähettämät kirjeet häipyivät matkan varrella. Oli siis pakko mennä henkilökohtaisesti lähetystöön. Lisäksi Hilmaa rasitti hankalat asuinolot vieraiden ihmisten luona ja yksipuolinen ruoka. Joka virastossa tyrkytettiin  Neuvostoliiton passia. Tähän entinen vanki ei suostunut.
Maaliskuussa 1949 passi vanhentuisi, seurauksena olisi irtolaisen kohtalo, ulkomaalainen ilman passia Neuvostoliitossa ei tietäisi hyvää. Tekikö lähetystö parhaansa viisumin kiirehtimiseksi? Lähetystö antoi kylläkin uuden passin takavarikoidun tilalle sekä auttoi taloudellisesti.

Struuma pääsi niin pahaksi, että Hilma leikattiin Metšnikovin sairaalassa Leningradissa 18.3.1949. Leikkaus onnistui ja hän pääsi sairaalasta 9.4.1949.
Yhteydet sukulaisiin ja elonmerkin näyttäminen onnistui, kun Hilma pääsi vihdoinkin soittamaan yleisestä puhelinkeskuksesta veljelleen Väinölle Riihimäelle. Usko elämään ja Suomeen pääsyyn vahvistui.

Uusi pidätys

Iltapäivällä 24.9.1949 jälleen pidätys. Syyte: Neuvostoliiton vihollinen, suomalainen vakooja, joka on tehnyt maanalaista työtä Leningradin suomalaisten keskuudessa, mikä tietenkään ei pitänyt paikkaansa.
15.10.1949 Hilmaa syytettiin isänmaan petoksesta ja agitaatiosta ja vangittiin. Kymmenen vuoden tuomio agitaatiosta 11.3.1950 erikoistuomioistuimessa Moskovassa ja Abesin pakkotyöleirille Komin tasavaltaan poliittisten vankien leirille numerolappu niskassa.

Hilma pääsi töihin leirin pukuompelimoon, jossa upseerien rouvien tuomista vanhoista vaatteista ja neuletöistä tehtiin uutta. Baltian maista kotoisin olevat vangit kutoivat kauniisti kirjailtuja villatakkeja, sukkia ja kintaita. Ukrainalaiset tekivät kauniita ristipisto- ja revinnäistöitä. Hilma opetteli pyöreään kehykseen pingoitetulle kankaalle ompelemaan kukkia värillisistä tilkuista puretuilla silkkilangoilla. Käsityötehtaalla Hilma sai ensimmäisen uuden toppatakin yli kymmeneen vuoteen, leningin ja lakanan vuoteeseen. Elämä oli helpompaa, jos jaksoi olla iloinen ja uppoutua työhön.
Sitten meni terveys! Röntgenkuvasta kävi ilmi, että sormea ja selkärankaa vaivasi tuberkuloosi. Selässä selvä kyttyrän alku. Leirin lääkäri määräsi petipotilaaksi.

Maaliskuussa 1953 saapui leirille erikoislaatuinen sanoma. Stalin oli kuollut. Huomattava määrä sotavankeja vapautettiin, myös auttavaiseen ja ystävälliseen Hilmaan tutustuneet muutamat hollantilaiset. Näiltä saapui kouluhallitukseen kirje 2.3.1953, jonka allekirjoittaja oli L. H. Linthorst. Kirjeessä kerrottiin Hilman vaiheista sotavankina Neuvostoliitossa ja hänen terveydentilastaan. Suomessa tiedettiin nyt varmasti, että Hilma oli elossa. Kopio kirjeestä lähetettiin Väinö Kilkkiselle.

Samana vuonna 1953 kesällä tuli siirto Tšerbakovin leiriin, joka sijaitsi Rubinskin kaupungin lähistöllä Moskovasta pohjoiseen. Täällä oli vapaampaa ja myös muita suomalaisia ja eurooppalaisia vankeja oli mahdollisuus tavata, puhua omaa äidinkieltään.

Kotiin Suomeen

Neuvostoliiton poliittisen tilanteen muuttuessa Suomen ulkoasianministeriö vetosi humanitäärisiin syihin koskien Hilma Kilkkistä. Vedottiin hänen raskaisiin elämänvaiheisiin ja  inhimillisyys- ja oikeudenmukaisuusnäkökohtiin. Ja ponnistus tuotti tulosta. Hilma Kilkkinen vapautettiin. Hän ylitti Suomen rajan Vainikkalassa 9.2.1954 vapaana palaamaan kotimaahansa, terveytensä menettäneenä, takana 14 vuotta sotavankina.

4.3.1954 Hilma otettiin potilaaksi Kirurgiseen sairaalaan Helsinkiin. Selkärankatuberkuloosia sairastavalle entiselle opettajalle teki prof. K.E.Kallio  30.3.1954 onnistuneen luunsiirtoleikkauksen.
Tämän jälkeen potilas joutui makaamaan kipsivuoteessa seuraavan vuoden elokuun 1. päivään saakka. Vuonna 1956 Hilma todettiin parantuneeksi.

Opettajat ympäri Suomen alkoivat kerätä rahaa terveytensä ja toimeentulonsa menettäneelle opettajalle. Suomen Opettajain Liitto yhdessä kouluhallituksen kanssa järjestivät Hilmalle takautuvan eläkkeen. Eläkkeen ja lahjoitusten turvin Hilma hankki Karjalohjalta rinnetontin 1956 ja rakennutti oman talon, Simpukan. Puuhaa riitti ja helpotti sopeutumista arkeen rankkojen vankilavuosien jälkeen.
Matkustamiseen oli nyt aikaa. Vuonna 1962 hän kävi Yhdysvalloissa tapaamassa sukulaisiaan, sitten Englannissa, Teneriffalla, Rhodoksella jne.

Menneisyyden synkät muistot helpottuivat, kun lääkäri Aura Pentti kehotti kirjoittamaan eletyt tapahtumat muistiin. Syntyi koneella kirjoitettu Ne neljätoista vuotta. Kustantajaa ei vain löytynyt. Mm. WSOY tammikuussa 1966 palautti käsikirjoituksen. Mutta kopioidut sivut löysivät lukijansa ainakin opettajien keskuudessa. Alkuperäisen kappaleen Hilma luovutti Suomen Opettajain Liitolle.
Kesällä 1975 Hilma tunsi voimansa ehtyneen, Simpukka oli jätettävä. Testamentissaan Hilma lahjoitti talonsa Suomen Opettajain Liitolle.

Hilma Pilvikki Kilkkinen kuoli opettajain vanhainkodissa Jyväskylässä 31.7.1975.

Käsikirjoitus OAJ:n kassakaapissa

Hilma Kilkkinen lähetti muistelmansa WSOY:lle. Mutta tammikuussa 1966 käsikirjoitus palautettiin. Syyksi mainittiin huono kielitaito ja puuttuvat kirjailijan kyvyt. Myös Otava vastasi kielteisesti vuonna 1971, liian pitkä ja toistoja. Suomessa 1970-luvulla pidettiin Siperian vankileireistä kirjoittamista vähintäänkin uhkarohkeana julkaista. Oliko poliittiset syyt taustalla? Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo julkaistiin suomeksi vuonna 1976, ruotsiksi 1974, venäjäksi 1973 Pariisissa.

Kilkkinen jätti käsikirjoituksen Suomen Opettajain Liiton (nyk. OAJ) haltuun, joka säilytti sitä uskollisesti vuosien ajan kassakaapissa.
Kun kansakoulunopettajien ja oppikoulunopettajien liitot yhdistyivät 1970-luvulla, Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n  osastopäälliköstä Pentti Jänkälästä tuli kassakaapissa olevan kirjoituksen muodollinen hoitaja. Hän toimitti Kilkkisen muistelmat Otavaan.
”Se oli Kilkkisen viimeinen toivomus. Ajattelin, että on kai – ennen kuin luovun järjestöhommista – ainakin katsottava, tuleeko siitä koskaan kirjaa”, Jänkälä perustelee sitä, että hän otti yli 20 vuoden jälkeen yhteyttä kustantajaan.

FT Ritva Sievänen-Allen (1930-2009) toimitti Hilma Kilkkisen yli kolme vuosikymmentä sitten kirjoittamat muistelmat julkaistavaan kuntoon vuonna 1997. Ritva Sievänen-Allen muistaa 50-luvulta, kuinka hänen äitinsä tuli opettajainkokouksesta kotiin ja kertoi naisopettajasta, joka oli joutunut Neuvostoliittoon vankileirille ja vasta nyt päässyt takaisin Suomeen. 40 vuotta myöhemmin Sievänen-Allen kuuli samasta opettajasta ja tämän
julkaisemattomista muistelmista. Kiinnostus heräsi. Hän kysyi OAJ:lta lupaa kirjoittaa tästä elämäkerran. Hilma Kilkkisen muistelmat Otava päätti julkaista joulumarkkinoille 1997. 3000 kappaleen painoksesta OAJ lupasi ostaa 1000 kappaletta.