Helvi Savikuja ja hänen sukutarinansa

Torniolaisella Helvi Savikujalla on takanaan rikas elämä. Se alkoi 93 vuotta sitten Ylivojakkalassa, jatkui Sukevalla, missä hän kävi kansakoulun. Helsingissä käydyn lukion jälkeen hän pääsi ylioppilaaksi Torniossa, missä hän suoritti myös opettajaseminaarin ja toimi opettajana, lyhyttä hämäläiskautta ja Ruotsin vuosia lukuun ottamatta.

Kaikkina näinä vuosina ja vuosikymmeninä suku on ollut Helville, sukunsa jatkajalle, tärkeä. Ensin äiti ja eno, sitten omat lapset ja lapsenlapset. Eläkevuosinaan hän on kirjoittanut sukunsa elämäkertakirjoja.

Kuure-suvun jälkeläinen

Helvi Savikuja polveutuu Kuure-suvusta, joka eli 1500-luvulla Tornionjokilaaksossa Ylivojakkalan kylässä. Julkisissa tehtävissä Kuureja alkoi näkyä 1600-luvulla. Eräs Tornion isännistä osallistui Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfin kruunajaisiin vuonna 1617, ja Tornion ensimmäinen pormestari oli hänkin Kuure.

Viimeinen Kuure-niminen isäntä oli Lassin talon Johannes Kuure, joka poikkinai Ruotsin puolelta Eva Karoliina Tanon. Vihkimispäivä oli 18.7.1852. Heille syntyneistä lapsista mainittakoon Aapo ja Eeva-Kreeta. Aapon ja Eeva-Brita Yimäisen hääpäivä oli tarinakirjan mukaan marraskuussa 1883 Ylimäisen talossa Könölässä. Avioliittonsa alkuaikoina he ostivat Kokon tilan, johon kuului Mikon talo. Pariskunnan elämä oli aluksi hyvin onnellista. Lapsia syntyi kahdeksan, mutta tuberkuloosin vuoksi aikuisikään elivät vain Eemil Johannes ja Erika Wilhelmiina. Myös Eva-Brita menehtyi 1894 tuberkuloosiin. Sittemmin Aapo avioitui Iida Kauppilan kanssa. Tästä avioliitosta ei ollut lapsia.

Sisarukset Eemil ja Erika lähtivät opiskelemaan, Eemil Jyväskylän opettajaseminaariin ja Erika Hämeenlinnan Wetterhoffin käsityöseminaariin. Kun Eemil pyysi isältään opettajaopintoihinsa rahaa, ei isä uskaltanut uuden äitipuolen takia avustaa poikaansa. Tuolloin pienen talon ylpeä poika hylkäsi isänsä sukunimen ja muutti nimensä Vuorioksi.

Valmistumisensa jälkeen Eemil meni opettajaksi Rovaniemen Saarenkylän kansakouluun, jossa Erika jo toimi käsityön opettajana. Kun Erika avioitui ratamestari Taavetti Nikkasen kanssa, Eemil jätti opettajan tehtävät. Hän kiersi vuoden ajan vakuutustarkastajana Lapin kairoja, siirtyi sitten Ouluun vakuutustarkastajaksi ja sieltä Helsinkiin, jossa perusti Kaisaniemenkadulle Hotelli Kaisaniemen.

Aiemmin Viipurin upeaa rautatieasemaa rakentamassa ollut Taavetti tuli Tornioon rakennuttamaan Tornio-Kauliranta -rautatietä. Taavetti oli jäänyt leskeksi Viipurissa. Hänellä oli viisi lasta, jotka muuttivat isän mukana isoäitinsä ja perheen taloudenhoitajan kanssa Tornioon. Kun ratatyö oli Ylivojakkalan kylässä, Taavetti kyseli perimätiedon mukaan työmiehiltä, saisiko lähitaloista maitoa suurelle perheelle. Hän sai kuulla, että lähitalossa asui 36-vuotias vanhapiika, jolla on lehmiä navetassa. Maidonhakumatkalla Taavetti tapasi hienostuneen Erika Wilhelmiinan. Kohtaamisesta seurasi, että Taavetti ja Erika vihittiin joulukuussa 1922. Perhe muutti Torniosta Ylivojakkalan pysäkille, jossa Erika toimi myöhemmin junan vastaanottajana Tornion ja Karungin välillä.

Tytär Helvi syntyi marraskuussa 1923. Koska Eemil-eno ja Erika äiti olivat ainoat eloonjääneet Eeva-Britan ja Aapon lapsista, eikä enolla ollut lapsia, Helvi jäi suvun ainoaksi jälkeläiseksi.

Muutto sota-aikana Helsinkiin

Paria vuotta myöhemmin Taavetti Nikkanen komennettiin Sukevalle, jonka varavankilaan tarvittiin pääradasta oma rata. Siellä perhe asui 10 vuotta, ja siellä Helvi kävi kansakoulun ja yhden lukukauden oppikoulua. Kevätlukukaudeksi 1936 hän siirtyi Tornion yhteislyseon ensimmäiselle luokalle. Koulunmatka sujui hyvin, sillä junaliikenne Tornion ja Ylitornion Kaulirannan välillä toimi, ja Alatornion kunnan Ylivojakkalan pysäkki oli naapurissa. Ongelmia koitui vain siitä, että silta Putaan puolelta Suensaarelle puuttui. Helvi muistaa, että jäiden sulettua lautta kulki, mutta oli aika, jolloin koulumatkaa ei voinut kulkea jäätä pitkin eikä vielä lautallakaan.

”Silloin asuin muutaman päivän äidin ystäväperheessä Mikkosella. Perheen pää oli kirkon suntio. Heillä oli Lauri-niminen murrosikäinen poika, joka pani äitinsä Iidan hermot kovalle koetukselle.”

Kun Helvi oli 7. luokalla, hän uskoi jäävänsä luokalleen. Hänen äidinkielen opettajansa ei näet pitänyt tyttöoppilaista, eikä varsinkaan sellaisista, jotka kirjoittivat uskonnollisista aiheista. Helvi kirjoitti Eemi-enolleen, että voisiko hän tulla Helsinkiin opiskelemaan yksityisesti seitsemännen luokan kevätlukukauden. Eno oli valmis auttamaan, ja niin Helvi muutti vuoden 1943 alussa enon tilavaan kotiin Helsinkiin Kalevankadulle. Sukulaistyttö Ylimäisen Laina oli enon taloudenhoitajana, ja heistä tuli hyvät kaverit.

Sota oli tuolloin täydessä käynnissä. Monia Suomen kaupunkeja pommitettiin eikä vähiten Helsinkiä. Pommitukset eivät olleet aivan jokapäiväisiä, joten koetettiin elää melko normaalisti. Tästä on hyvänä esimerkkinä enon 62-vuotissyntymäpäivät maaliskuussa 1943. Eno ehdotti tytöille, että he menisivät yhdessä illalliselle Hotelli Fenniaan, kaupungin ylellisimpään paikkaan.

Helvi kertoo, että panivat päälleen parasta ja lähtivät ravintolaan kello 18, mutta ravintolailta sai yllättävän käänteen: ”Emme ehtineet Eerikinkatua pitemmälle, kun hälytyssireenit alkoivat soida. Koska olimme vielä lähellä kotia, päätimme palata. Oli myös vähällä, ettei eno saanut sakkoa, koska ilmahälytyksen aikana ei olisi saanut liikkua. Kun sireenit lakkasivat ulvomasta, luulimme pommitusuhkan olevan ohi, ja jatkoimme keskeytynyttä matkaamme. Kun olimme Lasipalatsin mäkeä laskeutumassa, alkoivat sireenit ulvoa uudestaan, joten juoksimme rautatieaseman pommisuojaan. Siellä lapset itkivät, ja hämärässä erottuivat lomalta palaavat sotilaat. Vasta aamuyöllä puoli neljän jälkeen hälytys lakkasi, ja palasimme Kalevankadulle, jossa enon koti oli onneksi säästynyt.”

Saman vuoden maaliskuun ikäviin muistoihin kuuluu myös Lainan tuberkuloosi, jonka vuoksi hän joutui Kiljavanummen parantolaan. Sairaus osoittautui luultua lievemmäksi. Laina parani pian ja palasi kotiinsa Alatornion kunnan Könölän kylään, jossa avioitui ja synnytti kolme lasta: Marja-Riitan ja Jarmon sekä Matin, jolle ei suotu elämänpäiviä.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Vojakkalaan

Arvaamatta kohtasi suru myös Helviä. Hänen isänsä oli eläkkeelle jäätyään ottanut rakennusmestarin toimen Muhokselta Leppiniemestä, jonne myös äidin oli tarkoitus Vojakkalasta muuttaa. Toisin kuitenkin kävi.

Perheeseen oli tullut isän vanhimman pojan Reinon poika Toivo jo kaksivuotiaana, kun Reinon perhe erosi. Eräänä iltana oppikoulua käyvä Toivo halusi mennä Vojakkalan työväentalolle osuuskauppajuhlaan. Isoäiti Erika yritti taivutella häntä jäämään kotiin luvaten paistaa lättyjä. Kiusaus oli kuitenkin liian suuri, ja Toivo livahti juhlapaikalle. Kun hän palasi sieltä myöhään kotiin ja aukaisi keittiön oven, isoäiti makasi keittiön hellan edessä. Poika sai kauhunkohtauksen, juoksi ulos lähelle tietä ja huusi hätääntyneenä: ”Tulkaa auttamaan äitiä, isoäiti kuolee”. Ihmisiä kerääntyi, ja isääiti toimitettiin ambulanssilla Tornion yleiseen sairaalaan, jossa hän huhtikuussa kuoli aivoverenvuotoon. Helvi ehti Helsingistä äitinsä vuoteen äärelle.

Hautajaisiin liittyy ikävä yllätys. Kun Helvin isä ja Toivo lähtivät tarkastamaan hautaa, sen pohjalla oli paljon vettä. Oli lainattava suntiolta kumisaappaat ja lapio, joiden avulla haudasta saatiin kevätlumesta sulanut vesi pois. Kotimetsästä saatiin havunoksat. Hautajaiset pidettiin Partasen leipomon tiloissa Torniossa.

Surullisin mielin Helvi palasi enonsa kanssa Helsinkiin ja suoritti viimeiset tenttinsä Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa ja sai todistuksen seitsemänneltä luokalta kesän 1943 alussa. Seuraavan, ylioppilasluokan, hän kävi Torniossa. Helvin äiti oli ostanut Savikujan suvulta Torniosta pienen talon osoitteessa Välikatu 37. Siitä muodostui Helvin ja Toivon koulukoti. Kun kirjoitukset olivat ohi, hän muutti koulupöytänsä kera Vojakkalaan odottamaan tietoa ylioppilastutkinnon tuloksesta. Ylioppilasjuhliin ompelija ompeli enon mustavalkoraitaisesta puvusta kävelypuvun. Valkoinen pusero löytyi jostakin.

Enolla oli pehtorin hoidossa oleva tila Vojakkalassa. Vuoden 1943 alussa tilalle tuli inkeriläinen perhe, jonka suomalaissotilaat olivat pelastaneet sodan jaloista Itä-Karjalasta. Heidät oli tuotu laivalla Hankoon karanteeniin ja sieltä töihin ympäri Suomea. Tuolloin tilalla ei enää ollut niin paljon eläimiä kuin Helvin äidin eläessä, jolloin oli hevosten ja lehmien ohella myös lampaita, vuohia, kanoja, hanhia, kaniineja ja minkkejäkin.

Helvi muistaa itselleen tehdyn minkkikauluksen, sekä hanhet, jotka oli sijoitettu Tornionjoen rantaan verkkoaitaukseen. Hän kertoo paimentaneensa niitä usein rannalla istuen, mutta eräänä päivänä linnut keksivät reiän verkkoaidasta ja lipuivat virtaavaan veteen: ”Tuli kiire hakea pari venekuntaa avuksi, ja hyvissä ajoin ennen Vaarankoskea ne saatiin käännytettyä takaisin rannalle ja siirrettiin viemärin varteen”.

Hanhiin liittyy hauska anekdootti: ”Tornion Yhteislyseon rehtori Väinö Ollilla oli innokas metsämies, ja hän lähti yhdessä voimistelunopettaja Eljas Hermosen kanssa metsäretkelle Ruuha-ajoon. Kaukaa katsoen he luulivat hanhia villihanhiksi ja ampuivat niistä pari, kunnes havaitsivat aitauksen. Piilopaikasta tuli minulle kova tarve, kun rehtori saapui enon puhutteluun.”

Enokin kuolee yllättäen

Kirjoitusten loputtua Helvi muutti Vojakkalaan, jossa hänen enonsakin oli. Eno oli iloinen sisarentyttärensä suunnitelmista opiskella Helsingissä teologiaa ja filosofiaa. Olihan hänkin lukenut filosofiaa yliopistossa ja lupasi nyt ryhtyä sitä yhdessä kertaamaan. Helvi kertoo, että he nukkuivat porstuan kamarissa. Iltaisin eno sytytti uuniin tulen ja nosti keinutuolin tulen loisteeseen. Siinä sitten pohdittiin monia asioita.

Eno kertoi käyneensä ankaran mietiskelyn testamenttinsa sisällöstä sanoen, ettei nuorelle tytölle ole hyväksi, että hän on kovin rikas. Se voi jopa tuoda epäonnea elämään, kuten hänelle oli käynyt. Enon tahto kuitenkin oli, että Helvi perii suvun tilat. Hän suunnitteli kesäksi remonttia taloon ja aikoi kutsua sukulaisia vieraaksi. Tulevaisuudessa he matkustaisivat ulkomaille ja kesäisin Lapin kairoille.

Koska Helvi nukkui enonsa kanssa samassa huoneessa, hän oli huomannut tämän surunvoittoisen ilmeen, mutta ei aavistanut enon olevan hyvin sairas. Viimeisenä iltana ennen Helsinkiin lähtöä eno kävi asianajaja Reino Liakan kotona varmistamassa testamentin. Seuraavana aamuna hän hyvästeli Helvin kamarin porstuassa ja toivotti onnea. Vielä pihalta palasi sisälle ja toivotti onnea myös elämäntaipaleelle. Helvi kertoo olleensa häkeltynyt tästä uudesta hyvästelystä: ”Minulle jäi levoton mieli, miksi näin.”

Eno joutuikin keskeyttämään matkansa Seinäjoella sairauskohtauksen takia ja oli sairaalassa vuorokauden. Hän saapui lauantaina Helsinkiin, mutta ei halunnut lähteä Mehiläisen sairaalaan, joten vointi oli varmaan vähän parempi. Eno halusi kuitenkin kertoa Rantamaan Matille, miten Helvin hänen ainoana omaisenaan tuli toimia, jos kuolema kohtaisi hänet, ja antoi hänelle asioittensa hoitajan, tuomari Eino Tulenheimon osoitteen. Tulenheimo oli tuolloin Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja.

Matille eno antoi määräyksen, ettei Helville eikä myöskään Matin äidille Hiljalle saisi kertoa sairastumisesta, jotta ylioppilasjuhlailoa ei pilattaisi. Helvin ylioppilasjuhlat pidettiin Tornion koulukodissa hänen sisartensa Vienon, Airin ja Helgan sekä Toivon läsnä ollessa. Edes ylioppilasruusuja ei tullut enolta, joka aina oli niin täsmällinen. Tilanne tuntui oudolta.

Kolmantena aamuna lakkiaisten jälkeen Helvi heräsi puhelimen soittoon. Hän oli nukkunut myöhään ja kertoo menneensä vastaamaan vähän nolona luullen enon soittavan. ”Puhelu tulikin Helsingistä Mehiläisen sairaalasta, josta tiedusteltiin, vastattiinko johtaja Vuorion tilalta Vojakkalasta ja oliko Helvi Nikkanen puhelimessa. Vastattuani myöntävästi hoitaja sanoi, että hänellä olisi ikävää kerrottavaa. Johtaja Emil Vuorio oli aamulla kuollut sairaalassa.”

Pelko, kauhu ja avuttomuus valtasivat valkolakistaan iloinneen tytön. ”Kaikki unelmat tulevista opiskeluista yliopistossa ja monet muut tulevaisuuden lähisuunnitelmat raukesivat. Tuli vain kysymyksiä eteen, mitä nyt pitäisi tehdä? Inkeriläisperhe hoiti arkisia askareita, mutta miten minun tulisi toimia?”

Avuksi Helville tuli Rantamaan Hilja-täti, enon läheinen ystävä. Hän tiesi, että eno halusi tulla haudatuksi kotiseurakuntansa Alatornion siunattuun multaan edellisten sukupolvien luo. Hilja-täti hoiti hautajaisjärjestelyt Helvin lähtiessä Matin kanssa noutamaan vainajan Helsingistä. Tässä häntä auttoi tuomari Eino Tulenheimo, joka hoiti ruumiin Alatornion, nykyisen Parasniemen, hautausmaalle. Itse hautajaiset pidettiin Vojakkalassa.

Myös inkeriläisperheen kohtalo oli vaakalaudalla. Venäjä oli alkanut vaatia Suomeen tuotuja Inkeriläisperheitä takaisin. Perhe joutuikin palaamaan Neuvostoliittoon syksyllä 1944.

Suuria muutoksia elämässä

Enon hautajaisten jälkeen oli monta ongelmaa ratkaistava. Koska Helvi aikoi hakeutua syksyllä Helsinkiin käsityöseminaariin, oli karjalle etsittävä hoitaja. Konduktööri Pylkkäsen perhe lupautui muuttamaan taloon.

Näihin aikoihin alettiin kuljettaa lehmiä Sallasta Haaparannan kautta Ruotsiin. Helvillä oli sukulaistalo Ruotsin Mattilassa, ja hän yritti saada sinne lehmät, Jermu-sonnin ja hevosen.

”Kun lähdimme Vojakkalasta, Pylkkäsen rouva istui ison puulaatikon päällä hevosta ohjaten, Jermu-sonni oli sidottu kärryjen perään, ja lehmät seurasivat minun kyörätessäni niitä kohti Torniota. Yli 20 kilometriä pitkä matka lehmien kanssa oli uuvuttava. Lupaa viedä karja Ruotsin puolelle ei kuitenkaan herunut, vaikka kävin Peräpohjolan opistolla asti. Perusteluina oli, että Alatorniota ei vielä silloin evakuoitu. Paluumatkalla neljä lehmää meinasi sekoittua Sallan lehmiin.”

Syksyllä 1944 Helvi matkusti suunnitelmiensa mukaan Helsinkiin, aloitti käsityöseminaarin, ja asui enonsa entisessä kodissa Kalevankadulla. Toisen suurista huoneista hän antoi sodasta palaaville invalideille, joita eno oli erityisesti testamentissaan muistanut. Asuntoon tulivat syksyllä vielä insinööriopiskelijat Matti Järvinen ja Heikki, joka oli menettänyt sodassa toisen jalan, joten hänellä oli proteesi.

Polyteekkarit olivat kovia juhlimaan, ja niinpä Matti eräänä pyhäaamuna koputteli lukittua väliovea ja pyysi soittamaan poliisilaitokselle. Heikin jalan side oli illan karkeloissa auennut, ja puujalka pudonnut jonnekin. Kaipa sellaista löytötavaraa ei kukaan varastaisi! Helvillä ja hänen asuntotoverillaan Toini Granströmillä oli vaikeuksia olla totisia, sillä nauraa ei sopinut. Olihan nuori mies menettänyt jalkansa sodassa.

Kun saksalaiset räjäyttivät Kemin sillat, konduktööriperhe komennettiin muualle. Ylivojakkalaa evakuoitaessa joku mies määrättiin avovaimoineen hoitamaan lehmiä. Jermu-sonnin olivat joko saksalais- tai suomalaissotilaat jo tuolloin käyttäneet ruoakseen. Muutakin tuhoa oli tehty, mutta taloa ei poltettu. Ajatellessaan Vojakkalan talon kohtaloa Helvi keskeytti käsityöseminaarin Helsingissä pääsiäisen jälkeen 1945.

Muutamaa päivää aikaisemmin pitkäperjantaina Helvi oli vaihtanut Johanneksen kirkon lehterillä sormukset Tauno Saviojan kanssa, johon hän oli tutustunut jo Tornion Yhteislyseon kuudennella luokalla. Ainoa vieras heidän kihlajaisissaan oli eräs tyttölyseon naisrehtori, jonka koulussa oli talvella pidetty kristillistä tyttökerhoa. Tytöt ilahduttivat käynneillään Pelastusarmeijan lastenkodin orpolapsia. Koska oli sota-aika, Airi-sisar oli hommannut kihlajaisiin leipomistarvikkeita tutusta järvenpääläistalosta.

Ensi askelia maatilan emäntänä

Helvi muutti keväällä 1945 Helsingistä Vojakkalaan. Hän kertoo, että vaikein tehtävä oli vappuaamuna, jolloin ylioppilaat ovat juhlatamineissaan, mutta hänen piti ensimmäistä kertaa elämässään lypsää neljä lehmää.

”Perheeltä, joka oli perinyt isoisältäni Aapolta pirtin, olivat saksalaiset polttaneet talon, joten he asuivat nyt pirtissä ja heidän neljä lehmäänsä olivat navetassani. Nousin ylös kello viisi, ja kaksi tuntia taisteltuani lehmät oli lypsetty. Pahin pelko oli ohi. Kun naapurin emäntä tuli navettaan, saatoin kertoa lypsäneeni jo lehmät.”

Helvi tarvitsi uuden hevosen, sillä vanha oli sodan jälkeen myyty. Eno oli jättänyt rahaa sen ostoon, ja hevonen odotti hakijaansa Könölässä noin 25 kilometrin päässä Vojakkalasta. Helvi ei saanut ketään miestä hakemaan sitä, joten hän lähti eräänä toukokuun iltana pyörällä sitä noutamaan.

”Ilta oli jo myöhäinen, kun saavuin taloon. Vain isäntä oli valveilla. Pitkään hän katsoi minua päästä jalkoihin ihmetellen nuorta hakijaa, mutta koska hevonen oli maksettu, yhteinen matka kohti Vojakkalaa alkoi. Olin aina pelännyt hevosia, mutta olihan välillämme polkupyörä. Kun hevonen tajusi, että sitä vietäisiin kotoa pois, se pisti kavioillaan sellaisen topingin, että pyörä kaatui, mutta hihna ei irronnut kädestäni. Puhelin lempeästi hevoselle saadakseni sen jatkamaan matkaa. Se onnistui, ja olimme Vojakkalassa aamulla kello puoli kolme.”

Helvin matkatoverilla ei kuitenkaan ollut nimeä – sitä ei tullut kysyttyä isännältä, joten oli pidettävä hevosen ristiäiset. Kylän kahden pojan kanssa Helvi antoi pollelle nimeksi Virma, vaikkakin sen matkanteko oli rauhallista, kuten työhevoselle sopiikin. Helvi kertoo olleensa melko huono laittamaan hevosta erilaisten härveleiden eteen. Tässä häntä auttoi naapurin Teuvo ja hänen kaverinsa. Aikamiehenä Teuvo koki kovan kohtalon. Hän matkasi toverinsa kanssa kieseillä valtatiellä, kun auto ajoi heidän päällensä.

Vaikka Helvillä oli Vojakkalassa hevonen, ja hän oppi haravakonettakin jotenkuten käyttämään, heinänteon aikaan oli palkattava niittäjä ja hankittava talkooväkeä. Leivän levennykseksi oli karjan ohella yritettävä kaikenlaista. Eräänä vuonna Helvi kylvi pellavaa Vähällemaalle, mutta se jäi loukuttamatta. Myöskään viinimarja- ja mansikanviljely ei lyönyt leiville, sillä niiden kasvupaikka, kahden kilometrin päässä kotoa, oli väärä. Kylän pojille kasvoi upea marjatarha, jonne mopoilla oli mukava tehdä makoisia retkiä.

Eräänä keväänä Helvi tilasi Saarioisilta sata kananpoikaa. Oli toukokuu ja kanala kylmä, joten hän sijoitti tipuset yläkerran keittiöön pahvisuojukseen ja keinoemon turviin. Noin kymmenkunta tipua kuoli valkovatsuriin. Kun ne isompina siirrettiin oikeaan kanalaan, Helvi totesi, että puolet niistä oli kukkoja: ”Ei ollut pelkoa, etteikö lähitaloissa herätty varhain aamulla, kun 40 kukkoa kiekui.” Kukot myytiin sitten Ravintola Funkiin, nykyiseen Tornion Kerhoravintolaan.

Kihlapari sijaisopettajina Ylitornion Väystäjässä

Epäonnistumisia jos myös menestyksiä kokien Helvi selvisi monesta kesästä. Tilan hoito tuntui kuitenkin siksi epätoivoiselta, että hän aloitti opiskelut Tornion seminaarin ylioppilasluokalla ja valmistui vähitellen opettajaksi. Myös sulhanen, Tauno, oli valinnut ammatikseen opettajan työn. Hän opiskeli Jyväskylän opettajakorkeakoulussa.

Ennen Taunon valmistumista Helvi oli kevätlukukauden 1948 opettajana Yli-Iissä. Jo sitä ennen ylioppilaana hän oli lokakuusta 1945 kevätkauden 1946 loppuun saakka toiminut opettajana Ylitornion kunnan Väystäjän kylän supistetussa koulussa. Helvi kertoo kuulleensa sattumalta, että Väystäjälle suunnitellaan supistettua koulua, ja sinne tarvitaan opettaja. Lokakuussa opettajia ei ollut vapailla markkinoilla, joten Helvi sai viran, vaikka hänellä oli vain ylioppilastutkinto ja vajaan vuoden opiskelu Helsingin käsityöseminaarissa.

Tältä kouluvuodelta hänelle on jäänyt monta hauskaa muistoa: ”Elämä syrjäkylässä, jossa ei ollut sähköjä, vesijohtoja eikä säännöllistä liikennettä Kainuunkylään Tornionjokivarteen, oli omalla tavallaan erikoista. Lapset olivat käyneet kiertokoulua ja saaneet jonkinmoista opetusta kotonaan. Kylässä oli lahjakkaitakin oppilaita, jotka toisissa olosuhteissa olisivat voineet jatkaa koulunkäyntiään pitemmälle.”

Erityisesti Helvi kertoo kiinnittäneensä huomion kahteen poikaoppilaaseen: Antero Juusolaan ja Sulo Kreiviin. Antero oli käynyt koulua Kainuunkylässä, mutta Sulo vain kiertokoulua. ”Sulo osoittautui erinomaiseksi matematiikassa; hän oli ollut isänsä apuna pöllimetsässä ja merkinnyt Saimaan tupakka-askin kääntöpuolelle pöllin hintoja, jotka laskenut yhteen. Ehdotin näille kavereille, että he pyrkisivät tulevana keväänä Tornion Yhteislyseoon. He pyrkivät ja läpäisivät pääsykokeet, Sulo varsinkin matematiikassa onnistuen. Myöhemmin Sulo jatkoi keskikoulun suoritettuaan kauppaopistossa ja sai paikan Oulun Kaleva-lehdestä, jossa oli kymmeniä vuosia. Eläkepäivinään hän on kirjoittanut neljä kirjaa, joista yksi, vuonna 2009 ilmestynyt, on nimeltään Kiertokoulusta maailmalle.”

Tästä kirjasta Helvi halusi lainata erään hupaisan tarinan, joka ajoittuu hänen kihlattunsa Taunon sijaisuusaikaan: 

”Aamuisin ennen kouluunlähtöä oli aina ensin käytävä navetan puolella pesemässä kasvot lämpimällä vedellä. Navetan muuripadassa oli aina kuumaa vettä. Kylässä ei luonnollisesti ollut omaa koulurakennusta siinä vaiheessa, kun koulu aloitti toimintansa. Opetustiloiksi oli vuokrattu Väystäjän eli Hurulan pirtti sekä lisäksi samasta rakennuksesta keittiö ja kamari opettajan asunnoksi. Opetusvälineitä oli tuotu toisilta pitäjän kouluilta.

Koulun ensimmäiseksi opettajaksi tuli nuori ylioppilas Helvi ope, joka sitten vähän myöhemmin meni avioliittoon toisen opettajan Taunon kanssa. Naisopettajan sijaiseksi tuli joulun jälkeen hänen sulhasmiehensä Tauno. Tämä miesopettaja oli jäyhä ja iso mies, jolla oli omia mieleen jääneitä tempauksia. Hän saattoi myös teettää oppilailla sellaisiakin tehtäviä, jotka eivät tainneet kuulua varsinaiseen opetusohjelmaan. Tuskin niitä oli mihinkään sääntöön sisällytetty.

Väystäjässä ei siihen aikaan ollut sellaista ylellisyyttä kuin sisävessaa. Ei sellaista ollut ainuttakaan koko kylällä. Oli vain ulkokäymälä, jota hyysikäksi eli huusiksi sanottiin. Sen lisäksi oli avoin lanta- eli sontatunkio navettarakennuksen takana. Vessan virkaa hoiti taloissa laskiämpäri tai yöastia tai potta. Tällainen potta oli myös opettajamme asunnossa. Kun pottaa oli käytetty, ei sitä voinut päivän ajaksi asuntoon jättää. Se oli aamulla tyhjennettävä ja tyhjennyspaikka oli mainittu sontatunkio, joka sijaitsi aivan kartanon eli pihan toisella puolella siellä navetan takana.

Opettajamme Tauno ei syystä tai toisesta katsonut voivansa astiaa itse mennä tyhjentämään. Hän käytti tähän tärkeään tehtävään reippaita oppilaitaan. Minä olin ilmeisesti yksi tällainen, joka mm. jouduin usein aamulla koululle mentyäni ensimmäiseksi tyhjentämään hänen ylitse läikkyvän yöastiansa. Se oli vietävä ja tyhjennettävä talon navetan taakse sinne sontatunkiolle. Tehtävä oli luonnollisesti hyvin epämiellyttävä minulle ja varmaan se olisi ollut kenelle tahansa muillekin oppilaille. Ei siitä voinut kieltäytyä. Ei sellainen tullut kysymykseenkään. Opettajalta tämä oli varmaankin luottamuksen osoitus, vaikka voisi ajatella, että se olisi ollut minulle jostakin asiasta ja laiminlyönnistä rangaistukseksi. Tuskinpa tämä tehtävä olisi ollut sen mieluisempaa muillekaan oppilaille. Opettajaa tuli kuitenkin aina toteltava, vaikka tehtävä olisi ollut miten vastenmielinen tahansa.”

Perhe kasvaa viisihenkiseksi

Toinen Helvin muistiin jäänyt henkilö Väystäjän ajalta on talon omistajien Hurulan veljesten asuntoonsa ottama kunnan hoidokki, Torvi-Paavo. Hänellä oli aivovaurio, ja illan pimetessä hän alkoi ajaa takaa pelkäämiään peikkoja. Tanner tömisten hän juoksi sinne tänne voimallisesti karjuen. Päivällä koulun loputtua hän piipahti sisälle herkkupalan toivossa ja saattoi illan pimetessä tulla opettajankin ikkunan taa sisälle kurkistelemaan. Vaikka se oli epämiellyttävää, Paavoa ei tarvinnut pelätä.

Väystäjän ajan hankaluuksista mainittakoon vielä uuninlämmitys ja kaasulampun sytytys iltaisin. Vahtimestari joutui sytyttämään sen. Öljylampun Helvi osasi itse sytyttää.

Alatornion kirkkoherra, rovasti Oskari Jussila vihki Helvin ja Taunon joulun alla 1947 Vojakkalan porstuan kamarissa. Ensimmäiseksi yhteiseksi kouluksi Taunon kanssa tuli Leväslahden koulu Eräjärvellä, Hämeen sydämessä lähellä Tamperetta Päijänteen rannalla. Leväslahden kylässä oli suloisia pikkujärviä kuten Mikkolanjärvi ja Vähäjärvi, joista toinen oli aivan koulun lähellä ja jonka rannassa Tauno piti katiskaa.

Koululla oli kaksi opettajan asuntoa, ja ne sijaitsivat rakennuksen molemmissa päissä. Kun pariskunnan ensimmäinen lapsi Sirkka syntyi, alakoulunopettajan asunto oli päivisin lapsen ja apulaisen hallussa. Koulutyön ohella Helvi piti tytöille kristillistä kerhoa. Keväällä opettajapari istutti oppilaiden kanssa omenapuita ja pensaita sekä teki kauniita kivikkoryhmiä kukkakoristeineen.

Vaikka seutu oli kaunista ja viljavaa – esimerkiksi apila kasvoi korkeaksi – Savikujat ikävöivät kotiseudulle Tornionjokilaaksoon. Kolmen vuoden kuluttua he päättivät hakea opettajan virkaa Ylitornion Pekanpäästä, jonne suunniteltiin uutta koulua. Tauno sai viran, mutta alakoulunopettajan paikka ei ollut avoimena, joten Helville heräsi ajatus pyrkiä Turun opettajakorkeakouluun. Koulu oli jo alkanut, mutta hän kirjoitti sen rehtorille ja sai sähkösanoman, jossa kerrottiin opiskelun olevan mahdollista. Vojakkalan karjan hoitaja auttoi kokoamaan vaatteet, joita Helvi kuivatteli makuuvaunun yläpetillä. Sirkka-tytär jäi isänsä ja isoäitinsä hoiviin. Opiskeluvuodesta Helvi selvisi hyvin, ja toinen lapsi, Eero, syntyi syksyllä 1952.

Pekanpään alakoulunopettaja oli sairaalloinen, mutta piti virkansa vielä lukuvuoden 1952–1953. Helvi haki opettajan viran tutusta Väystäjän koulusta, joka oli Pekanpäästä 20 kilometrin päässä, mutta julkista liikennettä sinne ei ollut.

Kun Pekanpään alakoulunopettaja kuoli keväällä 1953, Helville avautui paikka samaan kouluun, missä Tauno oli vakinaisena opettajana. Siellä he toimivat seuraavat 14 vuotta. Poika Timo syntyi vuonna 1958. Helvi piti pyhäkoulua ja osallistui seurakuntatyöhön. Pekanpään vuosina hän suoritti vielä kansanopiston opettajatutkinnon

Helvi muistaa Pekanpään kauniina paikkana, jonka valtava Tornionväylä erotti vastarannalla olevasta Ruotsin Hietaniemestä. Koulu sijaitsi Kierivaaran laitamalla, ja sen rinteeltä oli huima mäki alas Tornionjoelle. Se olikin mieluinen mäenlaskupaikka, kunnes rantatie rakennettiin Pekanpäästä Kainuunkylään.

Kun Taunoa pyydettiin Tornioon Seminaarin koululle opettajaksi, Savikujat lähtivät sinne mielellään. Tornio oli Taunon syntymäkaupunki, ja Helvikin on syntyperältään alatorniolainen. Hän oli aluksi vuoden sijaisopettajana Porthanin koululla, mutta siirtyi sitten vuodeksi Putaan kouluun ja sen jälkeen Seminaarin kouluun, josta jäi 60 vuoden ikäisenä eläkkeelle.

Työvuosiensa aikana Helvi piti Torniossa näytelmäkerhoa. Kerholaiset vierailivat myös Luulajassa, ja sen suomenkieliset oppilaat Torniossa.

Suvun elämäkertakirjoja eläkevuosina

Helvin opettajakausi Torniossa kesti vuosikymmeniä. Tänä aikana hän suoritti useita Ruotsin kielen erikoistutkintoja, joten saattoi toimia suomalaislasten opettajana naapurimaassa.

”Otin useana vuonna virkavapaata. Yhden vuoden olin opettajana Taalainmaalla ja toisen Tukholmassa Tenstan koululla, jossa oli oppilaita 53 eri maasta. Tuolloin Tenstaan tuli tunnelbaana, jota veijarioppilaat pitkillä välitunneilla käyttivät hyväkseen ajellen pysäkiltä toiselle ja takaisin. Asuin Tukholmassa ollessani Rinkebyssä, mikä lienee nyt hyvin rauhatonta seutua.”

Helvi toimi kolme vuotta opettajana myös Luulajassa, sitten vuoden Mjölkuddenissa, jossa oli myös Tauno, sekä vielä vuoden Porsössa ja Tunan koululla. Miehensä kuoleman jälkeen Helvi oli vielä sijaisena Hertsön koululla keväällä 1990.

Taunon kuoleman aiheutti mittaamattoman suuren surun ja samoin perheen nuorimman pojan, Timon, traaginen kuolema vuonna 1973.

Eläkevuosinaan Helvi on kirjoittanut sukunsa elämäkertakirjoja. Ne mainitaan Ylimäisen sukukirjassa, jossa on myös pieni selostus kirjojen sisällöstä.

Yli 90 ikävuoden elänyt Helvi Savikuja toteaa, että nyt on syytä kiittää Korkeinta monista rikkaista hetkistä: ”Olen saanut voimia Korkeimmalta. Kunnioitin rakkaan, upean poikamme muistoa kirjoittamalla hänen elämänsä tarinan ruotsiksi. Kirjan nimi on Den finska ynlingens livsböge.