Helvi Hara - Kuusikkolan Helvi

Helvi Hara o.s. Myyry syntyi  Kontiolahden Pusossa pientilallisten  Hilja ja Antti Myyryn esikoiseksi huhtikuussa 1922. Helvi oli  jo pienestä pitäen vahvarakenteinen ihminen. Luonteeltaan hän oli sopuisa ja vaatimaton. Sisarensa Anni sanookin, että Helvi oli liiankin hyvänahkainen, eikä osannut aina pitää puoliaan. Etenkin nuorena ollessaan kävi usein niin, että Helvi teki työt ja toiset keräsivät kiitokset. Helvin sitkeyttä ja vahvoja hartioita tarvittiin monta kertaa myöhemmin elämän varrella.

Helvin kotimökki sijaitsi mäen päällä kuusikon reunassa. Kiviset pellot viettivät etelään ja länteen. Pihapiirissä olivat sauna ja pieni navetta. Navetan ja saunan luona oli kaivot, jotka kuivuivat kevättalvella. Tuolloin vettä saatiin notkossa sijaitsevasta lähteestä ylämäkeen kelkalla vetäen. Helvi sai myöhemmin viisi veljeä ja kaksi siskoa. Nuorin sisarus, Veikko, syntyi talvisodan jälkeen kesäkuussa kehitysvammaisena. Tuolloin Helvi oli jo nuori aikuinen ja tajusi heti, ettei pikkuveli ollut täysin terve. Veikolla oli tärkeä sija lapsirakkaan Helvin sydämessä hänen elämänsä loppuun asti. Perhe oli köyhä ja talous tiukilla monestakin syystä. Hevosen, muutaman lehmän, lampaan ja jouluksi kasvatetun sian sekä kotitarveviljelyn turvin kuitenkin pysyttiin leivässä ja vaatteissa.  Perheen äiti oli taitava tekemään ruokaa vähäisistäkin tarpeista. Ajan tavan mukaan lasten tuli osallistua töihin pienestä pitäen. Kuri oli luterilaisen tiukka. Tasa-arvoa ei Helvin kotona tunnettu. Perheen äiti piti poikia paremmassa asemassa. Tytöt olivat huonoissa vaatteissa niin kauan kunnes pystyivät itse tienaamaan ja tekemään vaatteitaan.

Helvi oli älykäs, niin sanotusti hyväpäinen. Koulussa ei ollut vaikeuksia oppia uusia asioita. Hän pärjäsi kansakoulussa hyvin ja suoriutui aina erinomaisesti sotien jälkeen käymissään opinahjoissa. Puson kyläkoulu oli onneksi lähellä kotia eikä vajaan kilometrin matkaan mennyt voimia ja talvella ei paleltunut huonoissa tamineissa.

Helvi lähti 14-vuotiaana hoitamaan kyläkoulun opettajan taloutta. Piikomisen ohessa hän teki tietenkin töitä kotona ja vähäinen palkka meni perheen hyväksi. Helvin osana oli hoitaa kotinsa taloutta jo pikkutyttönä aina kun perheeseen syntyi uusi sisarus. Toiseksi nuorin veli syntyi tammikuussa 1937 ja Helvi jäi tuolloin kotiin joksikin aikaa hoitamaan sisaruksiaan, lehmiä ja ruokataloutta. Tämän jälkeen hänet haettiin piiaksi n. kahdeksan kilometrin päähän Romppalaan Korpelan taloon. Romppala oli kylä, missä sijaitsi lähin kauppa ja sieltä pääsi linja-autoon, jos piti mennä kirkolle asioimaan. Aina piti liikkua jalkaisin. Perheen tytöille ja naisille ei hevoskyytiä herunut eikä polkupyörään ollut varaa. Korpelan piikana Helvi tienasi vähän enemmän, mutta edelleenkin tienestit menivät perheen hyväksi. Sisarensa Anni, joka oli 10 vuotta nuorempi,  muistaa lämmöllä isosiskoaan, joka hankki alusvaatteita ja mekkokangasta pikkusiskoilleen. 

Korpelan kova piian työ jäi, kun Helvi lähti jatkosodan alkaessa lotaksi. Hän toimi muonituslottana  useassa paikassa. Hän aloitti lottauransa Kontiolahden asemalla ja jatkoi komennusten mukaan mm. Onttolassa, Jyväskylän Luonetjärvellä, Vesivehmaalla ja Vaalassa. Sota-ajan asioista Helvi ei paljoa kertonut läheisilleen. Yksi juttu on jäänyt sisarensa mieleen. Luonetjärvellä oli ralliautoilija Ari Vatasen isä antanut Helville kyytiä lentokoneella! Sodasta hän tuli kotiin mukanaan vanerinen laatikko, jossa oli astioita, vaatteita ja sodanaikaisia kirjeitä. Helvillä oli ollut tuolloin kuva nuoresta miehestä, jolla oli ollut useita arvomerkkejä. Tämä mies oli kaatunut sodassa. Hänen takiaan Helvi oli itkenyt. Ilmeisesti kyseessä oli jonkinlainen sotaromanssi, josta ei kukaan tiedä enempää. 

Sodan päätyttyä Helvillä oli aikomus mennä emäntäkouluun, koska ruuanlaitto oli hänestä mieleistä. Leskeksi jäänyt enonsa tinki hänet kuitenkin piiakseen Kaltimoon (nykyiseen Enoon). Sukulaismies ei maksanut palkkaa, mutta vuoden kuluttua Helvin lähtiessä pois, hän sai mukaansa lehmän, joka jäi kotipaikalle ja josta ei koskaan Helville korvattu mitään. Helvi katui myöhemmin sitä, että ei pitänyt päätänsä emäntäkouluun menoaikeissaan. Vuoden 1946 syksyllä Helvi meni Viekin kansanopistoon,  jossa hän viihtyi hyvin. Opiston jälkeen hän palasi kotikylänsä koululle keittäjäksi. Tuttuun tapaan hän asui kotonaan, teki vapaa-ajat töitä kotona ja tienestitkin meni taas perheen avuksi. Vuonna 1952 Helvi kävi kotitalouskoulun Siikasalmella. Siellä hän menestyi erinomaisesti ja koulusta hänet laitettiin jatkamaan talouskouluun Joensuuhun vuoden 1953 kevääksi. Ennen talouskoulun alkamista Helvi työskenteli Kontioniemen parantolan emännän apulaisena muutaman kuukauden. Taitavana ruuanlaittajana hänelle oli aina tarjolla töitä. Sen verran Helvi sai kuitenkin piian palkkojaan talteen, että pystyi käymään edellä mainitut koulut omin varoin. Liikkuminenkin oli jo helpompaa, kun hän pystyi hankkimaan polkupyörän keittäjän palkallaan! 

Talouskoulusta v. 1953 kyseltiin pystyvää tyttöä tohtori Inkeri Tantun taloudenhoitajaksi Tohmajärvelle. Ja Helvihän sinne valittiin. Tanttu asui Tohmajärvellä suuren maatilan Iittiläisen talossa, missä oli tavan mukaan useita piikoja ja renkejä. Siellä hän tapasi tulevan miehensä Eino Haran. Hän oli vahva sodassa olkapäähän haavoittunut mies. Pian tohtori Tanttu muutti Helvi mukanaan  Joensuuhun. Helvi muutti takaisin Tohmajärvelle piiaksi samaiseen Iittiläisen taloon ns. rakkauden perässä. Helvi ja Eino menivät naimisiin myöhään syksyllä 1955 ja  heidän poikansa syntyi joulukuussa 1955. Pentti kasvoi älykäs, kookas, vahva ja komea mies. Iittiläisen isäntä piti ahkerista ja avuliaista Helvistä ja Einosta ja myi heille mökin ja vähän peltoa sekä metsää tilan kesälaidunten paikalta Tohmajärven Onkamosta. Tätä tilaa kutsuttiin Perävaaraksi. Perävaarasta oli Kemien kylälle matkaa n. viisi kilometriä. Tällä he hoitivat muutamaa lehmää ja lampaita vuoteen 1985 asti. Tilalle hankittiin myöhemmin myös pieni traktori töitä helpottamaan. Vuonna 1960 joulukuussa heille syntyi tytär, joka sai nimekseen Leena. Leenasta kasvoi hyvin äitinä tyylinen ihminen. Hän on veljensä tapaan fiksu ja  kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1979 ja opiskeli myöhemmin maataloutta ja hankki myös aikuisopiskelijana kaupallisen koulutuksen. Karjan- ja kodinhoidon lisäksi Helvi harrasti ahkerasti mattojen kutomista ja neulomista. Polkupyörä oli Helvin kulkuneuvo. Eino ajeli mopolla. Pentin ja Leenan saatua ajokortit oli autonkin kyytiä välillä tarjolla.

Helvi ja Eino muuttivat asumaan Joensuuhun vuonna 1987. Ikää ja vaivoja alkoi olla siinä määrin, että mukavuuksien äärellä oli  helpompaa asua. Valitettavasti Eino kuoli jo heinäkuussa 1988. Helvin rakas pikkuveli Veikko kuoli edellisenä päivänä ja hautajaiset olivat peräkkäisinä päivinä. Sydänvaivaiselle Helville tämä oli liikaa ja hän ei kyennyt miehensä hautajaisiin joutuessaan sairaalaan. Myös hänen henkinen terveytensä petti ja hän oli noin kuukauden Paiholan silloisessa mielisairaalassa. Ilmeisesti hän sai siellä terapiaa lapsuuden ja sodan aikaisiin traumoihin ja tokeni elolle. Leskenä Joensuussa asuessaan hän teki ahkerasti käsitöitä. Mieleisintä oli kangaspuilla kutominen. Siihen oli neuvonta-asemalla oiva tilaisuus. Jos hän vain vähänkin kykeni, niin hän liikkui joka paikkaan polkupyörällä. Helvillä oli diabetes ja sepelvaltimotauti. Hän kuoli ties monenteen sydäninfarktiin marraskuussa 1996.

Helvin ja hänen puolisonsa Einon sekä muiden aikakautensa ihmisten elämä ei ollut helppoa. Elämä oli kovaa työntekoa lapsesta lähtien. Kun he selvisivät karusta lapsuudesta aikuisiksi tuli vastuksiksi sotavuodet. Me nykyihmiset emme voi tietää kaikkea heidän kokemastaan sotavuosien kovuudesta. He antoivat isänmaansa hyväksi kaikkensa. Osa menetti henkensä. Helvi ja Eino olivat onnekkaita kun selvisivät sodasta hengissä. Nuo vuodet eivät voineet olla jättämättä jälkiään heidän psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen. Sota jatkui tietyllä tavalla rauhankin tultua ja siitä sai oman osansa taakkaa kannettavakseen myös jälkipolvi. Eino haki helpotusta alkoholista. Helville tämä tiesi suurta tuskaa ja ahdistusta sekä pelkoa itsensä, miehensä ja lastensa puolesta. Onneksi lopulta Eino pääsi viinasta eroon ja elämä tasoittui.  Kivut ja säryt kulkivat kummallakin mukana. Psyykkisistä ongelmista puhumattakaan. Lisäksi pitkään sotien jälkeen yleinen arvostus ei ollut kovinkaan kunnioittavaa sodassa maatamme niin rintamalla kuin kotien piirissä  puolustaneita kohtaan. Tämän takia moni sodan kokenut piti suunsa kiinni eikä paljoa asiasta nuoremmille virkellyt. Silti Helvikin oli elämäänsä melko tyytyväinen. Ei ainakaan jatkuvasti valitellut. Minimieläke palkkanaan isänmaalle tehdystä työstä. Silti pienestäkin eläkkeestä riitti viemisiä kyläpaikkaan omatekoisten käsitöiden tai muiden tuomisten muodossa. Hänellä oli hyvät välit sisaruksiinsa. Hän ei koskaan syytellyt tai moittinut muita.  Hän oli  ahkera, taittava ja osaava sekä vaatimaton ihminen.  Hänellä hyvä, avara ja lämmin sydän.